Maabrändeistä Jyrki Kataisen kyyneliin

Avainsanat

Anu Koivunen, book review, Hiidenkivi, Jyrki Katainen, kulttuurintutkimus, Mikko Lehtonen

Anu Koivunen & Mikko Lehtonen (toim.): Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino 2011. 299 s. 

Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen hallinnoivat yhdessä Suomen Akatemian projektia ”Kulttuurin valta ja hyväksynnän tuottaminen” (2006-2009). Projektin yhteistuotoksena julkaistiin 2011 artikkeliantologia Kuinka meitä kutsutaan? – Kulttuuriset merkityskamppailut Suomessa. Artikkeleissa suomalaista nykykulttuuria esitellään monenlaisten määrittelykamppailujen näyttämönä. Keskenään ristiriitaiset ”kutsuhuudot” herättävät erilaisia identifikaatioita.

Kulttuurisia merkityskamppailuja havainnoi ja erittelee Koivusen ja Lehtosen lisäksi kuusi yliopistotutkijaa. Lähtökohdiltaan kirjoittajat ovat taiteen-, median- tai viestinnäntutkijoita. Joukkoon on lähtenyt yksi sukupuolentutkijakin (Leena-Maija Rossi).

Antologian avauksessa Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen lähtevät liikkeelle Jorma Ollilan johtamasta ns. maabrändivaltuuskunnasta, joka jätti loppuraporttinsa marraskuussa 2010. Tehtävä Suomelle -raportin näkemys oli se, että Suomi on jo sellaisenaan maailman paras maa. Koivunen ja Lehtonen lukevat raporttia merkityskamppailuna, jossa pyritään kohentamaan Suomi-kuvaa. Raportin vastaanotto jäi laimeaksi. Maabrändäys ei kiinnostanut kansalaisia niin paljon kuin esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittolaki.

Koivuselle ja Lehtoselle kulttuurin valta on heille valtaa muodostaa symboleja, jotka jäävät ihmisten tajuntaan ja muokkaavat heidän käsityksiään ja vaikuttavat toimintaan. Tutkijat ovat laajentaneet kulttuurin ja vallan perinteisiä käsitteitä. ”Me hengitämme, juomme ja syömme kulttuuria.” Kulttuurin kulutuksen räjähdysmäinen kasvu on kuulemma muuttanut kulttuurin paikkaa – siis minne?

Teatteria ja televisiota

Kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi tarkastelee Kristian Smedsin Tuntematon sotilas –teatterisovituksen vastaanottoa yhteiskunnallisen kamppailun näyttämönä lehtijuttujen sekä TV- ja internetkeskustelujen pohjalta. Kansallisskandaalin käryn takaa Ojajärvi osoittaa, että tärkeimmäksi kysymykseksi korostui se, kenellä on oikeus määritellä tietyn ajan historiakuva. Näytelmän loppukohtaus, jossa Suomi julistettiin kuolleeksi ja kansalliset ikonit aikansaeläneiksi, jätti harvoja kylmäksi.

Mari Pajala käy läpi YLEn ja MTV3:n tuottamia 50-vuotistelevisiosarjoja määrittäen niitä muun muassa perinteisen TV-kulttuurin puolestapuhujina. Hanna Suutela tarkastelee niitä improvisaatioteatteriin liittyneitä kulttuurisia assosiaatioita, joita Tarja Halosen vaalikampanja onnistui hyödyntämään. Mikko Hautakangas puolestaan pohtii, onko Big Brother –ohjelma kulttuurinen hylkiö vai jotain muuta. Hautakangas osoittaa, että yleisöä ei kiinnosta Big Brotherissa seurata arkea ja tavallisuutta, vaan yleisöä motivoi tunne kaiken näkemisestä ja sen tarjoamasta tiedosta ja vallasta.

Leena-Maija Rossi tarkastelee niitä tapoja, joilla Mogadishu Avenue –televisiosarjan (2006) henkilökuvat ja kertomukset tuottivat katsojille tuttuutta ja kunniallisuutta tai määrittelivät vierautta ja epäkelpoisuutta. Erkki Karvonen puolestaan osoittaa seikkaperäisessä artikkelissaan Tanja Karpelan julkisuuskuvasta, kuinka poliitikot saavat usein mediassa osakseen viihdejulkkiksen roolin, ansaitusti tai ei.

