Nobel-kirjailijan jäljittelemätön tyyli

Avainsanat

Doris Lessing, englantilainen kirjallisuus, Irmeli Sallamo, Kyllikki Villa, maaginen realismi, Nobel-palkinto, Otavan Kirjasto, Tammen Keltainen Kirjasto, utopia

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat. Englanninkielinen alkuteos The Memoirs of a Survivor  (1974). Suom. Kyllikki Villa. Otavan Kirjasto 66. Otava 2007. 223 s.

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää. Englanninkielinen alkuteos The Summer Before the Dark (1974). Suom. Irmeli Sallamo. Tammen Keltainen Kirjasto 386. Tammi 2007. 340 s.

Kirjallisuuden Nobel löysi vuonna 2007 tiensä todellisen Kaunokirjailijan käsiin, kun palkinto myönnettiin englantilaiselle Doris Lessingille (1919-2013). 94-vuotiaaksi eläneen kirjailijan laajasta romaanituotannosta ilmestyi 22 suomennosta vuosina 1961-1989.

Lessingiä on pidetty etenkin Etelä-Afrikan roturistiriitojen kuvaajana. Tästä osoituksena on etenkin kiitetty esikoisromaani The Grass Is Singing (1950; suom. Ruoho laulaa 1978).

Nobel-vuoden kunniaksi Otava ja Tammi julkaisivat joitakin suomennoksia uudestaan. Vuonna 1974 alkukielellä ilmestyneet ja toisistaan poikkeavat romaanit Kesä ennen pimeää ja Eloonjääneen muistelmat havainnollistavat Lessingin tyylitajun piirteitä.

“Kun anarkia oli ylimmillään ja olin melkein menettänyt toivoni nähdä muuta kuin pirstottuja ja liattuja huoneita, minä eräällä käynnilläni löysin jotakin – olin puutarhassa neljän seinän sisäpuolella, ja yläpuolellani oli raikas ihana taivas, jonka tiesin toisen maailman taivaaksi, se ei ollut meidän.“

Eloonjääneen muistelmat sisältää utopistisen kertomuksen Englannista suuren katastrofin jälkeen.

Romaanin yhteiskunta on hajonnut pirstaleiksi, minkä seurauksena viidakon lait vallitsevat romaanin keskeisenä miljöönä olevassa kaupungissa. Tämä käy ilmi etenkin kaupunkia terrorisoivan nuorisojoukon käytöksessä.

Romaanin minäkertoja on yksin elävä nainen, joka saa yllättäen huollettavakseen 13-vuotiaan Emily-tytön. Kovia kokenut tyttö varttuu kasvattiäitinsä luona muuttuen asenteeltaan kapinalliseksi. Naishenkilö käy läpi ambivalenttien tunteiden kirjon ärsyyntyneisyydestä hellyydentunteisiin.

Eloonjääneen muistelmat on tyylikäs sekoitus maagista realismia ja dystooppista ajankuvaa.

Raadollisessa anarkismissaan romaani on kuin yhteiskunnallinen vastine William Goldingin klassiselle Kärpästen herralle (1954). Luonto näyttää vievän voiman ilman yhteiskunnan tukea jäävästä inhimillisyydestä.

Lessingin fantastinen lähtökohta kuitenkin avaa vaikeasti ennakoitavia näköaloja. Eloonjääneen muistelmat on pääosin varsin synkkää luettavaa, kaukana lohdullisesta tulevaisuusskenaariosta. Rajattomuus luo anarkismia, jota nuoret romaanihenkilöt eivät edes kyseenalaista.

“Hän katsoi vastapäätä istuvaa nuorta miestä, joka nojautui eteenpäin epätoivoisessa kaipuussaan saada häneltä jotain sellaista, joka pitäisi hänet jatkuvasti puhumassa, edes näkemättä Katea. [–] Yleinen mielipide väittää, että juuri sellainen lemmentarina on kaikista mahdollisista huimaavin, hellin, runollisin, hienostunein, kerta kaikkiaan ruokalistan herkkupala.“

Kesä ennen pimeää avaa toisen näkökulman Nobel-kirjailijan tuotantoon: rakkauden yllättävät tienhaarat ja seuraukset. Tämänkin romaanin päähenkilö on keski-ikäinen nainen.

Romaanin lähtömiljöö on turvallisuudentunteen täyttämä lähiökoti Englannissa. 45-vuotias Kate Brown on elänyt vuosikymmeniä nelilapsisen perheen äidin turvattua elämää Lontoon laidalla.

Perheidylli murtuu yllättävästi lääkärimiehen pitkään työmatkaan, jolloin nainen jää yksin kuukausiksi. Lähes hetken mielijohteesta rouva pyrähtää maailmalle kuin muuttolintu, töihin konferenssitulkiksi Turkkiin.

Hän ajautuu siellä itseään huomattavasti nuoremman miehen kainaloon ja tämän seuraksi Espanjan-matkalle.

Kesä ennen pimeää syvenee tutkielmaksi keski-ikäisen naisen sanoutumisesta irti sovinnaisesta elämäntavasta ja jo tehdyistä sopimuksista. Kivulias prosessi tuottaa hedelmän – millaisen? Onko kotiin Englantiin enää paluuta viikkokausien harhapoluilta?

Psykologin tavoin Lessing käyttää romaanihenkilön unia mielentilojen luotaukseen.

Menneen räväkästi rikkonut Kate näkee unia arpisista hylkeistä sekä kilpikonnista atomipommin tuhoamalla saarella. Kesä Espanjassa on täynnä yllättäviä vaikeuksia, ihmisiä – ja ajatuksia.

Toisin kuin Eloonjääneen muistelmat, Kesä ennen pimeää on aistillisuudessaan lähellä viihderomaania.

Näkökulmien runsaus ja kerronnan läpinäkymättömyys kuitenkin tekevät syvähakuisen vaikutuksen. Romaanikertojan voimakkaan naisellinen ote tekee miehistä statisteja ja suuntaviittoja erilaisiin naiskohtaloihin.

 

Julkkissuomentajan arjen ja onnen hetket

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Harry Potter series, Hiidenkivi, J. K. Rowling, Jaana Kapari-Jatta

Kuva: Sirpa Karjalainen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi 2008. 164 s.

