VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Monthly Archives: toukokuu 2012

Haruki Murakami – Juoksevan kirjailijan elämää ja hienovireisiä henkilökuvia (2011/2012)

29 tiistai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Haruki Murakami, kirja-arvostelu

Image

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Haruki Murakami: Norwegian Wood. Alkuteos Noruwei no mori (Japani 1987). Suom. Aleksi Milonoff. Tammen Keltainen Kirjasto nro 429. Tammi 2012. 

Jos minun pitäisi nimetä vuoden 2011 vaikuttavin tietokirja, se olisi Japanin tärkeimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Haruki Murakamin (s. 1949) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kyseinen teos ei ole pelkkä juoksukirja, vaan myös epävirallinen muistelmateos, jossa Murakami kertaa menneen elämänsä tärkeimmät tapahtumat. Niissä juoksukisoilla ja niihin valmistautumisella tuntuu olleen vähintään yhtä suuri merkitys kuin Murakamin bestsellereiden ilmestymisillä tai kirjailijan perhe-elämän juhlahetkillä.

Murakami nostaa juoksemisen jalustalle elämäänsä ja elämäntyötään kannattelevana voimana. Vuonna 1982 juoksemisen aloittanut kirjailija sanoo juoksevansa joka päivä; matkalla ja ajalla ei ole niin paljon merkitystä kuin hölkkäämisen säännöllisyydellä. Maratonille mies on ilmoittautunut joka vuosi.

Vuosien vieriessä juoksu on ottanut Murakamin voimille entistä enemmän ja maratonajat ovat vääjäämättä kasvaneet. Juoksemiseen liittyvä euforinen kokemus liittyy henkiseen tyhjiöön, jossa ei tarvitse miettiä mitään. Nirvanantyyppinen olotila vetää Murakamia puoleensa vastustamattomasti. Kirjailija puhuu juoksemisesta usein vertauskuvallisesti. Murakami vertaa juoksemista esimerkiksi romaanien kirjoittamiseen: kummassakaan ei ole merkitystä voitoilla tai häviöillä, vaan sillä, kykeneekö juoksija tai kaunokirjailija saavuttamaan itselleen asettamansa tavoitteet vai ei.

Murakami nimeää potentiaalisen lukijansa parhaaksi ystäväkseen. Kirjailija on tietoisesti pidättäytynyt monista ihmissuhteista varmistaakseen itselleen sellaisen elämäntavan, jolla syntyy mahdollisuus romaanikirjailijan täysipainoiseen työskentelyyn. Murakami ei ole kuulemma koskaan ollut varsinainen luonnonlahjakkuus kaunokirjailijana. Kirjoittaakseen romaanin hänen on pakko prässätä itseään fyysisesti ja ponnistella kuukausikaupalla. Menestysteokset ovat syntyneet raa’alla työllä, kuten juoksukuntokin. Murakamin mielestä romaanien kirjoittaminen on pitkässä juoksussa epäterveellistä toimintaa tietynlaiseen myrkyllisyyteen saakka. Juokseminen pidentää työikää, varsinkin kirjailijalla.

Murakamin  kansainvälinen läpimurtoteos Norwegian Wood ilmestyi alkukielellä 1987 ja englanniksi 2000. Teoksen loistavasti suomentanut Aleksi Milonoff on käyttänyt Jay Rubinin englanninkielistä käännöstä. Yltiöromanttisen romaanin nelikymppinen päähenkilö ja minäkertoja on Toru Watanabe-niminen mies, joka muistelee nostalgisesti ja suruvoittoisesti 1960-luvun opiskeluvuosiaan Tokiossa. Beatlesin hitti ”Norwegian Wood” soi opiskelija-asuntolan radiossa tämän tästä, opiskelijat lakkoilevat erikoisista syistä ja tylsän opiskelun ohella pohditaan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Opiskeluvuodet ahdistavat Torua kuin loputon suo, jossa kulkiessa kenkä jää kiinni jokaisella askeleella. Poika oppii kantapään kautta, että kuolema ei ole elämän vastakohta vaan elämän tärkeä osa:

”Kuolema oli vakava asia, katsoipa sitä miltä kantilta tahansa. Poljin paikallani tämän tukahduttavan ristiriidan kurimuksessa. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli kummallista aikaa elämässäni. Kaikki pyöri silloin kuoleman ympärillä.”

Seurustelusuhteissaan Toru ajautuu vääjäämättä kahden naisen loukkuun. Toinen tytöistä oli henkisesti hauras Naoko, joka ei meinaa päästä yli edellisen poikaystävänsä itsemurhasta. Naokon vastakohta on Torun karkeakäytöksinen ja suoraluontoinen opiskelutoveri Midori, jonka itsevarmuudessa ja itsellisyydessä ruumiillistuvat suurten ikäluokkien kapinalliset asenteet.

Murakami osoittaa läpimurtoteoksellaan hallitsevansa paitsi sujuvan kerronnan myös herkän henkilökuvauksen ja värikkäät elämänkohtalot. Kirjailija havainnollistaa nuorten päähenkilöidensä vuoropuheluissa lohduttomuutta ja kaipausta, joka siivitti suurten ikäluokkien aikuistumista. Hienovireinen romaani etenee kuin luotijuna kohti päähenkilön tulevaisuutta avaavia ratkaisuja.

– – – – – – – – – – –

Kirjoituksen lähteinä olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Aino Kontula – Takaisin yläasteen sisälle

17 torstai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Aino Kontula, kirja-arvostelu, yläaste

Image

Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui! Ajatus Kirjat 2006. 222 s.

Aino Kontula: Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! Ajatus Kirjat 2007. 222 s.

Aino Kontula: Herra Rehtori. Ajatus Kirjat 2009. 278 s.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille. Helsinki Kirjat 2010. 229 s.

Raisiolainen kirjailija Aino Kontula (s. 1941) on tehnyt elämäntyönsä biologian ja maantiedon opettajana Suomen suurimmalla yläasteella, Raision Vaisaaren koulussa. Eläkkeellä hän on kirjoittanut puolifiktiivisiä muistelmia vanhan koulunsa elämänmenosta.

Kontula nousi kaunokirjailijana otsikoihin vuonna 2006 romaanillaan Rexi on homo ja opettajat hullui! Puolifiktiivinen romaani toi räväkästi esille jättikokoisen yläasteen elämänmenon opettajan näkökulmasta. Kontula oli ennen romaanin julkaisua toiminut vuosia yläasteen opettajana ja nähnyt jos jonkinlaisia oppilaita ja opettajiakin.

Vuonna 2001 eläköityneen Kontulan esikoisromaani herätti melkoista keskustelua varsin Raision opettajapiireissä. Kontulan entiset kollegat tunnistivat itsensä romaanihenkilöiden joukosta ja loukkaantuivat syvästi. Kirjailija sai lunta tupaan oman pesän likaamisesta. Rexi on homo –kirja sai myös kiitosta rehellisyydestään ja havainnollisuudestaan. Kirjailija otti onkeensa enemmän kiitoksesta kuin moitteesta ja alkoi työstää kolmea ”jatkoteostaan”.