Antologian päättää Anu Koivusen artikkeli Jyrki Kataisen julkisista kyyneleistä. Kataisen julkinen kyynelehtiminen huhtikuussa 2008 hänen erottaessaan Ilkka Kanervan ministerinpaikalta sai median hämmästymään. Puoluejohtaja asettui rooliin, johon ammattipoliitikko astuu harvoin: hän puhui toisesta poliitikosta henkilökohtaisena ystävänä. Koivunen esittelee Kataista voimattomana sivustakatsojana, joka ei kykene vaikuttamaan poliittisiin prosesseihin enempää kuin voi.

Taisteluhenki esillä

Kuinka meitä kutsutaan? –antologian artikkelien antama kuva kulttuurisista merkityskamppailuista Suomessa muodostuu hämmentävän sirpaleiseksi ja monipolviseksi. Sisällysluettelon välittämä kokonaisuus määrittyy varsin taisteluhenkiseksi.

Toimittajien hyvää tarkoittava intentio saada aikaan selväpiirteinen kokonaisesitys osaavien tutkijoiden yhteistuotoksella ei onnistu hyvin. Artikkeleissa sorrutaan toisinaan siihen tarkoitus- ja sensaatiohakuiseen esimerkkiviljelyyn, josta kirjoittajat toisaalla ojentavat kriittisen sävyyn mediaa.

Artikkeleissa käsitellään perusteellisesti kulttuurin pinnanalaisia ilmiöitä ja otetaan rohkeasti kantaa niiden syyseuraussuhteisiin. Teos (tai sen osat) sopii luontevimmin yliopistotason oppikirjaksi mediakulttuurin ja tiedotusopin opiskelijoille. Lähteiden käyttö on kiitettävästi dokumentoitua ja ansiokkaan monipuolista seikkaperäistä.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Hiidenkivessä 2012.

Ensio Lehtosen Äidin rukous osui aikanaan suoraan ydinhermoon

Avainsanat

Äidin rukous, book article, Ensio Lehtonen, uskonnollinen kirjallisuus

Millainen on Suomen kaikkien aikojen myydyin uskonnollinen romaani? Kertooko kyseinen teos jotain olennaista uskonnollisesta fiktiosta? Miten kirjailija Ensio Lehtonen rakensi menestysromaaninsa Äidin rukous kerronnan? Miten sota-aika vaikutti uskonnolliseen kirjallisuuteen?

Kirjailija Ensio Lehtosen (1906–1971) pienoisromaani Äidin rukous ilmestyi vuonna 1937 Ristin Voiton julkaisemana. Teos on uskonnollisessa fiktiossa kaikkien aikojen eniten myyty teos Suomessa. Äidin rukousta painettiin vuoteen 1958 mennessä yhteensä noin 100 000 kappaletta. 69-sivuinen ja helppolukuinen teos levisi hyvin nopeasti. 1960-luvulla teoksen suosio hiipui vähitellen.

Äidin rukouksesta otettiin juhlapainos Kuva ja Sanan 50-vuotisjuhlavuonna 1992. Painos oli järjestyksessä kahdeskymmenes. Painoksista 8 on ilmestynyt ruotsinkielisenä. Äidin rukous on käännetty myös eestiksi, norjaksi, tanskaksi, englanniksi ja venäjäksi.

Sodan vaikutus teoksen leviämiseen

Äidin rukouksen voimakkaan leviämisen tärkeimpänä syynä voidaan pitää toisen maailmansodan syventämää kollektiivista rukousasennetta, joka heijastui Lehtosen teoksen keskeisen teeman kautta. Kun miehistä valtaosa oli rintamalla vihollista vastassa, kotirintama katsoi yhteiseksi velvollisuudekseen rukoilla rintamamiesten puolesta.

Sodan vaikutus Lehtosen teoksen leviämiseen on ilmeinen. Jos teos olisi ilmestynyt jonakin muuna aikana, se tuskin olisi saavuttanut samanlaista menestystä. Näin kommentoi suomalaisten suosikkikirjoja vuosia tutkinut professori Juhani Niemi.

Huomionarvoista on se, että Lehtosen teos ei liity aiheiltaan varsinaisesti sotaan millään lailla; edes kansalaissotaan ei viitata. Toinen huomionarvoinen seikka on se, ettei Äidin rukousta markkinoitu mitenkään erikoisesti.

