Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

book review, Eero Marttinen, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Tero Liukkonen, Veikko Huovinen, Virke

Veikko Huovinen. Kuva: Harri Nurminen.

Tero Liukkonen: Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997. 196 s.

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies. Veikko Huovisen elämä. Into 2018. 342 s.

Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) täytti keväällä 1997 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisi tuolloin kirjallisuustieteellisen tutkimuksen Huovisen kaunokirjallisesta tuotannosta. Tutkimuksen takana oli porvoolainen tutkija ja kirjailija Tero Liukkonen (s. 1960).

Liukkonen sisällytti tutkimukseensa 26 Huovisen teosta, jotka oli kirjoitettu vuosina 1950–1995. Kirjailijan koko tuotanto käsittää yli 40 teosta. Liukkosen tutkimuksesta oli jätetty pois Huovisen näytelmät, päiväkirjat, artikkelit, erätarinat sekä pamfletit.

Kirjallisuudentutkijana Liukkonen hyödynsi eklektisesti monenlaisia näkökulmia ja tutkimusotteita. Lopputulos oli varsin sirpaleinen ja hajanainen. Monenkirjavien näkökulmien sovittaminen yhdeksi juontevaksi tarinaksi oli vaikeaa. Tuotteliaan kirjailijan teostuotannon haltuunotto yhdellä kertaa ei sekään ollut helppo tehtävä.

Liukkonen käytti hyväkseen asiantuntijalausuntoja koskien Huovisen tuotantoa. Sekundaarilähteiden kirjoittajien joukossa oli niin sanomalehtien päivänkriitikoita kuin yliopistojen kirjallisuudentutkijoita. Huovis-tutkijana Liukkonen onnistui verraten hyvin kokoamaan synteesin Huovisen teoksista eri aikoina esitetyistä argumenteista.

Asiantuntijalausuntojen kautta tutkija Liukkonen yritti selvittää erityisesti, millaisina Huovisen teokset oli aikoinaan vastaanotettu. Tutkimuksen keskeinen metodologinen painotus, joka ei kuitenkaan tuotu selvästi näkyviin, lienee ollut reseptioteoriassa.

Liukkonen käytti myös paljon tekstialaa esitellessään Huovisen tuotannon sisäisiä ja ulkoisia intertekstuaalisia suhteita. Kirjallisista esikuvistaan Huovinen nosti itse esille varsinkin Pentti Haanpään ja Ilmari Kiannon.

Deskriptiivistä tutkijanotetta tavoitellut Liukkonen ei ollut tutkimiensa teosten suhteen kovinkaan kriittinen. Ennemminkin päinvastoin.

Tekstijaksot, jotka ylistivät Huovisen kirjallisia ansioita ja innovaatioita varsin vuolaasti, kertoivat jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta ”suurta neroa” kohtaan.

Veikko Huovinen oli kuitenkin ollut kirjailijana äärimmäisyyksien mies, joka varmasti herätti lukijoissaan yhtä paljon vihaa kuin ihastuksen tunteita. Selkeästi ambivalentin kirjailijakuvan piirtäminen olisi siksi ollut paikallaan.

Huovisen tuotantoon ja varsinkin sen vastaanottoon liittyi voimakkaita ristiriitoja, joiden ohittaminen esimerkiksi neromyyttiin vetoamalla oli todellisuuden tarkoituksellista vääristämistä.

Tero Liukkonen. Kuva: Karjalainen.

Liukkosen Huovis-tutkimuksen ansiona voi pitää sitä, että tutkija kirjoitti verraten hyvää yleiskieltä. Näin ollen tutkimustekstiin saattoi melko vaivattomasti perehtyä kuka tahansa Huovisen teoksista kiinnostunut henkilö riippumatta tämän kirjallisuustieteellisestä koulutuksesta.

Käsikirjamainen kokoomateos oli suureksi hyödyksi tuleville Huovisen tuotannon tutkijoille. Teos antoi konkreettisen pohjan myöhemmin esille nousevien havaintojen pohtimiseen jo esitettyjen argumenttien synteesiä vasten.