Seuraava romaani yläasteen villistä menosta ilmestyi 2007 nimellä Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja!. Edelliseen kirjaan nähden näkökulma on muuttunut siten, että kertojana on tällä kertaa oppilas eikä opettaja.

”Älä hikuta, älä esitä superpirteää, älä hymyile, älä ole neiti, opettele lyömään, kamppaamaan ja heittään rajua läppää, rupee tykittään körssiä huuleen ja nölliä ikeneen, älä myönnä ikinä, älä ole ruskeakielinen.”

Näillä sanoilla valistaa isoveli 13-vuotiasta Nikoa tämän aloittaessa yläasteen. Ulkoapäin pelottavalta hirmuliskolta vaikuttava betonilaatikko sieppaa Nikon tovereineen arkiseen syleilyynsä, josta ei näy poispääsyä. Pientä mokkeria kampataan, syljetään ja pilkataan säännöllisesti. Myöskään Nikon kotona ei kaikki ole hyvin äidin alkoholismin ja yhdeksäsluokkalaisen isoveljen harharetkien takia.

Pamfletinomaisuudestaan huolimatta Kontulan päiväkirjaromaani on autenttisen tuntuinen koulukuvaus. Pitkän päivätyön yläasteella tehnyt kirjailija tavoittaa vaivattomasti nuoren päähenkilönsä ajatusketjut ja mielialat. Soppaan tuovat tärkeät lisämausteensa muutokset omassa ruumiissa ja sielussa.

Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! on kaunokirjaksi melko väritön. Yläasteen arki on harmaa mutta menee eteenpäin. Sekava kouluympäristö saa jäsennystä mutta ei ryhtiä. Nikon yläasteelta puuttuvat täysin karismaattiset opettajat. Muutama vuoden mittaan tapahtuva räväkkä tapaus ei mietitytä kovin kauan nuorta romaanihenkilöä, sitä vastoin enemmän epilogin puolifiktiivistä opettajaa.

Kontulan kolmannen teoksen Herra Rehtori (2009) tapahtumat sijoittuvat nekin tutulle yläasteelle. Päähenkilönä ja minäkertojana on rehtori Antti Allan Mikael Tuominen, jonka tiet rehtoriksi ja rehtorina ovat kivikkoisen vaikeita. Kaikenkokenut minäkertoja kertoo vaikeista valinnoistaan ja värikkäistä vaiheistaan kuin omaelämäkerturi. Todellinen Tuominen oli Kontulan työtoveri 15 vuoden ajan.

Raision lisäksi Herra Rehtori esittelee laajalti Länsirannikkoa, kun Tuominen muuttaa nuoruusvuosinaan töihin Satakuntaan. 1950-luvun Merikarvia on Tuomiselle pirtupitäjä, jossa nuori katulähetystyöntekijä käy Harjavallasta käsin. Nakkilan kirkossa Tuominen pitää rukoilevaisille kaksituntisia saarnoja.

Miehen tie vie vähitellen rehtoriksi Raisioon ja peruskoulu-uudistuksen väsymättömäksi työstäjäksi. Tuominen ei pääse saarnamiehen elkeistä koskaan eroon, vaan messuaa tilaisuuden tullen tuntikausia niin oppilailleen kuin näiden vanhemmille. Väsynyt rehtori purkaa paineitaan ja vastoinkäymisiään iltaisin Sirkka-vaimolle. Rakkaalta puolisolta löytyy monta arvokasta näkökulmaa koulutyön moninaisiin pulmakohtiin ja kärsivällistä kuuntelutaitoa.

Tuominen ei jaksa aina olla oppilailleen ja opettajilleen hyvän ihmisen esimerkki. Kiivaasta rehtorista valitetaan toistuvasti lääninhallitukseen, jonka tarkastajat välillä soittelevat ja tulevat käymään Raisiossa. Selkänsä turvatakseen Tuominen menee mukaan kunnallispolitiikkaan kainaloitaan myöten.

Herra Rehtoria on erityisen vaikea asettaa fakta-fiktio-akselille. Sirpaleisia yksittäiskertomuksia satelee kuin aforismeja. Teosta voi tarkastella myös kunnianosoituksena peruskoulu-uudistukselle ja sen unohdetuille pioneereille.

Kontula ruotii ankarakatseisen Tuomisen suulla säälimättömästi niin rehtorin, opettajien kuin oppilaiden heikkouksia. Vaikka koulutyö on rakasta, 1000 oppilaan ja 80 opettajan suurkoulun rehtorin surut tuntuvat selättävän vähäiset ilon aiheet. Teos päättyy sikäli onnellisesti, että Tuominen pääsee onnellisesti eläkkeelle täysinpalvelleena, monista vastoinkäymisistään ja vihamiehistään huolimatta.

Opettajan selviytymisoppi (2010) on Kontulan tuorein teos ja ensimmäinen tietoteos. Kirjailija on koettanut tiivistää teokseen sen käytännön didaktiikan, jota hän on itse soveltanut työssään vuosikymmenien ajan. Hän toteaa jo alkusanoissaan, ettei selvinnyt opettajavuosistaan kiitettävästi tai loistavasti. Kirjoittajalla oli vuorotellen helppoja ja vaikeita aikoja, alanvaihtoaikeita ja tähtihetkiä.

Kontula tuottaa itsensä aivan tavallisena opettajana, joka selvisi työstään lähinnä ymmärtäväisten, huumorintajuisten, suorapuheisten ja lyhytvihaisten oppilaittensa avulla. Tyylilleen uskollisena hän kirjoittaa hyvin suorasanaisesti ja avoimesti koulumaailman ilmiöistä, ongelmista, henkilöistä jne. Nuorta opettajalukijaa ohjataan opettamaan niin, että oppilaat ajattelisivat omilla aivoillaan eivätkä ottaisi kaikkea valmiiksi pureskeltuna.

Kontula on kyennyt ihailtavasti erottelemaan kliseiset opetusihanteet niistä käytännön vinkeistä, joilla opettajantyössä pärjää vuodesta toiseen. Esim. oppilaiden nimien opetteluun opettajan kannattaa panostaa kaikki tarmonsa, koska silloin aukeaa tie yksilöiden maailmaan.

Opettajan selviytymisoppi erittelee provokatorisesti niin karikatyyrimaisia opettajatyyppejä (22 kpl) kuin oppilastyyppejä (21 kpl). Kirjoittajan mukaan opettajien luullaan opettavan lähinnä stereotyyppisiä oppilaita, jolloin näiden persoonalliset piirteet jäävät kokonaan huomiotta. Kontula selvittää lyhyesti myös vaihtoehtoisten koulujen toimintatapoja ja kasvatusfilosofioita (mm. Steiner- ja Montessori-koulut).

