Homsantuu, #metoo-kampanjan ikoni

Avainsanat

Aamulehti, kolumnit, Minna Canth, naisasialiike, näytelmät, Satakunnan Kansa, Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri, Työmiehen vaimo

ARVOVALTAISTEN ja oman arvonsa tuntevien teatterikriitikoiden näkemys oli selviö.

Minna Canthin Työmiehen vaimon kantaesitys Suomalaisessa teatterissa 28.1.1885 oli pohjasakkaa, täysi fiasko.

Myös muut katsojat olivat ällistyneitä, tyrmistyneitä ja pettyneitä. Eihän teatterin tällaista pitänyt olla. 

Aivan kuten venäläiset ja eurooppalaiset esikuvansa, Canth oli käynyt häränsarviin kiinni, vääntäen niin, että tuntui. Katsojaa armahtamatta Canth kritisoi viinan litkimistä ja miesten ylivaltaa avioliitossa.

NÄYTELMÄN henkilökaartissa kaikki miehet ovat heikkoja. Sitä vastoin naisista löytyy pari vahvaa sankaritarta.

Nimikkeen työmies Risto on hulttio ja laiska juoppo. Hän houkuttelee naimisiin kanssaan ahkeran Johannan, joka on hankkinut omalla työllään itselleen kunnon myötäjäiset. Ennen avioitumistaan Johannaa varoitetaan Ristosta, turhaan.

Nykypäivään nähden on kummallista, että 1880-luvun Suomessa naineella naisella ei ollut oikeutta omaisuuteensa, ei edes omiin työtuloihinsa.

Ne kuuluivat lain mukaan aviomiehelle, joka toimi vaimonsa juridisena ja taloudellisena edusmiehenä.

Canthin näytelmässä Risto ryyppää häiden jälkeen surutta Johannan rahat kavereittensa kanssa. Kun Riston ja Johannan poika kärsii puutetta isän ryyppäämisen vuoksi, lähimmäiset syyttävät Johannaa huonoksi äidiksi.

Sitä vastoin Risto pääsee vähemmällä huomiolla, paitsi näytelmän viimeisessä kohtauksessa.

Sitten Risto alkaa salaa vaimoltaan vikitellä entistä rakastettuaan Kerttua, joka tunnetaan mustalaistyttö Homsantuuna.

Kun Johanna kuolee vaivoihinsa, Homsantuu yrittää kostoksi ampua Riston, siinä kuitenkaan onnistumatta. Poliisit vangitsevat hänet ja vievät pois.

Ennen poistumistaan näyttämöltä Homsantuu tokaisee uhmakkaasti:

”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha! Niitähän minun pitikin ampua!”

TEIDÄN LAKINNE ja oikeutenne – totta tosiaan! Homsantuusta tuli suomalaisen kirjallisuuden irvokas #metoo-ikoni.

Lisäksi kahden fiktiivisen naisen tragedia pääsi Suomen historiaan.

Neljä vuotta Työmiehen vaimon kantaesityksestä Suomen senaatti sääti lainmuutoksesta, joka salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan.

Tämä tosin sillä edellytyksellä, että tehtiin erillinen avioehto.

Toinen keino oli leskeytyä. Tuttu juttu Minna Canthille, kauppiaan leskelle.

Lopullisesti suomalainen vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vasta vuoden 1930 avioliittolaissa.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 5.3.2018 ja Aamulehdessä 19.3.2018.

Suomi uusiksi vuorokaudessa

Avainsanat

economy triller, Helsingin Sanomat, Helsinki, jännitysromaanit, romaanit, Satakunnan Kansa, trilleri, Tuomas Niskakangas

Tuomas Niskakangas. Kuva Jonne Räsänen/ Otava 2020.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 523 s.

HELSINGIN SANOMIEN politiikan ja talouden toimittaja Tuomas Niskakangas (s. 1980) debytoi 26.1.2021 lähitulevaisuuden Suomeen liittyvällä komealla esikoisromaanillaan Roihu. Tiiliskiven päähenkilönä on itse Suomen pääministeri, 35-vuotias Leo Koski.

”Päivä kerrallaan. Ehkä hän selviäisi myös tästä päivästä, kuten oli jotenkin selvinnyt kaikista pääministerikautensa 188 tähänastisesta päivästä.” (s. 15)

Taloustrillerin ajankuva liittyy lähitulevaisuuteen. Yksi vuorokausi riittää kääntämään Suomen päälaelleen.

