Altered Carbon: TV-sarja versus kirja

Avainsanat

Altered Carbon, books, Einari Aaltonen, Finncon, Laeta Kalogridis, Netflix, Richard Morgan, science fiction, Spin

Ihmisen tietoisuutta käsittelevä tieteisdekkarisarja Muuntohiili sovitettiin TV-sarjaksi vuonna 2018. Sovituksen yhteydessä moni asia muuttui, mutta miten? Tässä artikkelissa on voimassa spoilerivaroitus sekä romaani- että TV-sarjasta. Spin-lehdessä 2/2019 julkaistu artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Jyväskylän Finnconissa heinäkuussa 2019.

ALTERED CARBON – MUUNTOHIILI on yhdysvaltalainen tieteis-TV-sarja, jonka on luonut Laeta Kalogridis (s. 1965). Sarja perustuu Richard Morganin (s. 1965) Altered Carbon (suom. Muuntohiili) -romaaneihin.

Muuntohiilen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2006. TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi taas julkaistiin Netflix -palvelussa 2. helmikuuta 2018. Toisen tuotantokauden ennakoidaan tulevan julki keväällä 2020.

Sekä TV-sarjan että kirjan päätarina sijoittuu vuoteen 2384. Miljöönä on Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälinen protektoraatti, joka on levittäytynyt Maasta käsin satojen valovuosien alueelle.

Dystopiassa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin. Se voidaan asentaa normaalin kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Vaihtokehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeve). Myös kloonien eli synteettisten ruumiiden luominen on mahdollista. Lisäksi tietoisuuden voi varmuuskopioida pilveen pahan päivän varalle.

Digitaalisista persoonavarastoista eli tankeista puhutaan Muuntohiilessä myös rangaistuspaikkana, johon rikollinen henkilö voidaan sulkea vasten hänen omaa tahtoaan.

Tarinan tärkein teema on siis kuolema ja sen voittaminen. Muuntohiilitekniikan vuoksi ihmiset voivat elää jopa vuosisatoja. Normaalin kuoleman lisäksi puhutaan nk. tosikuolemasta. Tällöin digi-implantti tuhoutuu ennen kuin persoonaa muistoineen saadaan siirrettyä toiseen kehoon.

Rikkaimmat ihmiset eli metut sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain yhteen uudelleen sukitukseen. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä moni halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukanaan psyykkisiä sopeutumisongelmia.

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä.

SEKÄ KIRJA että TV-sarja alkavat uudelleen syntymästä. Päähenkilö Takeshi Kovacs (Byron Mann) on kapinallinen erikoissotilas, jonka tietoisuus on sammutettu pariksi vuosisadaksi, kunnes hänet herätetään kuolleen poliisin (Joel Kinnaman) kehoon.

Laurens Bancroft -niminen, yli 300-vuotias metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää sen Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavanaan armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin hetki aiemmin tapahtunut kuolemantapaus. Onko se ollut itsemurha vai rikos?

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä. Mukana on alusta asti niin kutsuttuja katolilaisia, jotka kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Näille on suotu uskontokoodi, jolla uudelleen sukitus kielletään.

Katolilaisten kautta tärkeäksi nousee päätöslauselma 653, Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälisen protektoraatin laatima lakiesitys. Sen mukaan jokainen murhattu tai murhatuksi epäilty voidaan varmuuskopioida tunnistamaan ja todistamaan murhaajia vastaan. Jos lakiesitys lopulta hyväksyttäisiin, jokainen kansalainen, uskonnollisesta koodauksestaan riippumatta, voitaisiin herättää tunnistamaan tappajaansa.

Esitystä vastustavat monet metut, jotka eivät halua rikostensa paljastuvan. Myös katoliset ovat lauselmaa vastaan, koska se mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten uskontokoodista riippumatta.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys.

ROMAANIN JA TV-sarjan tyypit vaihtelevat. TV-sarja on Raymond Chandlerin hengessä kovaksikeitetty science fiction noir -dekkari, jossa huumoria on varsin vähän. Romaani on sitä vastoin sekoitus lämminhenkistä brittidekkaria ja amerikkalaista noir-kerrontaa. Tämä selittynee Morgan brittitaustalla.

Muuntohiilen dystooppiset maailmat (Maa, Harlan) on useimmiten varsin synkkiä paikkoja. Ihmiskauppa käy ja väkivaltaa riittää. Kuolemaa halveksitaan, koska ihmiset eivät yleensä kuole oikeasti. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja, varsinkin kirjassa.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys. Tunnelmat ovat synkkiä alusta loppuun saakka. Romanttiset juonteet tosin rikkovat kovaa pintaa tämän tästä.

Kovacsin problemaattinen minäkertojahahmo vetoaa lukijan sympatiaan tehokkaasti. Jotkut henkilöt ovat karikatyyrimäisiä, kuten komisario Ortegan hahmo. Kirjassa Takeshi on todella suuri verraten TV-sarjaan, jossa muut henkilöt nousevat hänen rinnalleen.

Romaani on pitkä, yli 500 sivua. Varsinkin keskiosassa on kymmeniä, ellei jopa sata, sivua tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut tiivistää. Silti monimutkainen salapoliisijuoni toimii oivallisesti, loppuun saakka.

Murhakuvion selvittäminen vaatii lukijalta perehtymistä kirjailijan esittelemiin tieteiselementteihin, mitä voi pitää ansiona. Einari Aaltosen suomennos on sujuvakielinen, tiivis ja havainnollinen.

Einari Aaltonen. Kuva: Turun Sanomat.

Suomentaja on todennäköisesti pyrkinyt luomaan tyyliltään ja kielenkäyttötavaltaan alkutekstille uskollisen käännöksen. Jos näin on, Muuntohiilen kieli on monesti tarkoituksellisen heikkoa. Tämä oli yllätys, koska Morgan on vanhalta ammatiltaan äidinkielenopettaja.

Kielellisistä tyylirikoista huolimatta Morganin romaanikertoja osaa puhutella ja virittää jännitettä. Toinen lukukerta antoikin paljon uusia ajatuksia, mikä sinänsä kantaa teosta pois puhtaasti viihteellisten romaanien kategoriasta. Ikivanhojen henkilöiden kuvauksessa Morgan tavoittelee ilmeisesti jotain totuudellisuuden suuntaan kipupisteineen ja hylkää viihteellisen funktion ainakin hetkeksi.

Ruumiiden vaihtoon liittyviä ongelmia tulee toisinaan esille, minusta riittävästi siihen nähden, että kirjailijan voi väittää problematisoineen kuolemattomuuteen liittyvän onnen tavoittelun.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani.

NETFLIX ALOITTI TV-sarjan luomisen tammikuussa 2016. Laeta Kalogridis varasi Muuntohiili-romaanit muutettavaksi televisiosarjaksi jo 15 vuotta aiemmin. Kalogridisin mukaan sarjan myyminen tuotantoyhtiöille oli vaikeaa, koska Morganin romaanit itsessään ovat haastavia ja kiellettyjä alle 17-vuotiailta. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuvattiin Kanadan Vancouverissa.

Altered Carbon -TV-sarja on sekoitus Blade Runneria, Ghost in the Shelliä, Total Recallia ja kyberpunk noiria. Arvostelut ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Rotten Tomatoesin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 65 % ja sivuston käyttäjien 90 %. Metacriticin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 64/100 pistettä ja sivuston käyttäjien 8.0/10 pistettä.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani. Kymmenen jakson sarja on muutenkin romaania kookkaampi. TV-sarjassa tulee ruumiitakin enemmän. Sekä kirja että TV-sarja nojaavat viihteelliseen funktioonsa ja ovat siinä toimivia.

Laeta Kalogridis.

GAME OF THRONESIN adaptaatiota eli muuttamista romaanista TV-sarjaksi tutkinut Anna-Leena Harinen on todennut, että siinä missä kirjallinen teksti nojaa sanoihin, visuaalinen teksti turvautuu tekoihin. Elokuvatutkija Henry Baconin ajatuksia lainaten: kun romaanista muokataan TV-sarjaa, tarina-ainesta on välttämättä muokattava poistojen, lisäysten ja yhdistelyn kautta siirryttäessä mediasta toiseen. Näitä muokkauksia kutsutaan inventioiksi.