Kirjoittajanotteen ristiriitaisuus lyö ajoittain silmille kuin roomalainen ruoska. Välillä Kontula kirjoittaa hienosti, asiallisesti, kouriintuntuvasti ja tyylikkäästikin. Toisinaan hän heittää nämä maneerit syrjään ja tuottaa jopa asiattomia tai pöyristyttävän tyylittömiä lauseita.

Välillä Kontulan ironiset kommentit hämmentävät enemmän kuin miellyttävät. ”Ihailin suuresti hänen [humanistikollegan] kykyään elää antiikissa, pää pilvissä ja jalat totaalisesti irti peruskoulun raadollisesta arjesta.” ”Rasistisia piirteitä löytyy jokaisesta opettajatyypistä ja myös opettajista.” tai: ”Jos olisit älykkäämpi, et tyytyisi opettajuuteen.” Vai niin!

Jotta teos kiinnostaisi opettajajoukkoja suurempaa yleisöä, teoksen alaotsikko lupaa kasvatusvinkkejä myös oppilaiden vanhemmille. Niitä satelee kuitenkin onnettoman vähän.

Kirjoittaja mm. peräänkuuluttaa opettajakoulutuksen remonttia. Miten sellainen koulutus voi puoltaa paikkaansa, jonka jälkeen suuri osa tulevista opettajista miettii alan vaihtoa oltuaan puoli vuotta työelämässä?

Komeasti, monipuolisesti ja havainnollisesti yläastemaailmaa kuvanneen Aino Kontulan kirjallinen ura taitaa olla takanapäin. Viimeinen teos jätti niin sekavan vaikutelman, ettei kirjoittajan ajatus taida enää kokonaiseen teokseen asti yltää.

Artikkelin pohjana toimineet arvostelut on julkaistu teosten ilmestymisvuosina Opettaja-, Hiidenkivi- ja Virke-lehdissä.

Image

Harry Potter -kirjat eivät ole okkulttisia (2004)

14 maanantai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review, literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, books, Harry Potter series, J. K. Rowling

Image

”Kiinnostus Harry Potterin maailmaa kohtaan on ilmaus maagisista uskomuksistamme, mutta se on myös laajempi osoitus luovuuden ja kulttuurin välisen suhteen pohdinnasta.”

Näin toteaa englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake teoksessaan Harry Potterin ilmestys, jossa hän tähyää Potter-kirjojen menestyksen taakse. Tämä erikoinen kirjallinen ilmiö johdattelee ajatukset kirjallisuuden reunaehtojen äärelle.

Mikä selittää Potter-kirjojen suuret myyntiluvut? Kun Joanne Kathleen Rowlingin romaani Harry Potter ja Feeniksin kilta julkaistiin alkuvuonna 2004 suomeksi , sitä painettiin heti peräti 170000 kappaletta. Tämä on jopa pöyristyttävä määrä suomenkieliselle ensipainokselle, joka normaalisti on 3000–10000 kappaletta.

Painos- ja myyntiluvuillaan Harry Potter lyö näin laudalta suomalaiset klassikot, ulkomaalaiset käännösmenestykset sekä Finlandia-voittajat. Maailmalla Potter-kirjoja on myyty jo 250 miljoonaa kappaletta. Kirjat ovat Blaken mukaan vauhdittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutta nousua varsinkin Englannissa.

Potter-kirjojen suosion salaisuutta on syytä tarkastella romaanien sisältöjen kautta. Romaanit selvästi vastaavat sisällölliseen kysyntään. Varsinkin nuoret lukijat tarttuvat halukkaasti Rowlingin romaaneihin.

Monista hauskoista tilanteistaan huolimatta Potter-romaanit ovat melko synkkiä juttuja. Niissä on voimakkaita jännitteitä, jotka eivät liity niinkään henkimaailmaan, vaan aivan tavallisiin ja kaikille tuttuihin ihmissuhdekuvioihin.

J. K. Rowling tavoittelee selvästi monenlaisia yleisöjä, niin lapsia kuin aikuisia lukijoita. Rowlingin aihepiiri numero yksi on perhe, jonka jäsenten keskinäistä yhteyttä edes kuolema ei pysty murtamaan. Perustavat perheteemat toistuvat Rowlingilla romaanista toiseen: orpous ja hyvät/huonot vanhemmat.

Harryhan on vanhemmistaan orvoksi jäänyt poika, jota kasvattivanhemmat kohtelevat huonosti. Harryn paras ystävä Ron puolestaan kuuluu Weasleyn velhoperheeseen, jonka vanhemmat ovat melkoisia höppänöitä mutta jossa kuitenkin asuu todellista perheonnea. Harryn toisella hyvällä ystävällä, tytöllä nimeltä Hermione, on taas aivan tavalliset vanhemmat, jotka suhtautuvat ymmärtäväisesti tyttären velho-ominaisuuksiin.

Vaikka Harrya ahdistaa melkoisesti kateus ystäviensä paremman kohtalon vuoksi, hän ei kuitenkaan ole huomaamatta niitä ikätovereitaan, jotka ovat saaneet oikein ilkeitä vanhempia. Tällöin sääli astuu toisinaan kuvaan mukaan. Harrylla on monta selvää vihamiestä, koska hän herättää ihmeellisillä kyvyillään voimakkaita kateudentunteita jopa aikuisissa romaanihenkilöissä.

On huomionarvoista, ettei Rowling anna kovin syvällisiä vastauksia kuolemanjälkeisen elämän arvoitukseen. Vaikka Potter-kirjoissa esiintyy lukuisia kuolleiksi luokiteltuja henkilöitä, näiden ”muodonmuutosta” lähestytään lähinnä ironisesti, ei vakavasti eikä tarkoitushakuisesti. Kaikkein irvokkain näistä henkilöistä on lähes päättömän Nickin aavehahmo, joka on täydellinen pelle eikä mikään pelottava kummitus.

Niin kuin englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake on todennut, Potter-kirjoissa ei oikeastaan kuvata lainkaan oikeita maagisia suuntauksia. Tämä on tärkeä havainto, koska se vie pohjan okkulttisilta analyyseiltä. Romaanien synkkyys on aivan toisella pohjalla.

Rowlingin esittelemä taikuus on mielikuvituksen leikkiä, jossa ihmeitä katsellaan lasten silmin ja taikuutta luodaan lasten silmiä varten. Rowlingin taikamaailma ei muodostu okkulttiseksi, vaan fantastiseksi.

Blaken ei ole vaikea ymmärtää, miksi jotkut kristityt ovat kauhuissaan Rowlingin romaaneista. ”Potter-tarinoissa ei ole mitään siitä kristillisestä allegorisuudesta, jota on esimerkiksi C. S. Lewisin Narnia-kertomuksissa tai J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –kirjassa. Itse asiassa aivan päinvastoin”, Blake kirjoittaa.