Huovis-tutkimus toi myös esiin paljon kiintoisia faktoja Huovisen tuotannon takaa. Sotkamolaiskirjailijan asennetta yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaihtuviin maailmanaikoihin nähden kuvattiin heuristisena eli kekseliäänä. Kuriositeettina mainitaan, että kirjailija muun muassa keksi erääseen novelliinsa salmiakkikoskenkorvan kauan ennen Alkoa.

Liukkonen kysyi loppupäätelmissään, oliko Huovinen nähtävä sellaisena junttimaisena populistina, joka vuosikymmenestä toiseen yritti keksiä tuoretta sanottavaa urbaanista yhteiskunnasta sivussa eläville yksilöille.

Perusteellisen tutkimustyön jälkeen Liukkonen päätyi toteamaan, ettei tällainen asenteellinen lähtökohta kertonut koko totuutta.

Huovinen oli nimittäin ollut  enemmän leikittelijä, uuden kokeilija, paljon aikaansa edellä. Tässä suhteessa hän oli samanlainen kirjailija kuin Aleksis Kivi tai Pentti Haanpää. Vai oliko tutkijan viljelemää neromyyttiäkö tämäkin?

Tosiasia kuitenkin on, että moni-ilmeistä ja monenlaista kokeillutta Huovista on ollut varsin vaikea kategorioida yhden tyylisuunnan tai kirjallisuudenlajin alle. Toinen Huovisen elämäkerturi oli Kainuun Sanomien pitkän linjan kulttuuritoimittaja Eero Marttinen (s. 1943), joka julkaisi keväällä 2018 kiintoisan elämäkertateoksen suuresta idolistaan.

Hiljaisen hymyn mies oli rakenteeltaan kuin lehtijuttusarja. Teos perustuikin pitkälti Marttisen Kainuun Sanomiin kirjoittamiin uutisiin ja artikkeleihin.

Huovinen oli Marttisen mukaan tolkun mies, joka käsitteli tolkun asioita. Pentti Haanpään ohjetta noudattaen Huovinen käsitteli vaikeitakin asioita huumorin avulla.

Tolkku-sanan kainuulainen merkitys paljastui Marttisen teoksesta.

Tolkku merkitsee uutteraa, ahkeraa, sanoissaan ja teoissaan tunnollista ja asioistaan huolta pitävää. Tolkun synonyymi on esimerkiksi jämerä.

Metsänhoitaja Huovinen ponkaisi kirjalliseen julkisuuteen 1952 täysosumallaan Havukka-ahon ajattelija. Komean uran aikana syntyivät muun muassa kirjat Veitikka, Lampaansyöjät, Joe-setä, Hamsterit, Koirankynnen leikkaaja ja Lentsu.

Merkille pantavaa on, ettei Havukka-ahon ajattelija ponnahtanut saman tien kuuluisuuteen. Julkisuuspommi jytkähti vasta, kun lausuntataiteilija Eino Hyyrynen alkoi lukea romaania radiossa.

Huovisen kirjailijanlaadun perustaksi Marttinenkin nosti kolmikon Kivi, Haanpää ja Kianto. Varsinkin Ilmari Kianto nousi Marttisen teoksessa monesti esille. Kiannon suuri esikuva painoi Huovisen hartioita kuin viitta loppuun saakka.

Hiljaisen hymyn mies lähti liikkeelle kirjailijan lapsuudesta ja väritti koko matkan Huovisen kuolemaan saakka.

Marttisen kuvaamana Huovinen oli hyvin herkkä taiteilija. Hän vaihtoi välillä kustantajaakin lähes hetken mielijohteesta, mutta kirjoitti myöhemmin sekä Otavalle että WSOY:lle.

Hilkka-vaimo työskenteli hammaslääkärinä. Huovisilla oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2006).

Huovisen huumori, luonnonkuvaukset ja yhteiskuntakritiikki olivat lukijoille tärkeitä vuosikymmenien ajan. Kirjailijan suhteellisuudentaju kesti menestykset ja menetykset.

Huovisen elämän raskain vaihe osui vuoteen 2006, kun mieleltään sairas Pekka-poika riisti hengen itseltään. Aihetta sivusi kirjailijan viimeinen kirja Pojan kuolema (2007).

