VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: books

Sodan järkytys siirtyi Tolkienin fantasiaan

09 sunnuntai Hel 2020

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, books, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Game of Thrones, J. R. R. Tolkien, Jaakko Kankaanpää, käännöskirjallisuus, Kersti Juva, Suomen Kuvalehti, WSOY, WW I

tolkien

J. R. R. Tolkien: Gondolinin tuho. Alkuteos The Fall of Gondolin (Englanti 2018). Toim. Christopher Tolkien. Kuvittanut Alan Lee. Suom. Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva. WSOY 2019. 315 s.

”Kun nyt katson työtäni, jonka yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olen saanut päätökseen, sen tarkoituksena on nähdäkseni ainakin osittain ollut tuoda paremmin esille ”Silmarillionia” ja sitä, kuinka suuri on sen merkitys Tarulle Sormusten herrasta – miten se muodostaa välttämättömän ensiajan kahdelle isäni luomukselle, Keski-Maalle ja Valinorille.” (s. 11)

Näillä sanoilla avaa Christopher Tolkien (1924–2020) isänsä nimiin laittamaansa teosta Gondolinin tuho. Teos on yksi niistä J. R. R. Tolkienin (1892–1973) alkuperäisistä kadonneista tarinoista, jotka muodostivat perustan kirjailijan pääteokselle, Silmarillionille.

Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaa 1917 brittiarmeijan kasarmeissa. Se on ensimmäinen tarina hänen Keski-Maastaan. Vuoden 1920 kevätpuolella Tolkien luki tarinan Oxfordissa Exeter Collegen esseekerholle, vaikkei kyseessä ollut tavanomainen esseeteksti.

Tarinan ensimmäinen puoli tulkitsee Tolkienin hidasta velvollisuuden hyväksymistä sodan ensimmäisenä vuotena, toinen puolisko heijastaa hänen henkilökohtaista kamppailuaan Sommen taistelussa.

Gondolinin surullinen tarina tulee lähelle myös keväällä 2019 julkaistua Tolkien-elokuvaa. Kauhun hetket juoksuhaudassa inspiroivat kirjailijaa fantastisten ainesten äärelle.

Itsenäinen, kirjanpituinen versio tarinasta julkaistiin Englannissa vasta 30. elokuuta 2018.

Teoksen haltiankielisessä nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen.

GONDOLININ TUHOON on liitetty laajoja kommentaariosuuksia. Ne ovat oikeastaan teoksen parhaimpia osia.

Christopher Tolkienin toimitustavasta on todettava, että hän on sijoittanut mukaan varsinaisen tarinan rinnalle myös varhaisimmat versiot muutoskommentteineen. Samaa tekniikkaa hän käytti myös teoksessa Beren and Lúthien (2017) ja vähäisemmin teoksessa Húrinin lasten tarina (2007).

Gondolin oli noldoli-haltioiden upea salainen kaupunki Keskimaan Ensimmäisellä Ajalla. Elettiin aikaa, joka on noin tuhat vuotta ennen Sormusten Herran tapahtumia.

Pitkän linjan Tolkien-suomentajan Kersti Juvan sekä Jaakko Kankaanpään yhteissuomennos toisintaa Silmarillionin, Sormusten Herran ja Hobitin suomennoksista tuttua kielimaisemaa ja käännöstapaa. Tosin monia sanoja on korjattu vastaamaan paremmin Tolkienin alkuperäisiä ilmaisuja.

kerstijuva3
jaakkokankaanpää

ESIMERKIKSI HALTIANKIELISESSÄ nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen. Gondolinin tuhon sanasto-osuudessa selitetään käytetyn Tolkienin alkuperäisiä muotoja. Näin esimerkiksi noldor on noldoli, Melkor on Melko jne.

Kaiken kauniin ja ihmeellisen vastapoolina oli Melko, Rautavuorilla majaileva pahuuden ruumiillistuma, jonka vakoojia löytyi joka paikasta ja jonka vihaiset hiisit (örkit) olivat saastuttaneet monta paikkaa. Örkit ovat haltiakielellä glamhoth, kauhistuttavan vihan kansa.

