Kohti ääretöntä ja sen yli

Avainsanat

Esko Valtaoja, Sana-lehti, tähtitiede, Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto, Ursa

Esko Valtaoja. Kuva: Virpi Kirves-Torvinen.

Esko Valtaojan (s. 1951) teokset ovat olleet aina kiintoisia tietopakkauksia. Syksyllä 2017 ilmestynyt Kohti ikuisuutta (Ursa 2017) tähyää maailmankaikkeuden tulevaisuuteen ja sen loppuun.

Tietokirjailijana palkitun ja suositun avaruustähtitieteen emeritus-professorin ajatuksissa maailmanloppu ei häämötä vielä hetkeen, tuskin koskaan. Ihmiskunnan historiallekaan hän ei lupaa kovin nopeaa päätöstä.

– Meitä on vaikea tappaa, varsinkaan nyt kun olemme oppineet puolustautumaan luontoa vastaan, Valtaoja sanoo painokkaasti.

Valtaoja kirjoitti uutuuttaan kolme vuotta.

Hän aloittaa tarinointinsa kuvittelemalla tutkimuspartion, joka lähtee yöpymään metsään ja asettaa illalla ennen nukkumaan menoa hyönteisansat paikoilleen. Kun aamulla ansoista ei löydy mitään, havahdutaan todellisuuteen, jonka ei pitäisi olla mahdollista: edes pieniä eläimiä ei enää löydy ekosysteemistä.

Tästä Valtaoja rientää varsinaisen aiheensa ääreen, joka liittyy elämän löytymiseen tai loppumiseen maailmankaikkeudesta. Ihmisen vertaista älyä on maailmankaikkeudessa vähän, todella vähän.

Kirjoittaja pohtii melkoisesti ns. Fermin paradoksia. Kuuluisa fyysikko Enrico Fermi esitti 1940-luvulla kysymyksen: jos maailmankaikkeudessa on ihmistä älykkäämpiä olentoja, miksi niitä ei ole vielä havaittu?

Innokkaana scifi-harrastajana Valtaoja viittaa tämän tästä uudempaan ja vanhempaan tieteiskirjallisuuteen, joissa monia kosmologian peruskysymyksiä on käsitelty luovasti ja monesti uskottavastikin. Tieteisromaaneja häneltä löytyy kotoa kuulemma kokonainen seinällinen.

Valtaoja osoittaa historiallisen tosiasian, jonka mukaan 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa yksi rauhallisimmista, kahdesta maailmansodasta huolimatta. Sodat ja arjen väkivalta on laantuneet selvästi. Ihmiskunta on kasvanut suuresti, uhkaako nälkäkuolema?

Ei uhkaa Valtaojan mukaan. Väestönkasvukin on hiipumassa ja kohta loppuu kokonaan.

Rahan sijasta energia on se, mikä maksaa kaiken maailmankaikkeudessa. Valtaoja puhuu paljon ihmiskunnan olemassaoloa vaarantavista eksistentiaalisista vaaroista.

Tapansa mukaisesti Valtaoja ottaa kaiken huomioon – myös uskonnolliset uskomukset ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Raamatun ilmoitukseen hän viittaa kahdesti: teoksen keskivaiheilla Ilmestyskirjan näkytulkinnoilla ja aivan lopussa puhuessaan kaiken päätepisteestä: Minä olen alfa ja omega, alku ja loppu.

Teologinen omega-piste kurkkii Valtaojan mukaan siellä täällä nykyfysiikan ja kosmologian maailmankuvassa, vaikka esiintyy eri nimillä kuin teologeilla.

Mainokset

Pyhän kaupungin tarina on vailla vertaa

Avainsanat

historiantutkimus, Israel, Jerusalem, religion, Sana-lehti, Simon Sebag Montefiore

”Jerusalemin tarina on koko maailman tarina.”

Englantilaisen Simon Sebag Montefioren paksu tietoteos Jerusalem – kaupungin elämäkerta (WSOY 2012) osui käteeni heti kesälomien päätyttyä kesällä 2012.

Teos kattaa Pyhän kaupungin historian ammoisista ajoista lähtien nykypäivään saakka. Montefiore on julkaissut aiemmin muun muassa ansiokkaat elämäkerrat Stalinista ja ruhtinas Potemkinista.

Kirjoitusotteeltaan Montefiore on enemmän kirjailija kuin historioitsija.

Hänelle kunnon tarina merkitsee enemmän kuin yritys selittää ja taustoittaa syyseuraussuhteita. Kirjoittajan mukaan on mahdotonta tuntea Jerusalemia antamatta edes jossain määrin arvoa uskonnolle.

Montefiore sanoo esittelevänsä Jerusalemin historiaa maailmanhistorian keskeisenä aihealueena. Teosta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikenkattavaksi Jerusalemin hakuteokseksi eikä sellaiseksi oppaaksi, jossa kuvailtaisiin yksityiskohtaisesti kaupungin rakennuksia tai nähtävyyksiä. Kirjoittaja ei myöskään keskity israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktin historioimiseen.

Montefiore määrittelee vuoden 70 jKr. hyökkäyksen erääksi Jerusalemin historian käännekohdaksi. Kun roomalainen sotapäällikkö Titus tuhosi Jerusalemin maan tasalle, siitä tuli juutalaisten pääkaupunki seuraavan kerran vasta 1900-luvulla.

Simon Sebag Montefiore, novelist and historian of Russia Photo: Rii Schroer

Jerusalemin tuho oli Montefioren mukaan lähtölaukaus sille kehitykselle, että kaupungista tuli myöhemmin keskeinen uskonnollinen näyttämö ja pyhiinvaelluskohde myös muslimeille ja kristityille.

Montefioren kerronta alkaa kuningas Daavidin ajoista (noin 1000 eKr) ja päättyy 1960-luvulle. 3000 vuoden aikaan mahtuu fanaattisia uskonsotia, karmeita verilöylyjä, pitkiä rauhanjaksoja ja uskontojen rinnakkaiseloa.

Jerusalemin kehitys etäisestä pikkukaupungista maailmanpoliittiseksi keskukseksi, joka monen mielestä sisältää tulevan apokalypsin päänäyttämön, on itsessään tarina vailla vertaa.

Montefioren teos sisältää monta kiintoisaa kuriositeettia ja anekdoottia pyhästä kaupungista.

Jerusalem on esimerkiksi innoittanut kirjailijoita kenties enemmän kuin mikään muu maailman kaupungeista. Yksistään vuosina 1800-1875 julkaistiin Jerusalemiin liittyen 5000 tieto- ja kaunokirjaa eri puolilla maailmaa.

 

Saara Henrikssonin romaanissa historiattomuus hajottaa ihmisyyden

Avainsanat

maaginen realismi, Markku Soikkeli, romaanit, Saara Henriksson, spefi, Unkari

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat. Into 2017. 297 s.

Tamperelaiskirjailija Saara Henrikssonin (s. 1981) romaani Syyskuun jumalat (2017) kertoo nykypäivän ja eilispäivän Unkarista.

Romaanin päähenkilö, amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog, muuttaa Budapestiin yliopiston opettajaksi. Vähitellen miehelle selviää, että kaupungissa tapahtuu kummallisia asioita.

Aiemmin tutut katunäkymät saattavat yhdessä yössä vaihtua toisiksi katunimiä myöten.