Miljöinä vaihtelevat muun muassa Säätytalo, Valtioneuvoston linna ja pääministerin virka-asunto Kesäranta.

Dystooppinen Helsinki on täynnä kummallisuuksia ja hyytäviä näkymiä. Esimerkiksi Korkeasaareen on muodostunut Suomen suurin kodittomien yhdyskunta.

HENKILÖKUVAUKSESSA Niskakangas on vapaampi. Romaanihenkilöille ei löydy reaalisia vastineita.

Poliittinen äärivasemmisto on Roihussa organisoitunut populistisen vasenliikkeen alle. Uudeksi puheenjohtajaksi kaavaillaan Emma Erolaa, nuorta ja karismaattista naispoliitikkoa.

Vaalea ja räväkkä Erola on kuin ilmetty Laura Huhtasaari. Onko oikeistokoalition valtakausi päättymässä?

Yksinäinen suojelupoliisi ajautuu pelivelkoihin. Hänet houkutellaan tekemään salaisia toimeksiantoja ”kansakunnan perimmäisen edun nimissä”.

Kuka on häntä höykyttävä salaperäinen Peregrino, jonka vaikutusvalta tuntuu ulottuvan aina ylimpään poliisijohtoon saakka?

Henkilökuvauksessaan kirjailija lähtee reippaaseen liioitteluun kuin konsanaan Ilkka Remes.

Leo Kosken boheemi oppi-isä Pontus Ebeling on Suomen rikkain mies. Koski saa poliittisten toimittajien joulujuhlasta petikumppanikseen ”Suomen kuuluisimman toimittajan” Vilma Variksen, joka vaanii poliittisia broilereita kuin naarastiikeri.

Roihun ylväs talousteoria on silkkaa Marxia. Pääomavirrat ovat kääntyneet ruokkimaan eriarvoisuutta entistä voimakkaammin. Köyhemmän kansanosan vahva vastareaktio on vain ajan kysymys.

Koronapandemiaa on seurannut Suuri Puhkeaminen, hirvittävä talouskriisi, joka oli vienyt monelta suomalaiselta työt ja käyttövarat. Roihun Suomessa ei ole irtisanomissuojia eikä kunnon sosiaalitukia.

Monipolvisen tapahtumasarjan seurauksena Niskakankaan Suomessa mellakoidaan hetken päästä ulkomaiden tyyliin. Romaanin loppua kohti tulee enenevästi myös ruumiita.

Lukuromaanina Roihu on jännittävä, sujuvakielinen, viihdyttävä ja vetävän yksityiskohtainen. Ajoittain jopa hauskakin.

Roihu on näyttävä osoitus ammattimaisesta kirjoittajanotteesta. Niskakangas on tehnyt hienon jännitysromaanin, jossa on mukana aimo annos yleissivistävää asiatietoa maantieteestä, historiasta kuin erilaisista talousteorioistakin.

Tuire Malmstedtin hieno dekkari Lasitarha puistattaa lapsensieppauskuvillaan

Avainsanat

dekkari, Jyväskylä, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuire Malmstedt

Kirjailija Tuire Malmstedt. Kuva: Helena Nyman.

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. 361 s.

PIEKSÄMÄKELÄISEN dekkarikirjailijan Tuire Malmstedtin (s. 1974) neljäs rikosromaani Lasitarha aloittaa uuden sarjan, jonka keskiössä ovat toisistaan melkoisesti poikkeavat rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso. Tapahtumat sijoittuvat harjujen kaupunkiin Jyväskylään.

Matilda ja Elmo tarkkailevat toisiaan romaanin läpi, kun käynnistyy heidän ensimmäinen yhteinen keissinsä tutkia kaupunkilaispojan katoamista. Matilda ensin ihailee työpariaan, mutta sitten hän huomaa tämän pinnan alla olevan jotain todella synkkää:

”Ehkä tämä työ tekee meistä tällaisia, Matilda pohti itsekseen, vaikka tiesi tasan tarkkaan, että pelkkä työ ei muokannut ihmistä niin vahvasti. Työ oli vain kansi, jonka alle voi peittää kaiken muun.” (s. 66)

Lasitarha sisältää puistattavia lapsensieppaustapauksia, joiden välillä on vuosien ajanjakso.