Huovinen oli erittäin tarkka journalistien kanssa. Marttiseen hän luotti alusta asti. Se näkyi elämäkerran lukuisista vuoropuheluista, jotka olivat avoimia ja suorasukaisia.

Kainuulaiskirjailijan viittaa Huovinen ei halunnut päälleen. Luokittelut tuntuivat hänestä muutenkin vääriltä.

Huovinen oli tyylitajuinen satiirikko, joka osasi terävästi ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia. Hänestä maailma oli täynnä naurunaiheita: niitä piti vain osata katsoa.

Vahinko vain, että Huovisen lennokkaat yhteiskuntasatiirit jäivät Konsta Pylkkäsen varjoon. Lopulta kirjailija taipui yleisönsä edessä ja kirjoitti Havukka-ahon ajattelijalle jatko-osan 2004.

Häntä ymmärrettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Useita kirjallisuuspalkintoja pokannut Huovinen sai 1999 professorin arvonimen. Hänellä todettiin haimasyöpä 2009, johon sitten meni.

Marttisen kirjaa olisi toivonut toimitettavan hieman tiiviimmäksi. Muuten sujuvaa tekstiä silpoi iso joukko lehtileikkeitä, joista jotkut olivat useiden sivujen mittaisia. Teoksessa olevista lukuisista valokuvista useimmat olivat toimittajan itsensä ottamia.

Kirjailijan omintakeiset tokaisut maailman menosta olivat Marttisen teoksen parasta antia.

Eero Marttinen. Kuva: Into Kustannus.

Kirjoituksen pohjalla olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.

 

Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa

Avainsanat

book review, Risto Isomäki, Satakunnan Kansa, science fiction, suomalainen kaunokirjallisuus

Risto Isomäki.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit. Kirjayhtymä 1997. 335 s.

TIEDETOIMITTAJA Risto Isomäki (s. 1961) on ollut pitkään kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia tieteiskirjailijoitamme. Hän aloitti scifi-tuotantonsa 1991 debytoimalla novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset saivat merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla.

Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetettiin ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä.

Torjuntaretket olivat tuloksellisia, mutta hengenvaarallisia. Aniharva romaanin lukuisista retkikuntalaisista palasi takaisin kotiin.

Viisinäytöksisen ja loistavasti rakennetun avaruusoopperan tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, aikaisimmillaan 40 vuoden päähän nykyhetkestä.

Tässä mielessä Pimeän pilven ritarit poikkesi olennaisesti Isomäen aikaisemmista teoksista, joissa aikasuhteet olivat suunnattomasti laajempia. Esimerkiksi Gilgamešin tappion loppunäytös tapahtui vasta 80 miljardin vuoden kuluttua!

Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään synkkää luettavaa.

JO TUOHON aikaan vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti lennokkaat tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Amerikkalaiset astronautit lentelivät sukkuloillaan avaruuden halki ja törmäsivät outoihin merkkeihin, jotka antoivat aihetta epäillä uusien elämänmuotojen olemassaoloa. Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki oli siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta.

Romaania kirjoittaessaan Isomäki oli ollut jo pitkään mukana erilaisissa ympäristö- ja kehitysmaaprojekteissa ympäri maailmaa. Ekologiset kysymykset olivat siksi lyöneet vahvan leiman Isomäen kaunokirjalliseen tuotantoon.

Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Romaanihenkilöt eivät voineet mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofeja ja saastumista.

Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyi epäonnisella avaruusmatkalla painajaismaiseksi räpeltämiseksi. Toivottomuus lieneekin ollut tuolloin Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta.

Huojuvan paripuhteen psykologiaa

Avainsanat

book review, Nina Honkanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Nina Honkanen. Kuva: Ari Heinonen / Otavamedia.

Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019. 284 s.