Sama vieraannuttaminen koskee myös henkilökuvausta. Miljöiden tai romaanihenkilöiden tärkeät piirteet saattavat äkisti muuttua kuin kohtalon iskusta, mikä saa Paulin lopulta mietiskelemään omaa mielenterveyttään.

Budapestin ulkopuolella kokoontuu Syyskuun jumalat -niminen vapaamielinen ryhmä, jonka tapaamiseen Paul pääsee mukaan naapurinsa Ishmaelin kanssa.

Moni-ilmeinen taiteilijaryhmä asustelee Tonavan saarella, jossa Paul pääsee kontaktiin menneisyyden Budapestin kanssa. Syyskuun jumalissa on monta boheemia: taiteilijoita, filosofeja, kirjailijoita, kulkureita jne.

Sitten oudon joukon johtaja lähestyy Paulia yllättävän ehdotuksen kanssa:

”Me tarjoamme teille paikkaa historian ulkopuolelta.”

Unkarin väkivaltainen menneisyys pilkistää Henrikssonin romaanissa välillä nurkan takaa ja ihmisten välistä.

Esimerkiksi Paulin naapuri Ishmael on menettänyt perheensä II maailmansodan vainoissa ja käynyt läpi vuoden 1956 kansannousun puhdistukset.

Kansannousun vuosipäivänä pääkaupungissa järjestetään mielenosoituksia, joissa mielenosoittajat kaappaavat vanhoja neuvostopanssareita ja ajelevat niillä huvikseen.

Syyskuun jumalat ottaa vahvasti kantaa myös nyky-Unkarin elämänmenoon.

Romaanin unkarilaiset romaanihenkilöt näyttäytyvät hyvin varattomina. Heillä ei ole varaa muuttaa mitään elämässään – vaihtoehtoja ei ole. Eläkkeellekään ei voi jäädä, koska eläkkeillä ei pärjää nyky-Unkarissa.

Henriksson on itsekin asunut Budapestissa. Yliopistokampus, jossa Paul opettaa, on tullut kirjailijalle tutuksi.

Henrikssonin mukaan nykyinen Unkari on kadottanut menneisyytensä ja nykyunkarilaiset tämän myötä identiteettinsä. Historian merkitys ihmiselle on olennainen identiteetin kannalta: mikä minusta on tullut? Ihminen vailla identiteettiä ei ole olemassa.

”Entäpä, jos koko historia luotaisiin uudelleen säännöllisin väliajoin? Yhtenä ja samana päivänä kaupunki, puut, penkit ja taulut, ihmiset, kaikki alkaisi alusta.”

Syyskuun jumalat on romaani mielen vähittäisestä hajoamisesta.

Paul on hiljattain eronnut pitkäaikaisesta suhteesta, ja lapsi on muuttanut jo omilleen. Yksinäinen elämä on vakiintumassa, ja siihen istuu hyvin muutto ulkomaille vanhojen sukulaistensa entiseen kotimaahan Unkariin ja sen maineikkaaseen pääkaupunkiin.

Kaikki alkaa hyvin, mutta sitten yliopistollakin alkaa ilmetä ongelmia, isoja sellaisia.

Syyskuun jumalten tavoin Paul huomaa oman historiansa vääristyvän – ja itsensä myös.

Paulille selviää, että lähes kaikki Syyskuun jumalat ovat vainajia jatkoajalla. He ovat onnistuneet maagisesti hyppäämään pois ajan kyydistä. Heidän mielenkiintoaan se ei kuitenkaan lisää, päinvastoin.

– Olemme kiinnostavia kuin pystyyn kuolleet ruumiit, yksi jäsenistä toteaa hirtehisesti Paulille.

Ja tällaisessa joukossa tarjotaan paikkaa Paulille, päästä ikuisten joukkoon. Jostain syystä hän vastustelee kutsua sinnikkäästi.

Henriksson onnistuu virittämään maagis-realistiseen romaaniinsa oivan jännitystunnelman, joka kantaa hienosti loppuratkaisuun saakka. Historian siipien havina kasvaa koko ajan kuin tihenevässä haavikossa.

Koin ansioksi sen, että Henrikssonin luoma maaginen todellisuus ei lyö missään kohti silmille vaan esiintyy varsin ymmärrettävässä muodossa. Kauhuromanttinen tyyli on varsin yhtenäinen läpi romaanin.

Paulin kujanjuoksut oman mielensä ja vaihtelevan ympäristön kummallisuuksien kanssa muistuttavat jonkin verran Dostojevskin fantastisia kertomuksia.

Esimerkiksi Dostojevskin varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa Kaksoisolento (1846) päähenkilö kummastelee havaitsemiaan ihmeellisiä, järjenvastaisia asioita, joita muut tuntuvat pitävän normaaleina. Kirjailijan myöhäistuotannon novellissa Bobok (1873) päähenkilö käyskentelee hautausmaalla ja kuulee vainajien keskustelevan keskenään.

Syyskuun jumalat on Saara Henrikssonin tähänastinen pääteos.

Kirjailija onnistui jo esikoisromaanillaan Moby Doll (2011) löytämään sekä kriitikot, kirjabloggarit että muut lukijat. Henrikssonilta on julkaistu useita novelleja lehdissä ja antologioissa.

Seuraava romaani Linnunpaino ilmestyi 2012. Romaanissa tanssijatyttö ja lintuharrastajapoika rakastuvat toisiinsa. Levottomien sielujen yhteiselo saa väriä, kun poika ei halua purkaa tytölle sielunsa painolasteja ja tyttö loukkaantuu harjoituksissa ennen tärkeää esitystä.

Henriksson on aikoinaan valmistunut Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan poliittinen historia. Hän on käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Henriksson asuu Tampereella miehensä Markku Soikkelin (kirjailijanimi M. G. Soikkeli) ja tyttären kanssa.

 

Kirjailijat J. P. Koskinen, Saara Henriksson ja M. G. Soikkeli 2017.

Alexander Stubbin mykistävä omaelämäkerta

Avainsanat

Alexander Stubb, Karo Hämäläinen, omaelämäkerta, Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto

Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex. Otava 2017. 312 s.

En yhtään ihmettele, miksi Alexander Stubbin (s. 1968) omaelämäkerta Alex ylsi syksyllä 2017 Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Teoshan aivan ilmaisee mukaansa. Luin Alexin kertalukemalla. Siihen meni noin kuusi tuntia. Välillä kävin kahvilla vaimon kanssa, ja saunassa ennen kahta viimeistä lukua.

Seuraavassa availen hieman lukukokemustani.

Käsi pystyyn kaikki, jotka tiedätte Stubbin lempinimen?

Se on ”Tico”.

”Olen usein hurrien keskuudessa ugri ja ugrien keskuudessa hurri, vaikka olen molempia yhtä aikaa. Olen supisuomalainen ugri-hurri. En ole suomenruotsalainen vaan kaksikielinen, ja olen varttunut normaalissa helsinkiläisessä kerrostalolähiössä, kaikkine asuntovelkoineen. Och samma på svenska.” (s. 14)

Tico syntyi Naistenklinikalla 1.4.1968 5,5-kiloisena, buddhapatsaan muotoisena pallukkana. Toisin kuin monesti luullaan, Stubb ei ole identiteetiltään suomenruotsalainen.

Eikä Tico syntynyt kultalusikka suussa. Hän varttui Lehtisaaressa kerrostalolähiössä.