Teosta on jatkosodan syttymisen jälkeen luettu laajalti myös helluntailiikkeen ulkopuolella. Lehtosen siirtyessä evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi 1943 Kuva ja Sana -kustantamon ottamat uudet painokset levisivät lukijoille kirkon kirjamyyntien kautta.

Lahjakas kirjailija ja monitoiminen toimitusjohtaja

Helluntaisaarnaajana aloittanut Ensio Lehtonen toimi 1930-luvulla aktiivisesti helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Lehtonen oli samaan aikaan sekä Ristin Voitto-lehden päätoimittaja että kustannusliikkeen toimitusjohtaja. Lehtosen aikana kustantamo kehittyi huomattavasti. Esim. Ristin Voitto-lehden tilaajamäärä kolminkertaistui 1930-luvulla.

Toisen maailmansodan aikana Lehtonen siirtyi helluntaiseurakunnasta luterilaisen kirkon jäseneksi. Lehtonen lähti 1943 pois Ristin Voitosta jouduttuaan voimakkaiden ristipaineiden kohteeksi. Helluntailiike oli hajoamassa kahtia lähinnä asekysymyksen takia. Liityttyään kirkon jäseneksi kirjailija ei voinut jatkaa enää Ristin Voiton johdossa.

Ennen eroaan Ristin Voitosta Lehtonen oli perustanut 1942 oman kustannusliikkeen (Kuva ja Sana). Monitoiminen mies oli toiminut kolmen muunkin kustannusliikkeen tehtävissä ja mm. Koti ja kasarmi-lehden toimitussihteerinä.

Ensio Lehtonen oli erittäin tuottelias kirjailija. Hän kirjoitti tai toimitti elämänsä aikana yli 70 teosta. Lehtosen teoksia on painettu seitsemällä kielellä yli 700000 kappaletta.

Lehtonen oli myös merkittävä lastenkirjailija. Kirjailija tuli tunnetuksi Ensio-setänä Hyvän Paimenen kautta 1930-luvulla. Vuonna 1937 ilmestyneessä Lasten pienessä joulukirjassa hän esiintyi samalla nimimerkillä ensimmäisen kerran lastenkirjallisuudessa. Siirryttyään pois Ristin Voitosta Lehtonen kirjoitti Ensio-setänä Lasten Kuvalehteen kuolemaansa asti.

Äidin rukous kansankuvauksena

Maanviljelijöistä kertova Äidin rukous koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa kerrotaan erään talonpoikaissuvun vaiheista pitkällä aikavälillä. Fiktiivisenä kansankuvauksena teos avaa oven herätyskristillisen talonpoikaiskansan elämänmenoon.

Romaanin keskushahmo on vanha isoäiti, jonka rukoukset kantavat ensin omia lapsia ja sitten lastenlapsia. Kyseessä lienee tosipohjainen kertomus Lehtosen oman suvun vaiheista. Aidot tilanteet ovat olleet kuvauksen lähtökohtana.

Keskeiseksi teemaksi romaanissa nousee hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvien ja pahojen henkivaltojen kamppailu tulee havainnolliseksi varsinkin teoksen alussa kuvatussa kirjailijan enkeli-ilmestyksessä.

Vanhan isoäidin rukoukset suuntautuvat juuri tähän taisteluun: hän uskoo rukouksillaan kääntävänsä hengellisen kamppailun hyvän voitoksi. Kertoja kuvaa ”hiljaisesta kammiosta lähtevän liikkeelle meren myrskyjäkin väkevämmät voimat!”

Kun 1900-luvun alussa suomalaisen kansankuvauksen klassikot Joel Lehtosesta Ilmari Kiantoon loivat teoksiinsa yhteiskuntakriittisiä painotuksia ja sanomia, Äidin rukous on painotuksiltaan toisenlainen. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen sijasta Lehtonen tähdentää rukouksen merkitystä: Jumala on ainoa, joka voi auttaa köyhiä ja apua tarvitsevia ihmisiä.

Kiinteiden henkilöhahmojen sijasta Lehtonen keskittyy kuvaamaan rukousta ilmiönä useilta eri puolilta. Kirjailija näkee isoäitinsä sukunsa tärkeänä esirukoilijana, jonka toiminnan kautta näkymättömät voimat saavat sijansa pienten ihmisten elämässä.

