Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Romaani opettajan masennuksesta

Avainsanat

books, Katri Rauanjoki, koulu, Virke

Oululainen äidinkielen opettaja Katri Rauanjoki (s. 1973) kirjoitti ahdistavasta elämänvaiheestaan romaanin. Kirjailijan toinen romaani Jonain keväänä herään (Atena 2016) kertoo Kertusta, luokanopettajasta, jonka mieli synkkenee synkkenemistään syksyn pimentyessä.

Romaanin lähtökohdat ovat kirjailijan mukaan omakohtaiset, vaikka juonen tasolla teksti on fiktiivinen. Rauanjoki sairastui itse vuonna 2008 keskivaikeaan masennukseen ja koki sen jälkeen myös siitä toipumisen monet vaiheet. Romaanissa luokanopettaja joutuu seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Myös tämä on kirjailijalle tuttua omasta kokemuksesta.

Kirjoittaminen on aina ollut osa Katri Rauanjokea. Jo lukiolaisena hänelle oli selvää, että hän haluaa olla kielen ja kirjallisuuden kanssa tekemisissä ammatinkin puolesta. Niin hänestä tuli juuri äidinkielen opettaja.

Kirjallisia esikuvia Rauanjoella on paljon:

– Ihailen hyvin monenlaisia kirjailijoita. Kirjallisen kehitykseni kannalta tärkeimmät ovat varmaan Rosa Liksom ja Kurt Vonnegut – molemmat leikkivät toden ja fantasian kanssa ja molempien kirjoissa on sekä yhteiskunnallisuutta että huumoria.

Katri Rauanjoesta ei pitänyt tulla opettajaa ollenkaan, mutta laman takia hän teki ”varalta” kasvatustieteelliset opinnot. Hän haluaa pitää molemmat ammatit itselläni ja olla välillä kirjailija ja välillä opettaja.

– Se on todella antoisaa puolin ja toisin, Rauanjoki sanoo.

Romaanissa Kerttu kirjoittaa säännöllisesti ahdistuksen hetkillä ajatuksiaan unikkokantiseen muistivihkoon. Kertun muistikirjalla on kirjailijan mukaan vastineensa tosielämässä. Kirjoittaminen on mitä terapeuttisinta toimintaa. Metsän ja luonnon kuvaus on kirjassa samalla alitajuisen ja aidon kuvausta. Kertun matka takaisin tuntevaksi ja eläväksi olennoksi on samalla matka yhteyteen ympäristön kanssa.

Kertun mielentila synkkenee romaanin alkupuolella kuin ukkospilvi taivaalla. Sitten onnistunut terapia kääntää katseet elämäniloisempiin asioihin. Rauanjoki kävi itse useamman vuoden psykoanalyyttisen terapian masennuksen vuoksi. Sen merkitys omalle toipumiselle oli valtavan suuri.

Romaanissa vaihdetaan välillä kerronnan näkökulmaa: toisinaan Kerttu toimii minäkertojana, toisinaan häntä katsotaan ulkopuolisen silmin. Rauanjoki perustelee:

– Jos äänessä olisi vain Kerttu, niin varsinkin kirjan alku olisi mennyt helposti liian itseensä käpertyneeksi ja staattiseksi. Lassen hahmo tuo etäisyyttä ja perheen näkökulmaa. Sairaushan ei kosketa vain sairastunutta. Olisi tärkeä puhua koko perheen jaksamisesta.

Katri Rauanjoki kirjoitti romaaniaan seitsemän vuoden aikana. Lopullinen kokoaminen ja työstö kesti noin vuoden.

Yksi tärkeä aihepiiri liittyy koulutyön kiristyviin reunaehtoihin. Kerttu viihtyy opettajana mutta väsyy koulutyön muihin ongelmiin.