Harry Potter –kirjojen suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta (s. 1955) on kirjoittanut tiiviin kirjan Potter-kirjojen syntyprosesseista. Havainnollinen ja selväkielinen Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoo lisäksi pitkän linjan suomentajan monipuolisesta työnkuvasta ja työuran käännekohdista.

Kapari-Jatta kertoo muun muassa sen, miksi juuri hänestä tuli J. K. Rowlingin suomentaja ja miksi jotkut Potter-kirjojen lukuisista henkilönnimistä on suomennettu ja joitakin taas ei.

Ennen Potter-kirjoja Kapari-Jatta oli suomentanut yli sata teosta. Hän on saanut suomennoksistaan useita palkintoja, joista huomattavimpia ovat olleet Potter-kirjojen siivittämät kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston kunniakirja (2000), kansainvälisen kääntäjienliiton Astrid Lindgren –palkinto (2002) sekä lastenkulttuurin valtionpalkinto (2007).

Vaikka Kapari-Jatan persoonalliset työtavat eivät liene yleispäteviä, ne antavat havainnollisen kuvan suomentajan työn reunaehdoista.

Ilotteleva, jopa ilkikurinen kirjoitusote on tyypillinen Pollomuhkun ja Posityyhtysen esseille:

”Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.”

Suomentajan apukeinot ovat moninaiset.

Kapari-Jatta kertoo käyttävänsä netin hakukoneitakin tarpeen tullen. Yleisimpiin pulmakohtiin kuitenkin riittävät työhuoneesta löytyvät kolme elektronista sanakirjaa sekä viisi paperisanakirjaa.

Kapari-Jatta ottaa kantaa moniin Potter-faneja kiehtoviin kysymyksiin. Suomentaja uskoi vasta kolmannen osan ilmestyttyä, että sarjaan tulee todella useampia osia lisää.

Pottereista seurasi välittömästi suoraa palautetta myös suomentajan suuntaan, ja niin Kapari-Jatta joutui lähes ennennäkemättömällä tavalla median ja suuren yleisön huomion kohteeksi. Kun suomalaistoimittajat ja -lukijat eivät voineet puhua suoraan kirjailijan kanssa, he kääntyivät suomentajan puoleen.

Vuonna 2008 Rowlingilla oli yli 60 kääntäjää eri kieliin. Näin ollen suomentajakaan ei voinut kääntyä kirjailijan puoleen teosten lukuisiin mysteereihin liittyvine kysymyksineen. Kapari-Jatta kertoo kysyneensä suoraan kirjailijalta ainoastaan yhden asian, joka liittyi Puoliverisen prinssin loppuvaiheisiin.

Kapari-Jatta ei ole kokenut suuria paineita Potter-kirjojen suurien lukijamäärien suhteen. Suomentaja sanoo tekevänsä työnsä mahdollisimman tunnollisesti (eli hitaasti) sen takia, ettei myöhemmille polville tarvitsisi selitellä huolimattomuusvirheitä. Nämä kirjat jäävät elämään, kun suomentajasta on aika jättänyt.

Jaana Kapari-Jatasta tuli julkkis vuonna 2000, kun Azkabanin vanki ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen hän on ollut esillä lukuisissa TV- ja radio-ohjelmissa, lehtihaastatteluissa, kouluissa ja kirjastoissa. Suomentaja ei kuulemma viihdy julkisuudessa yhtään, koska kokee takeltelevansa puheissaan anteeksiantamattomasti.

J. K. Rowlingin lukuisat uudissanat ovat suomentajalle suuri haaste, jonka voittamiseksi on jouduttu turvautumaan jopa mielikuvitukseen. Pollomuhku ja posityyhtynen ovat esimerkkejä Potter-kirjoihin keksityistä uudissanoista, joita Kapari-Jatta on sepittänyt kymmenittäin.

Teoksessaan hän kertoo uudissanojensa taustoista ja sanastollisista lainalaisuuksistaan. Saamansa palautteen perusteella suomentaja kokee onnistuneensa uudissanaprojektissaan paremmin kuin hyvin.

Kapari-Jatta kehuu pienellä paatoksella Rowlingin neroutta kirjailijana. Kysymykseen siitä, mikä on Potterien suosion perimmäinen salaisuus, suomentaja toteaa Rowlingin teosten olevan yksinkertaisesti hyviä kirjoja.

Kun itsessään hyvät kirjat inspiroivat lukijoita kertomaan niistä toisille, lukijoiden määrä alkaa kasvaa lumipallon lailla. Mistään suuresta markkinointitempusta ei suomentajan mukaan ole kyse.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Hiidenkivessä 2008.

Daniel Defoen klassikossa kuolema valtaa kaupungin

Avainsanat

1700-luku, books, Daniel Defoe, englantilainen kirjallisuus, klassikko, religion, rutto

Journal of the Plague Year (suom. Ruttovuosi) on Daniel Defoen romaani vuodelta 1722.

Maailmankirjallisuuden ensimmäinen menestyskirjailija Defoe (1660-1731) tekee puolifiktiivisessä romaanissa selkoa Lontoota vuonna 1665 koetelleesta ruttoepidemiasta. Ruttoon menehtyi neljäsosa kaupungin noin 400 000 asukkaasta.

Ruttovuosi on yhden miehen pitkä, päiväkirjamuotoinen silminnäkijäkertomus vuoden 1665 kokemuksista. Minäkertoja on satulakauppias, joka näkee naapureittensa, tuttaviensa ja tuntemattomien sairastuvan ja kuolevan yksi toisensa jälkeen.

Kauppiaalla on hypoteettinen käsitys, että rutto leviää hengityshöyryjen kautta. Sitä hän yrittää todistaa lukijalle lukuisten tapauskuvausten avulla, joita hän kuulee ympäri kuolevaa kaupunkia.

Romaani on täynnä taulukoita ja tilastoja, joita mies on onkinut jälkikäteen käyttöönsä kuin tutkiva journalisti.

Epidemian uskottiin alkaneen joulukuussa 1664, kun Hollannista tuotuja tavaroita kuljetettiin Englantiin. Ruttovuoden julkaisun aikoihin 1720-luvulla oli nähtävissä, että Marseillessa riehunut rutto saattaisi levitä Englantiin.

Defoen teos oli varoittava, käytännöllinen käsikirja siitä, miten estetään kuolettavan epidemian leviäminen terveiden joukkoon.

Defoe ryhtyi romaanikirjailijaksi vasta vanhoilla päivillään. Hän yhdisti mielellään sepitettä tosielämän tapahtumiin. Kaikki Ruttovuoden asiatiedot ovatkin autenttisia ja tarkistettuja.