Altered Carbon -TV-sarjassa on mukana lukuisia inventioita. Seuraavassa niistä tärkeimmät:

1. Raylene Kowahara on Takeshin sisko. Tämä on luultavasti suurin ero. Kirjassa he eivät ole veli ja sisar eivätkä muutenkaan sukua. Kirjassa Raylene on yakuza-pomo, josta tulee yksi vaikutusvaltaisimmista metuista.

2. Takeshin lapsuus. Kirjassa Takeshin isä on väkivaltainen aviomies ja juoppo, joka lyö Takeshin äitiä. Kirjassa poika ei kosta isälleen tappamalla tätä. Sen sijaan isä saa toisen sukan ja hylkää perheensä.

3. Miksi Takeshi hylkäsikään lähettiläät? Syynä on kirjassa Takeshin kyllästyminen lähettiläiden hirmutekoihin, ei näiden kuolema, kuten TV-sarjassa.

4. Lähettiläät eivät ole kirjassa kapinallisia, vaan kovahermoisia eliittitaistelijoita, joilla on paremmat kyvyt ja lähes yliluonnollisia ennakointikykyjä. Lähettiläät ovat hallituksen julmia iskujoukkoja, eivät pienen, rohkean ideologisen vastarinnan taistelijoita.

5. Takeshin suuri rakkaus ja mentori Quellchrist Falconer on kirjassa kauan sitten kuollut harlanilainen hengellinen kirjailija ja quellismin perustaja, jota Takeshi tykkää siteerata. Kirjassa hän ei ole mukana ollenkaan. Quellchrist ilmestyy myöhemmin kolmannessa Altered Carbon -kirjassa Woken Furies (ei suomennettu).

6. Kirjassa Virginia Vidaura on Quellchristin sijasta se lähettiläs, joka kouluttaa ja inspiroi Takeshiä, opettaa häntä kestämään kidutusta ja potkunyrkkeilemään. TV-sarjassa Virginia on ainoastaan lähettiläs muiden joukossa.

7. TAKESHIN todellinen tyttöystävä on kirjassa Sarah, ei Ortega. Hänet ammutaan TV-sarjan avausjaksossa, kun alkuperäinen Takeshi jää erikoisjoukkojen vangiksi. Päätösjaksossa Raylene käyttää Ortegaa itsepuolustukseen Takeshia vastaan, kirjassa Sarahia.

8. TV-sarjan neljännen jakson kauhistuttava virtuaalikidutuskohtaus on kirjassa vieläkin aggressiivisempi ja järkyttävämpi. Takeshi siirretään virtuaalisesti naisen ruumiiseen, jolla on kuukautiset. Kirjan kohtaus on paljon lähempänä raiskausta ja seksuaalista hyväksikäyttöä kuin TV-jakso.

9. TV-sarjan naispäähenkilö Kristin Ortega on paljon vähemmän keskeisessä asemassa kirjassa. Ortegalla ei ole tuhoisaa taistelua Ghostwalkerin kanssa, eikä hän saa uutta kättä. Hänen lapsuudenperhettään ja uskontoaan ei kuvata kirjassa ollenkaan.

10. Kirjassa Ortegan työparin nimi on Rodrigo Bautista, ei Samir Abboud. Häntä ei myöskään surmata.

11. Kirjassa ei esitellä muita Bancrofteja Laurensin ja Miriamin lisäksi. Ahdistunut poikaa Iisakia ei ole eikä tytärtä, joka käyttäisi äitinsä ruumista seksin takia. Tämän vuoksi kirjassa Laurens ei näytä lapsilleen kaapin paikkaa, eikä hänellä ole Messias-hetkiä lastensa takia.

12. Niinkin keskeistä TV-sarjan sivuhenkilöä kuin Ghostwalkeria (Aavekulkijaa) ei ole lainkaan kirjassa. Raylenella on naispuolinen tappaja Trepp, joka tekee hänen likaisen työnsä.

13. VIRTUAALIHOTELLI. TV-sarjassa se on runsas ja herkkä goottilainen laitos, jota hallinnoi Edgar Allan Poen näköinen tekoäly. Yhdennäköisyys oikean Poen kanssa on niin huomattava, että amerikkalainen katsoja tunnistaa hahmon oitis ja naureskelee asian ironialle. Hotellin nimi Raven (suom. Korppi) on Poen kuuluisimpia runoja, jonka sisällön moni amerikkalainen osaa ulkoa. Kirjassa puolestaan on psykedeelinen virtuaalihotelli, jota kutsutaan Hendrixiksi. Hotellissa ei ole käynyt asiakkaita 50 vuoteen. Huoneet ja baari on nimetty kuuluisien Jimmy Hendrixin kappaleiden mukaan. Tekoälypiccoloa ei ole. Legendaarisen laulajan jälkisäädös kielsi Hendrixin nimen tai kuvan yhdistämisen väkivaltaan. Sen vuoksi TV-sarjassa tekoäly sai toisen henkilöllisyyden ja nimen.

14. ”Tilkkutäkkimies” on romaanin merkillisimpiä (ja tärkeimpiä) sivuhenkilöitä. Harlanin maailman satuhenkilö vertautuu Kovacsin tajunnassa Dimitri Kadminiin, joka on asunut Harlanissa ja tuntee quellismin kirjoitukset ja historian yhtä hyvin kuin Kovacs ja Raylene.

”Tilkkutäkkimiehestä” kertova metakirjallinen jakso (Muuntohiili s. 276–278) on täyttä fantasiaa. Lähtökohtana lienee ollut Len Weinin ja Bernie Wrigtsonin Patchwork Man -sarjakuva (1973). Kovacs kuvaa lapsuutensa karmeaa iltasatua Ortegalle, joka ei edes kunnolla kuuntele. Sadussa esiintyy ompelija Hullu-Ludmila, joka jauhaa laiskat lapsensa palasiksi puimakoneessa. Sen jälkeen hän kutoo lasten kappaleista kolmimetrisen hirviön ja manaa tengun (demonin) herättämään uuden ruumiin henkiin. Sen jälkeen Ludmila sysää tengun sielun ruumiin sisään ja ompelee sen kiinni.

Tengu luvataan vapauttaa yhdeksän vuoden päästä (pyhä luku harlanilaisessa tarustossa). Tengu kuitenkin hermostuu työhönsä muutaman vuoden kuluttua ja tappaa Ludmilan. Tästä seuraa, että tengu jää loppuiäkseen ruhoon, joka alkaa kuitenkin mädäntyä tekijänsä kuoltua. Kun ruumiista irtoaa jokin osa, tengu sieppaa Harlanissa lapsia ja ompelee niiden ruumiinosia itsensä korvikkeeksi. Tästä tulee nimitys ”Tilkkutäkkimies”, joka on siis Dimitri Kadmin. Tämä ei kuitenkaan ole Takeshin päävastustaja. Vasta Kadminin taustalta löytyy romaanin varsinainen pahis.

Kirjan mielenkiintoisin ajatus selviytyy adaptaatiosta TV-sarjaksi. Tätä kuoleman voittamisen etiikkaa olisi voinut jatkaa pitemmälle sekä kirjassa että sarjassa. Altered Carbonin suuret kysymykset ihmisyydestä, kuolemattomuudesta ja eriarvoisuudesta jäävät pohdinnoiltaan pinnallisiksi. Silti sekä romaani että TV-sarja ovat viihdyttäviä, varsinkin toimivien scifi-elementtiensä vuoksi.

Lähteet:

BACON, HENRY 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: SKS.

EDGERTON, GARY R. 2008/2009: Introduction: A Brief History of HBO. – Teoksessa The Essential HBO Reader. Toim. Gary P. Edgerton & Jeffrey P. Jones. Lexington: The University Press of Kentucky. 1–20.