Elmo, entinen muusikko, on kantanut lapsesta asti synkkää salaisuuttaan mielensä päällä. Lähes 30 vuotta kadonnut kasvinkumppani Henri kolkuttaa tunnolla jatkuvasti. Päästyään poliisiksi kotikaupunkiinsa Elmo päättää selvittää tapauksen perin pohjin.

Myös Matildalla on painolastinsa, jotka tekevät hänestä hiljaisen ja monesti oudosti käyttäytyvän kollegan.

AIKOJA SITTEN kadonneen Henri-pojan Lilja-äiti on tärkeä romaanihenkilö. Hän on kuuroutunut musiikinopettaja, joka elää omassa hiljaisessa maailmassaan. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi taakkaa, Liljalla on muistisairas mies, joka elelee hänkin omassa todellisuudessaan.

Näyttämölle astuu lapsen oloinen hahmo, jotka puhuu Herrastaan, löytäjästään ja pelastajastaan. Kuka on tämä suuruus, joka pitää huolta kadonneista lapsista?

Raamatunlauseet toimivat lukujen mottoina. Varsin pessimistiset sävyt kulkevat teoksen läpi.

Suomen Dekkariseura palkitsi vuonna 2018 Tuire Malmstedtin vuoden parhaasta esikoisdekkarista Pimeä jää.

Malmstedtin neljäs dekkari on taattua kirjailijantyötä: kielellisesti toimiva, rakenteeltaan harkittu ja tyyliltään viimeistelty lukuromaani piinaavien dekkareiden ystäville. Jännitettä lisääviä juonenkäänteitä tulee vastaan useasti. Sitä vastoin räväkkää toimintaa romaanista ei löydy.

Malmstedt on kyennyt muuttamaan romaanihenkilöiden menneisyyden painolastit puhutteleviksi tunnelmakuviksi. Myös ihmismielen pimeyteen kirjailija kurkistaa jälleen verraten onnistuneesti.

Silja Frangén kirjoitti romaaniksi Olga Nordblomin selviytymistarinan

Avainsanat

historialliset romaanit, Pori, Rauma, romaanit, Satakunnan Kansa, Silja Frangén, Sunkirja, Ulvila

Silja Frangén: Olga. Sunkirja 2021. 440 s.

”KAIKKI töllistelivät häntä kunnioittavasti. Olga oli muuttunut. Hän tuntui vanhemmalta kuin ennen. Opettajakin tuli ulos. Olga meni lähemmäs tervehtiäkseen. Opettaja otti hänet vastaan lämpimästi. Oikein tuli halaamaan, vaikka se ei ollut mitenkään tapana.” (s. 31)

Ulvilalainen Silja Frangén (s. 1938) julkaisi marraskuussa aikuislukijoille suunnatun esikoisromaaninsa Olga. Muhkea ja sujuvakielinen lukuromaani kertoo tosipohjaisen kertomuksen porilaissyntyisestä Olga Nordblomista (o.s. Lehtinen; 1902–1991), jonka elämässä löytyy jopa seikkailuromaanin aineksia.

Seikkailuromaania Frangén ei ole kuitenkaan kirjoittanut, vaan elämäkertaromaanin.

Silja Frangén julkistustilaisuudessa Ulvilan kirjastossa 9.11.2021. Kuva: Katja Nivala.

OLGA alkaa vuodesta 1912, jolloin nimihenkilön isä hukkuu Kokemäenjokeen. Nelikymppinen leski jää yksin kahdeksan lapsen kanssa.

10-vuotias Olga joutuu lopettamaan koulunkäyntinsä, josta hän pitää kovin. Hänet lähetetään piikomaan Ulvilaan Trumetarin tilalle, jossa kuluu hetki jos toinenkin. Sieltä Olga siirtyy parempiin hommiin Puuvillatehtaalle, jossa hän oppii nopeasti antelijaksi ja kankuriksi.

Vuoden 1918 sodan myötä Olga joutuu lähtemään Raumalle, johon hän työllistyy sokerileipuriksi. Kontion leipomosta tulee hänen työpaikkansa vuosiksi.

Raumalla tyttö tapaa Alin, ja perheeseen syntyy monta lasta. Mies menehtyy sokeritautiin, ja niin Olga kokee äitinsä kohtalon.

Hän käy läpi kolme sotaa ja selviytyy hienosti mullistusten keskellä. Usko Jumalaan on turvapaikka moninaisten ahdistusten ja koettelemusten keskellä.