Vaikka Stubb on äidinkieleltään ruotsinkielinen, hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi. Kielet olivat hänelle koulussa vahvimpia aineita.

Kaverit olivat kuitenkin nuorena koulua tärkeämpiä. Lukiossa Ticoa kiinnostivat tasan kolme asiaa: urheilu, keskiolut ja tytöt, tässä järjestyksessä.

Jääkiekon ohella golfista tuli nuorelle Stubbille tärkeä harrastus. Golfia hän pelasi jopa miesten maajoukkueessa asti.

”Minua ovat aina viehättäneet asiat, jotka ovat olleet täysin luonteeni vastaisia ja joissa en ole hyvä mutta voin parantaa itseäni. Olen joukkuepelaaja, mutta golfissa pelaaja on aivan yksin. Golf vaatii kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole nimeksikään. Oli vain pakko oppia.” (s. 34)

Golfista Stubb oppi itsekontrollia, lätkästä joukkuepeliä.

Vaihto-oppilasvuosi USA:ssa 1985–1986 kasvatti poikasesta nuoren miehen. Samalla se näytti, että jenkeissä voisi opiskella enemmänkin.

Stubbille tyypillisintä on aina ollut sinnikkyys. Periksi ei saa antaa. Ja ryhmätyöllä syntyy aina parempaa tulosta kuin yksin.

Sandaalijalkainen EU-nörtti on tehnyt paljon sellaisia lupauksia, joita hän ei ole pitänyt.

”En koskaan lähde politiikkaan, varsinkaan kansalliseen.”

”En kirjoita koskaan mitään muistelmia.”

Stubbin elämässä on ollut joitakin merkittäviä käännekohtia. Vaihto-oppilasvuosi Floridassa 1980-luvulla. Neljä opiskeluvuotta Etelä-Carolinassa Furmanin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1989–1993. Juristi Suzanne Innesin tapaaminen Belgiassa ja perheen perustaminen. Muutto Suomeen ja poliittiset vuodet.

Suzanne Innes-Stubb ja Alexander Stubb Linnan juhlissa 2017.

 

Stubb huomasi jo aika nuorena, että kansainvälinen politiikka on hänen juttunsa. Sen yo-opiskeluun USA:ssa oli hyvät mahdollisuudet.

Jo Furmanissa Stubb kiinnostui Suomen ja USA:n suhteista. BA-tutkinnon lopputyö käsitteli Suomen integraatiota länteen. Stubbin mielestä Suomen piti avautua taloudellisesti, integroitua Euroopan Unioniin ja liittyä Natoon. Kaksi ensimmäistä Suomi tekikin 1990-luvulla.

Stubbin väitöskirja Euroopan integraatiosta ilmestyi Englannissa 1999.

USA-vuosinaan Stubb seurusteli kolme vuotta uskovaisen amerikkalaistytön kanssa. Lopulta tyttö teki valinnan Stubbin ja Jeesuksen välillä, jälkimmäisen eduksi. Tyttö kuulemma nai myöhemmin papin.

Ironista on, että Furmanissa yksi Stubbin läheisimmistä mentoreista oli entinen jesuiittapappi, joka oli myöhemmin päättänyt lopulta mennä naimisiin – ja hylätä Jeesuksen naisen vuoksi.

Stubb muistelee vuolaasti Furmanin opiskelukavereitaan ja opettajiaan.

Hän tunnistaa näiltä tulleet vaikutteet ja keskittyy niihin. Yksi erikoisimmista tapaamisista oli kolmikymppinen diplomaatti Valerie Plame, joka piti yhteyttä Stubbiin vuosia Furmanin jälkeenkin.

Tämä Valerie Plame on sama henkilö, josta Fair Game -elokuva (USA 2010) kertoo: CIA-agentti, joka paljastettiin 2003 hänen miehensä Joe Wilsonin arvosteltua liikaa republikaanihallinnon perusteluita Irakin sodalle.

Furmanissa Stubb oppi terveellisten elämäntapojen merkityksen. Hänen nykyiset kaverinsa kutsuvat häntä terveyspoliisiksi, tervariksi.

Alex on enemmän sydämen kuin järjen tuotos. Stubb sanoo kirjansa kirjoitetun lähinnä perheelle, ystäville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita kanssaihmisen elämästä.

Alexissa on paljon koskettavia kohtia ja joitakin erityisen koskettavia kohtia.

Jälkimmäisiin kohtiin kuuluu Stubbin äidin sairastuminen 1970-luvun lopulla epilepsiaan ja vähittäinen hiipuminen kuoleman rajan ylitse. Stubbin äiti muuttui voimakkaan lääkityksen vuoksi luonteeltaan toiseksi persoonaksi.

Lopulta Christel-äidille tuli muistisairauskin. Ennen kuolemaansa Stubbin äiti näki kahden poikansa varttuvan aikuisiksi ja kaikkien kuuden lastenlapsensa syntymän.

Stubb tuo avoimesti esille liikutuksen hetkiään. Koskettavimpia ovat olleet ne hetket, kun vaativat työt ovat päättyneet ja on pitänyt puhutella hyvin työnsä tehneitä alaisia viimeisen kerran.

Alexanderia ja hänen veljeänsä kasvatettiin ilmeisesti kohtuullisen vapaasti. Varsinkin isä otti tällaisen linjan. Stubb koki aina saavansa kannustusta kotoa. Mitään ratkaisua tai valintaa ei tuomittu.

Tarina ja kertojanääni ovat Stubbin, kynä Karo Hämäläisen. Pitkän linjan kirjoittajana Hämäläinen kirjoittaa nasevaa tarinaa, jossa äänenpainot ja painotukset vaihtelevat kiintoisasti.

Stubb nostaa joitakin henkilöitä ylitse muiden.

Yksi on Antti Satuli, Suomen ensimmäinen EU-suurlähettiläs Brysselissä. Suomen EU-politiikan kokoava voima.

Kirsi Piha, räväkkä voimanainen, Stubbin kampanjapäällikkö ja henkinen tuki monet vuodet.

Paavo Lipponen, suuri valtiomies, jolle kansakunnan etu oli tärkeämpi kuin vaalimenestys.

Romano Prodi, jonka edustusto palkkasi Stubbin poliittiseksi neuvonantajaksi ja joka antoi nuorelle suomalaiselle mahdollisuuden laukoa raflaaviakin mielipiteitä. Ja Stubbhan laukoi!

Martti Ahtisaari, Suomen kansainvälisin presidentti Mannerheimin jälkeen.

Juhana Vartiainen, Stubbin uran paras rekrytointi.  Vartiaisessa kuulemma yhdistyvät aatteen palo, muutoskyky ja rehellisyys hienoon ihmiseen.

Ja Olli-Pekka Heinonen, aina rauhallinen ja järkähtämätön viisauden ääni.

Sitä vastoin perheestään Tico puhuu varsin vähän muuhun nähden.

Arvostettuna jääkiekkomanagerina toiminut Göran-isä saa aika paljon kuvausta, äiti hieman vähemmän. Suzanne saa lähinnä kiitoksia arvokkaasta tuestaan sekä oivaltavista kommenteistaan. Lapsiaan Stubb mainitsee hyvin vähän.

Tico on aina koettanut pitää perheensä poissa julkisuudesta. Niin taisi käydä nytkin.

