Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Mainokset

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

#amisreformi, Finlandia-palkinto, Kari Hotakainen, kolumnit, Olli Jalonen, Satakunnan Kansa, Väinö Linna

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

Arttu Tuominen, dekkari, Pori, Satakunnan Kansa

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård

Joel Lehtonen – uusromanttinen runoilija

Avainsanat

elämäkerrat, Joel Lehtonen, Pekka Tarkka, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Joel Lehtonen.

Pekka Tarkka: Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917. Otava 2009. 431 s.

PEKKA Tarkan (s. 1934) elämäkertateos piirtää havainnollista kuvaa Joel Lehtosen (1881–1934) elämästä ja teoksista kirjailijan 36 ensimmäisen elinvuoden aikana.

Lehtosen tuotannon uusromanttisten alkuvaiheiden lisäksi kirjoittaja tuo eloisasti esille ihmissuhteita, joita äärimmäisen köyhistä oloista ponnistanut toimittaja-kirjailija solmi nuoruusiällään.

Säämingistä kotoisin olevaa nuorta Lehtosta kiinnostivat tavattomasti 1800-luvun rahvaanrunoilijat, jotka välttelivät ruumiillista työtä ja sepittivät suusta suuhun kulkevia kansanrunoja. Tarkka osoittaa, että rahvaanrunoilijat vaikuttivat lähtemättömästi Lehtosen kirjailijantyöhön ja elämäntapaan.

Lehtonen eli pitkälti kuten opetti, vaikka saattoi kääntyä äärimmäisyydestä toiseen.

Paholaisen viulussa (1905) kirjailija hyökkäsi Raamattua vastaan kääntäen nurin Mooseksen käskyjä. Runebergiläiset myytit suomalaisesta talonpojasta (Saarijärven Paavo) saivat Lehtosen runoissa sarkastista kyytiä. Poliittisesti aktiivinen kirjailija sai kokea toisinaan vainoa mielipiteittensä takia.

Tarkka tuo esille Lehtosen kirjallisen uran monipuolisuuden.

Hän oli varsin työteliäs ja arvostettu kääntäjä suomentaen muun muassa August Strindbergiä. Pelkästään vuonna 1917 Lehtosen suomennoksia julkaistiin 3000 painosivun verran!

 

TOINEN, klassikkoromaanien varjoon jäänyt tosiasia on se, että Lehtonen kohosi klassikoksi myös suomenkielisessä kirjekirjallisuudessa. Tätä osoittaa Putkinotkon herra –teos (1969), johon koottiin kirjailijan rakastajattarelleen Sylvia Avellanille lähettämät tunteikkaat kirjeet.

Lehtos-elämäkerta kuroo arvokkaasti kokoon Pekka Tarkan elämäntyötä kirjallisuudentutkijana.

Jo 1960-luvulla hän teki pro gradu –tutkielmansa Joel Lehtosesta ja myöhemmin väitteli Lehtosen ihmiskuvan muutoksista (1977). Kun väitöskirja vei aikoinaan kahdeksan kesää, viisi virkaa ja kaksi avioliittoa, uutuusteos on kuulemma syntynyt seesteisemmissä merkeissä!

Tarkan kronologisesti etenevä kuvaus on yhtäältä raikkaan havainnollista, toisaalta sekavantuntuista.

Journalistinen ote nousee esille feature-tyyppisenä. Tarkan teos antaa seikkaperäisen kuvan esimerkiksi kirjailijan tiestä Otavaan, jonka johtokunta aluksi kauhisteli Lehtosen ”kujeilua vakavilla asioilla”.

Ansio on, että Tarkka on löytänyt kosolti aikalaisarvosteluja ja muita lähteitä. Näiden valossa Lehtosen varhaistuotanto näyttäytyy tavallaan ”oikeana”: aikansa tarkkanäköisenä kuvaajana tai aikaansa edellä olevana kertojana.

Pekka Tarkka.