Uskonnolliset näkökulmat

Defoen kertoja on uskonnollinen kristitty, joka ottaa tämän tästä kantaa ruttoon Jumalan tuomion välineenä.

Minäkertoja käy romaanin alussa jaakopinpainia, lähteäkö muiden tavoin karkuun kuolevasta kaupungista vai jäädäkö paikoilleen. Jäämisensä perusteeksi hän löytää hengellisen argumentin:

”Tulin ajatelleeksi, että jos Jumala todella halusi minun jäävän, hän pystyisi varjelemaan minua tehokkaasti kaiken minua ympäröivän kuoleman ja vaaran keskellä.”

Näin todella käykin: vaikka tuhansia kaatuu minäkertojan oikealta ja vasemmalta puolelta, hän jää itse ilman tartuntaa. Kertoja näkee kohtalossaan Taivaan isän kädenjäljen ja Suunnitelman, joka käy yli inhimillisen ymmärryksen.

Kauppias kuvaa paljon hätää kärsivien englantilaisten sielunelämää. Taikauskoiset ihmiset alkavat nähdä enkeli-ilmestyksiä ja muita erikoisia näkyjä. Puoskarilääkärit ja -apteekkarit sekä astrologit tekevät hyvän tilin, ennen kuin rutto tuhoaa heidätkin perheineen.

Myös uskonnollinen herätys leviää ruton rinnalla rahvaan pariin. Kirkot täyttyvät rukoilijoista, ja jumalanpalveluksia pidetään joka päivä, jopa ilman pappia.

Yhdessä romaanin huippukohdista kertoja joutuu julkiseen väittelyyn miesjoukon kanssa ruttotaudista Jumalan tuomiona. Ateistimiehet, jotka rienaavat kertojan uskonnollisia lähtökohtia, haudataan kahden viikon kuluessa valtavaan joukkohautaan.

Satulakauppias seuraa tarkasti pappien ja viranomaisten toimintaa kauhistuttavan epidemian aikana. Osa viranomaisista (kuten ylipormestari hallintokuntineen) saa häneltä perusteltuja kehuja.

Toisinaan kertoja moittii pahanpäiväisesti ihmisiä, jotka alentuvat käyttämään toisten hätää hyväkseen, varastamaan tavaraa kuolleiden taloista tai esiintymään puoskarilääkäreinä. Defoe kuvaa seikkaperäisesti myös työttömyyttä, joka seuraa massojen kuolemanpelosta ja kotiarestista.

Ruttovuodesta tuli yhteiskunnallisen kaupunkikuvauksen ja goottilaisen kauhutarinan klassikko. Defoen romaania luettiin ensin vuosikymmenien ajan todellisena silminnäkijäkertomuksena. Vasta 1780-luvulla teosta alettiin yleisesti pitää historiallisena romaanina.

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä.

Paholaisen oppipoika

Avainsanat

book review, C. S. Lewis, englantilainen kirjallisuus, Paholaisen kirjeopisto, religion, Taneli Junttila

C. S. Lewis: Paholaisen kirjeopisto. Alkuteos The Screwtape Letters (1942). Suom. Taneli Junttila. Kirjapaja 2007.

“Kehotan lukijaa pitämään mielessä, että paholainen on valehtelija. Paholaiset ottavat avosylin vastaan niin materialistin kuin poppamiehenkin.“

Näin ilmaisee C. S. Lewis (1898–1963) teoksensa Paholaisen kirjeopisto lähtökohtia romaanin esipuheessa. Kirjallisuudentutkijana elämäntyönsä tehnyt kirjailija julkaisi II maailmansodan aikana ironisen kirjekokoelman, jossa demonien hallinto-osaston kansliapäällikkö Pora (engl. Screwtape) luennoi hartaudella ihmisten harhaanjohtamisen taidosta nuorelle veljenpojalleen Koiruoholle.

Pora iloitsee kirjeissään veljenpoikansa ajoittaisesta menestyksestä pikkupiruna ja toisinaan haukkuu tätä häikäilemättä Vihollisen (Jumalan) päästyä liian määräävään asemaan Koiruohon ”potilaan” suhteen. Lewis on jättänyt romaanista pois veljenpojan vastauskirjeet.

Taneli Junttilan sujuvan suomennoksen loppuun on lisätty Lewisin The Saturday Evening Post -lehdessä julkaisema teksti, jossa Pora pitää poliittisesti värittyneen maljapuheen Nuorten pirujen korkeakoulussa.

Läpimurtoteos

Kristillisen henkimaailman hyvä/paha-asetelma näkyy Paholaisen kirjeopistossa ironisoituna. Teoksen sisäislukija on kiinnostunut hengellisistä asioista juuri kristinuskon problematisoimassa mielessä mutta ei älyllisissä pohdiskeluissaan ole välttämättä vielä löytänyt paljon todistusaineistoa raamatullisen ilmoituksen tueksi.

Lewis omisti tietokirjatuotannostaan valtaosan puhutellakseen juuri tällaista lukijaa. Hän viitoitti tietä sellaisiin älyllisiin ja hengellisiin löytöihin, jotka olivat hänelle itselleen tulleet tutuiksi. Kirjailijan tie ateistista kristityksi käy havainnollisesti ilmi omaelämäkerrallisessa teoksessaSurprised by Joy (1956, suom. Ilon yllättämä, 1986).

Kaunokirjailijana Lewis on tullut tunnetuksi ennen muuta fantasiakirjallisuuden klassikoksi nousseesta Narnia-sarjastaan (1950–1956). Voimakas kristillinen vakaumus tulee esiin sekä tässä sarjassa että Lewisin tieteistrilogiassa (Äänetön planeetta, Matka Venukseen, Piinattu planeetta). Kristillisyyden hyväksyminen teki entisestä ateistista menestyskirjailijan. Hänelle avautuivat kristittyjen lukijoiden markkinat ulkomaita myöten, myös Suomessa.