Politiikan arvaamattomuus on valjennut Stubbille monet kerrat. Ilkka Kanervan tekstiviestikohu keväällä 2008 nosti hänet ulkoministeriksi. Myöhemmin hän oli ulkomaankauppaministerinä. Suomen pääministerinä Stubb toimi vuosina 2014-2015 ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 2014-2016.

Kansanedustaja Stubb oli vuosina 2011-2017. Hän sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa yli 41 000 ääntä.

Vuonna 2014 Stubb kuvitteli pääsevänsä Suomen EU-komissaariksi. Suureksi yllätykseksi virka menikin Jyrki Kataiselle, joka oli päättänyt irtaantua Kokoomuksen johdosta ja pääministerin tehtävästä. Stubb otti Kataisen vanhat tehtävät vastaan – ja joutui elämänsä myllyyn.

”Monelle puolueen puheenjohtajuus voi olla suuri unelma. Minulle se ei sitä koskaan ollut.”

Alexissa on myös vahvaa selittelyn makua.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Stubb suu vaahdossa selittelee pääministerinä ampumiaan sammakoita. Ns. hallintarekisterikohun loppuvaiheessa Stubb käveli käskemättä eduskunnan pönttöön ja pyysi virheitään anteeksi. Se ei kuulemma kelvannut oppositiopuolueille, jotka suuttuivat ja esittivät välikysymyksen Stubbin luottamuksesta.

Stubb puhuu paljon median roolista politiikan vahtikoirana ja kiusanhenkenä. Stubb oli kotimaisen politiikan kärkipaikoilla kahdeksan vuotta putkeen. Hänen päälleen on heitetty lokaa julkisesti säännöllisin väliajoin, välillä hyvin reippaasti.

Hesari leipoi hänestä julkisesti koulukiusaajan, kun mies oli hiljattain valittu ulkoministeriksi. Kun epäilyksen varjo oli heitetty, siitä ei päässyt enää eroon. Stubb kuitenkin kiistää jyrkästi ketään varsinaisesti kiusanneensa kouluaikana – ja muutenkaan.

Muitakin kohuja on ollut. Ja sitten Stubb nostaa esille kohunaiheita, jotka eivät päässeet julkisuuteen, vaikka kovasti yritettiin.

Alex on kuin sotakirja: taistelu häämöttää nurkan takana, ja päähenkilö käy taistoon isänmaan puolesta, väistämättömiä tappioita kavahtamatta.

Alex päättyy poliittisen testamentin mahtipontisessa hengessä:

”Annoin politiikassa kaikkeni, aivan kaikkeni. Joka ikinen päivä. Välillä se tuntui hyvältä, välillä pahalta, mutta kaiken kaikkiaan hienolta. Olin etuoikeutettu. En lähde politiikasta katkerana, vaan kiitollisena kaikesta siitä, mitä olen saanut tehdä.” (s. 298)

Alexin tunnepohjainen kirjoitusote tekee myönteisen vaikutuksen.

Tätä puolta Stubbissa minun on ollut aina vaikea nähdä. Hänhän on aina näyttänyt loppuun viritetyltä Duracell-pupulta, joka puhuu taukoamatta sanomatta paljon mitään, ylipirteältä ja jopa koppavalta poikaselta, joka on astunut suuriin, valtiomiehiltä unohtuneisiin kenkiin ja lähtenyt kävelemään väärään suuntaan.

Alex avaa tähän nähden aivan erilaisen Stubbin. Hän vaikuttaa teoksen alusta loppuun saakka järkevältä, inhimilliseltä, persoonalliseltakin. Hän muistelee ihmisiä varsin lämpimästi eikä vaikuta ensinkään katkeralta. Vaikka hänen poliittisella karriäärillään olisi varmasti aihettakin.

Stubb nostaa joitakin paheitaan näyttävästi pramille. Hän käytti nuorena nuuskaa ja joi kaljaa ajoittain kaksin käsin. Päihteet saivat jäädä terveysintoilun vuoksi.

Kirjoittajien keskinäinen yhteistyö on toiminut ilmeisen kiitettävästi.

Stubbin kirjoituskumppani Karo Hämäläinen (s. 1976) on toiminut kirjailijana, toimittajana ja kirjallisuusarvostelijana. Kirjailijana Hämäläinen on kirjoittanut muun muassa lastenkirjoja ja jännitysromaaneja. Hän työskentelee tällä hetkellä kirjallisuuslehti Parnasson vastaavana tuottajana.

Karo Hämäläinen.

Itse 16 kirjaa tuottanut Stubb olisi saanut kyllä yksinkin omaeläkerran aikaan.

Hämäläinen on ollut hänelle kirjallinen sielunkumppani, joka on nauhoittanut 50 tuntia keskusteluja Stubbin kanssa ja työstänyt niiden pohjalta journalistisen ensimmäisen version. Se on sitten kirjoitettu uusiksi, korjailtu ja täydennetty.

Stubb toimii nykyisin Euroopan investointipankin varapääjohtajana Luxemburgissa. Määräaikainen pesti kestää vuoden 2019 elokuun loppuun. Stubbin omia tekstejä voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Finnairin Blue Wingsin kolumneissa sekä Financial Timesissa.

Alexin voi muuten kuunnella äänikirjana Stubbin itsensä kertomana Storytel-palvelusta.

Alexin lukeneet kirjallisuuskriitikot kiinnittivät huomiota lähinnä poliittisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi Stubb joutui puoluejohtajana, pääministerinä ja valtiovarainministerinä. Omat ja kumppanit löivät puukkoa selkään, usein yllättävissä ja todella huonoissa tilanteissa.

Alex kelpasi myös joukolle kirjabloggareita. Pari kurkistusta:

”Kirja ei todellakaan ole mitään puisevaa poliittista jargonia vaan se on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, modernein ja rennoin twistein. [–] Jos haluaa tietää, millaista EU:n toiminta on sisältä päin, kannattaa ehdottomasti tarttua Alexiin. [–]Alex on erinomainen EU:ta ja Suomen sisäpolitiikan armottomuutta valaiseva elämäkerta. [–] Alex on vetävä kurkistus kansainväliseen ja kotimaan 2000-luvun politiikkaan. Elävästi kirjoitettu, moderni,  avoin ja rehellisen tuntuinen.” (Kirja vieköön! -blogi; https://kirjaviekoon.blogspot.fi/2017/11/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

”Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. [–] Alex on rehellisen ja vilpittömän oloinen kuvaus siitä, miten yksi poliitikko on nähnyt ja kokenut isommat ja pienemmät historialliset tapahtumat, joita on saanut joko olla seuraamassa aitiopaikalta, tai itse vahvasti myrskynsilmässä luovien.” (Amman lukuhetki -blogi; http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2017/12/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on aivan oma lukunsa. Ohessa raadin perusteluja:

”Positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä (sekä sopivassa suhteessa ärsyttävyyttä). Alex on sujuvasti etenevä ja hyvin kerrottu katsaus lähimenneisyyden kotimaan ja kansainvälisen politiikan tapahtumiin ja kulisseihin. Ennen kaikkea Alex on kuitenkin yhden, suomalaisen politiikan ilmiöksi nousseen ihmisen henkilökohtainen ja inhimillinen tarina huipulle etenemisestä, ja sieltä putoamisesta. Kirja palauttaa uskon poliittisiin elämäkertoihin.”

Näihin kommentteihin voi yhtyä, kaikkiin.

