Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui! Ajatus Kirjat 2006. 222 s.
Aino Kontula: Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! Ajatus Kirjat 2007. 222 s.
Aino Kontula: Herra Rehtori. Ajatus Kirjat 2009. 278 s.
Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille. Helsinki Kirjat 2010. 229 s.
Raisiolainen kirjailija Aino Kontula (s. 1941) on tehnyt elämäntyönsä biologian ja maantiedon opettajana Suomen suurimmalla yläasteella, Raision Vaisaaren koulussa. Eläkkeellä hän on kirjoittanut puolifiktiivisiä muistelmia vanhan koulunsa elämänmenosta.
Kontula nousi kaunokirjailijana otsikoihin vuonna 2006 romaanillaan Rexi on homo ja opettajat hullui! Puolifiktiivinen romaani toi räväkästi esille jättikokoisen yläasteen elämänmenon opettajan näkökulmasta. Kontula oli ennen romaanin julkaisua toiminut vuosia yläasteen opettajana ja nähnyt jos jonkinlaisia oppilaita ja opettajiakin.
Vuonna 2001 eläköityneen Kontulan esikoisromaani herätti melkoista keskustelua varsin Raision opettajapiireissä. Kontulan entiset kollegat tunnistivat itsensä romaanihenkilöiden joukosta ja loukkaantuivat syvästi. Kirjailija sai lunta tupaan oman pesän likaamisesta. Rexi on homo –kirja sai myös kiitosta rehellisyydestään ja havainnollisuudestaan. Kirjailija otti onkeensa enemmän kiitoksesta kuin moitteesta ja alkoi työstää kolmea ”jatkoteostaan”.
Seuraava romaani yläasteen villistä menosta ilmestyi 2007 nimellä Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja!. Edelliseen kirjaan nähden näkökulma on muuttunut siten, että kertojana on tällä kertaa oppilas eikä opettaja.
”Älä hikuta, älä esitä superpirteää, älä hymyile, älä ole neiti, opettele lyömään, kamppaamaan ja heittään rajua läppää, rupee tykittään körssiä huuleen ja nölliä ikeneen, älä myönnä ikinä, älä ole ruskeakielinen.”
Näillä sanoilla valistaa isoveli 13-vuotiasta Nikoa tämän aloittaessa yläasteen. Ulkoapäin pelottavalta hirmuliskolta vaikuttava betonilaatikko sieppaa Nikon tovereineen arkiseen syleilyynsä, josta ei näy poispääsyä. Pientä mokkeria kampataan, syljetään ja pilkataan säännöllisesti. Myöskään Nikon kotona ei kaikki ole hyvin äidin alkoholismin ja yhdeksäsluokkalaisen isoveljen harharetkien takia.
Pamfletinomaisuudestaan huolimatta Kontulan päiväkirjaromaani on autenttisen tuntuinen koulukuvaus. Pitkän päivätyön yläasteella tehnyt kirjailija tavoittaa vaivattomasti nuoren päähenkilönsä ajatusketjut ja mielialat. Soppaan tuovat tärkeät lisämausteensa muutokset omassa ruumiissa ja sielussa.
Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! on kaunokirjaksi melko väritön. Yläasteen arki on harmaa mutta menee eteenpäin. Sekava kouluympäristö saa jäsennystä mutta ei ryhtiä. Nikon yläasteelta puuttuvat täysin karismaattiset opettajat. Muutama vuoden mittaan tapahtuva räväkkä tapaus ei mietitytä kovin kauan nuorta romaanihenkilöä, sitä vastoin enemmän epilogin puolifiktiivistä opettajaa.
Kontulan kolmannen teoksen Herra Rehtori (2009) tapahtumat sijoittuvat nekin tutulle yläasteelle. Päähenkilönä ja minäkertojana on rehtori Antti Allan Mikael Tuominen, jonka tiet rehtoriksi ja rehtorina ovat kivikkoisen vaikeita. Kaikenkokenut minäkertoja kertoo vaikeista valinnoistaan ja värikkäistä vaiheistaan kuin omaelämäkerturi. Todellinen Tuominen oli Kontulan työtoveri 15 vuoden ajan.
Raision lisäksi Herra Rehtori esittelee laajalti Länsirannikkoa, kun Tuominen muuttaa nuoruusvuosinaan töihin Satakuntaan. 1950-luvun Merikarvia on Tuomiselle pirtupitäjä, jossa nuori katulähetystyöntekijä käy Harjavallasta käsin. Nakkilan kirkossa Tuominen pitää rukoilevaisille kaksituntisia saarnoja.
Miehen tie vie vähitellen rehtoriksi Raisioon ja peruskoulu-uudistuksen väsymättömäksi työstäjäksi. Tuominen ei pääse saarnamiehen elkeistä koskaan eroon, vaan messuaa tilaisuuden tullen tuntikausia niin oppilailleen kuin näiden vanhemmille. Väsynyt rehtori purkaa paineitaan ja vastoinkäymisiään iltaisin Sirkka-vaimolle. Rakkaalta puolisolta löytyy monta arvokasta näkökulmaa koulutyön moninaisiin pulmakohtiin ja kärsivällistä kuuntelutaitoa.