”On suoranainen ihme, että kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, erilaisine taustoineen ja sukurasitteineen, voivat edes jakaa yhteistä todellisuutta nimeltä parisuhde. Totuudenmukaisempi nimi yhdessä olisi ollut paripuhde, niin työlästä se kaiken muun arki- ja työelämästä selviytymisen lisäksi oli.” (s. 157)

Porilaissyntyisen mutta Raumalla varttuneen Nina Honkasen (s. 1968) kolmannen romaanin päähenkilö on onnettomassa avioliitossaan riutuva nainen, jonka olo on käynyt vuosien vieriessä yhä tukalammaksi. Hän kokee vajoavansa alaspäin, kunnes jotain tulee vastaan. Tätä alemmaksi ei enää pääse.

Viisikymppinen nainen on aina kuvitellut, ettei hänestä ole katkaisemaan kielteistä suhdetta. Samoin naisesta on ajatellut mieskin, kuuluisa kirjailija. Miellyttämisentarve saa naisen pyytämään anteeksi jopa olemassaoloaan.

Onhan hän jo kolmatta kertaa naimisissa, varsinainen parisuhteen luuseri.

Huumoria ei ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa.

NAINEN ANTAA miehelle tämän toivoman lapsen, vaikkei haluaisi enempää jälkikasvua. Vauvan mukana tuleva univaje kestää vuosia. Samalla murenee itsetunto, kun väsyneen taiteilijan käytöshäiriöt muuttuvat yhä voimakkaammiksi.

Pohjakosketus on ajoittain erittäin raskasta ja hurjaa luettavaa. Huumoria ei paljon ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa. Henkinen väkivalta kasvaa toiseen potenssiin, ja jälki on rumaa.

Eroprosessin alkamisen jälkeen monet vaikeudet kertautuvat:

”Mies ja nainen olivat vuosi sitten alkaneen eroprosessin jälkeen päässeet kohtuullisiin puheväleihin. Ensimmäisen eropäätöksen jälkeiset kuukaudet olivat niin täynnä vihaa, valhetta ja katkeruutta, että nainen luuli heidän jo ottaneen pohjakosketuksena. Kuinka väärässä hän olikaan.” (s. 25)

Kuvaavasti Pohjakosketus alkaa ruumiin äärellä. Kertoja tuntee raskaan prosessin päättyneen kuoleman kosketukseen.

Avioliiton harmaus saa Honkasen romaanissa useita eri sävyjä.

NINA HONKANEN on ollut seksuaaliterapeutti vuodesta 2015. Romaanissakin on mukana terapeutti. Hän terapoi onnettoman avioparin lapsia, jotka reagoivat omalla tavallaan vanhempiensa ahdistavaan yhteiseloon.

Honkasen romaanin päätarina etenee vääjäämättä ennalta-arvattavaan suuntaan. Muitakin tasoja löytyy, ja avioliiton harmaus saa useita eri sävyjä. Huojuvan paripuhteen lisäksi Honkanen tavoittaa arvokkaan havainnollisesti perhenäkökulman eli lasten kohtalon rikkinäisessä perheessä.

Myös kieleltään ja tyyliltään Pohjakosketus oli ansiokkaan tasapainoinen lukukokemus.

Kirjailijana Nina Honkanen on kuuden teoksen konkari. Kolmen kaunokirjan lisäksi hän on julkaissut Remu Aaltosen elämäkerran (1997) sekä tarinakokoelman syöpää sairastavista lapsista (2012).

Honkasen edellinen teos oli eri-ikäisten ihmisten seksuaalisuutta käsittelevä tietokirja Onnelliseksi (2017). Tätäkin aihepiiriä uutuusromaani koskettelee tämän tästä.

Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

dekkari, Eveliina Talvitie, Pori, romaanit, Satakunnan Kansa

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Karmaisevat grillijuhlat Eurajoella ja muita juhannustarinoita

Avainsanat

Arttu Tuominen, Eeva Rohas, kauhuromantiikka, novellit, Satakunnan Kansa, Tiina Raevaara, Tommi Kinnunen

Juhannusmorsian – valon ja varjon tarinoita. Toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Varjo Kustannus 2019. 213 s.

Heinäkuussa ilmestynyt Juhannusmorsian-antologia kokoaa yhteen erilaisia juhannustarinoita läheltä ja kaukaa. Antologia on jatkoa Helmivyö-kustantamon vuodentakaiselle kokoelmalle Koivulehto.