Asko Sahlberg juutalaisten kuninkaiden matkassa

Avainsanat

antiikki, Asko Sahlberg, historialliset romaanit, Mika Waltari, Raamattu, romaanit, Sana-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus

Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013. 680 s.

Asko Sahlbergin (s. 1964) syksyllä 2013 julkaisemassa suurromaanissa Herodes seurataan Herodes Antipasin värikästä elämää juutalaisyhteisön valtiaana moninaisten hovijuonittelujen keskiössä. Juutalaisten kuningas joutuu hämmästelemään uskonnollisen kuninkaan (Kristuksen) nousua ja erikoista kohtaloa.

Sahlbergin eeppinen romaani kertoo havainnollisesti Rooman mahdista suuren valtakunnan laidalla. Samalla otetaan kantaa myös kristillisen alkuseurakunnan piinaaviin kokemuksiin juutalaisten ja roomalaisten vainon kohteena.

Sahlbergin romaanissa on kosolti Raamatusta tuttuja henkilöitä. Vastaan tulevat muun muassa Johannes Kastaja, Herodias, Salome sekä mystinen profeetta Jeshua, joka joutuu juutalaisten juonittelun tuloksena Pontius Pilatuksen ja Herodeksen käsiin. Romaanin lopussa juutalaisten kuninkaat kohtaavat toisensa mieliinpainuvasti.

Johannes Kastajan kanssa Herodekselle syntyy suhde, joka jää painamaan häntä pitkään kuuluisan vankilasurman jälkeen:

”En halunnut näyttäytyä Johanneksen kuulijoiden joukossa, ja niin annoin pystyttää telttani noin virstan päähän hänen leiristään. Lähetin orjan toimittamaan Johannekselle kutsun, johon tämä myöntyi. [–] Olin luullut itäisiä seutuja karummiksi, mutta ainakin Jarmukin lähistöllä eteeni levittäytyi vihreä rauha. Kun olin palannut teltalleni, tunsin oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Illan jo pimettyä profeetta saapui luokseni.”

Asko Sahlberg on tehnyt kaunokirjailijana näyttävän uran. Monenlaista puuhaa kokeillut mies ryhtyi ammattikirjailijaksi julkaistuaan esikoisromaaninsa Pimeän ääni vuonna 2000. Kirjailija asuu nykyisin Göteborgissa.

Monenlaisia jännittäviä juonenkäänteitä ja tapahtumasarjoja sisältävä Herodes-romaani muistuttaa sisällöltään ja kerronnaltaan melkoisesti Mika Waltarin historiallisia romaaneja (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Molempien romaanikertoja on mieltynyt kertomaan vuolaasti yksityiskohtia vuosituhansien takaisen ajan esineistä, ruoista, vaatteista, käytöstavoista jne.

Herodes-romaani istuu käteen huonosti tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi. Kookkaita sivuja on lähes 700.

Vuosien kypsyttelyn tulos ja Sahlbergin siihenastinen pääteos noteerattiin Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi. Kirjailija jatkoi myöhemmin antiikin poliitikkokuvausta romaanissaan Pilatus (2016).

Volter Kilven klassikko haastaa ajan hampaan

Avainsanat

Alastalon salissa, books, Kustavi, murretekstit, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Volter Kilpi

Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II. Otava 2004 (1. painos 1933). yht. 826 s.

Alastalon salissa -teoksen alussa kertoja kuvailee romaanin eetosta saaristolaishautausmaan hautakivien ja ristien äärellä:

”Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaloituneita kirjoituksia sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämän kuitenkin on edessäni kuin eilinen päivä.”

Näiden ajatusten äärellä kertoja aloittaa mahtipontisen saaristolaiskuvauksen, jossa pannaan joukko saaristolaisisäntiä yhdeksi iltapäiväksi korskean Alastalon isännän saliin pohdiskelemaan laivankauppoja. Paksun romaaniparin aikana kerronta etenee ajallisesti vain kuuden tunnin verran.

Volter Kilpi (1874–1939) puhaltaa ammoin kuolleet sielut täyteen voimakasta elämää ja luo henkilöistään persoonia, jotka vetävät vertoja teoksen keskushenkilölle Alastalon isännälle.

Kohta kuin huomaamattani menen mukaan Alastalon salin kiihkeään tunnelmaan, jossa piiput tupruttavat sakean savupilven keskellä ja mahtipontinen suunpieksentä saa demagogian piirteitä.

Sitten tulee vähitellen stoppi: Kilven kuvaushan menee selvästi yli kertoen ideaaleista, romantisoiduista karikatyyreistä. Hän kirjoittaa teatteria, jonka tendenssi pistää silmään.

En ollut hirveän innostunut lukiessani Kilven klassikkoa. Vaikka romaania on ylistetty se omaperäisen tajuntavirtatekniikan ja aiheen vuoksi, itselleni teos oli raskassoutuinen, kirjallisuuskäsitystä koetteleva ja maailmaa syleilevä.

Hiki meinasi lukiessa nousta moneen kertaan. Kenties nykypäivän kirjojen äärellä oppii vauhdikkaaseen kerrontaan, jota toivoisi klassikoltakin.

En toisaalta ymmärrä kriitikoiden tutkijoiden ylisanoja Kilven romaanista. Teoshan on vuosia sitten äänestetty 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Itse en olisi äänestänyt, vaikka tyyliä ja sanomaa Kilveltä löytyy kosolti.

Itselleni ilahduttavinta Kilven teoksessa oli rehevä kielenkäyttö, jossa toinen toistaan oudommat vanhat murresanat sinkoilevat lukijan ihmeteltäviksi. Alastalon salissa on aikaa sitten unohtuneiden sanojen varasto, josta perinnetutkija tai etymologi löytää monenlaisia kiintoisia johdoksia ja vierassanoja.

Kustavilaiseen yleissivistykseen taisi joskus kuulua tietää, mitä tarkoittaa kruununsigilli papereissa, riitingit navitgatsuunikirjassa tai flakujen hissaaminen. Nykyään näistä kertyy ainoastaan punaisia sahaviivoja tekstin alle!

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 2.4.2004.

 

 

Raahelaista kirjakulttuuria

Avainsanat

Bibliophilos, books, Raahe

Kari Mäki (toim.): Raahelaista kirjakulttuuria. Kirjoituksia Raahen Porvari- ja Kauppakoulun vanhoista kirjoista ja lukijoista. Raahen Porvari- ja Kauppakoulusäätiö 2007. 

Vuodesta 1994 Raahen Porvari- ja Kauppakoululla kirjastonhoitajana toiminut Kari Mäki toimitti vuonna 2007 40-sivuisen kirjasen koskien työpaikkansa kirjallista kulttuuria ja sen historiaa. Raahelaista kirjakulttuuria -kirjoituskokoelman tarkoituksena oli tuoda itsenäisten artikkelien kautta esille vanhan koulukirjaston arvokasta kokoelmaa ja sen syntyhistoriaa.

Kokoelman historialliset näkökulmat sisältävät katsauksia raahelaiseen lukuhistoriaan, kirja- ja kirjastohistoriaan, kokoelmatutkimukseen, kirjansidonnan historiaan sekä kaupungin paikallishistoriaan. Vaatimattomasta koostaan huolimatta Mäen teos ansaitsee maininnan laajempien kirjahistoriateosten rinnalla.