Olgan työt ovat aina olleet raskaita ruumiillisia töitä. Työn ja lapsilauman lisäksi häntä painaa velkataakka talokauppojen myötä.

Hienoina hetkinä lastensa ympäröimänä Olga huomaa, kuinka elämä saattaa olla täydellistä. Vielä täydellisemmäksi se muuttuu, kun osaa nähdä tulevaisuuteen, ennakoida tulevien tapahtumien kulkua. Siinä asiassa usko tulee suureksi tueksi Olgalle.

”Olga näki ja hyväksyi sen, että elämän rikkaus, sen köyhyys ja puute, olivat sitä varten, että ne jaettaisiin lähimmäisten kanssa. Köyhyys ja puute loppuisivat vasta, kun nekin opittaisiin jakamaan. Jakaminen vähästään oli elämän rikkaus.” (s. 170)

Olga sisältää kosolti koskettavaa kerrontaa. Kirjailijan elämänkokemuksen ääni on kirkas. Frangén on valikoinut monenlaista kokeneen henkilön elämästä ne asiat, jotka ovat ratkaisseet kohtalon, selviämisen ja tulevat päivät.

Silja Frangénilla on kertojan lahja, joka korostuu juuri romaanikirjailijana. Hän on aiemmin julkaissut lastenromaanisarjan, kuvakirjan ja lapsille suunnatun tietokirjan.

Toivasten värikäs nojatuolimatka Latinalaiseen Amerikkaan

Avainsanat

book review, Latinalainen Amerikka, matkakirjallisuus, Pirjo Toivanen, Reijo Toivanen, Satakunnan Kansa

Reijo ja Pirjo Toivanen.

Pirjo Toivanen: Salsaa ja mojitoa. Kuvat Reijo Toivanen. Stresa 2021. 192 s.

PORILAISTAUSTAISEN maailmanmatkaajan Pirjo Toivasen uutuusteos Salsaa ja mojitoa esittelee Toivasten retkiä Latinalaiseen Amerikkaan vuodesta 2010 nykypäivään. Rehevästi kirjoitetun matkakirjan on kuvittanut kirjailijan aviomies Reijo Toivanen.

Matkahaaveet kehittävät kuplia vatsanpohjaan. Vuosia ulkomailla asuneet Toivaset eivät ole kokeneet ongelmaksi hypätä tuosta noin vain lentokoneeseen ja matkata useammankin tunnin päässä odottavaan kohteeseen.

Vuonna 2010 Toivaset jäivät töistään sapattivapaalle ja alkoivat miettiä matkakohteita. ”Ei mikään ole yhtä hauskaa kuin pyöritellä maapalloa kirjoituspöydällä.”

Tästä seurasi matkoja Meksikoon, Argentiinaan, Pääsiäissaarille, Costa Ricaan, Peruun, Chileen, Brasiliaan, Kuubaan, Costa Ricaan ja Kolumbiaan.

Latinalainen Amerikka paljastuu Toivasten kirjassa ihmeellisyyksien runsaudensarveksi. Vanhat intiaanikulttuurit saivat suomalaisista kunnon niskaotteen. Meksikossa Toivaset hullaantuivat atsteekkien ja mayojen historiasta ja Perussa inkojen ylväistä raunioista.

Mitä erikoisin kokemus oli tutustua Pääsiäissaaren kuuluisiin miespatsaisiin. Niitä rakensivat aikoinaan Gambiersaarilta soutaneet polynesialaiset alkuperäisasukkaat. Tänään Pääsiäissaarella on enemmän villihevosia kuin ihmisiä.

ANKEUTTAKIN löytyi monin paikoin.

Esimerkiksi Kuuba on kärsinyt vuosikymmeniä venäläisen talouden alamäestä ja USA:n kauppasaarrosta. Maahan eksyviltä turisteilta kärkytään ylimääräisiä lääkkeitä, vaatteita ja muita hyödykkeistä, runsaista vipeistä puhumattakaan.

Venezuelan ja Nicaraguan Toivaset ohittivat suosiolla niiden turvattomuuden vuoksi. Brasilian-retketkin jäivät yhteen Toivasten nähtyä Riossa aseellisen ryöstön keskellä katua.

Kuuban Havannassa kirjailija menetti kaulakorunsa ammattivarkaalle keskellä katua. Härski temppu vei Toivaset seuraavaksi tutustumaan paikallisen poliisilaitoksen tehottomaan toimintaan.