Tuominen ei jaksa aina olla oppilailleen ja opettajilleen hyvän ihmisen esimerkki. Kiivaasta rehtorista valitetaan toistuvasti lääninhallitukseen, jonka tarkastajat välillä soittelevat ja tulevat käymään Raisiossa. Selkänsä turvatakseen Tuominen menee mukaan kunnallispolitiikkaan kainaloitaan myöten.
Herra Rehtoria on erityisen vaikea asettaa fakta-fiktio-akselille. Sirpaleisia yksittäiskertomuksia satelee kuin aforismeja. Teosta voi tarkastella myös kunnianosoituksena peruskoulu-uudistukselle ja sen unohdetuille pioneereille.
Kontula ruotii ankarakatseisen Tuomisen suulla säälimättömästi niin rehtorin, opettajien kuin oppilaiden heikkouksia. Vaikka koulutyö on rakasta, 1000 oppilaan ja 80 opettajan suurkoulun rehtorin surut tuntuvat selättävän vähäiset ilon aiheet. Teos päättyy sikäli onnellisesti, että Tuominen pääsee onnellisesti eläkkeelle täysinpalvelleena, monista vastoinkäymisistään ja vihamiehistään huolimatta.
Opettajan selviytymisoppi (2010) on Kontulan tuorein teos ja ensimmäinen tietoteos. Kirjailija on koettanut tiivistää teokseen sen käytännön didaktiikan, jota hän on itse soveltanut työssään vuosikymmenien ajan. Hän toteaa jo alkusanoissaan, ettei selvinnyt opettajavuosistaan kiitettävästi tai loistavasti. Kirjoittajalla oli vuorotellen helppoja ja vaikeita aikoja, alanvaihtoaikeita ja tähtihetkiä.
Kontula tuottaa itsensä aivan tavallisena opettajana, joka selvisi työstään lähinnä ymmärtäväisten, huumorintajuisten, suorapuheisten ja lyhytvihaisten oppilaittensa avulla. Tyylilleen uskollisena hän kirjoittaa hyvin suorasanaisesti ja avoimesti koulumaailman ilmiöistä, ongelmista, henkilöistä jne. Nuorta opettajalukijaa ohjataan opettamaan niin, että oppilaat ajattelisivat omilla aivoillaan eivätkä ottaisi kaikkea valmiiksi pureskeltuna.
Kontula on kyennyt ihailtavasti erottelemaan kliseiset opetusihanteet niistä käytännön vinkeistä, joilla opettajantyössä pärjää vuodesta toiseen. Esim. oppilaiden nimien opetteluun opettajan kannattaa panostaa kaikki tarmonsa, koska silloin aukeaa tie yksilöiden maailmaan.
Opettajan selviytymisoppi erittelee provokatorisesti niin karikatyyrimaisia opettajatyyppejä (22 kpl) kuin oppilastyyppejä (21 kpl). Kirjoittajan mukaan opettajien luullaan opettavan lähinnä stereotyyppisiä oppilaita, jolloin näiden persoonalliset piirteet jäävät kokonaan huomiotta. Kontula selvittää lyhyesti myös vaihtoehtoisten koulujen toimintatapoja ja kasvatusfilosofioita (mm. Steiner- ja Montessori-koulut).
Kirjoittajanotteen ristiriitaisuus lyö ajoittain silmille kuin roomalainen ruoska. Välillä Kontula kirjoittaa hienosti, asiallisesti, kouriintuntuvasti ja tyylikkäästikin. Toisinaan hän heittää nämä maneerit syrjään ja tuottaa jopa asiattomia tai pöyristyttävän tyylittömiä lauseita.
Välillä Kontulan ironiset kommentit hämmentävät enemmän kuin miellyttävät. ”Ihailin suuresti hänen [humanistikollegan] kykyään elää antiikissa, pää pilvissä ja jalat totaalisesti irti peruskoulun raadollisesta arjesta.” ”Rasistisia piirteitä löytyy jokaisesta opettajatyypistä ja myös opettajista.” tai: ”Jos olisit älykkäämpi, et tyytyisi opettajuuteen.” Vai niin!
Jotta teos kiinnostaisi opettajajoukkoja suurempaa yleisöä, teoksen alaotsikko lupaa kasvatusvinkkejä myös oppilaiden vanhemmille. Niitä satelee kuitenkin onnettoman vähän.
Kirjoittaja mm. peräänkuuluttaa opettajakoulutuksen remonttia. Miten sellainen koulutus voi puoltaa paikkaansa, jonka jälkeen suuri osa tulevista opettajista miettii alan vaihtoa oltuaan puoli vuotta työelämässä?
Komeasti, monipuolisesti ja havainnollisesti yläastemaailmaa kuvanneen Aino Kontulan kirjallinen ura taitaa olla takanapäin. Viimeinen teos jätti niin sekavan vaikutelman, ettei kirjoittajan ajatus taida enää kokonaiseen teokseen asti yltää.
Artikkelin pohjana toimineet arvostelut on julkaistu teosten ilmestymisvuosina Opettaja-, Hiidenkivi- ja Virke-lehdissä.
VETUS Et NOVA 