Teoksessa näet käsitellään sinänsä melko harvinaislaatuisella tavalla tietyn kirjaston kokoelman syntyä, luodaan laaja historiallinen katsaus 200 vuoden takaiseen lukemiskulttuuriin Suomessa ja löydetään erilaisia näkökulmia pikkukaupungin kirjakulttuurin esittelyyn. Esimerkiksi teoksen päättävässä artikkelissa kielitieteen opiskelija Leena Harju kertoo kokemuksistaan koulukirjaston kokoelman ruotsinkielisten niteiden tutkijana.

Kirjasen pääartikkelin on kirjoittanut YTT Ilkka Mäkinen, joka toimii kirjastohistorian dosenttina Tampereen yliopiston Informaationtutkimuksen laitoksella. Mäkisen artikkeli käsittelee porvariston lukuharrastuksen syntyä Pohjanlahden pikkukaupungeissa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Tutkija on hankkinut tietonsa muun muassa perukirjojen kirjaluetteloista.

Porvareihin luettiin sääty-yhteiskunnassa käsityöläiset, kauppiaat ja laivanvarustajat. Porvariskotien yleisin kirja oli virsikirja, joka osoitti sidonnaisuuden seurakuntayhteisöön. 1700-luvun lopulla virsikirjojen rinnalle alkoi tulla pietistisiä hartauskirjoja, postilloja sekä hengellisiä laulukirjoja. Erikoinen on Mäkisen havainto, että 1700-luvun suomalaisporvarit harrastivat melkoisesti klassisia kieliä eli kreikkaa ja latinaa.

Porvariskotien kirjastoissa hengellisten kirjojen asema oli vahva koko Ruotsin-vallan ajan. 1800-luvun alussa kotikirjastojen maallisten kirjojen määrä nousi yhtä suureksi kuin uskonnollisten. Romaanien lukijoiksi porvarit alkoivat ennen alempia säätyjä.

1800-luvun alussa kaikki Vaasan pohjoispuoliset rannikkokaupunkimme Torniota myöten saivat lukukirjastonsa. Niiden kokoelmissa suosikkeja olivat matkakirjat, historiakirjat, elämäkerrat sekä romaanit. Eipä näiden suosio ole vielä nykyaikanakaan murtunut!

Kirjasen toimittanut Kari Mäki kertoo omassa artikkelissaan Porvari- ja Kauppakoulun kirjaston alkuvuosista. Artikkeli kattaa koulun ensimmäiset vuosikymmenet 1882–1921. Mäen merkinnät koulukirjaston kokoelman kasvusta perustuvat koulun vuosikertomuksiin ja kartuntaluetteloihin.

Raahelaisen koulukirjaston kannalta merkittävä vuosi oli 1917, jolloin koulurakennuksen yläkerta tuhoutui tulipalossa. Senaikaisten viranhaltijoiden päättäväisyydestä kertoo se, että kirjasto järjestettiin uudelleen muutaman vuoden kuluessa. Kirjastossa oli niteitä 4516 kpl vuoden 1921 lopulla.

Kiintoisaa on se, että vuonna 1884 listatuista paristasadasta niteestä lähes kaikki ovat säilyneet koulukirjaston kokoelmassa näihin päiviin saakka. Koulukirjastossa on näin säilynyt merkittävä määrä paitsi Suomen kauppaopetuksen historiaa myös Raahen seudun kulttuuriperintöä.

Museoamanuenssi Eija Turunen Raahen museosta kertoo omassa artikkelissaan koulukirjaston vanhimpien kirjojen signeerauksista. Allekirjoitusten maailma avaa ovia raahelaisten porvarisukujen historiaan, josta kirjoittaja on poiminut muutaman sukunimen tutkimuskohteikseen.

Turunen käsittelee perusteellisen sukututkijan ottein esimerkiksi koulun perustanutta Fellmanien pappissukua sekä Möllerin ja Soveliuksen kauppiassukuja, jotka lahjoittivat kirjastoon lukuisia niteitä. Kirjastoon monilta tahoilta ja suvuilta lahjoina saadut kirjat osoittavat, että raahelaiset kokivat kauppakoulun toiminnan tukemisen yhteiseksi asiakseen.

Siikajoen kirjastotoimenjohtaja Tuula Kuoppamäki analysoi artikkelissaan koulukirjaston kaunokirjallisuuden kokoelmaa kirjallisuushistoriallisesta näkökulmasta. Kuoppamäki käsittelee yhtäältä ennen 1830-lukua painettuja kirjoja, toisaalta kirjoja 1800-luvun puolivälistä ja lopuksi sellaista kaunokirjallisuutta, joka hankittiin kirjastoon 1890-luvulta lähtien.

Alkuperäinen kaunokirjallisuuden kokoelma koostui lähinnä maailmankirjallisuuden klassikoista. Varsinkin 1700-luvun englantilaiset lukuromaanit (mm. Fielding, Sterne ja Swift) läysivät hyvin tiensä raahelaisporvariston käsiin. 1800-luvun lopulla koulukirjasto sai lahjoituksena kokoelman ns. Tauchnitz-niteitä, kustannusmaailman ensimmäisiä taskukirjoja.

Koulukirjastolla oli toisinaan kosolti rahaa hankkia kirjoja myös omaehtoisesti. Sen osoittavat aikoinaan kalliisti julkaistut kirjasarjat (mm. Shakespearen ruotsinkieliset näytelmät), jotka löytyvät koulukirjastosta täydellisinä.

Kuoppamäki kiinnittää huomiota koulukirjaston kaksikielisyyteen: useat kokoelman 1900-luvun alkupuolella julkaistuista kirjoista ovat kokoelmassa sekä ruotsiksi että suomeksi.

1800-luvulla käsitys kaunokirjallisuudesta oli huomattavasti laveampi kuin nykyään. Siksi esimerkiksi matkakirjat luokiteltiin siihen aikaan kaunokirjallisuudeksi eikä tietokirjojen joukkoon.

Kirjasto- ja tietopalvelun yliopettaja Jorma Niemitalo Oulun seudun ammattikorkeakoulusta erittelee artikkelissaan havaintojaan 1700- ja 1800-lukujen kirjojen sidoksista. Koulukirjaston vanhimmista kirjoista ulkomaalaiset kirjat ovat monesti alkuperäisessä sidosasussaan.

Osa kokoelmasta on sidottu varta vasten koulukirjaston kokoelmaa varten ja osa on tullut koululle yhtenäisesti sidottujen kirjasarjojen mukana. Koulukirjaston vanhat sidokset osoittavat kirjansidonnan olleen kallista ja arvokasta käsityötä.

Daniel Defoen klassikossa kuolema valtaa kaupungin

Avainsanat

1700-luku, books, Daniel Defoe, englantilainen kirjallisuus, klassikko, religion, rutto

Journal of the Plague Year (suom. Ruttovuosi) on Daniel Defoen romaani vuodelta 1722.

Maailmankirjallisuuden ensimmäinen menestyskirjailija Defoe (1660-1731) tekee puolifiktiivisessä romaanissa selkoa Lontoota vuonna 1665 koetelleesta ruttoepidemiasta. Ruttoon menehtyi neljäsosa kaupungin noin 400 000 asukkaasta.

Ruttovuosi on yhden miehen pitkä, päiväkirjamuotoinen silminnäkijäkertomus vuoden 1665 kokemuksista. Minäkertoja on satulakauppias, joka näkee naapureittensa, tuttaviensa ja tuntemattomien sairastuvan ja kuolevan yksi toisensa jälkeen.