Toivasten omien matkakokemusten väliin löytyy runsaasti kiintoisaa paikallishistoriaa. Kirjailija muistelee eloisasti myös eri paikoissa asuneita kuuluisuuksia. Tätä kautta esimerkiksi Hemingwayn Havanna tai Nerudan Santiago aukeavat laveammassa valossa.

Pirjo Toivasen tekstin rinnalla aviomiehen kuvat nousevat keskiöön tämän tästä, ajoittain jopa tekstin ohitse täyttäessään suurimman osan aukeamasta.

Reijo Toivanen on kuvannut sekä suomalaisille tuttuja turistikohteita että eksoottisia yksityiskohtia. Kuvat tavoittavat hienosti kyseisen maan ominaispiirteitä sekä menneen ajan rientoa. Ensimmäiset kuvat ovat vuodelta 2010, viimeisimmät koronavuosilta.

Kuvissa tulee vastaan muun muassa kalastajia Havannan rantakadulla, veitsenteroittaja Buenos Airesin jalkakäytävällä, souturetkeläisiä Amazon-joella ja ihmisten suhteen erittäin arka ketsaali, suurin ja värikkäin Costa Rican paratiisilinnuista. Viimeksi mainitusta Toivanen nappasi kuvan kauko-objektiivilla.

Perun pääkaupunki Lima vaikuttaa pikkupaikkakunnalta ollakseen miljoonakaupunki. Kerrostaloja on hyvin vähän, ei metroa ja vain pari suurta tavarataloa.

Toivaset ovat asuneet Suomen ulkopuolella pysyvästi vuodesta 1995. Salsaa ja mojitoa on Pirjo Toivasen toinen tietokirja ja neljäs kirja.

Italiaan sijoittuva kuvallinen matkakirja Proseccoa per favore! tuli painosta 2018. Lisäksi Toivanen on julkaissut romaanit Pyhä paha perhe (2017) ja Siskoni Italiassa (2020).

Porilaistaustaisen Pirjo Toivasen muiden kirjojen tapaan myös uutuustietokirjan kieli on virheetöntä, selvää ja tiivistä.

Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, John Steinbeck, Lapin sota, Lappi, romaanit, Rosa Liksom, Ruotsi, Satakunnan Kansa, sotaromaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.  

Risto Isomäen apokalyptiset tunnelmat keskellä valtamerta

Avainsanat

Afrikka, jännitysromaanit, Risto Isomäki, romaanit, Satakunnan Kansa, teknotrillerit

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Lauri Nurmi -trilleri. Into 2021. 397 s.

”LAURI havahtui keskelle helvettiä. Hänen ympärillään oli kylmää ja pimeää, ilmassa leijaili harvakseltaan suuria tuulen riepottelemia lumihiutaleita. Hänen kämmeneensä sattui, kovasti. Siinä oli iso rosoinen reikä, josta tulvi verta. Hän nojasi järeään kivenlohkareeseen ja katseli suurta, palavaa rakennusta.” (s. 111)

Risto Isomäen (s. 1961) teknotrilleri Atlantin kuningatar päättää agentti Lauri Nurmesta kertovan neljän romaanin sarjan. Sarjan aikaisemmat osat ovat Litium 6 (2007), Jumalan pikkusormi (2009) ja Haudattu uhka (2016). Monipuolisen kirjailijauran tehnyt Isomäki oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005 romaanistaan Sarasvatin hiekkaa.

Vanhaan tapaansa Isomäki pyörittelee myös uutuudessa ilmastonmuutoksen aiheita jännitysromaanikerronnan keskiössä.

Tendenssi on selvä. Kirjailija maalailee täysmittaisen ilmastokatastrofin mahdollisuutta sopivan tilaisuuden tullen ja esittelee ratkaisuideoita, joista osa on tuttuja Isomäen aikaisemmista teoksista.

Atlantin kuningattaren tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen kahden vuosikymmenen päähän. Sanna Marinista on tullut Suomen presidentti useamman hallituskauden jälkeen.

Romaanissa kuvatut mittasuhteet tuntuvat ajoittain uskomattomilta. Kertoja hyppii estotta äärimmäisyydestä toiseen. Henkilökuvaus on monesti viihteellisen pelkistettyä.