Iankaikkisuusnäkökulma on teoksen henkilöille tärkeä. Vaikka tämänpuoleinen elämä päättyisi suuren vaivaan ja ahdistukseen, kuoleman toisella puolella odottavat ikuinen onni ja autuus. Rukous on voima, joka ylittää sukupolvien väliset rajat ja sisältää tuonpuoleisen ulottuvuuden. Rukous tekee isoäidistä kuolemattoman niin sielultaan kuin muistoltaankin.

Kirjallisuus:

Lauri Ahonen, Suomen helluntaiherätyksen historia. Vapaan teologisen seuran julkaisuja. Hämeenlinna: Päivä 1994.

Lea Kärnä, Palavan pensaan äärellä. Eino I. Mannisen persoona ja elämäntyö. Vantaa: Ristin Voitto 1988.

Ensio Lehtonen, Äidin rukous. Ristin Voitto 1937.

Juhani Niemi, Suomalaisten suosikkikirjat. 2. uusittu laitos. Hämeenlinna: Karisto 1997.

– – – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 30/2006 (26.7.2006).

Kirjan yhteisön modernisaatio

Avainsanat

book review, Jyrki Hakapää, kirjakauppa, kirjallisuussosiologia

Jyrki Hakapää: Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740-1860. SKS 2008. 466 s.

”Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on läheisesti yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston, kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, painoasetusten jne. seikkoja Suomessa.”

Ensimmäisen suomenkielisen väitöskirjan tehneen Rietrik Polénin enteelliset sanat 150 vuoden takaa toteutuivat tietyin osin paljon pitempisanaisemmin huhtikuussa 2008, kun historian tutkijan Jyrki Hakapään väitöskirja kirjakauppatoiminnan vakiintumisesta Suomessa ilmestyi. Laaja tutkimus julkaistiin kuin juhlan kunniaksi Suomen Kustannusyhdistyksen täyttäessä 250 vuotta.

Hakapää käy tutkimuksessaan läpi sen sekasortoisen ja kaoottisen vaiheen kirjakauppojen historiasta, jolloin järjestäytynyttä myyntitoimintaa oli vähän ja kirjakauppa-alan yrittäjillä jos jonkinlaisia lähtökohtia myyntitoiminnalleen. Kirjan tie lukijalle on arvokas läpileikkaus paitsi kirjahistoriaan myös tärkeään kirjallisuussosiologiseen reunaehtoon.

Hakapää tutkii kirjakauppatoimintaa kolmen aiheen kautta. Ensinnäkin hän tutkii kirjojen kauppaan liittyvien tapojen uudistumista ja kirjakauppalaitoksen syntyä. Toiseksi tutkija huomioi kirjallisuusinstituutiota laajempia poliittisia ja kansallisia virtauksia 1800-luvulla. Kolmanneksi Hakapää tarkastelee kirjakauppiaiden kulttuurisia ja taloudellisia valintoja ja niihin liittyviä ristiriitoja.

Uudistumisen pakko

Kirjan yhteisön modernisoituessa tapahtui monenlaisia asioita. Erilaisten mesenaattien tukemat hovikirjailijat saivat väistyä. Näiden tilalle tulivat varsinaisen työnsä ohella kirjoittavat virkamieskirjailijat ja kokoaikaiseen kirjoittamiseen antautuneet markkinakirjailijat. Paperinvalmistus- ja kirjapainotekniikan uudistuessa voitiin painaa ennennäkemättömiä painosmääriä, mikä mahdollisti kirjojen massatuotannon ja näin ollen myös kirjojen halvemmat hinnat.

Myös kirjojen kieli muuttui. Vuosituhantinen latinan ylivalta päättyi, ja kansankielet pääsivät kirjojen kieliksi. Tämä on suorassa yhteydessä yleiseen lukutavan muutokseen. Lähinnä uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittyvän toistolukemisen rinnalle ja edelle tuli toisenlainen lukutapa, joka korosti uutta kirjallisuutta ja nautinnonhakuisia tarkoitusperiä.