Kauppiaalla on hypoteettinen käsitys, että rutto leviää hengityshöyryjen kautta. Sitä hän yrittää todistaa lukijalle lukuisten tapauskuvausten avulla, joita hän kuulee ympäri kuolevaa kaupunkia.

Romaani on täynnä taulukoita ja tilastoja, joita mies on onkinut jälkikäteen käyttöönsä kuin tutkiva journalisti.

Epidemian uskottiin alkaneen joulukuussa 1664, kun Hollannista tuotuja tavaroita kuljetettiin Englantiin. Ruttovuoden julkaisun aikoihin 1720-luvulla oli nähtävissä, että Marseillessa riehunut rutto saattaisi levitä Englantiin.

Defoen teos oli varoittava, käytännöllinen käsikirja siitä, miten estetään kuolettavan epidemian leviäminen terveiden joukkoon.

Defoe ryhtyi romaanikirjailijaksi vasta vanhoilla päivillään. Hän yhdisti mielellään sepitettä tosielämän tapahtumiin. Kaikki Ruttovuoden asiatiedot ovatkin autenttisia ja tarkistettuja.

Uskonnolliset näkökulmat

Defoen kertoja on uskonnollinen kristitty, joka ottaa tämän tästä kantaa ruttoon Jumalan tuomion välineenä.

Minäkertoja käy romaanin alussa jaakopinpainia, lähteäkö muiden tavoin karkuun kuolevasta kaupungista vai jäädäkö paikoilleen. Jäämisensä perusteeksi hän löytää hengellisen argumentin:

”Tulin ajatelleeksi, että jos Jumala todella halusi minun jäävän, hän pystyisi varjelemaan minua tehokkaasti kaiken minua ympäröivän kuoleman ja vaaran keskellä.”

Näin todella käykin: vaikka tuhansia kaatuu minäkertojan oikealta ja vasemmalta puolelta, hän jää itse ilman tartuntaa. Kertoja näkee kohtalossaan Taivaan isän kädenjäljen ja Suunnitelman, joka käy yli inhimillisen ymmärryksen.

Kauppias kuvaa paljon hätää kärsivien englantilaisten sielunelämää. Taikauskoiset ihmiset alkavat nähdä enkeli-ilmestyksiä ja muita erikoisia näkyjä. Puoskarilääkärit ja -apteekkarit sekä astrologit tekevät hyvän tilin, ennen kuin rutto tuhoaa heidätkin perheineen.

Myös uskonnollinen herätys leviää ruton rinnalla rahvaan pariin. Kirkot täyttyvät rukoilijoista, ja jumalanpalveluksia pidetään joka päivä, jopa ilman pappia.

Yhdessä romaanin huippukohdista kertoja joutuu julkiseen väittelyyn miesjoukon kanssa ruttotaudista Jumalan tuomiona. Ateistimiehet, jotka rienaavat kertojan uskonnollisia lähtökohtia, haudataan kahden viikon kuluessa valtavaan joukkohautaan.

Satulakauppias seuraa tarkasti pappien ja viranomaisten toimintaa kauhistuttavan epidemian aikana. Osa viranomaisista (kuten ylipormestari hallintokuntineen) saa häneltä perusteltuja kehuja.

Toisinaan kertoja moittii pahanpäiväisesti ihmisiä, jotka alentuvat käyttämään toisten hätää hyväkseen, varastamaan tavaraa kuolleiden taloista tai esiintymään puoskarilääkäreinä. Defoe kuvaa seikkaperäisesti myös työttömyyttä, joka seuraa massojen kuolemanpelosta ja kotiarestista.

Ruttovuodesta tuli yhteiskunnallisen kaupunkikuvauksen ja goottilaisen kauhutarinan klassikko. Defoen romaania luettiin ensin vuosikymmenien ajan todellisena silminnäkijäkertomuksena. Vasta 1780-luvulla teosta alettiin yleisesti pitää historiallisena romaanina.

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä.

Claes Andersson ja politiikan vuodet

Avainsanat

books, Claes Andersson, eduskunta, elämäkerrat, Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto, politiikka, Sauli Niinistö, Tarja Halonen

Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa. Katkelmia, muistikuvia, unia. Suom. Leena Vallisaari. WSOY 2000. 179 s.

Lääkäri-kirjailija Claes Anderssonista (s. 1937) ei pitänyt koskaan tulla poliitikkoa.

Toisin kuitenkin kävi. Andersson oli mukana perustamassa Vasemmistoliittoa ja toimi vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi ilman toivoa valinnasta – ja tuli valituksi eduskuntaan.

Myöhemmin kun Vasemmistoliitto lähti hallitusvastuuseen, Anderssonista leivottiin kulttuuriministeri kolmeksi vuodeksi (1995–1998).

Vuoden 2018 presidentinvaaleista toivuttuani tartuin vanhaan kirjaan Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY 2000), joka on yhteenveto Anderssonin vuosista kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1987–1999.

Mukana teoksessa on muistelmia myös lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin mies ei ollut mukana politiikassa. Kirjassa on näin vahvoja omaelämäkerran vivahteita.

Andersson kirjoittaa avoimesti ja persoonallisesti. Teksti on nautinnollisen mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista, vaikka ei olisi politiikasta edes kiinnostunut.

Psykiatrin kokemuksella Andersson paljastaa havainnollisesti ja selväjärkisesti, mitä voi tapahtua, kun ihminen on liian kauan ja tiiviisti julkisuudessa. Poliitikkojen julkisuudenkipeydestä Andersson kirjoittaa jopa sivukaupalla.

Mies kertoo diabeteksestaan, sydänvaivoistaan, ylipainostaan. Poliitikon elämä on kiivastahtista ja stressaavaa. Ruokailutottumukset ovat sen mukaiset. Andersson lihoi jo ensimmäisen kansanedustajavuotensa aikana kymmenen kiloa.

Koin erittäin myönteiseksi sen, että Claes Andersson ei sorru katkeruuteen eikä kosta entisille vastustajilleen. Sen sijaan hän painottaa asioita, joita pitäisi muuttaa yhteiskunnassamme.

Runoilija tuo julki monenlaisia havaintoja myös muista poliitikoista. Suurin osa heistä on vieläkin mukana päivänpolitiikassa.

Tarja Halonen opasti uutta kansanedustajaa vuonna 1987:

– Eduskunnassa on puute kahdesta S:stä: sosialismista ja seksistä!

Anderssonin kokemuksen mukaan Suomen eduskunta on kaikkea muuta kuin erotiikan pesä.

Pekka Haaviston kansansuosio vuoden 1987 eduskuntavaaleissa johtui pitkälti siitä, että hän puhui poliittista asioista kielellä, jota kansa ymmärsi.

Paavo Lipponen oli pääministerinä silloin, kun Andersson sai kulttuuriministerin pestin. Lipponen oli pienen puolueen ministeriä kohtaan asiallinen, ystävällinen ja kohteliaskin.

Toinen Paavo, Väyrynen, on Anderssonin mukaan poliittinen kameleontti, joka osaa muuttaa poliittista kantaansa tarkoituksenmukaisesti.

1990-luvulla Väyrynen esiintyi ensin vannoutuneena EU:n vastustajana. Tultuaan ministeriksi hän kuitenkin johti neuvotteluja, joiden seurauksena Suomesta tuli EU:n jäsen.