Lewisin elämäkerran (2002) kirjoittaneet Roger Green ja Walter Hooper ovat todenneet, että juuri Paholaisen kirjeopisto toi kirjailijan laajemman yleisön tietoisuuteen. Lewisiltä oli neronleimaus lähettää Koiruohon kiusaama nuori romaanihenkilö Englannin kodinturvajoukkojen harmaisiin ja pommitusten raivaajaksi. Teoksen englantilaiset lukijat saattoivat samastua romaanin tapahtumiin ja sanomaan reaaliajassa. Pelkuruus on romaanissa yksi avain moraalisen maailman löytämiseen, minkä vuoksi sota altistaa romaanihenkilöitä ja lukijoita uskonnollisiin pohdiskeluihin.

Paholaisen kirjeopisto menestyi huolimatta siitä sarkasmista, jota Pora heittää juuri englantilaisten suuntaan. Hän näet ilkkuu englantilaisten olevan mitä halveksittavimpia vellihousuja, jotka ensin julistavat kidutuksenkin olevan liian hyvä kohtalo vihollisille mutta jotka ovat sitten valmiita antamaan ruokaa ja sikareita takapihoilleen ilmestyneille haavoittuneille saksalaislentäjille.

Kaksi sotaa

Paholaisen kirjeopistossa oli kyse sotatilasta ja sen voimasta ihmisten mieliin kahdella eri tasolla. Pora ja Koiruoho vaikuttavat ihmisiin, joiden kotimaa Englanti on juuri aloittanut Saksaa vastaan. Toisaalta romaanin jumalalliset ja demoniset henkivallat käyvät keskenään sotaa, jossa tulee voittoja ja tappioita. Pora kirjoittaa ihmisten sodasta:

“Minun lienee tässä vaiheessa syytä huomauttaa, ettei sodalta kannata odottaa liikoja. Sota on tietysti viihdyttävää. Ihmisten välitön pelko ja kärsimys on ansaittu ja tervetullut välipala lukemattomille työläisillemme. Mutta mitä hyötyä siitä on pidemmän päälle, ellemme onnistu sen avulla johdattamaan sieluja alhaisen Isämme luo? [–] Vihollinen, barbaarisille sodankäyntitavoilleen uskollisena, sallii meidän katsella suosikkiensa lyhytaikaisia kärsimyksiä ainoastaan piinatakseen ja kiduttaakseen meitä.“

Sotatila tiivistää romaanin varsinaiseksi aiheeksi kärsimyksen ja ahdistuksen kohtaamisen. Kristillisestä uskosta Paholaisen kirjeopisto antaa kärjistyneitäkin kuvia. Poran mukaan kohtuudessa harjoitettu uskonto on demonien kannalta naurettavaa, koska se palvelee juuri heidän etuaan. Kohtuullinen uskonto tarkoittaa samaa, että kyseinen ihminen ei oikeastaan usko oikeasti mihinkään.

Pora puhuu paljon ihmisten nautinnoista. Kaikki nautinnot ovat Jumalan keksimiä ja lahjoja ihmisille. Väärinnautittu nautinto muuttuu synniksi. Lewisin Jumala iloitsee aidoista nautinnoista nauttivien kristittyjen ilosta.

Ihmisten itserakkaus on eläimellistä, ja Jumala pyrkii kuolettamaan sen keskittämällä ihmisen huomion lähimmäiseensä. Epäitsekkyydeksi kutsuttu kristillinen hyve paljastuu Poran lahjomattoman silmän alla todelliseksi paholaisen työkaluksi. Pora kirjoittaa voitonriemuisesti Koiruoholle, että epäitsekkyyden tavoittelu ajaa monet kristityt valehteluun ja tietämättömiksi todellisista tunteistaan.

Omissa kirjeissään Koiruoho raportoi ”hellälle” sedälleen potilaansa uskoontulosta, rakastumisesta, liittymisestä kodinturvajoukkoihin ja tutustumisesta uusiin ihmisiin, joista osa on demoneille mieleisiä ja osa aivan jotain muuta.

Poran vastauskirjeet osoittautuvat paholaismaisiksi paitsi sisällöltään myös tyyliltään. Demonipäällikkö uhkailee tämän tästä veljenpoikaansa rangaistuksilla, ellei tämä saa aikaan selviä tuloksia potilaassaan (kristinuskosta vieraantumista, synnillisiä hairahduksia, kielteisiä ihmissuhteita tms.).

Toisinaan Pora puhuttelee Koiruohoa hyvin lipevästi ja ovelasti. Hauska keksintö kirjailijalta on muuttaa kiukustunut demonipäällikkö välillä tuhatjalkaiseksi, mistä johtuen hänen apulaisensa joutuu kirjoittamaan Koiruoholle yhden kirjeen sedän sijasta…

Ei jatko-osaa

Paholaisen kirjeopiston tekee klassiseksi kirjailijan terävä ja persoonallinen tapa tehdä pilkkaa paitsi demoneilla ja uskonnollisilla aiheilla myös Länsi-Euroopan älymystöllä ja erilaisilla uskonnollisilla ihmisillä. Lewisin demonipäällikkö viittaa esimerkiksi kirkon sukupuolimoraaliin ja sen tulkintoihin niin aseistariisuvalla otteella, että sen avoimuus, rohkeus ja kantaaottavuus puhuttelevat 55 vuoden takaa edelleen.

Esipuheessaan Lewis sanoo kuitenkin ahdistuneensa kirjoitusvaiheessa Poran ja Koiruohon maailmasta ja ajatuksista kestokykynsä rajoille asti. Tämän vuoksi hän torjui sitkeästi ajatuksenPaholaisen kirjeopiston jatko-osan kirjoittamisesta.

– – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 22.12.2007.

Hercule Poirot käy kirjailijan kesäkodissa

Avainsanat

Agatha Christie, Antti Autio, book review, englantilainen kirjallisuus, Hercule Poirot, Pekka Marjamäki, salapoliisiromaani

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus. Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki. WSOY 2015. 200 s.

1950-luvun puolivälissä brittikirjailija Agatha Christie (1890–1976) oli hidastanut kiivasta julkaisutahtiaan siten, että häneltä ilmestyi enää yksi kirja vuodessa, yleensä joulun alla. 1950-luvulla Christie teki etenkin rikosnäytelmiä Lontoon West Endin teattereille. Samalla kun romaanien kirjoittaminen väheni entisestään, syntyi hyvin erikoisella tavalla Poirot-rikostarina, josta kirjailija muokkasi lopulta kaksi eri versiota ja jätti alkuperäisen julkaisematta.