Ahti Taposen sirpaleinen saagakokoelma

Avainsanat

Ahti Taponen, book review, Elias Lönnrot, Kalevala, kotimainen kaunokirjallisuus, Mannerheim, romaanit, Satakunnan Kansa, Urho Kekkonen

Ahti Taponen YLEn haastattelussa 2011.

Ahti Taponen: Pohjanmiehet. WSOY 2011. 250 s.

Kirjailija Ahti Taposen (s. 1937) vuonna 2011 ilmestynyt romaani Pohjanmiehet päätti hänen neliosaisen romaanisarjansa. Tetralogian aiemmat osat olivat Messias (2004), Valta (2006) ja Marseljeesi (2008). Kirjailija oli aiemmin julkaissut kolme romaania Jussi Taposen nimellä.

Pohjanmiehissä kalevalahenkiset saagat sekoittuvat nykyaikaiseen kehityskertomukseen. Romaanikertojana toimiva mies kasvaa nuoreksi 1950-luvulla Oulun lyseon katon alla ja kokee Oulun yliopiston historian laitoksella eksistentialismin ja modernismin hurmion.

Nuorukainen saa tutkimuspöydälleen läjän vanhoja saagoja, jotka alkavat elää tutkijan mielessä omaa elämäänsä. Minäkertoja lienee Taposen alter ego, jonka matkassa kuljetaan nopein askelin lapsuudesta varusmiesaikaan ja työelämän haasteisiin.

Henkilökuvauksessa on melkoinen rooli berserkeillä, joiksi kertoja nimeää muinaiset viikinkivalloittajat. Näiden rinnalla kertoja esittelee pohjalaisia häjyjä ja naisamatsooneja, joiden kaikkien kanssa varomaton kulkija voi päästä hengestään. Suomalaisten tappouhoa kertoja selittää pitkälti tulisen viikinkiveren perinnöllä.

Miljöökuvaus heittelee laidasta laitaan. Mm. Oulun yliopisto määrittyy romaanikertojan silmin kilometrin mittaiseksi, kiemurtelevaksi parakiksi keskellä mäntymetsää.

Lennokkaat anekdootit

Pohjanmiesten Pohjola on jaettu kahtia, hyvään länteen ja huonoon itään. Lännenpuoleiset myytit ovat totta, idänpuoleiset satua. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhnin jalanjäljissä kertoja oppii kapinoimaan menneiden sukupolvien perinteitä vastaan.

Suomalaiset suurmiehet Lönnrotista Urho Kekkoseen saavat Taposen kourissa kylmää kyytiä. Anakronismit lyövät toisinaan irvokkaasti poskelle. Kertoja esim. keskustelee Mannerheimin kanssa Osama bin Ladenista, jota marsalkka ei tunne nimeltä.

Ahti Taponen on parhaimmillaan lyhyiden tilannekuvien ja kohtausten luojana. Tämän osoitti sarjan edellisen osa Marseljeesikin. Kirjailijalle on tärkeä heitellä sylikaupalla lennokkaita anekdootteja omasta ja kuuluisuuksien elämistä.

Lukuromaanina Taposen sirpaleinen saagakokoelma ei ole hääppöinen. Lyhyet kertomukset vievät ajassa välillä eteen, välillä taaksepäin, eikä punaista lankaa löydy helposti. Vieraannuttava efektikään ei ole kovin voimakas.

 

Ruotsalainen suosikkikirjailija tähyää itsetuhon ja pahuuden taakse

Avainsanat

Ann Heberlein, elämätaitokirjallisuus, Ruotsi, Satakunnan Kansa, Ulla Lempinen

Ann Heberlein. Kuva: AFTONBLADET.

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Alkuteos Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva (Ruotsi 2009). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2010. 167 s.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta. Alkuteos En liten bok om ondska (Ruotsi 2010). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2011. 309 s.  

Ruotsalaisen eetikon Ann Heberleinin (s. 1970) teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen kanssa elämisestä. Omakohtaisen teoksen tapahtumat sijoittuvat lähinnä kesään 2008, vaikka kirjoittaja kertaa elämäänsä pitkin matkaa.