Sen jälkeen Väyrynen muuttui yhdessä yössä jälleen EU:n vastustajaksi, joka piti eduskunnassa tuntien puheita viivyttääkseen EU-äänestystä.

Sen jälkeen Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin 150 000 äänellä.

Vain harvat yltävät Väyrysen tasolle poliittisena Barbapapana.

Andersson kirjoittaa pitkään Sauli Niinistöstä, joka oli Lipposen sateenkaarihallituksen valtionvarainministeri.

”Niinistö sai minut hämmentymään. Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotakin mistä pidän, vaikka kuinka paheksun melkein kaikkea, mitä hän edustaa ja mihin politiikassa pyrkii.”

Niinistö oli 1990-luvun lopulla Anderssonin mukaan erittäin poikkeava suomalainen huippupoliitikko. Hän oli erittäin komea ja hyvin huoliteltu. Hyväkuntoinen rullaluistelija ja huippujuristi.

Lisäksi Niinistö oli onnistunut pysyttelemään poissa poliittisista skandaaleista. Hänen asemansa Kokoomuksen johtajana oli kiistaton.

Vuonna 1995 leskeytynyt Niinistö oli eduskunnan ja oman puolueensa naisten kauhu.

Anderssonin mukaan Niinistö kohteli esimerkiksi eduskunnan naisia arroganssilla, joka ärsytti heidät raivoihinsa. Kun nämä suuttuivat hänelle, Niinistö huvittui siitä.

Niinistö oli luonut imagon pelottomana, isänmaallisena ja kompromisseista kieltäytyvänä Johtajana, joka ei ikimaailmassa alentuisi mielistelemään tai silittämään äänestäjiä myötäkarvaan.

Hänen viestinsä valitsijoilleen oli karu: lupaan teille verta, hikeä ja kyyneleitä, jokainen teistä on oman onnensa seppä ja huolehdi itsestäsi. Muista ei tarvitse välittää, ellei heillä ole poliittista vaikutusvaltaa.

Anderssonin mukaan Niinistö jatkaa vanhaa suomalaista masokistista johtajaperinnettä, jonka Juho Kusti Paasikivi vei kaikkein pisimmälle.

”Sauli Niinistön suosio perustuu suureksi osaksi siihen, että hän osaa niin taitavasti edustaa sitä, mitä politiikassa pidetään vähiten suosittuna. Hänestä on tullut jonkinlainen sankari, koska hän itsepäisesti ja pilan varjolla evää kansalta sille kuuluvan osuuden ennätyspitkästä ja ennätyskorkeasta taloudellisesta kasvusta.”

Raastava koulumaailma haastoi kaunokirjailijaksi

Avainsanat

books, Kuusamo, Petri Vartiainen, suomalainen kaunokirjallisuus, Virke, yläaste

Petri Vartiainen. Kuva Tommi Tuomi 2013.

Petri Vartiainen (s. 1977) toimii yläkoulun äidinkielen opettajana Kuusamossa. Takana on toistakymmentä vuotta opettajana yläkoulussa, lukiossa ja ammattiopistossa. Vartiainen sijoittui kolmanneksi vuonna 2012 Otavan Suuressa Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailussa.

Vartiaisen toinen romaani Miehen ryhti  (Otava 2016) avaa varsin realistisia näköaloja suomalaisen yläasteen maailmaan. Kirjailija tavoittelee moniäänisyyttä, aforistisuutta ja jopa esseemäisyyttä. Romaanikerronnan tosipohjaisuus näkyy ennen kaikkea realistisuudessa. Miehen ryhdissä on myös pamflettimaista kärjistystä. Tilanteet ja miljöö ovat tosipohjaisia mutta ihmiskohtalot fiktiivisiä.

– Mielestäni aiheen yhteiskunnallinen tärkeys vaatii sitä, että romaanikerronta sisältää myös dokumentaarisen tuntuista tekstiä, kirjailija sanoo.

Petri Vartiainen alkoi haaveilla kirjailijan ammatista 15-vuotiaana. Rocklyriikka siivitti nuorukaista kirjoittamaan paljon omia runoja. Vähitellen kirjoittaminen muuttui koko ajan vakavammaksi ja tavoitteellisemmaksi. Ilmaisu on kehittynyt tavallaan muun elämän ohessa eikä ole kuulemma koskaan haitannut opiskelua tai ansiotyötä. Vuosien kirjoittamisen myötä lause on löytynyt.

Vartiainen pitää koulukeskusteluun osallistumista hyvin tärkeänä. Digihuumassa monesta asiasta on annettu julkisuuteen niin ruusuinen kuva, että sitä oli helppo repiä romaanissa auki havainnollisten tapauskuvien avulla.

– En tietenkään väitä, että kaikissa Suomen kouluissa olisi tällaisia ongelmia – ei ainakaan nykyisessä työpaikassani kuusamolaisessa yläkoulussa – mutta raastavasta todellisuudesta on silti kysymys.

Vartiainen julkaisi esikoiskirjansa Isäasentoja vuonna 2014. Molemmissa kirjoissa kerrotaan samasta ydinperheestä eli Ari-nimisestä yläkoulun äidinkielen opettajasta ja hänen perheensä. Vartiainen näkee etuoikeutenaan sen, että opettajan ja kirjailijan työssään hän saa pohtia koko päivän ajan kieleen ja kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, koulussa yhdessä nuorten kanssa ja kotona yksin käsikirjoitusten parissa.

Koulun miljöö on Vartiaiselle omanlaisensa pienoiskuva yhteiskunnasta. Kirjailijan mielestä säästöjen ja muutosten keskellä ajatus yleissivistyksestä ja perustaidoista on jäänyt taka-alalle. Osaamista tärkeämpää tuntuu olevan maailman teknisen kehityksen mukana pysyminen.

– Poissa on se ihmiskuva, johon kuuluu kehittyä pitkäjänteisen työnteon kautta ja löytää työn mahdollistama rautainen perusosaaminen. Emme tarvitse yhtäkään huuhaa-sukupolvea, joka on oppinut digitaalisia pikavoittoja mutta ei tarvittavaa työmoraalia.

Työuupumus on kirjailijan mukaan merkittävä perheiden hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Miehen ryhdissä opettajahenkilön väsymys toimii esimerkkinä yleisellä tasolla.

– Työelämän vaatimukset ovat koventuneet. Myös ylisukupolvisuus on yksi teema: miten menneisyyden traumat vaikuttavat lapsiin ja jopa lapsenlapsiin. Mielestäni Miehen ryhti on myös vähemmistökirjallisuutta, sillä monessa koulussa naispuolisia opettajia on enemmän kuin miehiä. Tätä kautta avautuu yksi miesopettajien alakulttuuri.

Suosikkikirjailijasi?

– Erno Paasilinna on ehdottomasti tärkein, jo asenteensa ja kielellisen tinkimättömyytensä takia. Juha Seppälä on toinen, hänen myötään olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kolmas on Hannu Mäkelä, joka on teostensa lisäksi vaikuttanut persoonana, sivistyneenä, monipuolisena lukijana ja kirjailijana. Ulkomaisia vaikuttajia on paljon, esimerkiksi japanilaiset Yasunari Kawabata ja Junichiro Tanizaki.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Vaikka kuvallinen kulttuuri vie tilaa kirjalliselta sivistykseltä, on meidän kyettävä turvaamaan kielen asema monilukutaidon perustana.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.