Nimikkeen Atlantin kuningatar on yli kilometrin mittainen, erikoisrakenteinen rahtilaiva, jonka tarkoituksena on tuoda jäätä Etelänavalta Afrikan kuiville alueille. Se pystyy ottamaan kerralla lastia sata miljoonaa tonnia.

Malaria jyllää romaanissa vastustamattomasti. Afrikassa on syntynyt malariamuunnoksia, jotka ovat vastustuskykyisiä kaikille tunnetuille malarialääkkeille.

Romaanikertoja laskee, että maapallolla olisi tallustellut hieman reilut sata miljardia ihmistä, joista noin 52 miljardia olisi kuollut malariaan eli noin puolet.

Risto Isomäki. Kuva: Pertti Nisonen 2011.

PIIDIOKSIDIAEROGEELI on 2030-luvulla syrjäyttänyt perinteiset lämmöneristeet. Isomäen romaanissa siitä tulee ylivoimainen iskunvaimennin, joka auttaa tehokkaasti pysäyttämään muun muassa kiväärinluoteja.

Tiukassa paikassa Nurmi laittaa aerogeelista valmistetut jalkineet jalkoihinsa ja pystyy niiden kanssa pudottautumaan yli sata metriä alaspäin loukkaantumatta. Myöhemmin hänen työtoverinsa joutuu luotisateeseen ja selviää lähes naarmuitta aerogeelipukunsa vuoksi.

Isomäki toteaa jälkisanoissaan, että nykyaikaisella sotilasteknologialla on tässä romaanissa suurempi rooli kuin kirjailijan aikaisemmissa kirjoissa. Tässäkin on kirjailijan tendenssi: vastustaa Suomen valtion tuoreita hävittäjähankintoja.

Ilmestyskirjamainen joukkotuho todentuu romaanin loppupuolella, kun afrikkalaiset palkkasoturit käyvät suurella joukolla isoa laivaa vastaan keskellä Atlanttia. Kerronta muuttuu väkivaltapornoksi. Henkiin jääneet romaanihenkilöt kävelevät yltä päältä veressä lihanpalojen ja suolenpätkien joukossa.

Atlantin kuningattaressa mukana olevat rikollisjoukot pääpahis Richard Brunelia myöten ovat samoja, joiden kanssa Nurmi otteli Jumalan pikkusormessa.

Uutuusromaanin lopussa Lauri Nurmi ajetaan rakastettunsa Katharine Henshaw’n kanssa nurkkaan. Älykäs loppuratkaisu yllättää täysin. Sen vuoksi Atlantin kuningatarta ei kannata jättää kesken, vaikka brutaali väkivalta ahdistaisi.

Reijo Mäen Sulhasmies ei pahemmin yllättänyt

Avainsanat

dekkari, Jussi Vares, Pentti Haanpää, Reijo Mäki, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku

Reijo Mäki: Sulhasmies. Otava 2021. 350 s.

TURKULAISKIRJAILIJA Reijo Mäen (s. 1958) uusin Vares-dekkari jatkaa sarjan hengessä ilman suurempia yllätyksiä. Toukokuussa ilmestynyt Sulhasmies on Vares-sarjan 32. osa.

Jussi Vareksesta leivotaan romaanin alussa ihkaoikea sulhasmies, kun hän törmää elämänsä naiseen Turun yössä ja kosaisee tätä onnistuneen illan lopuksi.

Novellikirjailija Luusalmi, pastori Alanen ja muut Vareksen ystävät päättävät järjestää miehelle polttarit, joiden yhteydessä eriskummalliseen leskiporukkaan. Kuolleeksi luultu aviomies, Montosen Jorma, ilmestyy kohta nurkan takaa ilmielävänä!

Myöhemmin Varsinais-Suomen ytimessä alkaa tapahtua naisten murhia, joiden tutkimuksiin Vares sekaantuu tahtomattaan. Rikosylikonstaapeli Multasilta kääntää terävän katseensa kohti yksityisetsivää, jonka muistikuvat tapahtumista ovat sekavat ja sirpaleiset.

Mäki on kirjoittanut Sulhasmiehen kieli poskella. Räväkkä läppä lentää vastaan joka aukeamalla.

Romaanikertoja seuraa Vareksen joukon ohella tiiviisti kahta rikollisjengiä. Näiden keskuudesta nousevia persoonallisuuksia erikoisine kutsumanimineen kirjailija kuvaa antaumuksella.