Blake kuitenkin toteaa, että Potter-kirjat eivät ole kristillisyyden vastaisia, mutta eivät sen puolestakaan. ”Uskolla ei ole kirjoissa sijaa, eikä saatanapalvonnalla.” Potter-romaanien taikamaailma ei haasta vuoropuheluun uskontoja vaan fantasiakirjallisuutta.

Yksi kiintoisa näkökulma Potter-kirjoihin on tarkastella Rowlingin muotoilemaa aikuisnoitien maailmaa. Se, mitä velhot tekevät Tylypahkan 7-vuotisen koulun käytyään, ei välttämättä näytä kovin värikkäältä tai houkuttelevalta. Nuoret, omaleimaiset persoonat muuttuvat aikuisina ikään kuin harmaaksi massaksi: virkamiehiksi, joita kukaan ei muista, ja perheenäideiksi, jotka katoavat loppuiäkseen koteihinsa.

Feeniksin killassa sarjan entisten osien hauskuus muuttuu pikkuhiljaa tummiksi juonteiksi. Rowling sekoittaa teini-ikäisten noitien kommelluksiin erittäin ikäviä ja ahdistavia kohtaloita. Tällöin romaanin juoni saa sellaisia sävyjä ja painolasteja, joiden vuoksi en voisi ajatellakaan lukevani uutta Potter-kirjaa ala-asteikäiselle lapselleni, nuoremmista puhumattakaan.

Feeniksin killassa on kohtaus, jossa aikuisten velhojen ja Tylypahkan oppilaiden maailmojen ero havainnollistuu. Vanha velho esittelee Harrylle ja tämän tovereille opiskeluaikojensa ryhmävalokuvaa, jossa Harryn edesmenneet vanhemmatkin ovat mukana.

Valokuvan paristakymmenestä nuoresta miehestä ja naisesta suurin osa on menehtynyt väkivaltaisesti. Kuolema on Potter-kirjojen synkkä varjo, jota kohtaamaan nuoret päähenkilöt kasvavat henkisesti ja yllättävästi. Päähenkilökolmikolla onkin ollut hengenlähtö lähellä monet kerrat viiden Potter-romaanin seikkailuissa.

Kirjallisuutta:

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix (Englanti 2003). Suom. Jaana Kapari. Tammi 2004. 1050 s.

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa. Alkuteos The Irresistible Rise of Harry Potter (Englanti 2002). Suom. Joel Kuortti. Vastapaino 2004. 128 s.

Julkaistu Ristin Voitossa 25/2004.

 – – – – – – – – – – – 

Ks. myös https://johiltunen.wordpress.com/2012/09/24/j-k-rowling-kuoleman-nayttamon-fantastiset-varit/

 

Tuomas Kyrö, Anu Silfverberg, Tuomas Vimma – Veijareita ja vilkkusilmiä (2011/2012)

12 lauantai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Anu Silfverberg, book review, novellit, Opettaja-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuomas Kyrö, Tuomas Vimma

   

Image

Tuomas Kyrö.

 

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. 328 s.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011. 256 s.

Tuomas Vimma: Raksa. Gummerus 2011. 438 s.

Tuomas Kyrön (s. 1974) kymmenes kaunokirja on hirtehinen yhteiskuntasatiiri, jossa seurataan Pohjantähden alla vaeltavia poloisia.

Päähenkilö Vatanescu on romanialainen siirtolainen, joka saapuu kylmään Pohjolaan kerjäämään itselleen elantoa. Kun se ei onnistu kummisedän toiveiden mukaisesti, mies sanotaan kylmästi irti kehnosta virastaan.

Vatanescun vilkkuvat silmät ovat vieneet hänet lapsuudessaan Romanian kouluissa opettajien epäsuosioon. Tämän vuoksi auktoriteetit ovat miehelle vaikeita, myös uudessa kotimaassa Suomessa.

Kerjäläinen ja jänis on sadunomainen lukuromaani.

SITTEN Vatanescu pelastaa citykanin nuorisolauman käsistä ja hoitaa aliravitun ja haavoittuneen villieläimen kuntoon. Pelastussuunnitelma syntyy äkisti hetken mielijohteesta:

”Minun on pelastettava sinut. Silloin pelastun itsekin. Minulla ei ole täällä ketään. Koko maailmassa minulla ei ole kuin poikani Miklos. Autamme toisiamme, selviydymme.”

Kyrön hupaisa teos toistaa parodisesti Arto Paasilinnan klassikon Jäniksen vuosi aiheita, tapahtumia ja henkilöitä. Yhteistä teoksille on räväkkä yhteiskuntakritiikki: yksilön mahdollisuudet päättää omasta ja läheistensä elämistä ovat vähentyneet olennaisesti. On tullut rohkeiden irtiottojen aika.

Kerjäläinen ja jänis on sadunomainen lukuromaani. Kyrö värittää mustavalkoisen maailmankuvan, jossa hyvikset ja pahikset eivät jätä aikeitaan epäselviksi. Kertojan mukaan Vatanescu tekee tuhansien miesten unelmoiman matkan alkuperäisen miehisyyden äärelle, mutta mitä hän löytääkään? Suomalaisten perustyyppien rinnalla hän kykenee kävelemään selkäsuorana yhteiskunnan osaksi – tai ainakin sen liepeille.

Syntymän ja synnytyksen teemat ovat tärkeitä Silfverbergin novellikertojalle.

TOIMITTAJA-KIRJAILIJA Anu Silfverbergin (s. 1974) novellikokoelma He eivät olleet eläimiä suuntaa lukijan ajatukset eilispäivien menetyksiin ja tulevaisuuden toivoihin.

Esimerkiksi Koppi-novellissa lapsi menee kirkkoon etsimään synninpäästöä. Vastaan tulee maalari, joka saa papin puutteessa kelvata rippi-isäksi. Maalari ottaa vastaan lapsen tunnustukset ja kokee sisäisen hengellisen herätyksen.

Silfverbergin novelleja yhdistävät eläinteemat ovat joko kerronnan keskiössä tai taustalla. Kirjailija oikeastaan toisintaa kaunokirjallisesti monia niistä asioista, joita sivusi esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa (2010). Silfverberg on kutonut kokoon varsin toimivia lyhytkertomuksia. Varsinkin syntymän ja synnytyksen teemat ovat novellikertojalle tärkeitä.

Image

Anu Silfverberg.

Henkilökuvaus toimii uskottavasti, vaikka kertoja viljelee mielellään irvokkaita kärjistyksiä. Matka ihmisyyteen osoittautuu pitkäksi, varsinkin kun prosessia valvoo eläimellisyyden rajapinnoilta. Vieraantumisen kokemus on Silfverbergin henkilöille tärkeä:

”Hänestä tuntui, että hän on väärällä kaistalla, väärässä suunnassa ja väärässä historian kohdassa, väärän kokoinen ja ikäinen, aivan vääränlainen ihminen.”