GENETTE, GÉRARD 1982/1997: Palimpsests. Literature in the Second Degree. (Palimpsestes: La Littérature au Second Degré, 1982.) Käänt. Channa Newman & Claude Doubinsky. Lincoln: University of Nebraska Press.

HARINEN ANNA-LEENA H. 2014: Kun lohikäärmeet heräsivät eloon. George R. R. Martinin fantasiaromaanin A Game of Thrones adaptaatio televisiosarjaksi. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto.

HILTUNEN, JARI OLAVI 2011: Hyytävä dystopia 2100-luvun maailmasta. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Musta mies. Pori: Satakunnan Kansa.

HUTCHEON, LINDA 2006: A Theory of Adaptation. New York: Routledge.

JERRMAN, TONI 2008: Tieteisdekkari keitettiin kovaksi. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Muuntohiili. Helsingin Sanomat 20.1.2008.

KYRIAZIS STEFAN 2018: Altered Carbon book vs show: How much did they change? London: Express.

LEHTI AKI: Netflixin Altered Carbon -sarja on kunnianhimoista ja komeaa scifiä. TV-arvostelu. Muropaketti 29.1.2018.

PHELAN, JAMES 1989: Reading People, Reading Plots. Character, Progression, and the Interpretation of Narrative. Chicago & London: The University of Chicago Press.

PIETILÄ RAIJA 2018: Muuntohiili – kirja ja tv-sarja. Taikakirjaimet 6.2.2018.

SHEPHERD B.H. 2018: Books vs. Television – Altered Carbon. Glendale: LitReactor.

 

Maailmanlopun enteitä Kauniaisissa

Avainsanat

Kelmee, Satakunnan Kansa, science fiction, Ville Lindgren

Ville Lindgren: Harmaan auringon säikeet. Kelmee 2019. 217 s.

”Ikkunaa kohti lähestyi jokin hahmo, se näytti lentävän ilmassa velttona kuin olisi pyörtynyt ilmalentonsa aikana. Hahmo sinkoutui ikkunasta läpi jalkojemme juureen.”

Porilaisen Ville Lindgrenin (s. 1978) toinen romaani Harmaan auringon säikeet on kunnianhimoisesti kirjoitettu scifi-tarina rinnakkaisista todellisuuksista ja tulevan maailmanlopun enteistä.

Film noir -henkisessä tarinoinnissa on paljon samaa kuin Lindgrenin esikoisromaanissa Vuodet tekivät päivän (2018), jossa ahdistunut perheenisä joutui pohtimaan maagisen todellisuuden ja reaalimaailman rajoja.

Romaanihenkilö löytää itsestään kopioita vapaalla jalalla.

KAUNIAISIIN sijoittuvat tapahtumat alkavat vaisusti ja hitaasti vankilamaisessa seuraamuslaitoksessa, jossa miespuolinen päähenkilö ja minäkertoja on kärsimässä vuosien tuomiota vaimonsa murhasta.

Syyttömästi tuomittu mies nähdään hiippailevan seuraamuslaitoksen ulkopuolella ja ammutaan kuoliaaksi peräti neljästi – vaikka hän on koko ajan istunut sellissään.

Miten ja missä miehen kopiot ovat syntyneet?

Kun vanki lähtee vartijansa kanssa komennukselle laitoksen ulkopuolelle, hän törmää kopioonsa ja vapautuu yksinäiseksi vaeltajaksi. Onko hän valittu, jolle on suunniteltu jossakin itseään korkeampia tehtäviä?

”En totta vie antautuisi. Selvittäisin asiat, niin että niissä olisi järkeä. Miksi Anne todella kuoli? Tarvitsin apua. Mutta kuka auttaisi?”

Ville Lindgren.

KOIN ANSIOKSI sen, että kirjailija on sijoittanut romaaninsa tapahtumat koti-Suomeen. Moni valtakustantamon piikkiin kirjoittava suomalainen reaalifantastikko lähettää henkilönsä ulkomaille, periferiaa eksoottisemmille seuduille.

Henkilökuvaus keskittyy viiteen henkilöön, joita väkivalta piirittää jatkuvasti. Päähenkilön kuollutta vaimoakin muistellaan muutamassa kohtauksessa nostalgiseen sävyyn.

Virtuaalitodellisuus ja fantastinen maailma vuorottelevat synkän dystopian kanssa.  Mielikuvitusta Lindgrenillä riittää täyttämään galaksin kokoisen miljöön aukkoja.

Reaalitodellisuus saa jatkuvasti rinnalleen yliluonnollisia ja fantastisia aineksia. Niitä verkkainen scifi-puuronkeittäjä hämmentää keitokseensa.

Tieteisromaanina Harmaan auringon säikeet muuttuu loppua kohti yhä sekavammaksi hötöksi.

Viimeisen neljänkymmenen sivun aikana tapahtumat ampaisevat kirjaimellisesti taivaalle, kun selviää todellinen syy päähenkilön kaksoisolennoille.

Väkivaltainen kaaos, jossa tulee kasoittain ruumiita ja veri lentää kuin synnytyssalissa, räjähtää vasten lukijan kasvoja.

Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen.

KIRJAILIJAN virke on useimmiten lyhyt kuin mainoslauseissa. Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen valitettavan usein.

Lindgrenin scifi-avaukselle olisin toivonut kustannustoimittajaa, joka olisi karsinut kerronnan ylimääräiset sivupolut ja stilisoinut romaanin nykyistä tyylikkäämmäksi kokonaisuudeksi.

Lindgrenin oman kustantamon nimi Kelmee on porilainen muoto sanalle ”kelmeä”. Kelmeen julkaisemat teokset ovat lähinnä karmeita juttuja, ja genre liikkuu fantasiasta kauhun kautta scifiin.

Kirjailijalla on jo työn alla kahden seuraavan kirjansa aihiot.

 

Snaipperi – Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin

Avainsanat

Eeli Tolvanen, jääkiekko, Keijo Leppänen, tietokirjallisuus

Keijo Leppänen ja Eeli Tolvanen.

Keijo Leppänen: Snaipperi. Eeli Tolvasen tarina. Keile Oy 2018. 108 s.

Lokakuussa 2018 ilmestynyt Snaipperi kertoo Eeli Tolvasen (s. 1999) tarinan Nummelan peltihallista Vihdistä NHL:n valoihin Nashvilleen.

Kirjan rakenne on jääkiekko-ottelu, merkittävä Kanada-Suomi-peli, jossa Tolvanen pääsi tärkeään rooliin.

Tolvanen pohtii kirjassa myös elämää kaukalon ulkopuolella. Mikä on perheen ja kaverien merkitys? Miten koulu ja urheilu sovitetaan yhteen? Entä miten nuori mieli pärjää median myllytyksessä?

Kirjan kirjoittanut Keijo ”Keke” Leppänen on kustantanut teoksensa itse. Leppänen on toiminut 25 vuotta MTV:n uutisankkurina. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa perhearkea kuvaava Isyystesti (2002) ja F1-kuljettaja Mika Häkkisen elämäkerta (2005). Keke on käsitellyt kirjoissaan itselleen omakohtaisia aiheita, kuten parisuhdetta ja perhe-elämää.

Uusimman kirjansa Keke kirjoitti poikansa kaverista. Hän on seurannut Tolvasen uraa vuosikaudet kaukalonlaidalta. Leppäsen keskimmäinen poika Ottoville pelasi aiemmin nelisen vuotta Tolvasen kanssa samassa junnujoukkueessa.

Eeli Tolvanen on Nummelan Palloseuran kasvatti. Hän siirtyi D2-juniori-ikäisenä Espoo Bluesiin, kun NuPSin vuonna 1999 syntyneiden ikäluokka ei saanut joukkuetta kasaan.

Myös Eeli Tolvasen isoveljet Joona ja Atte pelaavat jääkiekkoa. Joona Tolvanen pelaa puolustajana Mestis-joukkue Lempäälän Kisassa, Atte Tolvanen on puolestaan maalivahtina Northern Michigan Universityn yliopistojoukkueessa. Veljesten isä, rehtori Markku Tolvanen, valmensi aikoinaan poikiaan NuPS:ssa.