– Kertun näkemys koulusta on tietysti hyvin subjektiivinen ja masentuneella on tapana nähdä asiat negatiivisina. Halusin nostaa esille ilmiöitä, jotka ovat tosia suomalaisessa ihannoidussa koululaitoksessa, mm. opettajien uupumus ja pätkätyöt. Niille toivoisin tehtävän paljonkin, samoin tietysti romaanissa esiintyvän kaltaiselle seksuaaliselle häirinnälle ja työpaikan heikolle ilmapiirille. Ne eivät ole mielestäni suomalaisen koulun koko kuva, mutta asioita, joista pitäisi puhua, Rauanjoki sanoo.

Siviilitoimensa ohella Rauanjoki opetti Oriveden opistolla luovaa kirjoittamista 2014-2016. Kuluvana syksynä hän jatkaa luovan kirjoittamisen opettajana Iin kansanopistossa.

– Luovan kirjoittamisen ohjaaminen on tuttua työtä lukion soveltavien kurssien kautta, niitä olen vetänyt yli kymmenen vuotta. Ohjaaminen on valtavan ihanaa työtä, josta opin aina vähintään yhtä paljon kuin opiskelijani.

Monista suosikkikirjoistaan Rauanjoki listasi tämän hetken mieleenpainuvimmat lukukokemukset:

1. Marcus Zusak: Kirjavaras. Tempaisi mukaansa ja kosketti monella tasolla. Puhdistavin ja syvin ”itken ja luen” -kokemus pitkiin aikoihin.

2. Minna Canth: Anna-Liisa. Luin nuorena tyttönä. On hienosti rakennettu, Anna-Liisaan samastuu ja samalla hänen rikoksestaan järkyttyy. Canth opetti, että kirjallisuus on ja sen pitäisi olla yhteiskunnalista.

3. Jose Saramago: Kertomus sokeudesta. Rakastan ajatella, mitä tapahtuu kun maailma menee vähän raiteiltaan. Tässä sellainen muutos on toteutettu juuri niin hienovaraisesti ja kaikkeen vaikuttavasti kuin se todellisuudessa tapahtuisi.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 4/2016.

Marski maailmanmatkaajana

Avainsanat

Anne Leinonen, books, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Juri Nummelin, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Mannerheim, Samuli Antila, Turbator, Vesa Sisättö

Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. Turbator 2012. 172 s.

Porilaissyntyisen mutta Turussa asuvan Juri Nummelinin  (s. 1972) toimittama kokoelma Mannerheimin seikkailuja (2012) esittelee Suomen todellisen suurmiehen keksityissä lainaryysyissä ja todellisuuspohjaisissakin kuoseissa.  Pokkarin kustantajana on turkulainen pienkustantamo Turbator.

Nummelin on koonnut kokoelmaan Mannerheim-tekstejä yhdeksältä kirjailijalta. Mukana ovat muun muassa fantasiakirjailijat Anne Leinonen ja Vesa Sisättö sekä lastenkirjailija Harri István Mäki. Teokseen tuo porilaista väriä toimittajan lisäksi porilaislähtöinen Jussi K. Niemelä, joka on ansioitunut tietokirjailijana sekä Suomen vapaa-ajattelijoiden liiton entisenä puheenjohtajana.

Kokoelman yleisvaikutelma on sekava sekä sisällöllisesti että tyylillisesti. Marski seikkailee muun muassa Egyptissä, Englannissa ja Venäjällä. Kokoelman päättävässä Samuli Antilan novellissa Mannerheim antaa viimeisen haastattelunsa Geneven-kodissaan Sveitsissä.

Historiallisia henkilöitä esiintyy useita. Josif Stalinin hahmo saa uusia muotoja Jussi Katajalan kynästä. Harri István Mäen novellissa Tampereen punakaartilaisten päällikkö Hugo Salmela muistelee nuoruuden vaiheitaan Mannerheimin kanssa juuri, ennen kuin jälkimmäisen armeija valtaa Tampereen. Anne Leinosen irvokkaassa tarinassa Hitlerin kuuluisa vierailu marsalkan syntymäpäivänä päättyy hurmeiseen verilöylyyn suomalaisten ja saksalaisvieraiden välillä.