Yliampuvaa slapstick-huumoria tulee vastaan lähes joka aukeamalla.

TUOMAS VIMMAN (s. 1979) Raksa-romaani kertoo nimensä mukaisesti rakennustyömaista Helsingin keskustassa. Kustantajan mukaan kirjailija on kunnostautunut tekemällä töitä rakennustyömailla. Sen kyllä huomaa kaunokirjan yksityiskohtaisista rakennuskuvauksista.

Raksan minäkertoja ja päähenkilö on kolmikymppinen Sami, työtön rakennusinsinööri. Teoksen alussa mies pestautuu mukaan Hyperborea-nimiseen remonttifirmaan ja saa hoidettavakseen oikean miljoonaprojektin. Kotvan kuluttua miehen kädet ovat työtä täynnä ja naiset piirittävät häntä joka puolelta.

Alkulämmittelyjen jälkeen Vimman romaani lähtee todelliseen vaakakiitoon. Samia revitään moneen suuntaan, mutta hän selvittää kujanjuoksunsa jopa virtuoosimaisella otteella. Mies kohtaa hyväuskoisia asiakkaita, jotka ovat kokeneet kovia rakennusalan huijareiden käsissä, sekä raudanlujia alan ammatti-ihmisiä. Romaanikertojan kaksijakoinen henkilökuvaus lyö Samia poskelle tämän tästä.

Yliampuvaa slapstick-huumoria tulee vastaan lähes joka aukeamalla. Romaanin ehdoton kingi on rokonarpinen verotarkastaja Hilleri, pahuuden ruumiillistuma, jonka yllättävä saapuminen paikalle saa hymyt hyytymään ja uimavedet jäätymään.

Irvokkuudestaan huolimatta Raksa on viihdyttävä kehityskertomus rakennustyön ja naisten parissa kasvavasta nuorukaisesta. Vimma(ine)n tyyli säilyy yhtenäisenä teoksen romanttiseen loppuratkaisuun saakka.

Image

Julkaistu Opettaja-lehdessä 17/2012.

Mark Twain – Haudan takaa rehellisin sanoin (2011)

11 perjantai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Mark Twain

Mark Twain: Omaelämäkertani. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2011. 488 s.

Yhdysvaltalainen kirjailija Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens; 1835–1910) tunnetaan humoristisista ja satiirisista teoksistaan. Talvella suomeksi ilmestynyt Omaelämäkertani havainnollistaa kirjailijamestarin elämän vaiheita kaunokirjoista tutulla, persoonallisella tavalla.

Twainin omaelämäkerrasta on aiemmin julkaistu osia eri versioina vuosina 1924, 1940 ja 1959. Kokonaisuudessaan muistelmat tulivat Twainin testamentin mukaisesti julkaisuvapaiksi sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen eli vuonna 2010. Näin siksi, että kirjailija halusi kirjoittaa elämästään ja lähimmäisistään ikään kuin ajan rajan toiselta puolelta, haudan takaa. Twainin mielikuvitus tavoittaa kuolleen rehelliset ajatukset vaivattomasti:

”Yksi syy siihen, miksi puhun haudan takaa, on juuri se, että haluan kerrankin nauttia siitä, kun voin sanoa kaiken niin kuin haluan, sen sijaan, että patoaisin siitä kumpuavan nautinnon ainoastaan yksityiseen käyttööni. Pystyn haudastani käsin puhumaan rehellisemmin kuin moni historioitsija samassa tilanteessa, sillä siinä missä he eivät pysty kuvittelemaan, miltä tuntuu olla kuollut, vaikka kuinka yrittäisivät, minulta se onnistuu helposti.”

Elämäkertatekstistä helmeilee sammumaton taipumus ironisoida jos jonkinlaisia syyseuraussuhteita. Kirjailija kirjoittaa USA:sta yhtäältä maana, jota ei enää ole; niin suuria muodonmuutoksia maa on kokenut. Samuel Clemensin syntyessä valtava tasavalta oli vasta noin 60-vuotias. USA eli murroskaudesta toiseen koko kirjailijan elinajan. Toisaalta Twain heittelee tämän tästä puolivillaisia ja sarkastisia yleistyksiä maansa ihmisistä, kulttuurista, elintavoista jne. Itseironiaa luoden hän vetoaa näissä kohdin lähestyvään kuolemaansa:

”Teidän on ymmärrettävä, että lausun nämä sanat kuolleen henkilön näkökulmasta. Olisi tahditonta, jos joku elävä ihminen laukoisi moisia syytteitä julkisesti. [–] Kirjeenvaihtajan mukaan Euroopassa aletaan jo miettiä, onko Yhdysvalloissa enää jäljellä ainuttakaan rehellistä ihmistä. Vuosi sitten olin tyytynyt siihen mielipiteeseen, että itseni lisäksi tässä maassa ei tosiaankaan ollut yhtään todenpuhujaa.”

Twainin itseironialla ei ajoittain ole määrää. Kirjailija tuottaa itsensä vilpittömänä, hyväuskoisena ja dostojevskimaisena idioottina, joka on sallimuksen oikusta pelastunut lukemattomia kertoja joutumasta kelvottomien ja tunnottomien lähimmäisten virittämiin ansoihin. Twainin yksityiset ja kätketyt käsitykset itsestäänkään eivät ole kovin suopeita. Hän määrittää muut ihmiset itsensä mukaan: kirjailijan käsitys koko ihmislajista on kuulemma täysin samanlainen kuin hänen käsityksensä omasta itsestään. Onko tämä itseironiaa vai lähes täydellisyyttä hipovaa narsismia?

Presbyteeritausta jätti Twainiin melkoisen kohtalonuskon. Vaikka hänellä ei ollut kovin suurta jumalanpelkoa, hän tunsi voimakkaasti, että kaikki tulevat saamaan ansionsa mukaan ennemmin tai myöhemmin, niin hän itse kuin vihamiehensäkin.

Elämäkerran miljöö- ja henkilökuvaus on rehevimmillään kirjailijan kuvatessa Etelän maisemia ja ihmisiä. Hän sortuu tämän tästä melkoisiin liioitteluihin kuvatessaan sellaisia persoonallisuuksia, jotka ovat jättäneet muita selvempiä muistijälkiä. Näitä ovat muun muassa kuuluisa kirjailija Bret Harte (1836-1902), joka Twainilla oli kunnia tuntea vuosia ennen tämän muuttoa Englantiin. Harten tarina on hätkähdyttävä kuvaus kirjailijan noususta maailmanmaineeseen ja vääjäämättömästä tuhosta, kun sielunvoimat ovat ehtyneet tyystin.