Teos sisältää varsin hajanaisia otteita mielensairauden erämaassa tarpomisesta ja itsetuhoisista mielleyhtymistä:

”Ahdistukseni saa minut pitämään elämää arvottomana ja ajattelemaan, että se pitäisi lopettaa. Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä.”

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on häiriintyneen henkilön tunteikas vuodatus niistä syyseuraussuhteista, joiden vuoksi juuri hänestä kehittyi mielisairas yksilö.

Kirjoittaja on käynyt psykiatrisessa hoidossa 14-vuotiaasta lähtien. Heberlein antaa psyykelääkkeille suuren arvon: ilman niitä hän olisi tappanut itsensä jo vuosia aiemmin.

Lääkkeillä on kuitenkin vain rajallinen vaikutus. Ne eivät poista mielisairaan varsinaisia elämänongelmia eivätkä tee hänestä onnellista.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää -teoksen ydinpointti on, että ihminen jää ahdistuksensa kanssa väistämättä yksin ilman todellisia ystäviä.

Kirjailijalla on ollut julkisuusasemansa vuoksi tuttuja kaikilla ruotsalaisen yhteiskunnan tasoilla. Kyynisesti hän toteaa tuttujen kaikonneen jonnekin tavoittamattomiin, kun koetti heitä lähestyä ahdistuneena.

Kerronta silti koskettaa sikäli, että kirjoittajanotteen ristiriitaisuuden takaa pilkistää lukuisia järjen ja johdonmukaisuuden näkökulmia, kuin pilven takaa.

Heberleinin läpimurtoteos oli Den sexuella människan, etiska perspektiv (2004). Seuraavana vuonna hän väitteli teologian tohtoriksi syyllisyyden ja anteeksiantamuksen etiikasta.

Ahkerasti lehtiin kirjoittavan Heberleinin ensimmäiseksi suomennettu teos Det var inte mitt fel (2008; suom. Se ei ollut minun vikani 2009) erittelee vastuukysymyksiä ja vastuun välttelyä nyky-yhteiskunnassa.

Elokuussa 2008 Heberlein erosi Ruotsin kirkosta teologisten erimielisyyksien vuoksi. Kirjailijan mielestä kirkosta oli tullut liian pinnallinen eikä se enää uskaltanut puhua Jumalasta, Jeesuksesta, synnistä ja anteeksiannosta.

Tavallisen ihmisen pahuudesta

Turkulainen suomentaja Ulla Lempinen on kääntänyt sujuvalle suomelle kaikki suomeksi ilmestyneet Heberleinin kolme teosta. Viimeisin suomennos on Pieni kirja pahuudesta (2010; suom. 2011), jossa kirjailija lähestyi inhimillisen pahuuden olemusta teoksessaan .

Teologin tiedon intressi pahuuden selvittämiseksi on hermeneuttinen: kun opimme ymmärtämään pahuutta ja siihen liittyviä mekanismeja, voimme tehdä niille jotakin.

Heberlein ottaa valtaosan esimerkeistään kaunokirjallisuuden klassikoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja ajankohtaisista uutisotsikoista. Kaunokirjallisuudesta eritellään muun muassa Dostojevskin romaaneja ja Goldingin Kärpästen herraa.

Paha saattaa olla Heberleinille käsittämätöntä, mutta ei koskaan näkymätöntä. Hän puhuu painokkaasti siitä muutoksesta, joka on menneinä vuosina tapahtunut ihmisten suhteessa pahaan ja pahuudesta puhumiseen:

”Pahuudesta puhuminen ei ole enää sivistymätöntä ja rahvaanomaista. Enää ei ole tabu julistaa ihmistä pahaksi. Päinvastoin: rikoksentekijän leimaaminen pahaksi on nyt rohkeaa ja merkki myötätunnosta uhria kohtaan.”

Ann Heberlein korostaa monessa kohdin ns. tavallisen ihmisen pahuutta. Pahojen olosuhteiden myötä tavallinenkin ihminen voi muuttua hirviöksi, minkä vuoksi jokaisen täytyy tarkkailla moraalista identiteettiään.