Fiktiivinen Mannerheim on kokoelmassa välillä kenraalien esikoinen, välillä maailmaa kiertävä vakooja. Hän seikkailee iloisesti myös kuuluisien fantasiahenkilöiden seurassa. Heikki Nevalan avaustarinassa Gustaf törmää Englannissa tohtori Jekylliin ja Edward Hydeen ja todistaa kauheita veritekoja.

Jussi K. Niemelän hirtehisessä ”Operaatio Äijäkupittaa”-novellissa suomalainen tiedemies huomaa suomalaisten olevan maailman kansojen alkurotu. Marski vaalii tätä salaisuutta pienen valtion edun mukaisesti aikana, jolloin saksalaiset puhdistavat Eurooppaa oman rotupolitiikkansa siivittäminä.

Scifi-matka Jumalan luokse

Avainsanat

books, J. P. Koskinen, Jumala, kreikkalainen mytologia, Raamattu, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016. 293 s.

Kirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) uusin kaunokirja on jännittävä scifi-romaani Luciferin oppipojat. Tieteisromaanissa matkataan läpi avaruuden kaukaiselle Olympos-planeetalle etsien maapallon jumalien syntysijaa. Jumalat löytyvätkin, ja niiden takaa paljastuu yhtä ja toista kiintoisaa ja vähemmän jumalallista.

Romaanin päähenkilönä on Gabriel Bonhomme -niminen vanhempi mies, jolla on takanaan useita, vuosia kestäneitä avaruusmatkoja. Bonhomme on tullut Maassa kuuluisaksi siitä, että hän on onnistunut löytämään (kristillisen) Jumalan ja jopa tappamaan tämän. Miten, missä ja miksi: siinä kysymyksiä, joita romaanissa selvitellään loppusivuille asti.

Jumala, jonka Bonhomme on tappanut ensimmäisellä Olympos-matkallaan, on muumioitunut ihmisolento, jonka Bonhomme oli haudannut metsään. Olento paljastuu lopulta lavastukseksi, tuhansia vuosia kestäneeksi komediaksi.

Löytyykö todellinen Jumala romaanin aikana? Itse asiassa eipä taida, mutta sitä vastoin sellaiseen uskovia henkilöitä löytyy joitakuita.

Kosmiset maailmanmatkaajat

Koskisen romaani on kiintoisasti täynnä ironisia viittauksia Raamattuun ja kreikkalaiseen mytologiaan. Yksi niistä on ollut ristiä Bonhommen avaruusaluksia Lucifer-nimellä. Romaanin todellinen Jumalan vastustaja ei kuitenkaan ole avaruusalus, vaan Bonhomme itse, joka on valmis räjäyttämään jopa planeettoja pelastaakseen ihmiskunnan julmien ”jumalien” käsistä.

Koskisen romaanikertoja selittää jopa joitakin Raamatun kertomuksia Olympos-planeetan alkuperäisasukkaiden tekosilla. Homo sapiensin esi-isinä tunnetut neanderthalinihmiset ovat Koskisen romaanissa kosmisia maailmanmatkaajia, joilla on yliluonnollisia voimia ja kykyjä.

Kertoja selittää tällaista avaruusmatkailua Vanhan testamentin Hesekielin kirjan 1. luvulla, jossa profeetta kuvaa erikoista enkelinäkyään. Scifi-romaanissa kuvaus on avaruusaluksen laskeutumista, jota Hesekiel kuvaa omalla tavallaan. Ihmiskunnan kosmiset kätilöt saapuvat tähtien takaa ja luovat ihmiset apinoista.

”Olen lukenut teologiaa ja mytologiaa riittävästi ymmärtääkseni, että muinaisten tekstien lähde oli silmieni edessä. Jumalat olivat eläneet ihmiskunnan tarinoissa vuosituhansien halki. Jumala oli ollut meille suuri arvoitus. Nyt se arvoitus oli ratkaistu, mutta jumalan takana piili varmasti toinen jumala, josta emme tienneet mitään. Olimme ottaneet lopullisen askeleen sijaan vasta ensimmäisen matkalla, niin, minne?” (s. 163)

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä syyskuussa 2016.

Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)

Avainsanat

books, literature article, Mika Waltari, religion

Mika Waltari (1908–1979) oli kirjailija, joka eli ja kirjoitti alituisten murroskausien keskellä. Suomea hänen elinaikanaan kohdanneet voimakkaat murroskaudet ja kriisitilanteet  – vuoden 1918 sota, lapuanliike, toinen maailmansota ja kylmä sota – eivät myöskään jääneet näkymättä hänen tuotannossaan.

Yksi osa-alue, jolla kuohuva 1900-luku jätti Waltariin jälkensä, oli kysymys uskosta ja uskonnosta. Ympäröivän yhteiskunnan myllerrykset kirkastivat Waltarille kristillisen uskon Jumalaan avaimena ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Waltarille uskonnollinen usko oli tärkeä, vaikka se sisälsikin ”suvaitsemattomuuden ja tuhon siemenen”. Ihmisen täytyi kirjailijan mielestä uskoa Jumalaan, koska uskolla oli hyvä mahdollisuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita. Tämä puolestaan loi edellytykset toivolle paremmasta maailmasta.

Uskonnollinen aines olikin merkittävällä sijalla lähes kaikessa Waltarin tuotannossa. Alkuperäisen kristinuskon etsintä näkyy selvimmin Waltarin tuotannon alussa ja lopussa. Tuotannon alkuun sijoittuu uskonnollisen nuorukaisen totuutta hapuileva runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927). Kirjailijantyönsä päätökseksi Waltari kirjoitti ajanlaskun alkuun sijoittuvathistorialliset romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964), joiden aiheet ja monet henkilöistäkin ovat suoraan Uudesta testamentista.

Suorimmalla tavalla uskonnollisia aiheita lähestyy nykypäiviin sijoittuva Feliks onnellinen (1958). Feliks on helsinkiläinen tilastokeskuksen virkamies, joka kokee olevansa pakotettu julistamaan uskonnon sanomaa ihmisille. Hän hyökkää öisillä kaduilla ihmisten eteen kertomaan Jumalan rakkaudesta.

Samalla kun kristillinen usko loi Waltarin mukaan edellytykset toivolle paremmasta maailmasta, ihmiskunnan tie näytti etenevän täysin päinvastaiseen suuntaan. Toisen maailmansodan aikana mestarikirjailija menettikin perin juurin uskonsa ihmisten omaan maailmanparannuskykyyn.

Pääteoksessaan Sinuhe egyptiläisessä (1945) Waltari kuvaa äärimmäisen pessimistisesti, kuinka ihanneyhteiskunnan yrittäjät tuhoutuvat ja vetävät mukanaan tuhoon myös läheisensä ja kannattajansa. Ihmiset eivät pysty rakentamaan samanlaista ihanneyhteiskuntaa, joka siintää Raamatun Jumalan todellisuudessa.

Elämänsä aikana Waltari pohdiskeli paljon sielun kuolemattomuutta. Kiinnostus aihetta kohtaan näkyy jo hänen opiskeluaikoinaan tekemästään uskontotieteen opinnäytteestä Taivaallinen rakkaus (1928). Nuori ylioppilas ajatteli, että ruumiin kuollessa raukeaa sielukin eikä ihmisestä jää mitään jäljelle.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjailija piti kuolemattomuutta yhä haavekuvana, mutta silti tavoittelemisen arvoisena. Myöhemmin Waltari omaksui käsityksen, että kuolemattomuus on mahdollista saavuttaa henkisen kasvun kautta. Tämä käsitys näkyy hänen tuotannossaan ennen kaikkea romaanissa Turms kuolematon (1955).

Pyrkimys jatkuvaan henkiseen kasvuun olikin Waltarin tärkeimpiä henkilökohtaisia tavoitteita. Waltarin mielestä henkinen kasvu on nopeinta nuoruudessa, jolloin alttius ottaa vastaan uusia vaikutteita on suurin. Vanhetessaan ihminen ottaa vastaan vaikutteita hitaammin, harkitsee asioita malttavaisemmin ja lujittaa itsenäisiä mielipiteitään.