Turun lähiöt ja lähialueet ovat jälleen keskeisiä miljöitä. Vares liikkuu erityisesti Varissuolla sekä Kaarinassa Littoistenjärven rannalla, johon epäonninen yöjuoksu vie varomattoman yksityisetsivän.

Vares-kirjojen kaunokirjallinen taso on monipiippuinen juttu. Dekkarit seuraavat samaa kaavaa kirjasta toiseen.

Toisaalta Mäki on sijoittanut Vares-dekkareihin täkyjä fanejaan ja suomaisen dekkarin ystäviä varten.

Reijo Mäki. Kuva Tommi Tuomi 2013

SULHASMIES alkaa punaisen sohvan tarinalla, jonka sisältö tuo vaistomaisesti mieleen Pentti Haanpään klassikon Yhdeksän miehen saappaat (1969). Se on kirjailijan tarkoituskin.

Äijädekkarina Sulhasmies on taattua Mäkeä, jossa naisia katsotaan tiettyjen silmälasien läpi eikä sukupuolistereotypioista välitetä tuon taivaallista.

Itse en lämmennyt Mäen kuivalle huumorille kuin ajoittain, silloin kuitenkin hersyvästi.

”Huomasin pudonneeni taas madonreikään. Herrojen höpötys kaikui korvissani vaimennettuna – kuin sermin takaa. Suljin silmäni ja olin taas muualla. Kirkkaita valoja ja repivää rytinää. Okei. Iisisti nyt vaan, Jussi Vares, komensin itseäni.” (s. 15)

Lypsävää lehmää ei kannata teurastaa. Mäki jatkanee Vares-kirjojen tekemistä niin kauan kun ne saavat hyväksynnän lukijakunnalta.

Pertti Lassilan Venetsiassa on paljon rosoista

Avainsanat

book review, Pertti Lassila, romaanit, Satakunnan Kansa, Venetsia

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s.

Kirjallisuuden monitoimimies Pertti Lassila (s. 1949) julkaisi kesällä 2021 viidennen romaaninsa. Aikaisemmista romaaneista Armain aika (2015) ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Lassila on aiemmin kunnostautunut myös tietokirjailijana.

Venetsia on sukupolviromaani, jossa seurataan toisiaan seuraavia polvia useamman vuosikymmenen ajan. Miljöönä on koko ajan Helsinki.

Romaanin Helsinkiin saapuu kaksi miestä, joista toinen saa paikan rautakaupasta ja toinen taloyhtiöstä. Suomi on vielä hetken Venäjän vallan alla. Sekä Ilmari että Alpo avioituvat ja perustavat perheen.

Molempiin perheisiin syntyy lapsi. Myöhemmin lapset avioituvat keskenään. Ilmarin poika Tauno ja Alpon tytär Essi tuntuvat olevan kuin toisilleen luodut. Vai ovatko sittenkään?

Taunolle ja Essille syntyy Seppo-poika, joka on Lassilan omaa sukupolvea. Sepon matkassa romaani päättyy.

Elämä osoittaa Venetsiassa rosoisen puolensa joka käänteessä.

”Nopeasti kuluivat ne vuodet, kun olit pikkutyttö. Sitä ei silloin huomannut. Se, mikä on tosi tärkeää, pitäisi tajuta ajallaan, mutta ei sitä aina tajua, ja aika on saita. Siltä ei saa takaisin mitään, minkä se on vienyt.” (s. 53)

Essi päättää lopulta ottaa sen pois, mutta kauhistuu varjoläikkää, joka on kehittynyt halvalle tapetille. Ei muuta kuin taulu takaisin vanhalle paikalleen.

Oikea Venetsia on romaanissa paikka, johon suomalaiset romaanihenkilöt haikailevat läpi 1900-luvun. Romaanin lopussa Seppo tokaisee äidilleen, että unelmien kaupunkihan vajoaa vääjäämättä mereen. Ei sinne kannatakaan niin kauheasti haikailla.

Pertti Lassila. Kuva: TEOS.

VENETSIA antaa ihmisten tunne-elämästä varsin kielteisen kuvan. Unelmoida ei kannata, koska unelmat kuitenkin kuolevat ihmisten huonouden vuoksi.

Enemmän kuin pitää pelätä sitä, että tyytyy liian vähään. Myöhemmin tiettyjä elämänvalintoja on turha tarkistaa.

