Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan

Avainsanat

book review, historialliset romaanit, Katja Kaukonen, mielisairaala, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, WSOY

Kirjailija Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. WSOY 2020. 375 s.

Porilaissyntyisen ja nykyisin Tampereella asuvan Katja Kaukosen (s. 1968) romaani Saari jonne linnut lentävät kuolemaan vie lukijansa saarelle, jonne ei aurinko paista. Suruvoittoiset tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle.

Hulluiksi leimattujen naisten hoitopaikkana saarella on kaksikerroksinen Tiiralinna. Sinne saapuu ensin henkilökunta: Alli-emäntä, ylihoitaja Linnea, keittäjät, piiat, pappi Joel ja talonmies Birger. Potilaiden saapuessa Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitos sairasmielisiä varten täyttyy toinen toistaan oudommista kulkijoista:

”Potilaat olivat sielultaan autioita naisia, jotka ylittivät yhteisön sovitut rajat. Mantereen elämä oli heille liian avaraa. Miljöö vauhditti moraalittomuutta, taipumuksia epäsäännölliseen elämään, haureuteen, rikoksiin ja vastahankaisuuteen. Saari maisemallisessa ahtaudessaan antaisi luontaiset rajat, joita ei tarvinnut kyseenalaistaa.” (s. 29–30)

Onnelliset ja onnettomat auttajat

MANTEREEN ULKOPUOLELLA oleva saari alkaa elää omaa elämäänsä, jossa hulluus tarttuu henkilöstä toiseen eivätkä ”terveet” työntekijätkään ole siltä suojassa. Hoitomenetelmät ovat karuja ja rajuja. Linnea odottaa lääkäri Gunnar Bergin saapumista viikkokaupalla, mutta lääkäriä ei näy eikä kuulu.

Alli-emäntä ei ole saarella kutsumuksen vuoksi, kuten Linnea. Hän kerää rahaa muuttaakseen Australiaan aloittaakseen siellä uuden elämän.

Pappi Joel on saaren traagisin ammattiauttaja: mies jolla on voimakas vaikuttamisen palo mutta jonka uhrautuvat toimet tuntuvat tuhoon tuomituilta.

Romaanikertoja miettii hulluuden rinnalla ihmisyyden eri puolia ja kipupisteitä. Jokaisella on salaisuutensa, eikä niistä kannata toisten udella. Kun järki ei enää riitä selittämään kaikkea, taikausko ja mielikuvitus saavat vallan.

Saarella tapahtuu yhtä ja toista outoa: itsemurha, katoamisia, tulipaloja. Tiiralinnan tunkiolta löytyy pärekorissa vastasyntynyt pienokainen. Kenen lapsi se on? Kuka on isä?

Lapsesta, joka ristitään Meri-Mirjamiksi, tulee saaren asukkien maskotti, saarielämän keskipiste ja huomisen toivo.

Kun naiset alkavat toipua, havahdutaan yllättävään ongelmaan. Heitä ei enää haluta mantereelle takaisin.

Potilailla on mahdollisuus päästä Taivaaseen tai Helvettiin.

TIIRALINNAN POHJAKERROKSEEN sijoitetaan sairaat, yläkerrokseen toipuneet. Kerrokset nimitetään Helvetiksi ja Taivaaksi.

Sanaleikin kautta kirjailija ironisoi surkuhupaisan miljöönsä, jossa sekä hoitajien että potilaiden on vaikea sulautua rooleihinsa ja pitää niitä yllä.

Tyyliltään Kaukosen romaani on lähinnä maagista realismia. Alituiset lintukuvat ovat voimakkaita ja havainnollisia.

Kertojan tajunnanvirta poimii henkilön toisensa jälkeen ja sekoittaa näiden järkevät mietteet päivä- ja yöuniin sekä houreisiin.

Lukuromaanina Saari jonne linnut lentävät kuolemaan on hyvin toimiva ja jännittäväkin. Kieli on runollisen kaunista. Traagiset kohtalot saavat mieliin painuvat tulkintansa.

Kirjoittamisen taustatyö nappaa huomion

Avainsanat

author interview, Katja Kaukonen, Pori, Virke

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio.

Katja Kaukonen (s. 1968) on tamperelainen äidinkielen opettaja, joka on ollut jo vuosia päätoiminen kirjailija. Katjan perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi poikaa ja tytär sekä koira.

Opettajaurallaan hän työskenteli äidinkielen opettajan sijaisena ja tuntiopettajana yläkouluissa Noormarkussa, Klassillisessa koulussa Tampereella, Hauholla, Porin Lyseossa ja Hakkarin koulussa Lempäälässä.