Henkistä kasvua ruokkii Waltarin mukaan varsinkin yksinäisyys, koska se asettaa ihmisen eteen haasteen sen voittamiseksi. Tällöin ihminen alkaa pyrkiä suvaitsevaisuuteen, inhimillisyyteen, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Sielun kuolemattomuutta pohtivaa Waltaria viehätti 1970-luvulla voimakkaasti myös jälleensyntymisoppi, vaikka Ihmisen ääni -teoksen perusteella hän ei koskaan omaksunutkaan ajatusta.

Runsaasta hengellisten aiheiden pohtimisesta huolimatta Waltarista ei koskaan tullut uskovaista tai harrasta kristittyä.

– Kirjoittaessani Feliks onnellista ja Valtakunnan salaisuutta minua vaivasi epävarmuus, tunne, että sana kristitty on niin suunnattoman vaativa, että en voi käyttää sitä itsestäni, Waltari sanoo Ihmisen äänessä.

Yksilöllisen pelastuksen ongelman hän näki jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi. Elämän tarkoituksesta Waltari ajatteli, että ihminen syntyy maailmaan omaa itseään varten ja oman sisimmän itsensä toteuttajaksi.

Vaikka uskonnollinen usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta, kirjailija kuitenkin esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945).

Kirjailijan ystävän, kirkkoherra Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Vaikka luterilaisuus kävi ajan mittaan Waltarille yhä vieraammaksi, hän koki silti tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Kirkko sisälsi kirjailijan mukaan paljon säilyttämisen arvoisia arvoja.

– Vapaisiin kirkkokuntiin liittyminen usein ilmaisee, että ihmisillä on voimakas uskonnollinen tarve, jota perinnäiset kirkot eivät tyydytä, kirjailija sanoo Ihmisen äänessä.

Kiintoisa kuriositeetti on, että Waltari uskoi kuolemaansa asti sitkeästi enkeleihin.

Kirjallisuus:

Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY 1982.

Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. 3., uusittu painos. Otava 1991.

Waltari, Mika: Ihmisen ääni. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978. Kirjailijan muistelmia. WSOY. 1980.

– – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2006.

Harry Potter -kirjat eivät ole okkulttisia (2004)

Avainsanat

book review, books, Harry Potter series, J. K. Rowling

”Kiinnostus Harry Potterin maailmaa kohtaan on ilmaus maagisista uskomuksistamme, mutta se on myös laajempi osoitus luovuuden ja kulttuurin välisen suhteen pohdinnasta.”

Näin toteaa englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake teoksessaan Harry Potterin ilmestys, jossa hän tähyää Potter-kirjojen menestyksen taakse. Tämä erikoinen kirjallinen ilmiö johdattelee ajatukset kirjallisuuden reunaehtojen äärelle.

Mikä selittää Potter-kirjojen suuret myyntiluvut? Kun Joanne Kathleen Rowlingin romaani Harry Potter ja Feeniksin kilta julkaistiin alkuvuonna 2004 suomeksi , sitä painettiin heti peräti 170000 kappaletta. Tämä on jopa pöyristyttävä määrä suomenkieliselle ensipainokselle, joka normaalisti on 3000–10000 kappaletta.

Painos- ja myyntiluvuillaan Harry Potter lyö näin laudalta suomalaiset klassikot, ulkomaalaiset käännösmenestykset sekä Finlandia-voittajat. Maailmalla Potter-kirjoja on myyty jo 250 miljoonaa kappaletta. Kirjat ovat Blaken mukaan vauhdittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutta nousua varsinkin Englannissa.

Potter-kirjojen suosion salaisuutta on syytä tarkastella romaanien sisältöjen kautta. Romaanit selvästi vastaavat sisällölliseen kysyntään. Varsinkin nuoret lukijat tarttuvat halukkaasti Rowlingin romaaneihin.

Monista hauskoista tilanteistaan huolimatta Potter-romaanit ovat melko synkkiä juttuja. Niissä on voimakkaita jännitteitä, jotka eivät liity niinkään henkimaailmaan, vaan aivan tavallisiin ja kaikille tuttuihin ihmissuhdekuvioihin.