Isosti otsikoidut kansanmurhat edellyttävät aina hiljaisen enemmistön hyväksyntää. Ihmiset suojautuvat sen uskomuksen taakse, että kaikki paha johtuu yksittäisten pahojen ihmisten ja johtajien aikeista ja teoista:

”Ilman meidän hiljaista hyväksyntäämme sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Radovan Karadžić olisivat olleet lähinnä pateettisia.”

Heberleinille Jumala ei ole pahuuden lopullinen kukistaja. Ihmiselle jää paljon vastuuta ja työtä, vaikka hän uskoisi Jumalankin tekevän osansa.

Kirjoittajan mukaan on rakentavampaa vihata välinpitämättömyyttä kuin pahaa, koska moraalinen piittaamattomuus selittää ison osan maailman kauheudesta.

Pahuus ei ole Heberleinille sen käsittämättömämpää kuin hyvyys.

Käsittämätöntä on sen sijaan ihmisten sitkeä haluttomuus luoda maailma, jossa olisi mahdollisimman vähän pahaa. Ajatukseen on helppo yhtyä.

 

 

 

 

”Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen”

Avainsanat

Pirjo Toivanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen teatteri

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa 2017. 258 s.

Porissa syntyneen mutta Italiassa tällä hetkellä asuvan Pirjo Toivasen esikoisromaanin Pyhä paha perhe (2017) päähenkilö on kolmikymppinen naisnäyttelijä Mirja Mustasaari, joka on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Lyttylässä. Romaanin aikana hän asuu ja näyttelee Helsingissä.

Nopeasti etenevät tapahtumat ajoittuvat 1990-luvun alkuun, jolloin lama runtelee Suomea. Mirja Mustasaaren miesystävä Juha on hammaslääkäri, joka joutuu taloushuijauksen kohteeksi työpaikallaan.

Romaanihenkilönä Mirja vaikuttaa onnettomalta. Takana on avioero ja lapsen yksinhuoltajuus.

Teatteriura on tuonut kuuluisuutta jopa niin, että tuntemattomat ihmiset osoittavat huomiotaan. Silti Mirja on ajoittain niin surullinen, että hän itkeskelee hallitsemattomasti.

Adoptio on kerronnan keskiössä tämän tästä.

Päähenkilö tietää olevansa ottotyttö. Aikuisena hän alkaa etsiä biologista taustaansa ja mietti syntyjä syviä: kuinka joku voi antaa terveen vauvan pois?

Jäljet johtavat Karkkilaan, jonne Mirja menee penkomaan juuriaan.

”Totuus on, että Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen.”

Vähitellen Mirjan menneisyys ja Juhan kokema talousrikos kietoutuvat yhteen. Tapahtumat lähtevät näin nopealle kiertoradalle, jossa lopulta häämöttää onnenmakuinen loppu.

Romaanikertojan mukaan unelmista ei kannata luopua, vaikka tulisi millaisia vastoinkäymisiä.

Esikoiskirjailijan ilmaisu on ilmeikästä ja uskottavaa. Kieli on nautittavan täsmällistä ja virheetöntä.

Mirjan puhekieli on oma lukunsa. Kun hän menee hämilleen tai ajatuksiinsa, hän alkaa puhua itselleen läheisintä kieltä eli Porin murretta.

Kirjoitusote pursuaa sanoja sydämen kyllyydestä. Tekstistä löytyy tyyliä kukkuramitoin. Lyhentäminen olisi kuitenkin tehnyt hyvää sekä ilmaisulle että sisällölle.

Pirjo Toivanen muutti aikoinaan opiskelemaan Helsinkiin. Hän asui vientitehtävien siivittämänä 11 vuotta ulkomailla Lontoossa, Haagissa ja Milanossa. Tällä hetkellä Toivanen asuu Stresassa Pohjois-Italiassa sekä Floridassa.

Pirjo ja Reijo Toivanen.