Kokoelman toimittajina ovat viimevuotiseen tapaan kirjailijat Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Mukana on 15 kirjailijaa, joiden tummat kauhutekstit värittävät juhannuksesta jälleen väkivaltaisen ja hurmeisen kansanjuhlan.

Tiina Raevaaran novellissa painajaismainen kaaos peittää elämän ja toivon.

RUNEBERG-PALKITUN Tiina Raevaaran novelli ”Menneen kesän kosto” aloittaa antologian. Päähenkilön romanttinen juhannustaika äityy kammottavaksi, kun lähipiiristä alkaa väkeä kaatumaan vammautuneena rantakaislikkoon. Lopputulema ei anna helpotusta, vaan painajaismainen kaaos peittää kuolemalla kaiken elämän ja toivon.

Markus Ahosen novellissa tyttären kuolemaan liittyvät syyllisyydentunteet ja muut synkät ajatukset piirittävät novellikertojan lopulta niin, ettei tämä pysty muuta ajattelemaan:

”Muutaman vuoden jälkeen unet olivat muuttuneet järkyttävästä kaipuusta ja läheisyyden äkillisestä poisviemisestä painajaismaisemmiksi. Väkivalta rynnisti uniin ja mielen melankoliset urut alkoivat soittaa pelon marssia.” (s. 39)

Mieskertoja lähtee koston tielle ja löytää ulottuvilleen tyttären kuolemasta vastuussa olleet rikolliset. Tilinteon mustat hetket käydään läpi katseilta piilossa.

Eeva Rohas opettaa ihmisen käsittelyn aakkosia kannibaaleille.

JOISSAKIN KERTOMUKSISSA kieli on niin sujuvaa, että tarinaan lähtee väistämättä mukaan, karmeista tilanteista ja aiheista huolimatta. Esimerkiksi Jaakko Melentjeffin Hissi-novellissa kertomus alkaa kertojan lapsuudesta, jossa hän oppi tiedostamaan maailman todellisen pahuuden.

Myöhemmin kotitalon hissi muuttuu fantastiseksi kanavaksi näkymättömään maailmaan ja ihmisen huonojen puolien äärelle. Talossa käynnistyy vuosien päästä murhatutkimus, jonka äärellä novellihenkilöiden maailma kääntyy kokonaan ympäri.

Kokoelman lyhin teksti on Eeva Rohaksen ihmisen käsittelyn aakkoset kannibaaleille, kolmisen sivua. Pisimmän, 29-sivuisen, on tehnyt Markus Ahonen.

Merikarvialaislähtöisen Mäntylän kauhunovellissa ”Pahvilaatikkopoika” uskonnolliset tunteet sekoittuvat sekavaan tajunnanvirtaan. Ikänsä pahvilaatikossa nukkunut poika joutuu sukulaistensa messiassyndrooman sijaiskärsijäksi. Kun tapaus nousee otsikoihin, pojan äiti havahtuu järkyttävien tosiasioiden edessä.

Arttu Tuominen.

Arttu Tuomisen ”Korpikumpu”-novelli on kokoelman tyylikkäimpiä. Teksti kertoo neljästä pojasta, jotka ovat varttuneet Porin Sampolassa betonin ja saven äärellä ja lähteneet maailmalle, kuka minnekin.

Myöhemmin pojat alkavat tavata juhannuksena Eurajoen Korpikummussa. Siellä järjestetään joka vuosi grillijuhlat, johon tuodaan eksoottisia herkkuja ympäri maailmaa. Kilpailu menee överiksi, kamalin seurauksin.

Tommi Kinnusen rakkaustarina autokauppiaasta säväyttää kauneudellaan. Mies oppii juhannusmorsiameltaan rakkauden salat, mutta ei voi mitään pimeälle puolelleen.

Juhannusmorsian pursuaa karmeita tarinoita. Juhannuksen taikaa ei silti voita mikään, ei edes kuolema. Sen saavat myös kokoelman novellihenkilöt huomata.