Se, miksi Christie jätti julkaisematta Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -romaaninsa, johtui oikeastaan lasimaalauksesta. Kirjailija osallistui säännöllisesti jumalanpalveluksiin St. Maryn kirkossa Churston Ferrersin kylässä Englannin etelärannikolla. Hän halusi lahjoittaa lempikirkolleen lasimaalauksen. Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (1977) Christie kirjoittaa:

“Erityistä mielihyvää minulle tuotti kirjoittaa eräs juttu, jonka tuotto meni lasimaalauksen hankkimiseen Churston Ferrersin kirkon, ‘oman’ kirkkoni, ikkunaan. Halusin kirkkoon iloisen ikkunan, jota lapset voisivat iloisin mielin katsella.”

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus ilmestyi Englannissa alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 2014.

Lasimaalauksen hankkimiseksi Christie päätti kirjoittaa novellia pitemmän mutta normiromaania lyhyemmän tekstin, jonka oikeudet oli tarkoitus myydä jollekin lehdelle. Julkaisuoikeuksista saatavat tulot aiottiin ohjata lasimaalaushanketta varten perustettavaan rahastoon. Kirjoitettuaan tekstin syksyllä 1954 Christie antoi sille nimeksi Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus.

Romaanin alussa naispuolinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin Greenshore Follyn kartanoon Etelä-Englantiin. Omenia rouskuttava salapoliisikirjailija on järjestänyt kartanoon murhaleikin, joka on osa paikallisia kyläjuhlia. ”Tarkkavaistoisesti” Oliver kuitenkin aistii jo ennen juhlia, että kartanossa ei ole kaikki kohdallaan, ja Poirot kutsutaan paikalle kuin pappilan hätävaraksi.

Varsinaista murhajuonta alustetaan useita kymmeniä sivuja, ennen kun päitä alkaa pudota. Greenshore Folly -kartano kauniine maineen on romaanin alussa myyty sir George ja Hattie Stubbsille, jotka toimivat pihajuhlien isäntäparina. Murhan tapahduttua nuori Hattie-rouva katoaa jäljettömiin useiksi viikoiksi. Kahden kuukauden päästä kaikki tuntuvat unohtaneen murhan ja nuoren rouvan katoamisen.

Mutta Poirotpa ei ole unohtanut! Romaanin loppukohtaus on tutuntyylinen Christie-dekkareiden ystäville. Poirot päättelee lukuisten yksityiskohtien perusteella valtavan laajan asiayhteyksien hämähäkin seitin ja oivaltaa, kenen henkilön tekosia romaanin murhat oikein ovat.

Odottamaton yllätys

Kuinkas tyylikkäälle pienoisromaanille sitten kävikään? Christien kelpo tarinaa oli myyty kolme kuukautta alkuvuonna 1955, eikä se ollut mennyt kaupaksi mihinkään lehteen! Se oli ennenkuulumatonta. Ongelmaksi muodostui juuri sen pituus: pienoisromaanimuodossa teos soveltui huonosti lehtien julkaisuohjelmiin.

On huomattava, että Christien romaaneista suuri osa ilmestyi jatkokertomuksina lehdissä. Kirjailija itse asiassa kirjoitti teoksia lehtiä varten koko uransa ajan. Huvimajan arvoitus ei kuitenkaan kelvannut millekään lehdelle liiallisen pituuden vuoksi. Heinäkuussa 1955 romaanin myynti lehdille lopetettiin tuloksettomana. Tällaista kohtaloa Christie ei ollut kokenut 35 vuoteen.

Lopulta Christie luovutti ja alkoi kirjoittaa Huvimajan arvoitusta uusiksi. Pienoisromaani laajeni romaaniksi nimeltä Kuolleen miehen huvimaja (Dead Man’s Folly 1956; suom. 1975). Tämän teoksen sijasta kirjailija luovutti suosikkikirkolleen oikeudet “Greenshawin hassahdus”-nimiseen neiti Marple -novelliin. Teksti julkaistiin englantilaisessa Daily Mailissa 1956 ja Ellery Queen’s Mystery Magazine -lehdessä USA:ssa 1957.

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus ilmestyi Englannissa alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 2014. WSOY käännätti postuumin teoksen saman tien suomeksi. Antti Aution ja Pekka Marjamäen suomennos tavoittaa havainnollisesti kirjailijan viipyilevän, tyylikkään ja yksityiskohtaisen kuvaustavan.

Kesäkodin ympäristö

Christie sijoitti Huvimajan arvoituksen tapahtumat tarkoituksella pitkäaikaisen kesäkotinsa Greenway Housen innoittamaan ympäristöön. Osansa lienee ollut myös läheisen kotikirkon lasinmaalausprojektilla. Tarinan tapahtumapaikoilla on itse asiassa tarkat vastineensa Greenway Housen tontilla, lukuun ottamatta varsinaista huvimajaa, joka on kirjailijan mielikuvituksen tuote.

Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija maailmassa. Hänen kirjojaan on myyty ällistyttävät kaksi miljardia kappaletta.

Huvimajan arvoitus on kerronnallisesti ja tyylillisesti hyvin tyypillinen Poirot-tarina. Poirot väittää pystyvänsä ratkaisemaan rikoksen kuin rikoksen päättelemällä eli käyttämällä ”pieniä harmaita aivosolujaan”. Selvittäessään rikosta Poirot keskittyy saamaan ihmiset puhumaan ja päättelee sen jälkeen menneet tapahtumaketjut. Tämä kaikki toistuu Huvimajan arvoituksessa kurinalaisesti ja jokseenkin yllätyksettömästi.

Jonkin verran eroavaisuuksiakin tosin löytyy. Kuten tiedettyä, Poirotin apuri monissa romaaneissa on kapteeni Arthur Hastings, joka Huvimajan arvoituksessa loistaa poissaolollaan. Hastings esiintyy itse asiassa lähinnä Christien varhaiskauden teoksissa vuosina 1921 – 1937 ja sen jälkeen varsinaisesti enää Poirotin uran päättävässä romaanissa Esirippu (1976). Myös Scotland Yardia ei romaanissa näy. Romaanin ainoat poliisit ovat paikallisia, poikkeavat pikaisesti rutiinitutkimukselle ja poistuvat sen jälkeen takavasemmalle.

Miljardiluokan kirjailija

”Rikosten kuningattareksi” kutsuttu Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija maailmassa. Hänen kirjojaan on myyty ällistyttävät kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle. Vain Raamattua, Jules Vernen tuotantoa sekä Harry Potter -kirjoja on käännetty useammalle kielelle kuin hänen kirjojaan.