Kaikki tämä edellytti kirjamyynniltäkin uudistumista. Se oli organisoitava uudella tavalla, mihin prosessiin Hakapää on keskittänyt tarmonsa ja huomionsa. Hakapää osoittaa, että kirjakauppatoiminnan kehitys ei ollut aina entistä parempaan tai edistyksellisempään suuntaan. Uudenlaista kirjamyyntitoimintaa varjostivat talousvaikeudet, epäonni ja heikoiksi osoittautuneet pitkän tähtäimen ratkaisut. Tutkija toteaakin, että kirjallisen liiketoiminnan esteet, vajavaisuudet ja kilpailijat ovat tutkimuskohteina yhtä tärkeitä kuin toiminnan edistysaskeleet.

Arvokas kokonaisesitys

Ruotsalaisen kirjallisuussosiologin Johan Svedjedalin tavoin Hakapää puhuu kirjan yhteisöstä sen sijaan, että käyttäisi jäykkää käsitettä kirjallisuusinstituutio tai puhuisi kirjallisesta elämästä. Kirjan yhteisö kokoaa saman käsitteen sisälle sekä kirjahistorian että kirjallisuussosiologian erityispiirteet ja kattaa kirjojen aseman yhteisöissään laajemmin kuin kirjamarkkinat.

Hakapään tutkimuksen arvo on sen aiheessa, aiheen ajankohdassa sekä tutkimusotteessa. Kun Suomessa on 1990-luvulta lähtien tehty lähes uraauurtavaa tutkimusta kirjahistoriasta, kustannustalojen historiasta, lukemisen tavoista ja kohteista sekä kirjallisuuden tuotannon reunaehdoista, kirjakauppatoiminta itsessään on jäänyt paitsioasemaan. Tieteellisiä tutkimuksia kirjakauppojen historiasta ei käytännössä ole ilmestynyt kuin kourallinen artikkeleita.

Populaariteoksiakaan aiheesta ei ole kuin joitakin kirjakauppiasmonografioita ja yksittäisten kirjakauppojen historiateoksia. Maanlaajuisen kirjakauppatoiminnan historiasta Hakapään väitöskirja antaa havainnollisen yleisesityksen. Ansiona voi pitää sitäkin, että tutkija on tietoisesti valinnut kohteekseen tutkia ja kuvata aikaa ennen teollistumista ja yhteiskunnallista rakennemuutosta.

Tärkeä tutkimustulos on se, että Tukholmassa ja Leipzigissä toteutetut painotuotteiden myyntiuudistukset vakiinnuttivat järjestäytyneen kirjakauppalaitoksen toimintatavat myös Suomessa. 1810-luvulle asti kirjakauppoja ei tosin ollut kuin Turussa, ja maakuntakeskuksiin kirjakaupat tulivat vasta 1830-luvun lopulla. Lähes kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan kaupungit saivat kirjakauppansa 1800-luvun puolivälissä. Samalla asiakaskunta laajeni vähitellen ruotsinkielisestä säätyläistöstä myös rahvaan puolelle.

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kirjakauppojen voittomarginaalit olivat pieniä ja kirjamyynti oli kaupallisena alana erityisen kiivastempoinen ja riskialtis. Koska kirjakaupan ylläpito oli näin epävarmaa ja huonosti tuottavaa liiketoimintaa, kirjakauppa perustettiin useimmiten muun kirjallisen tai ammatillisen toiminnan yhteyteen. Yksinomaan kirjojen myyntiin perustetut kaupat yleensä kaatuivat nopeasti.

Tärkeä on myös se Hakapään havainto, että ulkomaiset painotuotteet pelastivat suomalaiset kirjakaupat 1800-luvun alapuolella taloudelliselta perikadolta. Kirjoja tuotiin Suomeen laivalasteittain mm. Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Kansainvälinen kirjakauppa ratkaisi kirjamyyntitoiminnan keskittymisen Turkuun ja Helsinkiin. Muiden kaupunkien, kuten Viipurin, Vaasan, Hämeenlinnan tai Porvoon kirjakauppiaat epäonnistuivat jatkuvasti yrityksissään luoda suoria yhteyksiä keskieurooppalaisiin kirjanvälittäjiin. Turun ja Helsingin kirjakartelli vakiintui yhtä aikaa Suomen Kustannusyhdistyksen perustamisen kanssa 1850-luvun lopulla.