Maailmanlopun enteitä Kauniaisissa

Avainsanat

Kelmee, Satakunnan Kansa, science fiction, Ville Lindgren

Ville Lindgren: Harmaan auringon säikeet. Kelmee 2019. 217 s.

”Ikkunaa kohti lähestyi jokin hahmo, se näytti lentävän ilmassa velttona kuin olisi pyörtynyt ilmalentonsa aikana. Hahmo sinkoutui ikkunasta läpi jalkojemme juureen.”

Porilaisen Ville Lindgrenin (s. 1978) toinen romaani Harmaan auringon säikeet on kunnianhimoisesti kirjoitettu scifi-tarina rinnakkaisista todellisuuksista ja tulevan maailmanlopun enteistä.

Film noir -henkisessä tarinoinnissa on paljon samaa kuin Lindgrenin esikoisromaanissa Vuodet tekivät päivän (2018), jossa ahdistunut perheenisä joutui pohtimaan maagisen todellisuuden ja reaalimaailman rajoja.

Romaanihenkilö löytää itsestään kopioita vapaalla jalalla.

KAUNIAISIIN sijoittuvat tapahtumat alkavat vaisusti ja hitaasti vankilamaisessa seuraamuslaitoksessa, jossa miespuolinen päähenkilö ja minäkertoja on kärsimässä vuosien tuomiota vaimonsa murhasta.

Syyttömästi tuomittu mies nähdään hiippailevan seuraamuslaitoksen ulkopuolella ja ammutaan kuoliaaksi peräti neljästi – vaikka hän on koko ajan istunut sellissään.

Miten ja missä miehen kopiot ovat syntyneet?

Kun vanki lähtee vartijansa kanssa komennukselle laitoksen ulkopuolelle, hän törmää kopioonsa ja vapautuu yksinäiseksi vaeltajaksi. Onko hän valittu, jolle on suunniteltu jossakin itseään korkeampia tehtäviä?

”En totta vie antautuisi. Selvittäisin asiat, niin että niissä olisi järkeä. Miksi Anne todella kuoli? Tarvitsin apua. Mutta kuka auttaisi?”

Ville Lindgren.

KOIN ANSIOKSI sen, että kirjailija on sijoittanut romaaninsa tapahtumat koti-Suomeen. Moni valtakustantamon piikkiin kirjoittava suomalainen reaalifantastikko lähettää henkilönsä ulkomaille, periferiaa eksoottisemmille seuduille.

Henkilökuvaus keskittyy viiteen henkilöön, joita väkivalta piirittää jatkuvasti. Päähenkilön kuollutta vaimoakin muistellaan muutamassa kohtauksessa nostalgiseen sävyyn.

Virtuaalitodellisuus ja fantastinen maailma vuorottelevat synkän dystopian kanssa.  Mielikuvitusta Lindgrenillä riittää täyttämään galaksin kokoisen miljöön aukkoja.

Reaalitodellisuus saa jatkuvasti rinnalleen yliluonnollisia ja fantastisia aineksia. Niitä verkkainen scifi-puuronkeittäjä hämmentää keitokseensa.

Tieteisromaanina Harmaan auringon säikeet muuttuu loppua kohti yhä sekavammaksi hötöksi.

Viimeisen neljänkymmenen sivun aikana tapahtumat ampaisevat kirjaimellisesti taivaalle, kun selviää todellinen syy päähenkilön kaksoisolennoille.

Väkivaltainen kaaos, jossa tulee kasoittain ruumiita ja veri lentää kuin synnytyssalissa, räjähtää vasten lukijan kasvoja.

Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen.

KIRJAILIJAN virke on useimmiten lyhyt kuin mainoslauseissa. Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen valitettavan usein.

Lindgrenin scifi-avaukselle olisin toivonut kustannustoimittajaa, joka olisi karsinut kerronnan ylimääräiset sivupolut ja stilisoinut romaanin nykyistä tyylikkäämmäksi kokonaisuudeksi.

Lindgrenin oman kustantamon nimi Kelmee on porilainen muoto sanalle ”kelmeä”. Kelmeen julkaisemat teokset ovat lähinnä karmeita juttuja, ja genre liikkuu fantasiasta kauhun kautta scifiin.