Agatha Christien kirjalliseksi tyyliksi pelkistyi yksinkertainen ja selkeä kerronta. Christie oli ihmisenä syrjäänvetäytyvää sorttia, eivätkä kirjailijan persoona tai henkilökohtaiset mieltymykset yleensä välittyneet romaaneihin. Christie punoi juonen geometrisesti, mistä kirjoitustavasta oli myös seurauksina stereotyyppinen kerronta ja yksiulotteiset henkilökuvat.

Christien tutkijat ovat sanoneet, että arvoitusdekkareiden kirjoittamisessa hän oli kiinnostunut ennen kaikkea rikosten motiiveista ja ihmisluonnosta. Itse murha tekona ei niinkään kiinnostanut häntä, vaan murhaan liittyvä ihmissuhteiden dynamiikka. Tämä näkyy Huvimajan arvoituksessakin, jossa lukija viedään surmatöiden ohitse nopeasti ja keskitytään sen sijasta henkilökuvaukseen ennen ja jälkeen traagisten tapahtumien.

Kasvava Poirot-inho

Kirjoittaessaan Huvimajan arvoitusta kirjailija oli käyttänyt Poirotia henkilönä dekkareissaan jo yli 30 vuotta. Poirot esiintyy yhteensä 33 romaanissa ja 54 novellissa. Vahaviiksisen ja pyylevän belgialaisetsivän ensiesiintyminen tapahtui jo Christien esikoisromaanissa Stylesin tapaus (1921).

Poirot karrikoituine ominaisuuksineen alkoi tuntua jopa Christiestä ärsyttävältä hahmolta.

Vaikka Christie käytti Poirotia ylivoimaisesti eniten kaikista henkilöhahmoistaan, hän oli ilmeisesti uransa loppupuolella tyytymätön tähän. Kirjoittaa uskottavasti vanhemmasta miehestä 50 vuotta – Christien oli pakko venyttää realismin rajoja voidakseen kirjoittaa belgialaisesta viiksiniekasta vielä 1970-luvullakin.

Suurempi ongelma oli se, että Poirot karrikoituneine ominaisuuksineen alkoi tuntua jopa Christiestä ärsyttävältä hahmolta. Vähitellen kasvava Poirot-inho johti joidenkin tutkijoiden mukaan siihen, että Christie sijoitti seitsemään myöhäiskauden kirjaansa parodisen omakuvansa, naispuolisen salapoliisikirjailija Ariadne Oliverin. Suomalaisittain hauska kuriositeetti on, että Oliver käyttää omien kirjojensa salapoliisina suomalaista Sven Hjersonia!

Kuten todettua, Oliver on yksi Huvimajan arvoituksenkin päähenkilöistä. Hän sai osakseen saman osan kuin kapteeni Hastings Christien varhaiskauden romaaneissa: ihastella ja ihmetellä vuorotellen mestarietsivän älykästä päättelykykyä ja loogista rikoksenratkaisutaitoa. Ariadne Oliverille tosin kirjailija on sälyttänyt taakaksi puntaroida vuorosanoissaan myös kirjailijatyön huonoja reunaehtoja pakkoesiintymisineen ja kirjeenvaihtoineen. Itseironisesti Oliver kertoo Huvimajan arvoituksessa Poirotille, kuinka vaikeaa dekkarikirjailijan työ oikeasti on:

“Murhamysteerin suunnittelu on itse asiassa vaikeampaa kuin voisi luulla. Siinä täytyy näet ottaa huomioon, että ihmiset ovat todellisuudessa varsin älykkäitä, kunta taas romaanihenkilöni toimivat juuri niin typerästi kuin minä haluan.” (s. 48)

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 7.10.2015.

Jane Austin – Kahden kerroksen väkeä Longbournin talossa

Avainsanat

book review, englantilainen kirjallisuus, Jane Austin, Kersti Juva, Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos 2013.

“On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.”

Jane Austenin (1775-1817) Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice) romanttinen alkulause tiivistää klassikkoromaanin keskeisen sisällön. Romaanissa on neljä pääteemaa: avioliitto, raha, yhteiskuntaluokka ja itsetietoisuus. Kirjailija lähestyy teemojaan kaukonäköisesti, selväjärkisesti ja piikitellen ihmisten pikkusieluisuudelle.

Ylpeyden ja ennakkoluulon julkaisusta tuli kuluneeksi 200 vuotta vuonna 2014, minkä kunniaksi se on ilmestynyt Kersti Juvan uutuussuomennoksena. Graafikko Elina Warsta on tehnyt teokseen kauniin, englantilaishenkisen ulkoasun.

Romaanin keskiössä on kohtuullisesti köyhtynyt Bennetien herrasväki, joka asuu sääntöperityllä Netherfieldin tilalla. Ikääntyneet vanhemmat paimentavat viittä naimaiässä olevaa tytärtä Janea, Elizabethia, Marya, Lydiaa ja Kittyä.

Rouva Bennet on asettanut missiokseen saattaa tyttärensä tekemisiin rikkaiden poikamiesten kanssa, joiden kanssa tehdyt naimakaupat varmistaisivat myös suvun tulevaisuuden. Bennetien tila on näet määrätty erikoisen perimyssäännön vuoksi siirtyväksi herra Bennetin pappisserkulle William Collinsille, mikä luo synkkiä uhkakuvia perheen tulevaisuuden eteen.

Naimahaluisten tyttärien huomio kiintyy erityisesti kahteen lupaavaan poikamieheen, iloiseen herra Bingleyyn ja kopeakäytöksiseen herra Darcyyn. Vispilänkauppojen tielle sattuu yhtä ja toista takaiskua, joiden vuoksi kaikki ei mene niin kuin rouva Bennetin etukäteen aivoittelemassa käsikirjoituksessa.

Austinin romaanikertoja osoittaa havainnollisesti sen, kuinka huolella hankittu ensivaikutelma voi osoittautua täysin vääräksi. Ylpeyden tunne ja ennakkoluuloinen asenne eivät todennäköisesti päätyisi lopuksi näin auvoiseen yhteiseloon kuin klassikon lopussa, ellei romaanikertoja olisi parantumaton romantikko, jonka ajattelua sävyttää ehtymätön usko ihmissuhteissa tapahtuviin ihmeisiin ja ihmisen kehittymisen mahdollisuuksiin.