Omaelämäkerrassa on kosolti erilaisiin ja poikkeaviin ihmisiin liittyviä anekdootteja. Twain tuli esimerkiksi toimeen mustaihoisten palvelijoiden ja orjien kanssa loistavasti. Koulupoikana hän ei kokenut orjuudessa mitään ongelmaa. Lapsuudessaan tapaamiaan orjia ja muita mustaihoisia hän sijoitti tärkeiksi henkilöhahmoiksi romaaneihinsa. Kirjailijan mielestä orjuuden merkitystä on suurenneltu myöhemmin:

”Yleisesti uskotaan, että orjuus teki jokaisen sen keskellä eläneen ihmisen sydämistä välttämättä kovia. En kuitenkaan usko, että sillä oli sellaista vaikutusta ainakaan yleisesti ottaen. Uskoakseni se kyllä turrutti meistä jokaisen inhimillisyyden orjiin nähden, mutta ei vaikuttanut muuhun. Meidän kylässämme ei ollut kovasydämisiä ihmisiä, ei ainakaan sen enempää kuin jossain samankokoisessa kylässä missä hyvänsä maassa. Minun kokemukseni mukaan kovasydämiset ihmiset ovatkin harvinaisia kaikkialla.”

Kirjailija muistelee romanttisesti monia elämänsä vaiheita, muun muassa nuoruuttaan höyrylaivan luotsina Mississippi-joella 1850-luvulla. Sisällissodan hän hyppää nopeasti ylitse. Twain pestautui etelävaltioiden armeijaan lyhyeksi aikaa vapaaehtoisesti, mutta erosi sitten huomattuaan olevansa sopimaton armeijapalvelukseen. Hän muutti veljensä Orion Clemensin kanssa Nevadaan, jossa he toimivat kuvernöörin läheisinä avustajina.

Eräs tärkeä henkilö nuoren Samuelin elämässä oli sanavalmis äitinsä. Tämän kieli oli terävimmillään silloin, kun häntä ärsytti jokin ikävyys tai epäkohta. Twain sijoitti äitinsä Tom Sawyerin seikkailuihin Polly-tädin hahmoon. Pienenä lapsena Samuel sairasteli jatkuvasti, mistä johtuen hän eli kuulemma ensimmäiset seitsemän vuottaan lääkkeillä. Kirjailija tiedusteli asiasta myöhemmin äidiltään, oliko tämä pelännyt pojan menehtyvän tuolloin ennenaikaisesti. Äiti vastasi sarkastisesti:

–   Ei, pelkäsin että et kuolisi.

Nuori Samuel vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hannibalin pikkukaupungissa Missourissa. Hänen etäiseksi jäänyt isänsä kuoli pojan ollessa 11-vuotias. Kotona oli kissoja parhaimmillaan yhdeksäntoista perheenäidin eläinrakkauden myötä. Samuelin isällä oli omistuksessaan valtava eekkerimäärä maata Tennesseessä. Siitä odotettiin vuosia isoja perintötuloja perheelle, mutta toisin kävi. Maapalsta jouduttiin lopulta realisoimaan pilkkahinnalla, minkä vuoksi Clemensin perheen jäsenet turhautuivat katkeruuteen saakka. Kirjailija tiivistää asian opetuksen:

”Elämä on hyvä aloittaa köyhänä tai rikkaana, sillä molemmista on hyötyä, mutta on vaikea elää köyhänä ja tulevaisuudessa kenties rikkaana! Jos sitä ei ole kokenut, on mahdoton ymmärtää, minkälainen kirous siihen kätkeytyy.”

Kirjailija kuvaa vuolaasti lapsuus- ja nuoruusvuosina tapaamiaan ihmisiä, joista useat ovat muuttuneet myöhemmin romaanihenkilöiksi Twainin klassikoihin. Kirjailija kertoo paljon myös pikkukaupungin kulttuuririennoista ja muista harrasteista muun muassa 1840-luvulla. Esimerkiksi neekerinäyttelijöiden esittämät musikaalikiertueet vetivät kansan koolle vastustamattomasti ja jättivät pysyviä muistijälkiä lapsen mieleen.

Suhde huumoriin on Twainin tärkeimpiä kipupisteitä. Kirjailija kertoo itseironisesti, kuinka hänellä todettiin useamman kädestäennustajan ja konitohtorin puolesta täydellinen huumorintajuttomuus. Vanhemmalla iällä hän on alkanut taipua uskomaan asian itsekin!

Twain kokeili elämänsä aikana kaikenlaisia ammatteja. Nuori Samuel pestautui kirjapainoon, jossa hän opiskeli latojaksi veljensä esikuvan mukaisesti. Myöhemmin hän sai Mississippi-joella kulkevan höyrylaivan luotsin paperit. Luotsintyö vaikutti tulevaan kirjailijanuraan sikäli, että Samuelin omaksuma kirjailijanimi Mark Twain tarkoittaa jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä. Myöhemmin Twain muutti Kaliforniaan tehden siellä töitä kullankaivajana, kaivosmiehenä ja journalistina. Elämää Kaliforniassa havainnollistaa teos Roughing it (1872; suom. Koiran elämää).

Jo ensimmäiset kaunokirjalliset teokset toivat Twainille menestystä. Hän meni naimisiin 21-vuotiaan Olivia Langdonin kanssa vuonna 1870 ja muutti Connecticutiin. Twain alkoi luennoida ja ottaa kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Perhettä kohtasi myöhemmin surullisia onnettomuuksia, joiden myötä Twain menetti elämänilonsa.

Kirjailija puhuu elämäkerrassaan tavattomin ylisanoin sekä vaimostaan että tyttäristään. Twainin sanoin Olivia Clemens oli enkelimäinen nainen vailla vikoja ja vihollisia; kaikki pitivät hänestä ja hän lähes kaikista. Samuel kertoo vaimonsa tuoneen hänen elämäänsä iloa enemmän kuin muut lähimmäiset yhteensä:

”Hän oli lumoavimmilla tavalla arvokkain ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen luonteensa ja taipumuksensa eivät pelkästään herättäneet ihailua, vaan suorastaan pakottivat palvomaan häntä.”

Twainin kokemukset kirjailijana alkoivat 1867 hänen julkaistessaan New Yorkissa ensimmäiset kirjalliset kokeilunsa. Kului useita vuosia, ennen kun mies kohosi maineeseen juuri kaunokirjailijana. Ensimmäistä ja pitkäaikaista kustantajaansa Elisha Blissiä kirjailija ei muistele kovinkaan lämpimästi, päinvastoin.

– Mieshän veti minua höplästä ja moneen kertaan, Twain tuhahtaa.

Muiden kustantajiensa kanssa kirjailijan kokemukset olivat aivan samanlaisia. Häntä huijattiin monta monituista kertaa. Twain ottaa tästä tosin syyn itselleen. Hänestä ei kuulemma ollut vastaanväittäjäksi, kun joku nousukas tai pikkurikollinen tuli ovelasti pyytämään rahaa suuriin, tuhoon tuomittuihin kirjaprojekteihinsa.