Kirjailijalla on jo työn alla kahden seuraavan kirjansa aihiot.

 

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

#amisreformi, Finlandia-palkinto, Kari Hotakainen, kolumnit, Olli Jalonen, Satakunnan Kansa, Väinö Linna

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

Arttu Tuominen, dekkari, Pori, Satakunnan Kansa

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård

Joel Lehtonen – uusromanttinen runoilija

Avainsanat

elämäkerrat, Joel Lehtonen, Pekka Tarkka, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Joel Lehtonen.

Pekka Tarkka: Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917. Otava 2009. 431 s.

PEKKA Tarkan (s. 1934) elämäkertateos piirtää havainnollista kuvaa Joel Lehtosen (1881–1934) elämästä ja teoksista kirjailijan 36 ensimmäisen elinvuoden aikana.

Lehtosen tuotannon uusromanttisten alkuvaiheiden lisäksi kirjoittaja tuo eloisasti esille ihmissuhteita, joita äärimmäisen köyhistä oloista ponnistanut toimittaja-kirjailija solmi nuoruusiällään.

Säämingistä kotoisin olevaa nuorta Lehtosta kiinnostivat tavattomasti 1800-luvun rahvaanrunoilijat, jotka välttelivät ruumiillista työtä ja sepittivät suusta suuhun kulkevia kansanrunoja. Tarkka osoittaa, että rahvaanrunoilijat vaikuttivat lähtemättömästi Lehtosen kirjailijantyöhön ja elämäntapaan.

Lehtonen eli pitkälti kuten opetti, vaikka saattoi kääntyä äärimmäisyydestä toiseen.

Paholaisen viulussa (1905) kirjailija hyökkäsi Raamattua vastaan kääntäen nurin Mooseksen käskyjä. Runebergiläiset myytit suomalaisesta talonpojasta (Saarijärven Paavo) saivat Lehtosen runoissa sarkastista kyytiä. Poliittisesti aktiivinen kirjailija sai kokea toisinaan vainoa mielipiteittensä takia.

Tarkka tuo esille Lehtosen kirjallisen uran monipuolisuuden.

Hän oli varsin työteliäs ja arvostettu kääntäjä suomentaen muun muassa August Strindbergiä. Pelkästään vuonna 1917 Lehtosen suomennoksia julkaistiin 3000 painosivun verran!

 

TOINEN, klassikkoromaanien varjoon jäänyt tosiasia on se, että Lehtonen kohosi klassikoksi myös suomenkielisessä kirjekirjallisuudessa. Tätä osoittaa Putkinotkon herra –teos (1969), johon koottiin kirjailijan rakastajattarelleen Sylvia Avellanille lähettämät tunteikkaat kirjeet.

Lehtos-elämäkerta kuroo arvokkaasti kokoon Pekka Tarkan elämäntyötä kirjallisuudentutkijana.

Jo 1960-luvulla hän teki pro gradu –tutkielmansa Joel Lehtosesta ja myöhemmin väitteli Lehtosen ihmiskuvan muutoksista (1977). Kun väitöskirja vei aikoinaan kahdeksan kesää, viisi virkaa ja kaksi avioliittoa, uutuusteos on kuulemma syntynyt seesteisemmissä merkeissä!

Tarkan kronologisesti etenevä kuvaus on yhtäältä raikkaan havainnollista, toisaalta sekavantuntuista.

Journalistinen ote nousee esille feature-tyyppisenä. Tarkan teos antaa seikkaperäisen kuvan esimerkiksi kirjailijan tiestä Otavaan, jonka johtokunta aluksi kauhisteli Lehtosen ”kujeilua vakavilla asioilla”.

Ansio on, että Tarkka on löytänyt kosolti aikalaisarvosteluja ja muita lähteitä. Näiden valossa Lehtosen varhaistuotanto näyttäytyy tavallaan ”oikeana”: aikansa tarkkanäköisenä kuvaajana tai aikaansa edellä olevana kertojana.

Pekka Tarkka.