Tätä vasten tulkittuna on erikoista, että Austinin henkilökuvaus on myös varsin piikikästä. Lähes kaikki romaanihenkilöt ovat niin itsetietoisia, ettei heidän ylpeytensäkään tunne rajoja. Mary toteaakin keskustelussa sisartensa kanssa, että ylpeys on hyvin yleinen heikkous ihmiskunnassa. Sen erottaa turhamaisuudesta asenteen suunta: ylpeys liittyy siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, kun taas turhamaisuus viittaa siihen, mitä muut ajattelevat itsestä.

Austinille intiimi perhekuvaus lienee ollut erityisen kiintoisaa. Ylpeyden ja ennakkoluulon hauskoissa perhekuvissa perheenjäsenten erilaiset persoonat täydentävät toisiaan lähes saumattomasti. Perhettä vasten tarkasteltuina Bennetien perheenjäsenten ajatusmaailma aukeaa avoimemmin kuin sellaisilla yksinäisillä susilla, joiden lähipiiri ei ole näkyvissä tai muiden tiedossa:

”Elizabethista tuntui, että jos perhe olisi varta vasten valmistautunut nolaamaan itsensä illan aikana, he eivät olisi voineet näytellä osaansa innokkaammin ja tuloksellisemmin; ja Bingleyn ja sisartensa kannalta hän piti onnena sitä, että osa näytöksestä oli mennyt heiltä ohi ja ettei Bingleyn kaltaista miestä varmaankaan suuresti rasittanut se typeryys, jota he eivät voineet välttyä näkemästä. Mutta se, että herra Darcy ja Bingleyn sisaret saivat tämän tilaisuuden nauraa hänen sukulaisilleen, oli tarpeeksi ikävää, eikä hän osannut päättää, kumpi oli sietämättömämpää, Darcyn hiljainen halveksunta vai naisten julkeat hymyt.”

Palvelija keskiöön

Jane Austin lienee merkittävin 1810-luvulla julkaisseista englantilaiskirjailijoista. Kun hän tuotti nopeassa tahdissa kuusi klassista kaunokirjaa, klassikon asemaan ylsi muista samoihin aikoihin julkaistuista englantilaisista kaunokirjoista oikeastaan vain Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818) ja Sir Walter Scottin Ivanhoe (1820).

Austenin romaanit ovat saaneet arvostusta etenkin sen vuoksi, että niissä kuvataan englantilaista maalaisaatelia hyväntahtoisella huumorilla. Teokset ovat myös syvällisiä ja tarkkanäköisiä naiskuvauksia. Tyylikkään kaunokirjallisuuden lisäksi Austen antoi tärkeän panoksen myös naisasian eteenpäin viemisessä.

Ylpeyden ja ennakkoluulon pohjalta on tehty useita elokuvia ja televisiosarjoja. Klassikon uutuussuomennoksen rinnalla on syytä huomata, että Tammi julkaisi tammikuussa 2014 suomennoksen englantilaisen Jo Bakerin romaanista Longbournin talossa (suom. Helene Bützow; alkuteos 2013). Bakerin bestseller tuo havainnollisesti näkyviin samat miljööt ja henkilöt kuin Ylpeys ja ennakkoluulo, mutta fokuksen keskiössä on Sarah-niminen orpo palvelijatyttö. Bennetin perheen kotiin tulee romaanin alussa uusi, oudosti käyttäytyvä miespalvelija, joka hiipii väistämättömästi Sarahin sydämen valtiaaksi.

Palvelijaromaanissa paistaa kirjailijan suuri ihailu ikivihreää teosta kohtaan. Jälkisanoissaan Baker ei säästelekään sanojaan kiitellessään Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaisesta lukukokemuksesta. Bakerin romaanin symbioosi Austenin klassikon kanssa jää verraten yksipuoliseksi, vaikka Bakerilla on kunnianhimoinen tavoite värittää joitakin hämäriksi jääneitä osia Ylpeyden ja ennakkoluulon värikkäissä tapahtumasarjoissa.

Tyylillisesti teokset ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Austen tekee hyväntahtoista pilkkaa englantilaisen herrasväen pariutumisriiteistä, Bakerin kerronta soutaa synkemmissä ja realistisemmissa virroissa. Sama romanttinen pohjavire on silti vahva.

Kim Izzo tuo nykypäivään

Toinen keväällä 2014 ilmestynyt rinnakkaisteos on kanadalaisen Kim Izzon esikoisromaani Avioliitto Jane Austinin tapaan (suom. Sari Luhtanen; Schildts & Söderströms). Nykyisyyteen sijoittuvan romaanin keskiössä on Katherine Shaw –niminen nelikymppinen muotitoimittaja, joka harrastaa intohimoisesti Jane Austinin romaaneja. Izzon teos alkaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lainatulla lauseella: “On aivan sattumanvaraista, kuinka onnellinen avioliitto on.”

Naispäähenkilö menettää romaanin alussa dramaattisesti työpaikkansa ja omaisuutensa. Sitten Kate saa merkillisellä tavalla itselleen aatelisarvon ja ryhtyy freelance-toimittajaksi. Ensimmäinen työtehtävä vie hänet tutustumaan eliittiseurapiireihin tavalla, jolla aukeaa piintyneelle poikamiestytölle mahdollisuus edullisiin naimakauppoihin. Kate päättääkin etsiä miehen Ylpeyden ja ennakkoluulon viitoittamia latuja seuraten.

Izzon romaanissa Jane Austin on romantiikannälkäisen päähenkilön idoli ja lohdutus ankean arjen keskellä. Tyyliltään ja sisällöltään Avioliitto Jane Austinin tapaan muistuttaa Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjoja. Naisellinen onni keskittyy miehen ympärille, löytyy mies sitten lapsuudenystävien joukosta tai ulkomailta vaivalloisten etsintöjen tuloksena.

Mennyt maailma

Jane Austen oli englantilaisen maalaisseurakunnan kirkkoherran toiseksi nuorin lapsi. Hänellä oli seitsemän sisarusta. Austen opiskeli huomattavasti enemmän kuin yleensä sen ajan naiset. Hän kävi sisäoppilaitosta ja luostarikoulua ja lopetti koulunkäynnin 11-vuotiaana vuonna 1786.