KIRJA on yhden jääkiekko-ottelun mittainen. Kehyskertomus seuraa Kanada-Suomi-ottelua Tanskan MM-kisoista keväältä 2018. Samalla Snaipperi perkaa nuoren jääkiekkotähden elämän ja uran vaiheita.

Keke kannustaa kirjallaan erityisesti poikia lukemaan enemmän.

– Kolmen pojan isänä luulen tietäväni, mitä pojat ja isät haluavat lukea, hän mietti ääneen MTV:n tiedotustilaisuudessa.

– Tiedostin, että näin 15-vuotiaat saa ehkä lukemaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut toteuttaa tämä poikatarinana, mutta halusin olla sivistävä, Leppänen perusteli.

Snaipperin synty vei seitsemän kuukautta. Tehdä kirja 19-vuotiaasta jääkiekkoilijan alusta vaatii rohkeutta. Leppänen itse on haastattelussa painottanut, ettei Snaipperi ole elämäkerta eikä muistelmateos.

Kirjailija puhuu erilaisesta urheilukirjasta, joka on suunnattu teini-ikäisille. Snaipperin fonttikoko on iso, kuvia on paljon.

Snaipperi tarkoittaa tarkka-ampujaa. 30 000 harjoituslaukausta vuodessa monta vuotta peräjälkeen on vaikuttanut, että Tolvanen osuu usein siihen, mihin aikoo.

Ajatus kirjasta syntyi Pyeongchangin olympialaisten aikaan.

– Kun olympialaisissa näin, että siellähän se ampuu maaleja ihan samaan tapaan kuin ennen, päätin, että  tuosta pitää tehdä kirja, Keke sanoo.

Tolvanen jäi pikkupoikana syrjään kahdesta juniorijoukkueesta sen vuoksi, että häntä pidettiin liian heiveröisenä. Hän alkoi harrastaa jääkiekkoa lopulta Espoon Kiekkoseurassa.

– EKS oli jostain syystä kaupungin jääkiekkopiirien alinta kategoriaa, vaikka sieltä ovat lähteneet muun muassa sellaiset pelimiehet kuin Veli-Matti Savinainen, Ville Lajunen, Jarno Koskiranta ja Mikko Koskinen, Tolvanen sanoo Snaipperissa.

TOLVANEN valottaa myös jääkiekon toista puolta – koppihenkeä.

– Loppuverryttelyt ja pelien analysointi olivat jo itsessään mukavia. Lisämaustetta toivat kavereille tehtävät jäynät. Harjoituksista lintsanneiden varusteista tehtiin joulupaketteja, ja ontot komposiittimailat täytettiin vedellä tai sidottiin erkkanauhalla tiukkoihin nippuihin. Kylmägeeliä kokeiltiin joskus kiveksiin, ja kokispurkissa tarjottiin kaverille kusta, jääkiekkoilija kertoo.

Hyytävää, eikö vain!

Kirjaa varten tehtiin 15 haastattelua. Teos on kirjoitettu minä-muotoon eli Eelin omiksi sanoiksi.

Tolvanen avautuu kesän 2017 NHL-draftista, jossa iski kuulemma ”täydellinen epätoivo”. Tolvanen odotti kuulevansa nimensä sijojen 9.-15. paikkeilla. Nuorukaisen koko perhe oli matkustanut Chicagoon jännittämään.

Sitten varauksia alettiin näyttää. Suomalaiset riemuitsivat, kun Miro Heiskanen huudettiin Dallasiin kolmantena.

– Minut piti kaiken järjen mukaan poimia yhdeksän kohdalla, mutta eipä valittukaan.

Nimi toisensa jälkeen ilmestyi näytölle. Seuraavina suomalaisina tulivat Juuso Välimäki (nro 16) ja Urho Vaakanainen (18) ja Kristian Vesalainen (24).

Varataanko Tolvasta lainkaan?

Henri Jokiharju huudettiin numerolla 29. Sen jälkeen tuli helpotus, kun Nashville Predators poimi Tolvasen numerolla 30, avauskierroksen toiseksi viimeisenä. Ykkösvaraus tuli kuin tulikin.

– Olin jo päättänyt, että jos putoan toiselle kierrokselle tai kauemmaksi, en ole täällä enää huomenna niitä julistuksia kuuntelemassa.

Seuraavan vuoden aikana nuorukainen pääsi pelaamaan Jokereihin ja Leijoniinkin. Samalla tapahtui jotakin. Someseuraajia ja yhteydenottoja alkoi sadella kuin vyörynä.

– En ole yhtään komeampi tai merkittävästi vahvempi kuin vuosi sitten, enkä juuri hauskempikaan. En yleensä ole seurueen kookkain, enkä pukeudu erityisen tyylikkäästi.

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

#amisreformi, Finlandia-palkinto, Kari Hotakainen, kolumnit, Olli Jalonen, Satakunnan Kansa, Väinö Linna

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Kohti ääretöntä ja sen yli

Avainsanat

Esko Valtaoja, Sana-lehti, tähtitiede, Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto, Ursa

Esko Valtaoja. Kuva: Virpi Kirves-Torvinen.

Esko Valtaojan (s. 1951) teokset ovat olleet aina kiintoisia tietopakkauksia. Syksyllä 2017 ilmestynyt Kohti ikuisuutta (Ursa 2017) tähyää maailmankaikkeuden tulevaisuuteen ja sen loppuun.

Tietokirjailijana palkitun ja suositun avaruustähtitieteen emeritus-professorin ajatuksissa maailmanloppu ei häämötä vielä hetkeen, tuskin koskaan. Ihmiskunnan historiallekaan hän ei lupaa kovin nopeaa päätöstä.

– Meitä on vaikea tappaa, varsinkaan nyt kun olemme oppineet puolustautumaan luontoa vastaan, Valtaoja sanoo painokkaasti.

Valtaoja kirjoitti uutuuttaan kolme vuotta.

Hän aloittaa tarinointinsa kuvittelemalla tutkimuspartion, joka lähtee yöpymään metsään ja asettaa illalla ennen nukkumaan menoa hyönteisansat paikoilleen. Kun aamulla ansoista ei löydy mitään, havahdutaan todellisuuteen, jonka ei pitäisi olla mahdollista: edes pieniä eläimiä ei enää löydy ekosysteemistä.

Tästä Valtaoja rientää varsinaisen aiheensa ääreen, joka liittyy elämän löytymiseen tai loppumiseen maailmankaikkeudesta. Ihmisen vertaista älyä on maailmankaikkeudessa vähän, todella vähän.

Kirjoittaja pohtii melkoisesti ns. Fermin paradoksia. Kuuluisa fyysikko Enrico Fermi esitti 1940-luvulla kysymyksen: jos maailmankaikkeudessa on ihmistä älykkäämpiä olentoja, miksi niitä ei ole vielä havaittu?

Innokkaana scifi-harrastajana Valtaoja viittaa tämän tästä uudempaan ja vanhempaan tieteiskirjallisuuteen, joissa monia kosmologian peruskysymyksiä on käsitelty luovasti ja monesti uskottavastikin. Tieteisromaaneja häneltä löytyy kotoa kuulemma kokonainen seinällinen.

Valtaoja osoittaa historiallisen tosiasian, jonka mukaan 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa yksi rauhallisimmista, kahdesta maailmansodasta huolimatta. Sodat ja arjen väkivalta on laantuneet selvästi. Ihmiskunta on kasvanut suuresti, uhkaako nälkäkuolema?

Ei uhkaa Valtaojan mukaan. Väestönkasvukin on hiipumassa ja kohta loppuu kokonaan.

Rahan sijasta energia on se, mikä maksaa kaiken maailmankaikkeudessa. Valtaoja puhuu paljon ihmiskunnan olemassaoloa vaarantavista eksistentiaalisista vaaroista.

Tapansa mukaisesti Valtaoja ottaa kaiken huomioon – myös uskonnolliset uskomukset ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Raamatun ilmoitukseen hän viittaa kahdesti: teoksen keskivaiheilla Ilmestyskirjan näkytulkinnoilla ja aivan lopussa puhuessaan kaiken päätepisteestä: Minä olen alfa ja omega, alku ja loppu.