– Viimeksi mainitussa koulussa eräs kollega luki murrosikäisille tunnin alussa tai lopussa kirjaa ääneen. Se oli minusta hienoa: oivallinen rauhoittumishetki ja siirtymä sekä välittämistä.

Katja Kaukonen on julkaissut tähän mennessä neljä kaunokirjaa: novellikokoelman Vihkivedet (WSOY 2012) sekä romaanit Odelma (WSOY 2011), Kohina (WSOY 2014) ja Lumikadun kertoja (WSOY 2017).

Koen ja hahmotan maailman tarinoina.

KATJA asui lapsuus- ja nuoruusvuotensa Porissa ja Noormarkussa.

– Yliopisto-opinnot toivat minut Tampereelle, jossa olen asunut vuodesta 1988.

Kirjoittaminen on ollut Katjalle aina se luontevin ilmaisumuoto.

– Koen ja hahmotan maailman tarinoina. Kirjoittamalla ottaa osaa universaaliin tarinankerrontaan.

Katja alkoi haaveilla kirjailijan ammatista lukioiässä. Itsenäinen työ kiehtoi.

– Ajattelin, että kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot voisivat tukea haavettani. Opintojen myötä teksteihin ja kieleen oppi suhtautumaan analyyttisesti, mistä on ollut hyötyä kirjoittaessa.

Elämänkokemus ja eri kirjoituskilpailuissa menestyminen ovat olleet Katjan kirjoituskouluja.

– Etenin pienin askelin. Myös takapakkeja tuli. Sinnikkyys ja kärsivällisyys auttoivat. Jonkinlainen läpimurto oli Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009.

Mainittu kilpailu on itse asiassa ollut ponnahduslautana useille kirjailijoille.

Katja Kaukonen arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan tehneitä konkareita.

– URANI alkutaipaleista voin kertoa, että ensimmäinen julkinen tekstini, talviaiheinen riimiruno, julkaistiin Luoteis-Satakunta–lehdessä, kun olin alakoulussa. Sain runosta 10 markan palkkion!

Katja kirjoitti viimeksi ilmestynyttä romaaniaan Lumikadun kertoja viitisen vuotta.

– Prosessi täytti aika lailla koko elämän. Taustatöitä kertyi runsaasti. Tein muun muassa kaksi matkaa Puolaan.

Lumikadun kertojassa Katja halusi tarkastella toisen maailmansodan mielettömyyttä muuten kuin juutalaisvainojen kautta.

– Valitsin kuvauskohteeksi tavalliset, köyhät, marginaalissa elävät puolalaiset, joista ei ole juurikaan kerrottu. Loin romaaniini yhteisön, jossa asuu irtolaisia, romaniverisiä, hylättyjä ja laitapuolen kulkijoita, jotka pitävät huolta toisistaan ja kiinni toivosta.

KATJA KAUKONEN arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan ja tinkimättömästi tehneitä konkareita.

– Haen vahvistusta heidän tuotannostaan, päiväkirjoistaan, kirjeistään, ilmaisustaan, kokemuksistaan, ajatuksistaan ja elämästään. Tällaisia ovat muun muassa Eeva-Liisa Manner, Solveig von Schoultz, Aino Kallas, Helena Anhava, Eeva Kilpi, Tove Jansson, Bo Carpelan ja Göran Tunström.

Katja on työskennellyt reilut kaksi vuotta romaanikäsikirjoituksen parissa, jonka hän toivoo ilmestyvän kirjana keväällä 2020.

– Tiiviin taustatyörupeaman aikana en pysty keskittymään muuhun kuin taustatyökirjallisuuteen, johon kuuluu usein myös fiktiota. Silloin ravitsen itseäni visuaalisuudella: elokuvilla, dokumenteilla, kuvataiteella, valokuvilla, maisemilla ja unilla.

Toivon, että voitte keskittyä olennaiseen.

ERIKOISTERVEISET äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Toivon, että saatte kaikista uudistuksista huolimatta keskittyä olennaiseen. Toivottavasti teillä on työrauha ja koulullanne on varaa monipuolisiin kirjallisuushankintoihin ja mahdollisuuksia kirjastokäynteihin.

Katja suosittelee seuraavia teoksia luettavaksi:

1. Silene Lehdon runokokoelma Kuplapoika, kultapoika (WSOY 2019)
2. Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016)
3. Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani (Suom. Petri Stenman, Like 2015)

– – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.