J. K. Rowling tavoittelee selvästi monenlaisia yleisöjä, niin lapsia kuin aikuisia lukijoita. Rowlingin aihepiiri numero yksi on perhe, jonka jäsenten keskinäistä yhteyttä edes kuolema ei pysty murtamaan. Perustavat perheteemat toistuvat Rowlingilla romaanista toiseen: orpous ja hyvät/huonot vanhemmat.

Harryhan on vanhemmistaan orvoksi jäänyt poika, jota kasvattivanhemmat kohtelevat huonosti. Harryn paras ystävä Ron puolestaan kuuluu Weasleyn velhoperheeseen, jonka vanhemmat ovat melkoisia höppänöitä mutta jossa kuitenkin asuu todellista perheonnea. Harryn toisella hyvällä ystävällä, tytöllä nimeltä Hermione, on taas aivan tavalliset vanhemmat, jotka suhtautuvat ymmärtäväisesti tyttären velho-ominaisuuksiin.

Vaikka Harrya ahdistaa melkoisesti kateus ystäviensä paremman kohtalon vuoksi, hän ei kuitenkaan ole huomaamatta niitä ikätovereitaan, jotka ovat saaneet oikein ilkeitä vanhempia. Tällöin sääli astuu toisinaan kuvaan mukaan. Harrylla on monta selvää vihamiestä, koska hän herättää ihmeellisillä kyvyillään voimakkaita kateudentunteita jopa aikuisissa romaanihenkilöissä.

On huomionarvoista, ettei Rowling anna kovin syvällisiä vastauksia kuolemanjälkeisen elämän arvoitukseen. Vaikka Potter-kirjoissa esiintyy lukuisia kuolleiksi luokiteltuja henkilöitä, näiden ”muodonmuutosta” lähestytään lähinnä ironisesti, ei vakavasti eikä tarkoitushakuisesti. Kaikkein irvokkain näistä henkilöistä on lähes päättömän Nickin aavehahmo, joka on täydellinen pelle eikä mikään pelottava kummitus.

Niin kuin englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake on todennut, Potter-kirjoissa ei oikeastaan kuvata lainkaan oikeita maagisia suuntauksia. Tämä on tärkeä havainto, koska se vie pohjan okkulttisilta analyyseiltä. Romaanien synkkyys on aivan toisella pohjalla.

Rowlingin esittelemä taikuus on mielikuvituksen leikkiä, jossa ihmeitä katsellaan lasten silmin ja taikuutta luodaan lasten silmiä varten. Rowlingin taikamaailma ei muodostu okkulttiseksi, vaan fantastiseksi.

Blaken ei ole vaikea ymmärtää, miksi jotkut kristityt ovat kauhuissaan Rowlingin romaaneista. ”Potter-tarinoissa ei ole mitään siitä kristillisestä allegorisuudesta, jota on esimerkiksi C. S. Lewisin Narnia-kertomuksissa tai J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –kirjassa. Itse asiassa aivan päinvastoin”, Blake kirjoittaa.

Blake kuitenkin toteaa, että Potter-kirjat eivät ole kristillisyyden vastaisia, mutta eivät sen puolestakaan. ”Uskolla ei ole kirjoissa sijaa, eikä saatanapalvonnalla.” Potter-romaanien taikamaailma ei haasta vuoropuheluun uskontoja vaan fantasiakirjallisuutta.

Yksi kiintoisa näkökulma Potter-kirjoihin on tarkastella Rowlingin muotoilemaa aikuisnoitien maailmaa. Se, mitä velhot tekevät Tylypahkan 7-vuotisen koulun käytyään, ei välttämättä näytä kovin värikkäältä tai houkuttelevalta. Nuoret, omaleimaiset persoonat muuttuvat aikuisina ikään kuin harmaaksi massaksi: virkamiehiksi, joita kukaan ei muista, ja perheenäideiksi, jotka katoavat loppuiäkseen koteihinsa.