Teologinen omega-piste kurkkii Valtaojan mukaan siellä täällä nykyfysiikan ja kosmologian maailmankuvassa, vaikka esiintyy eri nimillä kuin teologeilla.

Pyhän kaupungin tarina on vailla vertaa

Avainsanat

historiantutkimus, Israel, Jerusalem, religion, Sana-lehti, Simon Sebag Montefiore

”Jerusalemin tarina on koko maailman tarina.”

Englantilaisen Simon Sebag Montefioren paksu tietoteos Jerusalem – kaupungin elämäkerta (WSOY 2012) osui käteeni heti kesälomien päätyttyä kesällä 2012.

Teos kattaa Pyhän kaupungin historian ammoisista ajoista lähtien nykypäivään saakka. Montefiore on julkaissut aiemmin muun muassa ansiokkaat elämäkerrat Stalinista ja ruhtinas Potemkinista.

Kirjoitusotteeltaan Montefiore on enemmän kirjailija kuin historioitsija.

Hänelle kunnon tarina merkitsee enemmän kuin yritys selittää ja taustoittaa syyseuraussuhteita. Kirjoittajan mukaan on mahdotonta tuntea Jerusalemia antamatta edes jossain määrin arvoa uskonnolle.

Montefiore sanoo esittelevänsä Jerusalemin historiaa maailmanhistorian keskeisenä aihealueena. Teosta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikenkattavaksi Jerusalemin hakuteokseksi eikä sellaiseksi oppaaksi, jossa kuvailtaisiin yksityiskohtaisesti kaupungin rakennuksia tai nähtävyyksiä. Kirjoittaja ei myöskään keskity israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktin historioimiseen.

Montefiore määrittelee vuoden 70 jKr. hyökkäyksen erääksi Jerusalemin historian käännekohdaksi. Kun roomalainen sotapäällikkö Titus tuhosi Jerusalemin maan tasalle, siitä tuli juutalaisten pääkaupunki seuraavan kerran vasta 1900-luvulla.

Simon Sebag Montefiore, novelist and historian of Russia Photo: Rii Schroer

Jerusalemin tuho oli Montefioren mukaan lähtölaukaus sille kehitykselle, että kaupungista tuli myöhemmin keskeinen uskonnollinen näyttämö ja pyhiinvaelluskohde myös muslimeille ja kristityille.

Montefioren kerronta alkaa kuningas Daavidin ajoista (noin 1000 eKr) ja päättyy 1960-luvulle. 3000 vuoden aikaan mahtuu fanaattisia uskonsotia, karmeita verilöylyjä, pitkiä rauhanjaksoja ja uskontojen rinnakkaiseloa.

Jerusalemin kehitys etäisestä pikkukaupungista maailmanpoliittiseksi keskukseksi, joka monen mielestä sisältää tulevan apokalypsin päänäyttämön, on itsessään tarina vailla vertaa.

Montefioren teos sisältää monta kiintoisaa kuriositeettia ja anekdoottia pyhästä kaupungista.

Jerusalem on esimerkiksi innoittanut kirjailijoita kenties enemmän kuin mikään muu maailman kaupungeista. Yksistään vuosina 1800-1875 julkaistiin Jerusalemiin liittyen 5000 tieto- ja kaunokirjaa eri puolilla maailmaa.

 

Saara Henrikssonin romaanissa historiattomuus hajottaa ihmisyyden

Avainsanat

maaginen realismi, Markku Soikkeli, romaanit, Saara Henriksson, spefi, Unkari

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat. Into 2017. 297 s.

Tamperelaiskirjailija Saara Henrikssonin (s. 1981) romaani Syyskuun jumalat (2017) kertoo nykypäivän ja eilispäivän Unkarista.

Romaanin päähenkilö, amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog, muuttaa Budapestiin yliopiston opettajaksi. Vähitellen miehelle selviää, että kaupungissa tapahtuu kummallisia asioita.

Aiemmin tutut katunäkymät saattavat yhdessä yössä vaihtua toisiksi katunimiä myöten.

Sama vieraannuttaminen koskee myös henkilökuvausta. Miljöiden tai romaanihenkilöiden tärkeät piirteet saattavat äkisti muuttua kuin kohtalon iskusta, mikä saa Paulin lopulta mietiskelemään omaa mielenterveyttään.

Budapestin ulkopuolella kokoontuu Syyskuun jumalat -niminen vapaamielinen ryhmä, jonka tapaamiseen Paul pääsee mukaan naapurinsa Ishmaelin kanssa.

Moni-ilmeinen taiteilijaryhmä asustelee Tonavan saarella, jossa Paul pääsee kontaktiin menneisyyden Budapestin kanssa. Syyskuun jumalissa on monta boheemia: taiteilijoita, filosofeja, kirjailijoita, kulkureita jne.

Sitten oudon joukon johtaja lähestyy Paulia yllättävän ehdotuksen kanssa:

”Me tarjoamme teille paikkaa historian ulkopuolelta.”

Unkarin väkivaltainen menneisyys pilkistää Henrikssonin romaanissa välillä nurkan takaa ja ihmisten välistä.

Esimerkiksi Paulin naapuri Ishmael on menettänyt perheensä II maailmansodan vainoissa ja käynyt läpi vuoden 1956 kansannousun puhdistukset.

Kansannousun vuosipäivänä pääkaupungissa järjestetään mielenosoituksia, joissa mielenosoittajat kaappaavat vanhoja neuvostopanssareita ja ajelevat niillä huvikseen.

Syyskuun jumalat ottaa vahvasti kantaa myös nyky-Unkarin elämänmenoon.

Romaanin unkarilaiset romaanihenkilöt näyttäytyvät hyvin varattomina. Heillä ei ole varaa muuttaa mitään elämässään – vaihtoehtoja ei ole. Eläkkeellekään ei voi jäädä, koska eläkkeillä ei pärjää nyky-Unkarissa.

Henriksson on itsekin asunut Budapestissa. Yliopistokampus, jossa Paul opettaa, on tullut kirjailijalle tutuksi.

Henrikssonin mukaan nykyinen Unkari on kadottanut menneisyytensä ja nykyunkarilaiset tämän myötä identiteettinsä. Historian merkitys ihmiselle on olennainen identiteetin kannalta: mikä minusta on tullut? Ihminen vailla identiteettiä ei ole olemassa.

”Entäpä, jos koko historia luotaisiin uudelleen säännöllisin väliajoin? Yhtenä ja samana päivänä kaupunki, puut, penkit ja taulut, ihmiset, kaikki alkaisi alusta.”

Syyskuun jumalat on romaani mielen vähittäisestä hajoamisesta.

Paul on hiljattain eronnut pitkäaikaisesta suhteesta, ja lapsi on muuttanut jo omilleen. Yksinäinen elämä on vakiintumassa, ja siihen istuu hyvin muutto ulkomaille vanhojen sukulaistensa entiseen kotimaahan Unkariin ja sen maineikkaaseen pääkaupunkiin.

Kaikki alkaa hyvin, mutta sitten yliopistollakin alkaa ilmetä ongelmia, isoja sellaisia.

Syyskuun jumalten tavoin Paul huomaa oman historiansa vääristyvän – ja itsensä myös.

Paulille selviää, että lähes kaikki Syyskuun jumalat ovat vainajia jatkoajalla. He ovat onnistuneet maagisesti hyppäämään pois ajan kyydistä. Heidän mielenkiintoaan se ei kuitenkaan lisää, päinvastoin.

– Olemme kiinnostavia kuin pystyyn kuolleet ruumiit, yksi jäsenistä toteaa hirtehisesti Paulille.

Ja tällaisessa joukossa tarjotaan paikkaa Paulille, päästä ikuisten joukkoon. Jostain syystä hän vastustelee kutsua sinnikkäästi.

Henriksson onnistuu virittämään maagis-realistiseen romaaniinsa oivan jännitystunnelman, joka kantaa hienosti loppuratkaisuun saakka. Historian siipien havina kasvaa koko ajan kuin tihenevässä haavikossa.