Hakapään väitöskirjan lopusta löytyy lukuisia kirjallisuussosiologisesti merkittäviä ja kiintoisia taulukoita ja tilastoja. Niistä selviävät mm. Suomen kaikki privilegioidut kirjakauppiaat tutkittavana ajankohtana (1740–1860), 1800-luvun alkupuolen kirjakauppiaiden koulutus- ja ammattitaustat, tullilaitoksen tilastot painotuotteiden maahantuonnista 1800-luvun alussa sekä kustantajien julkaisualat.

Kirjallisuutta:

Svedjedal Johan 1993: Bokens samhälle. Svenska Bokförlaggareföreningen och svensk bokmarknad 1887–1943. Svenska Bokförlaggareföreningen: Tukholma.

Polén Rietrik 1858: Johdatus Suomen kirjallishistoriaan. J. C. Frenckell ja pojan kirjapaino: Helsinki.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Bibliophiloksessa 2008.

Markku Soikkeli kaunokirjailijana

Avainsanat

book review, fantasiakirjallisuus, Markku Soikkeli, science fiction

M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. Turbator 2007. 221 s.

M. G. Soikkeli: Kuninkaantekijät. Vaskikirjat 2010. 277 s.

M. G. Soikkeli: Peikonkarvainen gobeliini. Runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista 1983-2013. HilloHomeros 2013. 58 s.

Muun muassa Satakunnan Kansan kirjallisuuskriitikkona sekä kirjallisuudentutkijana vuosia toiminut Markku Soikkeli (s. 1963) debytoi kaunokirjailijana keväällä 2007. Hän julkaisi tuolloin scifi-novellikokoelman Marsin ikävä ja muita kertomuksia kirjailijanimimerkillä M. G. Soikkeli. Teoksen kustantanut Turbator on turkulaisen pienkustantajan Pelipeitto Oy:n sisarkustantamo.

Tohtoriksi aikoinaan rakkausromaaneista väitelleen Soikkelin viidestä novellista neljä oli julkaistu aikaisemmin suomalaisissa tieteiskirjallisuuteen erikoistuneissa FinnZine- ja Spin-lehdissä. Ainoastaan nimikkonovelli oli aiemmin julkistamaton. Tampereella nykyisin asuvan kirjoittajan vanhat novellit osoittivat hänellä olevan kosolti tietoa alan genreistä ja tyylisuuntauksista.

Viisi novellia eroavat toisistaan melkoisesti asetelmiltaan ja kerrontatavoiltaan. Teoksen aloittava novelli “Gallen-Kallela-koodi“, joka parodioi suomalaisittain Dan Brownin Da Vinci -koodia, liittyy tapahtumiltaan II maailmansodan aikaan. Sekavana ja jännitteettömänä kertomuksena novelli hämmentyneen jälkimaun.

Soikkelin novellien luettavuus muuttuu koko ajan paremmaksi, kun päästään konemaailman vakoojakertomuksen, nettiterrorismista kertovan novellin ja maailman väestöpaljouden ratkaisuista kertovan tekstin ohitse kokoelman nimikkonovelliin. ”Marsin ikävässä” astronautit suunnittelevat USA:n presidentin aloitteesta Marsin matkaa ja kilpailevat kimppalipuista raketin kyytiin.

Käännetyssä aikajärjestyksessä etenevä kertomus antaa selvän vihjerivin Soikkelista kirjailijana, jolla on annettavaa myös alan piirejä laajemmalle lukijakunnalle. Sujuvat vuoropuhelut vievät kerrontaa eteenpäin niin, että lukija pysyy vaivatta mukana ja jännite säilyy. Soikkelin odottaisi seuraavaksi kirjoittavan romaanin samalla tekniikalla.

Pienkustantamon pokkaripainos on taitoltaan heikko, kieleltään tarkistamaton ja ulkoasultaan kioskikirjamainen. Sama oivaltava kokeilunhalu ja kirjoittamisen avoimuus, joka ovat olleet tyypillisiä Soikkelin metateksteille, tulevat esille myös esikoisnovellikokoelmassa.

Tolkien-henkinen matkakertomus

Soikkelin odotettu esikoisromaani ilmestyi huhtikuussa 2010. Kuninkaantekijät on aihepiiriltään ja henkilöiltään lähellä J. R. R. Tolkienin tuotantoa.