Hylätyt lapset, kamalat aikuiset

Avainsanat

Marisha Rasi-Koskinen, romaanit, Satakunnan Kansa

Marisha Rasi-Koskinen. Kuva Anna Emilia Kervinen

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain 2011. 263 s.

Marisha Rasi-Koskisen (s. 1975) esikoisteos Katariina on sirpaleinen romaani lapsista ja aikuisista todellisuuden ja kuvitellun rajamaastossa. Kuudesta episodista rakentuva Katariina vyöryttää lukijan eteen synkkiä muistoja ja lapsenomaisen toiveikkaita nykyhetkiä.

Katariinan toinen päähenkilö on murrosikäinen Margareetta, joka asuu perheineen rakennusurakoitsija-isän rakentamissa luksushuviloissa. Kun verottajan edellyttämä kahden vuoden asumisaika on täyttynyt, koti myydään eniten tarjoavalle ja perhe muuttaa uuteen, vielä keskeneräiseen kotiin, jota isä alkaa panna myyntikuntoon.

Margareetan äiti on ironisesti lastensuojelussa toimiva sosiaalityöntekijä, jota ei kuitenkaan paljon kotona näy. Ahdistunut Margareetta tutustuu vaaleaan Katariinaan, joka on asunut koko elämänsä samassa pihapiirissä.

Välillä romaanikertojana on räväkkäluonteinen Margareetta, välillä Katariina. Kun Margareetalta puuttuu pysyviä kiinnikkeitä arkielämään, hän kiinnittyy Katariinaan kuin pelastusrenkaaseen.

Katariinasta kehittyy vähitellen mystinen hahmo, jolla näyttää olevan alituinen kiire jonnekin. Kertoja seuraa Margareetan ja Katariinan askelia aikuisuuteen saakka, johon ankean lapsuuden perintö heittää synkän varjonsa.

Rasi-Koskinen onnistuu hienosti yhdistämään lapsenomaisen tajunnanvirran ja aikuisten itsekeskeisen maailman. Liike on tärkeä elementti läpi koko teoksen. Paikallaan pysyvät henkilöt päätyvät sivustakatsojan rooliin:

”Margareetta haluaa tietää, millaista on, kun ei tarvitse muuttaa ja kaverit pysyvät samoina vuodesta toiseen. Miltä tuntuu, kun näkee puiden ja pensaiden kasvavan ympärillään eivätkä metsiköt, kivet ja keinut pienene sillä aikaa, kun on poissa.”

Esikoiskirjailija kirjoittaa lapsien ahdistuksista ja perheväkivallasta inhottavan koskettavasti.

Heitteille jätetyt lapset kamaline aikuisineen liittyvät vahvasti kirjailijan ammatilliseen toimenkuvaan. Ammattipsykologille sisäisesti eheät romaanihenkilöt olisivat todennäköisesti liian siistejä tai pelkistettyjä.

Katariinan henkilöt ovatkin niin problemaattisia, ettei niiden kanssa pääse helposti sinuiksi. Kun tähän vielä liittää joukon painajaismaisia unikuvia ja kohtuullisen läpinäkymättömän kerrontarakenteen, monisyinen ja -selitteinen lukuromaani on saanut muotonsa.

 

Carita Forsgren kuvaa rikosta, rangaistusta ja perhekriisiä

Avainsanat

Aiskhylos, Carita Forsgren, romaanit, Satakunnan Kansa, sukutarinat, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere

Carita Forsgren. Kuva: Otavan Kuvapankki

Carita Forsgren: Jänistanssi. Otava 2011. 271 s.

Carita Forsgren: Perintö. Otava 2012. 287 s.

Tamperelainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija Carita Forsgren (s. 1968) julkaisi maaliskuussa 2012 romaanin Jänistanssi. Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010).

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia.

Kyseessä on nykypäivään sijoittuva trilleri, jossa kauhutunnelmat vuorottelevat kiivastahtisten työhetkien kanssa. Toisaalta Jänistanssi osoittautuu tutkielmaksi rikoksen ja rangaistuksen väistämättömyydestä.