Twainin kehityskertomukset pohjautuvat hänen omiin kasvukokemuksiinsa Yhdysvaltojen etelävaltioissa, erityisesti Mississippijoen varrella. Kirjailijan tunnetuimpia teoksia ovat Tom Sawyerin seikkailut (1884) ja Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Jälkimmäinen on julkaisustaan saakka pysytellyt Yhdysvalloissa sekä kirjastojen kielletyimpien että lainatuimpien kirjojen kärjessä.

Useimpia teoksiaan Twain kirjoitti vuosikausia. Hän omaksui systeemin kirjoittaa kirjaa niin pitkälle kuin inspiraatiota riitti, ja kun ajatukset alkoivat ehtyä kesken teoksen, kirjailija pani käsikirjoituksen kylmästi syrjään vuodeksi tai kahdeksi. Ideoita alkoi syntyä pikkuhiljaa niin, että teoksen viimeistely oli tauon jälkeen vaivatonta.

1800-luvun lopun amerikkalaiskirjailijoiden tapaan Mark Twain elätti itseään paitsi kirjoittajana myös luennoitsijana. Luentokulttuurin kulta-aika USA:ssa ajoittuu 1860- ja 1870-luvuille, jolloin mukaansatempaavien luennoitsijoiden illanvietoissa vaativa yleisö kävi ahkerasti. Kirjailija kierteli USA:n länsi- ja itärannikkoa menestyksellisesti muutaman vuoden, joiden jälkeen hän jätti puuhan siihen lopen kyllästyneenä.

Twainin teoksesta löytyy melkoisesti kirjallisuushistoriallisesti ja –sosiologisesti tärkeitä havaintoja ja päätelmiä. Hän havainnollistaa esimerkiksi sen, miksi Charles Dickensin merkitys USA:n 1800-luvun jälkipuoliskon kirjallisuudessa on lähes vertaansa vailla. Amerikkalaisten rakastama klassikko sai USA:ssa lukemattomia jäljittelijöitä. Kun mestari itse saapui 1867 Amerikkaan lukemaan otteita klassikoistaan ja puhumaan luentotilaisuuksiin, salit olivat koko kiertueen täynnä haltioitunutta väkeä.

Elämäkerran kiintoisimpia kohtauksia on se, kun Twain antaa kirjoitusohjausta kenraali Ulysses S. Grantille tämän työstäessä elämäkertaansa ja valitessa kustantajaa juuri ennen kuolemaansa 1885. Sisällissodan voittaja ja kaksinkertainen presidentti suhtautui kirjailijaan kuin ujo oppilas viisaaseen opettajaansa. Twain itsekin käyttäytyi samoin sotasankaria kohtaan, kunnes huomasi tämän tosiaan tarvitsevan kantaaottavaa ohjausta eikä mielistelevää pokkurointia.

Omaelämäkertani on mukaansatempaava ja värikäs teos. Ville-Juhani Sutisen suomennos onnistuu uskollisesti jäljentämään sadan vuoden takaisen kirjoitusasun, vaikka teksti ei yllä aivan virheettömään kieleen.

Omaelämäkerturina Twainilla oli epäsovinnainen ja perinteisten tapojen vastainen ajatus kirjoittaa tajunnanvirtamaista tekstiä, josta välittyisivät kirjoittamisen ilo ja vuorovaikutuksen tarve lukijan kanssa. Kirjailija alkoi kirjoittaa elämäkertaa jo 1870, mutta työ keskeytyi jatkuvasti. Lopulta hän saneli vanhoilla päivillään 1900-luvun alussa elämäkerran sihteerilleen.

Massiivisesta järkäleestä välittyy paitsi kitkerä tilitys eletystä elämästä, myös humoristinen selonteko Amerikan 1800-luvun toisesta puoliskosta. Vanhemmilla päivillään Twain asui vuosikausia Euroopassa, jolloin hänestä kehittyi kansainvälisiä asioita ja politiikkaa ymmärtävä kosmopoliitti. Kirjailija toteaa muistinsa tietyt heikkoudet auliisti jo teoksen alkupuolella:

”Olen vanhentunut ja muistini ei enää ole yhtä terävä kuin ennen. Kun olin nuorempi, kykenin muistamaan mitä hyvänsä, oli se sitten tapahtunut tai ei. Nyt henkiset kykyni kuitenkin kuihtuvat vähitellen ja pian en luultavasti muista kuin ne asiat, joita ei koskaan tapahtunut. On surullista hajota tällä tavoin palasiksi, mutta se on meistä jokaisen kohtalo.”

– – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.6.2011 .

Aarne Kinnunen – Ironikon elämän sisältöjä (2012)

11 perjantai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

autobiography, book, book review

Image  Image

Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011. 430 s.

Emeritusprofessori Aarne Kinnusen (s. 1930) hauska ja oivaltava omaelämäkerta Päätoiminen elämä käsittelee värikkäästi ja mukaansatempaavasti pitkän linjan esteetikon elämää, elämäntyötä, sukulaisia ja tuttavia. Lisäksi lähes jokaisesta luvusta löytyy omakohtaisia näköalakytkentöjä yliopistomaailmaan, kirjallisuushistoriaan, suomalaisiin kulttuuri-instituutioihin jne. Selvätajuiset pelkistykset kristallisoivat iäkkään tiedemiehen vuosikymmeniä kestäneitä ajatuskulkuja ja prosesseja.

Aarne Kinnunen oli opettajana Helsingin yliopistossa 31 vuotta jääden eläkkeelle täyspalvelleena 1994. Kirjoittaja toteaa akateemisen maailman olleen hänelle se ainoa oikea työelämän tyyssija. Yliopistotyön hermopaineiden vuoksi Kinnunen kärsi lähes joka viikonloppuna migreenistä.

– Pidin suuresti työpaikastani, vaikka en sitoutunut. Tosin ei myöskään Helsingin yliopisto sitoutunut minuun. Sieltä voi lähteä eläkkeellekin kenenkään huomaamatta ja valittamatta katkerasti, hän tilittää.

Kinnunen sanoo kärsineensä ujoudesta lapsesta lähtien. Silmiinpistävä ujous näyttää olleen kuin sääntö kuin poikkeus kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opettajien joukossa. Kirjallisuuden yliopisto-opetuksesta 1950-luvulla Kinnusella ei ole kovin myönteistä sanottavaa. Professorit saattoivat lukea luentonsa kirjasta istualtaan. Opiskelijoiden kanssa ei keskusteltu oppitunneilla eikä niiden ulkopuolella.

Meininki muuttui täysin, kun Kinnunen kirjautui psykologian opiskelijaksi Jyväskylään. Psykologit olivat opettajina sävähdyttävän eloisia. Käsiään koko luennon ajan pesevä Niilo Mäki oli nuorelle Kinnuselle paras opettaja kaikista.