Kuninkaantekijöiden tarina alkaa maailman luomisesta samaan tapaan kuin Tolkienin Silmarillion. Keski-Maan sijasta Soikkelin romaanihenkilöt käyskentelevät Serekritiassa, joka on ollut Keski-maan tavoin tovin ilman kuningasta ja on nykyisin voudin hallinnassa. Ja kun maan pääkaupungissa Thauralonissa ei ole kuningasta, sieltä puuttuu kuninkaallinen hovi, ratsuväki jne.

Kolme naapurimaan Laydomonin mahtimiestä käy kilpailemaan Serekritian kuninkuudesta: pappi Uhl, jaarli Pirthe ja kauppias Haldus. He matkaavat laivoillaan yhtä matkaa Nimerei-jokea ylös kuninkaan kaupunkia kohti. Matkan edetessä jännitys tihenee, kenestä tulee kohtalon lopullinen suosikki ja Serekritian uusi kuningas.

Kuninkaantekijöissä jumalan korvike on Atumamu, joka on luonut taivaan ja maan ja jota romaanin varsinainen päähenkilö, köyhä parittajanainen Imanti, on oppinut kunnioittamaan. Hän saa haltuunsa kasvojen muotoja muuttavia taikanaamioita, joilla voi kätkeä todelliset kasvonsa muiden katseilta:

”Ajatus naamion pukemisesta saa hänen nahkansa kutisemaan odotuksesta. Ilman naamiota hän tuntee olevansa muodoton kuin kasa pehmeää savea, vaikka sielua ja sukunsa näköä. Hänen on tultava hetkeksi jumalan kaltaiseksi ymmärtääkseen tämän tarkoitusta.”

Romaanin loppua kohti vauhti kiihtyy, uskonnolliset mysteerit syvenevät ja poliittinen jännitys tihenee kestämättömäksi. Väistämättömät yhteenotot päättyvät kararttiseen loppunäytökseen. Imanti itsekin muuttuu osaksi kuninkaallista sukua.

Kustantaja on nimennyt Kuninkaantekijät aikuisfantasian alle. Kaunokirjailijana Soikkeli on kehittynyt melkoisesti scifi-novellikokoelmansa julkaisun jälkeen. Kirjoittajanote on tyylikäs ja pitkälle hiottu.

Vaikka Kuninkaantekijöiden romaanikertojan vanhahtavat sanaleikit lyövät välillä silmille kaikkea muuta kuin osuvasti, kirjailija on onnistunut sepittämään jännittävän ja sujuvasti etenevän matkakertomuksen.

Kriitikon runokokeilut

Markku Soikkeli julkaisi keväällä 2013 esikoisrunokokoelmansa. Peikonkarvainen gobeliini –kokoelma oli kuulemma Soikkelin ensimmäinen ja viimeinen kokoelma, ainutkertainen annos kirjailijan lyyrisiä lauseita ja aforistisia ajatusleikkejä. Teokseen on valikoitu sekä julkaistua että julkaisematonta käyttörunoutta 30 vuoden ajalta. Hän lähetti 1980-luvulla runokokoelman julkaistavaksi WSOY:lle, joka palautti käsikirjoituksen takaisin ystävällisen palautuskirjeen kera.

Peikonkarvainen gobeliini -kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joissa on runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista. Viimeksi mainitussa osiossa näkyy kirjailijan viehtymys scifi-kirjallisuuteen. Soikkelin varhaisimmat runot, jotka on julkaistu Savon Sanomien nuoriso-osastossa 1980-luvun alussa, ovat ”vapaamuotoista huudahtelua”, kuten kirjailija itse luonnehtii saatesanoissaan. Jotkut Soikkelin varhaisrunoista ovat syntyneet kirjoituskilpailujen innoittamina. Esimerkiksi ”Yönä eräänä”-runo voitti Suosikki-lehden rock-aiheisen kirjoituskilpailun 1983.

Riimiruno on Soikkelille enemmän kuin rakas. Saatesanoissaan hän kertoo, ettei koulutustaustastaan huolimatta ole koskaan oppinut modernin runon vapaamuotoista tekniikkaa. Soikkelin riimirunot tavoittavat älykkään ja oivaltavan ilmaisun:

”Iltatuuli, itkupilli, suree sulostansa,/ kertomusten kerttunen ei kerro tulostansa./ Kaukaa huutaa kummajainen, mustan lammen telkkä:/ tarun sinilintunen on siipeilijä pelkkä.”