Koin ansioksi sen, että Henrikssonin luoma maaginen todellisuus ei lyö missään kohti silmille vaan esiintyy varsin ymmärrettävässä muodossa. Kauhuromanttinen tyyli on varsin yhtenäinen läpi romaanin.

Paulin kujanjuoksut oman mielensä ja vaihtelevan ympäristön kummallisuuksien kanssa muistuttavat jonkin verran Dostojevskin fantastisia kertomuksia.

Esimerkiksi Dostojevskin varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa Kaksoisolento (1846) päähenkilö kummastelee havaitsemiaan ihmeellisiä, järjenvastaisia asioita, joita muut tuntuvat pitävän normaaleina. Kirjailijan myöhäistuotannon novellissa Bobok (1873) päähenkilö käyskentelee hautausmaalla ja kuulee vainajien keskustelevan keskenään.

Syyskuun jumalat on Saara Henrikssonin tähänastinen pääteos.

Kirjailija onnistui jo esikoisromaanillaan Moby Doll (2011) löytämään sekä kriitikot, kirjabloggarit että muut lukijat. Henrikssonilta on julkaistu useita novelleja lehdissä ja antologioissa.

Seuraava romaani Linnunpaino ilmestyi 2012. Romaanissa tanssijatyttö ja lintuharrastajapoika rakastuvat toisiinsa. Levottomien sielujen yhteiselo saa väriä, kun poika ei halua purkaa tytölle sielunsa painolasteja ja tyttö loukkaantuu harjoituksissa ennen tärkeää esitystä.

Henriksson on aikoinaan valmistunut Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan poliittinen historia. Hän on käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Henriksson asuu Tampereella miehensä Markku Soikkelin (kirjailijanimi M. G. Soikkeli) ja tyttären kanssa.

 

Kirjailijat J. P. Koskinen, Saara Henriksson ja M. G. Soikkeli 2017.

Alexander Stubbin mykistävä omaelämäkerta

Avainsanat

Alexander Stubb, Karo Hämäläinen, omaelämäkerta, Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto

Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex. Otava 2017. 312 s.

En yhtään ihmettele, miksi Alexander Stubbin (s. 1968) omaelämäkerta Alex ylsi syksyllä 2017 Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Teoshan aivan ilmaisee mukaansa. Luin Alexin kertalukemalla. Siihen meni noin kuusi tuntia. Välillä kävin kahvilla vaimon kanssa, ja saunassa ennen kahta viimeistä lukua.

Seuraavassa availen hieman lukukokemustani.

Käsi pystyyn kaikki, jotka tiedätte Stubbin lempinimen?

Se on ”Tico”.

”Olen usein hurrien keskuudessa ugri ja ugrien keskuudessa hurri, vaikka olen molempia yhtä aikaa. Olen supisuomalainen ugri-hurri. En ole suomenruotsalainen vaan kaksikielinen, ja olen varttunut normaalissa helsinkiläisessä kerrostalolähiössä, kaikkine asuntovelkoineen. Och samma på svenska.” (s. 14)

Tico syntyi Naistenklinikalla 1.4.1968 5,5-kiloisena, buddhapatsaan muotoisena pallukkana. Toisin kuin monesti luullaan, Stubb ei ole identiteetiltään suomenruotsalainen.

Eikä Tico syntynyt kultalusikka suussa. Hän varttui Lehtisaaressa kerrostalolähiössä.

Vaikka Stubb on äidinkieleltään ruotsinkielinen, hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi. Kielet olivat hänelle koulussa vahvimpia aineita.

Kaverit olivat kuitenkin nuorena koulua tärkeämpiä. Lukiossa Ticoa kiinnostivat tasan kolme asiaa: urheilu, keskiolut ja tytöt, tässä järjestyksessä.

Jääkiekon ohella golfista tuli nuorelle Stubbille tärkeä harrastus. Golfia hän pelasi jopa miesten maajoukkueessa asti.

”Minua ovat aina viehättäneet asiat, jotka ovat olleet täysin luonteeni vastaisia ja joissa en ole hyvä mutta voin parantaa itseäni. Olen joukkuepelaaja, mutta golfissa pelaaja on aivan yksin. Golf vaatii kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole nimeksikään. Oli vain pakko oppia.” (s. 34)

Golfista Stubb oppi itsekontrollia, lätkästä joukkuepeliä.

Vaihto-oppilasvuosi USA:ssa 1985–1986 kasvatti poikasesta nuoren miehen. Samalla se näytti, että jenkeissä voisi opiskella enemmänkin.

Stubbille tyypillisintä on aina ollut sinnikkyys. Periksi ei saa antaa. Ja ryhmätyöllä syntyy aina parempaa tulosta kuin yksin.

Sandaalijalkainen EU-nörtti on tehnyt paljon sellaisia lupauksia, joita hän ei ole pitänyt.

”En koskaan lähde politiikkaan, varsinkaan kansalliseen.”

”En kirjoita koskaan mitään muistelmia.”

Stubbin elämässä on ollut joitakin merkittäviä käännekohtia. Vaihto-oppilasvuosi Floridassa 1980-luvulla. Neljä opiskeluvuotta Etelä-Carolinassa Furmanin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1989–1993. Juristi Suzanne Innesin tapaaminen Belgiassa ja perheen perustaminen. Muutto Suomeen ja poliittiset vuodet.

Suzanne Innes-Stubb ja Alexander Stubb Linnan juhlissa 2017.

 

Stubb huomasi jo aika nuorena, että kansainvälinen politiikka on hänen juttunsa. Sen yo-opiskeluun USA:ssa oli hyvät mahdollisuudet.

Jo Furmanissa Stubb kiinnostui Suomen ja USA:n suhteista. BA-tutkinnon lopputyö käsitteli Suomen integraatiota länteen. Stubbin mielestä Suomen piti avautua taloudellisesti, integroitua Euroopan Unioniin ja liittyä Natoon. Kaksi ensimmäistä Suomi tekikin 1990-luvulla.

Stubbin väitöskirja Euroopan integraatiosta ilmestyi Englannissa 1999.

USA-vuosinaan Stubb seurusteli kolme vuotta uskovaisen amerikkalaistytön kanssa. Lopulta tyttö teki valinnan Stubbin ja Jeesuksen välillä, jälkimmäisen eduksi. Tyttö kuulemma nai myöhemmin papin.

Ironista on, että Furmanissa yksi Stubbin läheisimmistä mentoreista oli entinen jesuiittapappi, joka oli myöhemmin päättänyt lopulta mennä naimisiin – ja hylätä Jeesuksen naisen vuoksi.

Stubb muistelee vuolaasti Furmanin opiskelukavereitaan ja opettajiaan.

Hän tunnistaa näiltä tulleet vaikutteet ja keskittyy niihin. Yksi erikoisimmista tapaamisista oli kolmikymppinen diplomaatti Valerie Plame, joka piti yhteyttä Stubbiin vuosia Furmanin jälkeenkin.

Tämä Valerie Plame on sama henkilö, josta Fair Game -elokuva (USA 2010) kertoo: CIA-agentti, joka paljastettiin 2003 hänen miehensä Joe Wilsonin arvosteltua liikaa republikaanihallinnon perusteluita Irakin sodalle.

Furmanissa Stubb oppi terveellisten elämäntapojen merkityksen. Hänen nykyiset kaverinsa kutsuvat häntä terveyspoliisiksi, tervariksi.

Alex on enemmän sydämen kuin järjen tuotos. Stubb sanoo kirjansa kirjoitetun lähinnä perheelle, ystäville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita kanssaihmisen elämästä.

Alexissa on paljon koskettavia kohtia ja joitakin erityisen koskettavia kohtia.

Jälkimmäisiin kohtiin kuuluu Stubbin äidin sairastuminen 1970-luvun lopulla epilepsiaan ja vähittäinen hiipuminen kuoleman rajan ylitse. Stubbin äiti muuttui voimakkaan lääkityksen vuoksi luonteeltaan toiseksi persoonaksi.