Päähenkilö on animaatiostudiolla työskentelevä Tiia, jolla on tahraamaton maine studion kilttinä työnarkomaanina. Hän asuu työkaverinsa Samulin kanssa, jolla on maailmanmiehen elkeet ja joka ei ota Tiiaa kovin vakavasti.

Kovakuntoinen Tiia juoksee aamulenkkejä kaupungin harjuilla lähes päivittäin. Yhden lenkin aikana hän saa uhkaavan tekstiviestin. Sitten Tiia huomaa jonkun varjostavan häntä:

”Rauhallinen mielialani suli pois ja väistyi levottomuuden tieltä. Vilkuilin ympärilleni, ja ehkä tosiaan näytin rusakolta. Ja niin kuin rusakko, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin.”

Pieni animaatiostudio Tamaani valmistelee suurin odotuksin produktiota jäniksistä. Jänissarja muuttuu koko romaanin ajan yhä ronskimmaksi, vaikka kyseessä on lasten animaatio.

Forsgrenin romaani päättyy vaikuttavasti lasten katsoessa hoitolaitoksessa Tamaanin lopullista tuotosta, jossa jänikset kasvattavat itselleen hampaat ja ajavat niitä uhanneet pedot pois.

Romaanin lopun kaameat tapahtumat käynnistyvät Samulin mystisestä katoamisesta ja siitä seuraavista poliisitutkinnoista. Paineiden kasvaessa kiristyvät studion pienen henkilökunnan välit.

Romaanikertojana esiintyy välillä jokainen romaanin kahdeksasta varsinaisesta henkilöstä.

Forsgrenin jännityskerronta pitää lukijan otteessaan teoksen loppuun asti. Jänistanssin henkilökuvat kehittyvät koko ajan yhä yllättävämmiksi.

Forsgren sekoittaa mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia. Vaikutelma on tehokas, vaikka ajoittain niiden erottaminen toisistaan on työlästä.

Oresteian toisinto

Forsgrenin seuraavassa romaanissa Perintö (2012) eletään herraskaisen suomalaisperheen perinnönjaon hetkiä. Romaani on aiheeltaan tavanomainen mutta toteutukseltaan persoonallinen sukutarina.

Perintö alkaa dekkarin tavoin ruumiiden ääreltä.

Keskiöön nostetaan Okko-niminen rikkaan perheen poika, josta odotetaan sukuyhtiön tulevaa johtajaa. Taiteellisesti lahjakasta Okkoa itseään ei tällainen rooli kiinnosta, ja niin hän saapuu vanhempiensa luokse omien suunnitelmiensa kanssa.

Okon vanhempien kesämökillä tilanteet kuitenkin kärjistyvät äärimmäisyyksiin. Rajut kohtaukset ja perheyrityksen Ores-nimi viittaavat Aiskhyloksen Oresteia-tragedian toisintoon.

Romaanissa liikutaan myös Kiinassa, Ranskassa ja Saksassa. Kertoja kuvaa muun muassa Okon huonoa sopeutumista saksalaisiin opiskelijapiireihin, hänen vanhempiensa välien kiristymistä ja näiden erosta syntyvien uusioperheiden elämänmenoa.

Perintö on jännittävä ja crescendon tavoin loppua kohti kiihtyvä lukuromaani.

Mies- ja naishenkilöt kuvataan pelkistetyin hahmoin. Nainen piilottaa hymyn taakse salaiset ajatuksensa, ja keskivertomiehen ajatustoiminta lakkaa kauniin naisen edessä. Pieni miinus on, että Forsgrenin romaanikerronta on toisinaan irtonaista lievään sekavuuteen saakka.

 

 

 

Pentti Holapan raskas taival poliittisena kolumnistina

Avainsanat

Finlandia-palkinto, kolumnit, Pentti Holappa, Satakunnan Kansa, Taru Väyrynen

Pentti Holappa. Kuva: Lehtikuva

Pentti Holappa: Ajan hermolla – kolumnit 1968–1978. Toim. Taru Väyrynen. Ajatus Kirjat 2006. 352 s.