Feeniksin killassa sarjan entisten osien hauskuus muuttuu pikkuhiljaa tummiksi juonteiksi. Rowling sekoittaa teini-ikäisten noitien kommelluksiin erittäin ikäviä ja ahdistavia kohtaloita. Tällöin romaanin juoni saa sellaisia sävyjä ja painolasteja, joiden vuoksi en voisi ajatellakaan lukevani uutta Potter-kirjaa ala-asteikäiselle lapselleni, nuoremmista puhumattakaan.

Feeniksin killassa on kohtaus, jossa aikuisten velhojen ja Tylypahkan oppilaiden maailmojen ero havainnollistuu. Vanha velho esittelee Harrylle ja tämän tovereille opiskeluaikojensa ryhmävalokuvaa, jossa Harryn edesmenneet vanhemmatkin ovat mukana.

Valokuvan paristakymmenestä nuoresta miehestä ja naisesta suurin osa on menehtynyt väkivaltaisesti. Kuolema on Potter-kirjojen synkkä varjo, jota kohtaamaan nuoret päähenkilöt kasvavat henkisesti ja yllättävästi. Päähenkilökolmikolla onkin ollut hengenlähtö lähellä monet kerrat viiden Potter-romaanin seikkailuissa.

Kirjallisuutta:

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix (Englanti 2003). Suom. Jaana Kapari. Tammi 2004. 1050 s.

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa. Alkuteos The Irresistible Rise of Harry Potter (Englanti 2002). Suom. Joel Kuortti. Vastapaino 2004. 128 s.

Julkaistu Ristin Voitossa 25/2004.

 – – – – – – – – – – – 

Ks. myös https://johiltunen.wordpress.com/2012/09/24/j-k-rowling-kuoleman-nayttamon-fantastiset-varit/

 

Risto Isomäki – Ekokatastrofitarina (2000)

Avainsanat

book review, books

   

Tiedetoimittaja Risto Isomäki (s. 1961) julkaisi syksyllä 2000 kolmannen romaaninsa. Herääminen (Tammi) sisältää kauhuromanttisesti kerrotun skenaarion ilmaston äkillisen lämpenemisen vaikutuksista maapallon elinoloihin. Mukana on myös vahvoja annoksia rakkautta, jännitystä ja muita viihteellisiä elementtejä.

Isomäki on tullut tunnetuksi ekologisiin kysymyksiin erikoistuneena tiedetoimittajana, joka on paneutunut tuotannossaan myös kehitysyhteistyöhön ja kansainväliseen elintarvikekauppaan. Hän on kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin tieteiskirjailijamme.

Risto Isomäki aloitti scifi-tuotantonsa 1991, jolloin debytoi novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset ovat saaneet merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla. Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta Maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetetään ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä. Jo vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti romaanin tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki on siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta. Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit ja uutuusromaani Herääminen ovat perussävyiltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Ihminen ei voi mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofisia ja saastumista, elleivät kansat yhdisty yhteisiin ponnisteluihin ekosysteemien hyväksi. Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyy uutuudessakin painajaismaiseksi. Toivottomuus on Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta, jonka kautta hän epäilemättä haluaa herätellä yhteiskunnan päättäjiä ja muuttaa yleistä mielipidettä ympäristöasioiden suhteen.

Henkilökuvaajana Isomäki ei ole parhaimmillaan, toisin kuin kiintoisien miljöiden ja juonikuvioiden sommittelijana. Isomäen romaanihenkilöt eivät ole kovinkaan syvällisiä, vaan Valittujen Palojen tiivistettyyn tapaan pelkistettyjä hahmoja kosmisten tapahtumien keskiössä. Isomäen romaanikerronnassa on suomalaisittain katsottuna lähes ainutkertaisia määriä ekologisia ja geopoliittisia taustatietoja ja detaljeja. Hän tuntee asiansa ja alansa perusteellisesti ja osaa yhdistää parhaiden teknotrilleristien tavoin kiintoisia asiatietoja mukaansatempaavaan juoneen.

Julkaistu Satakunnan Kansassa syksyllä 2000.