Lopulta Christel-äidille tuli muistisairauskin. Ennen kuolemaansa Stubbin äiti näki kahden poikansa varttuvan aikuisiksi ja kaikkien kuuden lastenlapsensa syntymän.

Stubb tuo avoimesti esille liikutuksen hetkiään. Koskettavimpia ovat olleet ne hetket, kun vaativat työt ovat päättyneet ja on pitänyt puhutella hyvin työnsä tehneitä alaisia viimeisen kerran.

Alexanderia ja hänen veljeänsä kasvatettiin ilmeisesti kohtuullisen vapaasti. Varsinkin isä otti tällaisen linjan. Stubb koki aina saavansa kannustusta kotoa. Mitään ratkaisua tai valintaa ei tuomittu.

Tarina ja kertojanääni ovat Stubbin, kynä Karo Hämäläisen. Pitkän linjan kirjoittajana Hämäläinen kirjoittaa nasevaa tarinaa, jossa äänenpainot ja painotukset vaihtelevat kiintoisasti.

Stubb nostaa joitakin henkilöitä ylitse muiden.

Yksi on Antti Satuli, Suomen ensimmäinen EU-suurlähettiläs Brysselissä. Suomen EU-politiikan kokoava voima.

Kirsi Piha, räväkkä voimanainen, Stubbin kampanjapäällikkö ja henkinen tuki monet vuodet.

Paavo Lipponen, suuri valtiomies, jolle kansakunnan etu oli tärkeämpi kuin vaalimenestys.

Romano Prodi, jonka edustusto palkkasi Stubbin poliittiseksi neuvonantajaksi ja joka antoi nuorelle suomalaiselle mahdollisuuden laukoa raflaaviakin mielipiteitä. Ja Stubbhan laukoi!

Martti Ahtisaari, Suomen kansainvälisin presidentti Mannerheimin jälkeen.

Juhana Vartiainen, Stubbin uran paras rekrytointi.  Vartiaisessa kuulemma yhdistyvät aatteen palo, muutoskyky ja rehellisyys hienoon ihmiseen.

Ja Olli-Pekka Heinonen, aina rauhallinen ja järkähtämätön viisauden ääni.

Sitä vastoin perheestään Tico puhuu varsin vähän muuhun nähden.

Arvostettuna jääkiekkomanagerina toiminut Göran-isä saa aika paljon kuvausta, äiti hieman vähemmän. Suzanne saa lähinnä kiitoksia arvokkaasta tuestaan sekä oivaltavista kommenteistaan. Lapsiaan Stubb mainitsee hyvin vähän.

Tico on aina koettanut pitää perheensä poissa julkisuudesta. Niin taisi käydä nytkin.

Politiikan arvaamattomuus on valjennut Stubbille monet kerrat. Ilkka Kanervan tekstiviestikohu keväällä 2008 nosti hänet ulkoministeriksi. Myöhemmin hän oli ulkomaankauppaministerinä. Suomen pääministerinä Stubb toimi vuosina 2014-2015 ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 2014-2016.

Kansanedustaja Stubb oli vuosina 2011-2017. Hän sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa yli 41 000 ääntä.

Vuonna 2014 Stubb kuvitteli pääsevänsä Suomen EU-komissaariksi. Suureksi yllätykseksi virka menikin Jyrki Kataiselle, joka oli päättänyt irtaantua Kokoomuksen johdosta ja pääministerin tehtävästä. Stubb otti Kataisen vanhat tehtävät vastaan – ja joutui elämänsä myllyyn.

”Monelle puolueen puheenjohtajuus voi olla suuri unelma. Minulle se ei sitä koskaan ollut.”

Alexissa on myös vahvaa selittelyn makua.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Stubb suu vaahdossa selittelee pääministerinä ampumiaan sammakoita. Ns. hallintarekisterikohun loppuvaiheessa Stubb käveli käskemättä eduskunnan pönttöön ja pyysi virheitään anteeksi. Se ei kuulemma kelvannut oppositiopuolueille, jotka suuttuivat ja esittivät välikysymyksen Stubbin luottamuksesta.

Stubb puhuu paljon median roolista politiikan vahtikoirana ja kiusanhenkenä. Stubb oli kotimaisen politiikan kärkipaikoilla kahdeksan vuotta putkeen. Hänen päälleen on heitetty lokaa julkisesti säännöllisin väliajoin, välillä hyvin reippaasti.

Hesari leipoi hänestä julkisesti koulukiusaajan, kun mies oli hiljattain valittu ulkoministeriksi. Kun epäilyksen varjo oli heitetty, siitä ei päässyt enää eroon. Stubb kuitenkin kiistää jyrkästi ketään varsinaisesti kiusanneensa kouluaikana – ja muutenkaan.

Muitakin kohuja on ollut. Ja sitten Stubb nostaa esille kohunaiheita, jotka eivät päässeet julkisuuteen, vaikka kovasti yritettiin.

Alex on kuin sotakirja: taistelu häämöttää nurkan takana, ja päähenkilö käy taistoon isänmaan puolesta, väistämättömiä tappioita kavahtamatta.

Alex päättyy poliittisen testamentin mahtipontisessa hengessä:

”Annoin politiikassa kaikkeni, aivan kaikkeni. Joka ikinen päivä. Välillä se tuntui hyvältä, välillä pahalta, mutta kaiken kaikkiaan hienolta. Olin etuoikeutettu. En lähde politiikasta katkerana, vaan kiitollisena kaikesta siitä, mitä olen saanut tehdä.” (s. 298)

Alexin tunnepohjainen kirjoitusote tekee myönteisen vaikutuksen.

Tätä puolta Stubbissa minun on ollut aina vaikea nähdä. Hänhän on aina näyttänyt loppuun viritetyltä Duracell-pupulta, joka puhuu taukoamatta sanomatta paljon mitään, ylipirteältä ja jopa koppavalta poikaselta, joka on astunut suuriin, valtiomiehiltä unohtuneisiin kenkiin ja lähtenyt kävelemään väärään suuntaan.

Alex avaa tähän nähden aivan erilaisen Stubbin. Hän vaikuttaa teoksen alusta loppuun saakka järkevältä, inhimilliseltä, persoonalliseltakin. Hän muistelee ihmisiä varsin lämpimästi eikä vaikuta ensinkään katkeralta. Vaikka hänen poliittisella karriäärillään olisi varmasti aihettakin.

Stubb nostaa joitakin paheitaan näyttävästi pramille. Hän käytti nuorena nuuskaa ja joi kaljaa ajoittain kaksin käsin. Päihteet saivat jäädä terveysintoilun vuoksi.

Kirjoittajien keskinäinen yhteistyö on toiminut ilmeisen kiitettävästi.

Stubbin kirjoituskumppani Karo Hämäläinen (s. 1976) on toiminut kirjailijana, toimittajana ja kirjallisuusarvostelijana. Kirjailijana Hämäläinen on kirjoittanut muun muassa lastenkirjoja ja jännitysromaaneja. Hän työskentelee tällä hetkellä kirjallisuuslehti Parnasson vastaavana tuottajana.

Karo Hämäläinen.

Itse 16 kirjaa tuottanut Stubb olisi saanut kyllä yksinkin omaeläkerran aikaan.

Hämäläinen on ollut hänelle kirjallinen sielunkumppani, joka on nauhoittanut 50 tuntia keskusteluja Stubbin kanssa ja työstänyt niiden pohjalta journalistisen ensimmäisen version. Se on sitten kirjoitettu uusiksi, korjailtu ja täydennetty.

Stubb toimii nykyisin Euroopan investointipankin varapääjohtajana Luxemburgissa. Määräaikainen pesti kestää vuoden 2019 elokuun loppuun. Stubbin omia tekstejä voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Finnairin Blue Wingsin kolumneissa sekä Financial Timesissa.

Alexin voi muuten kuunnella äänikirjana Stubbin itsensä kertomana Storytel-palvelusta.