Vaikka Austenin kuvaava maailma on mennyt historian sivuille jo ajat sitten, se tulee kouriintuntuvan lähelle hänen klassikkoromaaniensa äärellä. Kiintoisa kuriositeetti on se, että vaikka Austen kirjoitti paksuja avioliittoromaaneja, hän itse ei koskaan mennyt naimisiin. Avioliitto oli kirjailijalle todennäköisesti suuri mysteeri ja siivitti hänen kaunokirjallista työtään enemmän kuin moni muu asia.

Ylpeyden ja ennakkoluulon herra Darcyn esikuvaksi on arveltu irlantilaissyntyistä Thomas Lefroyta, jonka kanssa Austenilla oli romanssi. Vaatimattomista oloista lähtöisin ollut naiskirjailija ei kuitenkaan kelvannut Lefroyn suvulle, joten romanssi päättyi pariskunnan eroon.

Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi pian parin erottua toisistaan. Kirjailijan henkilökohtaisesta takaiskusta huolimatta Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on happy end, joka onnellisuudessaan hakee vertaistaan maailmankirjallisuudessa.

Jo 41-vuotiaana kuolleen Austenin kuolinsyynä on aiemmin pidetty Addisonin tautia, nykyisin tuberkuloosia. Austenin kuoleman jälkeen Cassandra-sisko tuhosi suuren osan kirjailijan kirjoittamista yksityiskirjeistä.

Nykyisyyteen on säilynyt yli 160 kirjettä, joista varhaisin on vuodelta 1795. Kirjailijan merkitystä nykyenglantilaisille korostaa se, että Jane Austenin kuva tulee uusiin, vuonna 2017 käyttöön otettaviin kymmenen punnan seteleihin.

Kersti Juvan uutuuskäännös tuo havainnollisella ja sujuvalla kielellä julki sen runsaan värikylläisyyden, jota Austinin kieli kukkii jatkuvasti. Juva on onnistunut tekemään sujuvammiksi monipolvisten virkkeiden lähes taukoamattomia ketjuja niin, ettei ajatus katkeile tai etteivät sanat heitä häränpyllyä lauseen vaihtuessa. Hienostuneen seuraelämän käsitteetkin hän on saanut suomennettua, niin vaikeita kuin ne suomalaiselle kääntäjälle olivatkin.

Pitkään sujuvan kielenkäytön puolesta kiivaillut Juva on Suomen tuotteliaimpia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjiä. Hänet tunnetaan etenkin J. R. R. Tolkienin teosten suomentajana.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 6.8.2014. Linkki sivulle löytyy http://www.kiiltomato.net/jane-austen-ylpeys-ja-ennakkoluulo/

J. K. Rowlingin sosiaaliromaani ja luokkayhteiskunnan kritiikki

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, Ilkka Rekiaro, J. K. Rowling, Paikka vapaana, The Casual Vacancy

 

J. K. Rowling: Paikka vapaana. Alkuteos The Casual Vacancy (Englanti 2012). Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2012. 543 s.

Harry Potter –romaaneillaan maailmanmaineeseen noussut englantilaiskirjailija J. K. Rowling (s. 1965) julkaisi syksyllä ensimmäisen aikuisromaaninsa. Marraskuussa suomennettu Paikka vapaana näyttää koko lailla erilaisen kirjailijan, johon fantasiasarja on lukijat totuttanut. Kirjailija ruotii nyky-Englannin luokkayhteiskuntaa säälimättömällä otteella kuvia kumartamatta. Suru ja kuolema ovat läsnä yhtä vahvasti kuin Potter-kirjoissa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat kokonaan kuvitteelliseen Pagfordin pikkukaupunkiin, joka esitetään englantilaisen porvarillisuuden idyllinä. Pagfordin kyljessä levittäytyy Yarvilin suurkaupunki, jonka ongelmiin ja elämänmenoon pagfordilaiset eivät halua sekaantua. Pikkukaupungin idylli kuitenkin särkyy, kun Pagfordin laitamalle rakennetaan Fieldsin vuokrataloalue. 

Romaanin alussa Pagfordin paikallisvaltuuston jäsen Barry Fairbrother menehtyy äkilliseen aivosairauteen. Hänen paikkansa kaupunginvaltuustossa alkaa välittömästi kiinnostaa monia – mutta kenelle paikka sitten meneekään? Romaanin aikana Barryn läheiset, vihamiehet ja valtuustotoverit näyttävät todellisen nahkansa, eikä lukijan eteen aukeavilla salaisuuksilla ole määrää.

Taistelua vapautuneesta valtuustopaikasta käydään keinoja kaihtamatta. Romaanikertoja kuvailee mielellään Pagfordin nuorten tuntoja, kun näiden vanhemmat yllättäen ilmoittavat halukkuudestaan kunnallispolitiikkaan. Sitten nettiin alkaa ilmestyä parjaavia kirjoituksia valtuutettukandidaateista. Kuka on salaperäinen Barry Fairbrotherin haamu, joka on ruvennut kummittelemaan netin avulla?

Vaikutteet Charles Dickensiltä näkyvät tässä hyvin. Samanlaisella armottomuudella kuin millä Dickens aikoinaan moukaroi 1800-luvun Englannin yhteiskunnallisia epäkohtia, Rowling lähestyy nykypäivän britannialaisia kaupunkiyhteisöjä. Paikallispoliitikkojen tekopyhyys ja itsekkäät tarkoitusperät saavat hänestä lahjomattoman tuomarin.

Romaanin eetos kirkastuu Fieldissä asuvan Krystal Weedon –nimisen 15-vuotiaan koulutytön hahmossa ja tarinassa. Kuvatessaan Krystalin kautta Englannin yhteiskunnan pohjakerroksien elämänmenoa Fieldsissä Rowling ei säästele etovia laatusanoja ja yksityiskohtia.

Rowlingin uskoa ihmisen hyvyyteen alleviivaa se seikka, että kertoja mainitsee pahamaineisen Krystalin ja pyhimyskaapuun puetun Barryn löytäneen toisensa ennen jälkimmäisen kuolemaa. Barry istuttaa Krystalin mieleen unelman paremmasta huomisesta, vaikka sen toteutuminen Englannin luokkayhteiskunnassa näyttää enemmän kuin epävarmalta.

Paikka vapaana on lukuromaanina hyvin suoraviivainen mutta toimiva. Kirjailijan yhteiskunnallinen tendenssi on häiritsevän silmiinpistävä. Ilkka Rekiaron suomennos on häkellyttävän virheetön kolmen viikon käännösaikaan nähden.