Aarne Kinnunen muistelee tapaamiaan henkilöitä kohtuullisen mustavalkoisesti, joko hyvällä tai pahalla. Hän nostaa tapaamistaan yliopisto-opettajista ylös Irma Rautavaaran ja Maija Lehtosen ja painaa alas Rafael Koskimiehen, Pekka Tarkan ja Annamari Sarajaksen. Kaunokirjailijoista ylistämisen arvoisiksi osoittautuvat Lauri Viita, Juha Mannerkorpi ja ennen muuta Pentti Haanpää. Kielteisemmin Kinnunen muistaa muun muassa Väinö Linnan ja Paavo Haavikon.

Kinnusen kertomukset pääteostensa synnystä ovat kiintoisia. Estetiikka-teosta hän suunnitteli tietoisesti 40 vuotta. Ensimmäinen väitöskirjaprojekti kaunokirjallisen teoksen psykologisesta rakenteesta vuonna 1956 epäonnistui surkeasti. Kinnusen mielestä pääsyyllinen katastrofiin oli estetiikan silloinen professori Rafael Koskimies, jolla ei ollut ryhtiä antaa kunnon ohjausta 24-vuotiaalle keltanokalle.

Lievähkö kostohenkisyys synkistää muutenkin Kinnusen teosta. Kiviä lentää säästelemättä niitä kohti, joiden suhteen katkeruudella ei ole määrää. Kirjoittaja saattaa ylistää oppilaitaan paremmiksi muiden professorien oppilaita luetellen vuolaasti muun muassa sen, kuinka monesta hänen oppilaastaan on tullut professoreita. Tieteellisiä tutkimuksia suomitaan teorian tai metodin puutteesta, oli kyseessä kuinka huomattu tutkimus tahansa. Erityisen kitkerään sävyyn Kinnunen ruotii yliopistojen poliittisia virkanimityksiä, joita Koskimies ja muut ns. poliittiset professorit pitivät itsestään selvyyksinä.

Huumoria paljon tutkineelle Kinnuselle ironia on ollut tärkeä asia läpi elämän. Tämä näkyy myös tässä teoksena monin tavoin, jopa itseironiana. Jo alussa Kinnunen kyseenalaistaa muistelijoiden muistia ja käsityksiä historiallisista ”faktoista” ja muistoista, jotka saattoivat oikeasti olla aivan toisin päin tai nurin kurin. Kinnusenkaan sanoja ei siis kannata niin vakavasti ottaa kuin kirjaimellisesti voisi.

Ironiset kommentit itsestä, tutuista, kirjailijoista, näiden teoksista sekä monista yliopistoelämän ristiriitaisuuksista osoittanevat rauhoittavan tasapainon löytymistä. Kinnunen näyttää hyväksyneen painolastinsa, muun muassa mongoloidi-poika Petterin syntymän ja sen, ettei hänestä koskaan tullut kaunokirjailijaa. Ironian kautta Kinnunen määrittelee ystävyydenkin:

– Suhteessa ystävään ironia on ainoastaan hetkellistä, ei pysyväisluonteista.

Kinnunen kuvaa ironian tärkeimpiin tehokeinoihin vaikenemista, joka tekee ihmisiin yllättävän ja usein nappiin osuvan vaikutuksen. Tätä vasten elämäkerran äärellä tulee väistämättä mieleen kysymys, mitkä ovat ne asiat tai sattumukset, joista elämäkerturi on itse vaiennut. Kinnunen neuvoo lukijaansa olemaan pysähtymättä vastoinkäymisten äärelle, vaikka lyöntejä olisi tullut miten paljon tahansa. Kielteiset asiat täytyy märehtiä aikanaan loppuun asti.

Kirjoittaminen kuulemma jouduttaa lopun lähestymistä. Monipuolisesta elämäkertateoksesta kumpuaa melkoinen kirjoittamisen into ja paatos. Pitkän päivätyön tehneelle tiedemiehelle elämä on ollut (ja antanut) paljon muutakin kuin lukemista ja kirjoittamista.

Julkaistu Hiidenkivessä 2/2012.

Risto Isomäki – Ekokatastrofitarina (2000)

10 torstai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, books

   

Tiedetoimittaja Risto Isomäki (s. 1961) julkaisi syksyllä 2000 kolmannen romaaninsa. Herääminen (Tammi) sisältää kauhuromanttisesti kerrotun skenaarion ilmaston äkillisen lämpenemisen vaikutuksista maapallon elinoloihin. Mukana on myös vahvoja annoksia rakkautta, jännitystä ja muita viihteellisiä elementtejä.

Isomäki on tullut tunnetuksi ekologisiin kysymyksiin erikoistuneena tiedetoimittajana, joka on paneutunut tuotannossaan myös kehitysyhteistyöhön ja kansainväliseen elintarvikekauppaan. Hän on kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin tieteiskirjailijamme.

Risto Isomäki aloitti scifi-tuotantonsa 1991, jolloin debytoi novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset ovat saaneet merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla. Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta Maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetetään ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä. Jo vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti romaanin tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki on siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta. Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit ja uutuusromaani Herääminen ovat perussävyiltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Ihminen ei voi mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofisia ja saastumista, elleivät kansat yhdisty yhteisiin ponnisteluihin ekosysteemien hyväksi. Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyy uutuudessakin painajaismaiseksi. Toivottomuus on Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta, jonka kautta hän epäilemättä haluaa herätellä yhteiskunnan päättäjiä ja muuttaa yleistä mielipidettä ympäristöasioiden suhteen.

Henkilökuvaajana Isomäki ei ole parhaimmillaan, toisin kuin kiintoisien miljöiden ja juonikuvioiden sommittelijana. Isomäen romaanihenkilöt eivät ole kovinkaan syvällisiä, vaan Valittujen Palojen tiivistettyyn tapaan pelkistettyjä hahmoja kosmisten tapahtumien keskiössä. Isomäen romaanikerronnassa on suomalaisittain katsottuna lähes ainutkertaisia määriä ekologisia ja geopoliittisia taustatietoja ja detaljeja. Hän tuntee asiansa ja alansa perusteellisesti ja osaa yhdistää parhaiden teknotrilleristien tavoin kiintoisia asiatietoja mukaansatempaavaan juoneen.

Julkaistu Satakunnan Kansassa syksyllä 2000.

Blogin tilastot

  • 94 898 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota
  • Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

  • Jari Olavi Hiltunen
toukokuu 2012
ma ti ke to pe la su
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  
    Kes »

Arkistot

  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Hannu Mäkelä kuvasi eloisasti eläkeläisten rakkautta
  • Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio
  • Paavo Cajander - maailmankirjallisuuden työteliäs suomentaja
  • Altered Carbon: TV-sarja versus kirja
  • Juha Seppälän parhaat kolumnit
  • Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen alkaa poliisin rysästä
  • Snaipperi - Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin
  • Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Sodan järkytys siirtyi Tolkienin fantasiaan

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 94 898 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...