Tykkäsin kovasti kypsään ikään ehtineen kynämiehen tyylistä sanoittaa elämään liittyviä pettymyksiä. Suuret odotukset siivittävät suuria pettymyksiä, jotka panevat väkisin miettimään ihmismielen pienuutta. Lisäksi Lassilan kerronta pursuaa aforistisia huomioita.

Venetsia ei keskity historiaan vaan perhekuvaukseen. Epookin sijasta fokuksen nappaa henkilökemia, joka harvoin osuu kohdilleen Lassilan kuvaamissa ydinperheissä.

Kuusi Elefanttia, Marikki Piirtolan rosoisen dekkarisarjan avaus

Avainsanat

David Lynch, dekkari, Marikki Piirtola, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Marikki Piirtola: Kuusi Elefanttia. Basam Books 2021. 434 s.

Harvoin kunnon dekkari alkaa yhtä luotaantyöntävästi kuin Marikki Piirtolan (s. 1967) romaani Kuusi elefanttia. Sukuelimiä, irvokkaita seksikohtauksia, kirosanoja, sekavia tunnelmia. Sitten alkaa tapahtua.

Tullikamarinaukion sisätiloista Tampereelta löytyy kuolleena alaston mies, jonka penis on leikattu pois. Tapaus on tamperelaisen murharyhmän uuden tutkinnanjohtajan Sylva Harmajan ensimmäinen keissi.

Kotvan kuluttua Harmaja alaisineen on saanut selville, että murhattu Pauli Ojala on ensimmäinen kuudesta Elefantista, joita outo sarjamurhaaja tavoittelee.

Keitä Elefantit ovat? Miksi joku tavoittelee heidän henkeään? Sarjamurhaajan projekti tavoittaa seuraavan uhrin ja seuraavan, ja Harmajan ryhmä yrittää ehtiä murhaajan edelle.

Romaani tanssittaa esille kavalkadin poliisivoimia, joista kukaan ei vaikuta normaalilta.

Romaanin alussa Sylva saa tietää, että on kasvanut lapsuutensa adoptiovanhemmilla, ei biologisilla. Oikeuspatologi Mikko Heino kärvistelee vaimonsa Parkinsonin tautia, joka vie naisen vääjäämättä hautaan. Sylvan lähin työkaveri Joonas Järvi käyttää kirosanoja enemmän kuin muita sanoja.

POLIISIEN ja tutkijoiden lisäksi Piirtola tuo näyttämölle koko joukon poliisien sukulaisia, murhattujen tuttuja ja muita asianosaisia.

Kuuden Elefantin henkilökuvaus on mestarillisen lakonista. Teksti on täynnä merkityksiä, joiden avaaminen vie aikaa mutta palkitsee vaivan. Piirtola on onnistunut luomaan koko joukon problemaattisia romaanihenkilöitä.

Yllätyksiä satelee joka käänteessä. Jännite hieman kärsii romaanin pituudesta.

Kuuden Elefantin tapahtumat sijoittuvat Tampereelle ja Jyväskylään. Romaanin loppuratkaisu on hätkähdyttävän yllättävä.

Marikki Piirtola on syntynyt Jyväskylässä ja asuu nykyisin Porissa. Esikoisromaani Perhe (Like) ilmestyi 1999. Sanataiteen lisäksi Piirtola on tehnyt paljon maalauksia ja toiminut myös opettajana.

Kirjailijana Piirtola on kiinnostunut kuvaamaan ahdistuneita henkilöitä, joita uhkaa masennuskierre.

”Sylva sammutti valot ja nukahti ilman unia. Unien ulkopuolella tapahtui kaikki paha.” (s. 335)

Sylva Harmaja on elämässään monessa epäonnistunut häviäjä, virhe vailla vertaa. Hän hakee lohtua masennuslääkkeistä ja eroottisesta thaihieronnasta. Sylva on menettänyt miehensä ja haaveilee ystävättärensä aviomiehestä Markusta.

David Lynchin Elefanttimies (1980) saa Piirtolan käsittelyssä uuden merkityksen.

Kuuden Elefantin ulkoasu ei minusta ole kovin onnistunut. Kirjailija on suunnitellut dekkarille ainakin kuusi jatko-osaa.

Sylva Harmajan epäterve mieli on pääosassa kaikissa Piirtolan dekkarisarjan osissa.

David Lynch: The Elephant Man (1980).