Alexin lukeneet kirjallisuuskriitikot kiinnittivät huomiota lähinnä poliittisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi Stubb joutui puoluejohtajana, pääministerinä ja valtiovarainministerinä. Omat ja kumppanit löivät puukkoa selkään, usein yllättävissä ja todella huonoissa tilanteissa.

Alex kelpasi myös joukolle kirjabloggareita. Pari kurkistusta:

”Kirja ei todellakaan ole mitään puisevaa poliittista jargonia vaan se on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, modernein ja rennoin twistein. [–] Jos haluaa tietää, millaista EU:n toiminta on sisältä päin, kannattaa ehdottomasti tarttua Alexiin. [–]Alex on erinomainen EU:ta ja Suomen sisäpolitiikan armottomuutta valaiseva elämäkerta. [–] Alex on vetävä kurkistus kansainväliseen ja kotimaan 2000-luvun politiikkaan. Elävästi kirjoitettu, moderni,  avoin ja rehellisen tuntuinen.” (Kirja vieköön! -blogi; https://kirjaviekoon.blogspot.fi/2017/11/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

”Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. [–] Alex on rehellisen ja vilpittömän oloinen kuvaus siitä, miten yksi poliitikko on nähnyt ja kokenut isommat ja pienemmät historialliset tapahtumat, joita on saanut joko olla seuraamassa aitiopaikalta, tai itse vahvasti myrskynsilmässä luovien.” (Amman lukuhetki -blogi; http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2017/12/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on aivan oma lukunsa. Ohessa raadin perusteluja:

”Positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä (sekä sopivassa suhteessa ärsyttävyyttä). Alex on sujuvasti etenevä ja hyvin kerrottu katsaus lähimenneisyyden kotimaan ja kansainvälisen politiikan tapahtumiin ja kulisseihin. Ennen kaikkea Alex on kuitenkin yhden, suomalaisen politiikan ilmiöksi nousseen ihmisen henkilökohtainen ja inhimillinen tarina huipulle etenemisestä, ja sieltä putoamisesta. Kirja palauttaa uskon poliittisiin elämäkertoihin.”

Näihin kommentteihin voi yhtyä, kaikkiin.

Asko Sahlberg juutalaisten kuninkaiden matkassa

Avainsanat

antiikki, Asko Sahlberg, historialliset romaanit, Mika Waltari, Raamattu, romaanit, Sana-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus

Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013. 680 s.

Asko Sahlbergin (s. 1964) syksyllä 2013 julkaisemassa suurromaanissa Herodes seurataan Herodes Antipasin värikästä elämää juutalaisyhteisön valtiaana moninaisten hovijuonittelujen keskiössä. Juutalaisten kuningas joutuu hämmästelemään uskonnollisen kuninkaan (Kristuksen) nousua ja erikoista kohtaloa.

Sahlbergin eeppinen romaani kertoo havainnollisesti Rooman mahdista suuren valtakunnan laidalla. Samalla otetaan kantaa myös kristillisen alkuseurakunnan piinaaviin kokemuksiin juutalaisten ja roomalaisten vainon kohteena.

Sahlbergin romaanissa on kosolti Raamatusta tuttuja henkilöitä. Vastaan tulevat muun muassa Johannes Kastaja, Herodias, Salome sekä mystinen profeetta Jeshua, joka joutuu juutalaisten juonittelun tuloksena Pontius Pilatuksen ja Herodeksen käsiin. Romaanin lopussa juutalaisten kuninkaat kohtaavat toisensa mieliinpainuvasti.

Johannes Kastajan kanssa Herodekselle syntyy suhde, joka jää painamaan häntä pitkään kuuluisan vankilasurman jälkeen:

”En halunnut näyttäytyä Johanneksen kuulijoiden joukossa, ja niin annoin pystyttää telttani noin virstan päähän hänen leiristään. Lähetin orjan toimittamaan Johannekselle kutsun, johon tämä myöntyi. [–] Olin luullut itäisiä seutuja karummiksi, mutta ainakin Jarmukin lähistöllä eteeni levittäytyi vihreä rauha. Kun olin palannut teltalleni, tunsin oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Illan jo pimettyä profeetta saapui luokseni.”

Asko Sahlberg on tehnyt kaunokirjailijana näyttävän uran. Monenlaista puuhaa kokeillut mies ryhtyi ammattikirjailijaksi julkaistuaan esikoisromaaninsa Pimeän ääni vuonna 2000. Kirjailija asuu nykyisin Göteborgissa.

Monenlaisia jännittäviä juonenkäänteitä ja tapahtumasarjoja sisältävä Herodes-romaani muistuttaa sisällöltään ja kerronnaltaan melkoisesti Mika Waltarin historiallisia romaaneja (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Molempien romaanikertoja on mieltynyt kertomaan vuolaasti yksityiskohtia vuosituhansien takaisen ajan esineistä, ruoista, vaatteista, käytöstavoista jne.

Herodes-romaani istuu käteen huonosti tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi. Kookkaita sivuja on lähes 700.

Vuosien kypsyttelyn tulos ja Sahlbergin siihenastinen pääteos noteerattiin Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi. Kirjailija jatkoi myöhemmin antiikin poliitikkokuvausta romaanissaan Pilatus (2016).

Volter Kilven klassikko haastaa ajan hampaan

Avainsanat

Alastalon salissa, books, Kustavi, murretekstit, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Volter Kilpi

Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II. Otava 2004 (1. painos 1933). yht. 826 s.

Alastalon salissa -teoksen alussa kertoja kuvailee romaanin eetosta saaristolaishautausmaan hautakivien ja ristien äärellä:

”Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaloituneita kirjoituksia sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämän kuitenkin on edessäni kuin eilinen päivä.”

Näiden ajatusten äärellä kertoja aloittaa mahtipontisen saaristolaiskuvauksen, jossa pannaan joukko saaristolaisisäntiä yhdeksi iltapäiväksi korskean Alastalon isännän saliin pohdiskelemaan laivankauppoja. Paksun romaaniparin aikana kerronta etenee ajallisesti vain kuuden tunnin verran.

Volter Kilpi (1874–1939) puhaltaa ammoin kuolleet sielut täyteen voimakasta elämää ja luo henkilöistään persoonia, jotka vetävät vertoja teoksen keskushenkilölle Alastalon isännälle.

Kohta kuin huomaamattani menen mukaan Alastalon salin kiihkeään tunnelmaan, jossa piiput tupruttavat sakean savupilven keskellä ja mahtipontinen suunpieksentä saa demagogian piirteitä.

Sitten tulee vähitellen stoppi: Kilven kuvaushan menee selvästi yli kertoen ideaaleista, romantisoiduista karikatyyreistä. Hän kirjoittaa teatteria, jonka tendenssi pistää silmään.

En ollut hirveän innostunut lukiessani Kilven klassikkoa. Vaikka romaania on ylistetty se omaperäisen tajuntavirtatekniikan ja aiheen vuoksi, itselleni teos oli raskassoutuinen, kirjallisuuskäsitystä koetteleva ja maailmaa syleilevä.

Hiki meinasi lukiessa nousta moneen kertaan. Kenties nykypäivän kirjojen äärellä oppii vauhdikkaaseen kerrontaan, jota toivoisi klassikoltakin.

En toisaalta ymmärrä kriitikoiden tutkijoiden ylisanoja Kilven romaanista. Teoshan on vuosia sitten äänestetty 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Itse en olisi äänestänyt, vaikka tyyliä ja sanomaa Kilveltä löytyy kosolti.

Itselleni ilahduttavinta Kilven teoksessa oli rehevä kielenkäyttö, jossa toinen toistaan oudommat vanhat murresanat sinkoilevat lukijan ihmeteltäviksi. Alastalon salissa on aikaa sitten unohtuneiden sanojen varasto, josta perinnetutkija tai etymologi löytää monenlaisia kiintoisia johdoksia ja vierassanoja.

Kustavilaiseen yleissivistykseen taisi joskus kuulua tietää, mitä tarkoittaa kruununsigilli papereissa, riitingit navitgatsuunikirjassa tai flakujen hissaaminen. Nykyään näistä kertyy ainoastaan punaisia sahaviivoja tekstin alle!

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 2.4.2004.