Kirjailija Pentti Holappa (1927-2017) heittäytyi aktiivivuosinaan täysin palkein mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja keskusteluun. Hänen lehtikirjoitustensa valikoima Ajan hermolla ilmestyi 2006.

Teos vahvistaa käsitystä Holapasta mielipiteitä jakavana journalistina. Hänen kolumnejaan ilmestyi aikaisemmin kokoelmassa Päätelmiä (1970).

Kirjailija kertoo esipuheessaan aloittaneensa 1968 Helsingin Sanomien ensimmäisenä poliittisena kolumnistina. Holappa nautti kuulemma täysimääräistä sananvapautta saaden vapaasti arvostella kirpeästi muun muassa Idän ja Lännen suurmahteja, Vietnamin sotaa, kirkon toimintaa, kansanedustajien pelokkuutta ja suomalaisen poliisin toimintaa.

”Olin sen verran outo lintu suomalaisessa journalismissa, että kesti kohtuullisen kauan ennen kuin vaikutusvaltaiset kansalaiset tiedostivat minut yhteiskunnalliseksi riskiksi.”

Sitten lunta alkoi tulla tupaan melkoisesti, ja lopulta mitta täyttyi. Holappa päätti 1978 vaieta kolumnistina ja keskittyä kaunokirjallisuuteen.

Hesarin kolumnistina Holappa ei pelkästään kritisoinut vahtikoiramaisesti valtaapitäviä vaan jakeli ahkerasti myös kiitoksia ja puoltosanoja.

Kirkassilmäinen idealisti esiintyi lähes kaikissa kirjoituksissaan. Maailmanparannukseen tarvittiin paitsi oikeita tarkoitusperiä myös moitteettomia keinoja.

Kansainväliset, jopa maailmanlaajuiset katsantokannat olivat Holapalle tärkeitä.

Kolumneissa tämä näkyy aiheenvalinnassa, näkökulmien runsautena ja kriittisyytenä suppeisiin kansallisiin tulkintoihin esimerkiksi kulttuuri-ilmiöistä tai ihmisoikeuskysymyksistä.

Oman tiensä valittuaan kirjailija kulki sitä määrätietoisesti.

”Kirjoitteluni ei kelpaa esimerkiksi aatteellisesta puhdasoppisuudesta”, Holappa totesi jo varhain.

Homotaustansa avoimesti myöntäneen kulttuuripersoonan saappaat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Hän ponkaisi sosialidemokraattien riveistä kulttuuriministeriksi 1972 jatkaen silti poleemista kirjoittamistaan maan ykköslehdessä.

Kirjailija itse arvottaa sanomalehtitekstejä sen mukaan, kuinka järkeviä kyseisen kirjoittajan mielipiteet ovat ja kuinka selvästi ja nautittavasti hän kykenee ne esittämään.

Holapan omat tekstit paljastuvat tämän aihion kaltaisiksi: kieleltään selviksi, havainnollisiksi ja jouheviksi sekä ydinajatuksiltaan kirkkaiksi.

Ajan hermolla –teosta rasittavat kolumnikokoelmalle tyypilliset ongelmat, kuten aiheiden lavea rönsyily ja keskinäinen jäsentymättömyys. Kirjoitusten pituudet vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Holapan värikästä persoonallisuutta kolumnit avaavat tärkeällä tavalla. Häneen ei voi soveltaa sanomalehtikirjailijan titteliä samaan tapaan kuin vaikkapa jo edesmenneeseen Jouko Tyyriin (1929–2001).  Ajan hermolla ilmeisesti toisintaa älykkään sanankäyttäjän haikeutta aikaan, jolloin vielä jaksoi ottaa räiskyvästi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Kohuromaani, romaanihenkilöiden homoseksuaalisuutta avoimesti kuvaava Ystävän muotokuva, toi Holapalle kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998. Se oli tunnustus pitkästä elämäntyöstä kaunokirjailijana ja vastavirtaan hiihtävänä kulttuurivaikuttajana.