Melko, joka nimeä ei saanut mainita, vertautui lähes suoraan J. K. Rowlingin pääpahikseen Voldemortiin. Melkon voima haltioihin nähden oli pohjattoman kauhun lumous, niin että hän tuntui olevan alati lähellä haltioita, vaikka nämä olisivat kuinka kaukana tahansa Varjovuorista.

Tolkien sepitti paratiisin ylisanoja säästämättä.

GONDOLININ TUHON taustalla oli Nirnaeth Arnoediad eli Lukemattomien kyynelten taistelu, jossa Melko oli voittanut haltioiden armeijan ja tehnyt heistä kaivosorjia.

Romaanin alussa Ulmo houkutteli Tuorin lähtemään kivessäasujien luokse. Taustalla oli noldolin orjuus Melkon rautasaappaan alla. Rautavuoret oli nimetty Varjovuoriksi. Niiden alla oli Melkon valtakunta, jossa noldori asuivat orjuudessa. Örkkien kanssa!

Melko ei kuitenkaan ollut saanut selville kivessäasujien salaista kaupunkia Gondolinia, johon Tuor opastettiin ja jossa asuivat viimeiset vapaat haltiat.

Ulmon hahmossa oli myös raamatullisia piirteitä. Hän laittoi profeetalleen sanat suuhun kuin Vanhan testamentin Jumala Moosekselle. Ulmo myös lupasi Tuorille suuren perillisen ”jota enempää yksikään mies ei tiedä suurimmista syvyyksistä, sen paremmin merestä kuin taivaanvahvuudesta” (s. 48).

gondolin

Tuor pääsi monen mutkan kautta perille Gondolinin laaksoon. Tolkien sepitti kaupungin kauneuden paratiisimaiseksi ylisanoja säästämättä. Kuninkaanlinnan marmoriportaiden päästä löytyi haltiakuningas Turgon, Húrinin lasten tarinasta tuttu sotasankari.

Tuor jäi asumaan Turgonin luokse vuosiksi, nai tämän tyttären Idrilin ja sai pojan nimeltä Eärendel.

Ulmo oli luvannut Tuorille, että jos tämä löytäisi tien Gondoliniin, hän tulisi saamaan pojan, josta tulisi isona tunnettu merimies. Aikuisena pojasta tulikin Eärendel Merenkävijä, jonka poika taas oli Sormusten Herrasta tuttu Elrond. Eärendelin syntymä on yksi romaanin huippukohtia:

”Mitä kaunein oli tämä lapsi, sillä hänen ihonsa oli hohtavan valkea ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin eteläisten maiden taivas, sinisemmät kuin Manwën viitan safiirit; ja syvä oli Meglinin kateus hänen syntytessään, mutta Turgonin ja kaiken kansan riemu oli suuren suuri.” (s. 64)

Pelko kahlitsi sydämen loppuiäksi.

TOLKIENIN MILJÖÖNKUVAUKSESSA keskeisen roolin sai Sirion-joki. Se johti Ulmon valtakuntaan eli meren maille. Merenrannasta alkoi meritie Valinoriin, jonne haltiat uneksivat pääsevänsä.

Kun Turgon kieltäytyi Tuorin kehotuksesta käymästä Melkon joukkojen kimppuun, Tuor kehotti häntä seuraavaksi pakenemaan kansansa kera Valinoriin. Tähänkään Turgon ei suostunut, koska kukaan hänen lähettämistään haltioista ei ollut onnistunut löytämään meritietä Valinoriin.

Shakespearen ja Lönnrotin tavoin Tolkien kiinnitti valtavasti huomiota päähenkilöidensä heittelehtivien mielentilojen kuvaukseen.

Hän eritteli jokaisen mielentilan muutosta erikseen. Lukija pääsee näin kurkistamaan Tuorin, Turgonin, Melkon, Idrilin (Tuorin vaimo ja Turgonin tytär) ja petturi Meglinin pään sisälle kuin terapeutti.

Kaikkein onnettomimmaksi osoittautui Meglinin hahmo, jonka kovaa kohtaloa voi surkutella. Kuninkaan sisarenpoika oli Gondolinin kaivosmiesten päällikkö, joka joutui örkkien vangiksi ja ennen kuolemaansa päätti kavaltaa kotikaupunkinsa. Kun Meglin pääsi kosketuksiin itsensä Melkon kanssa, hän joutui tämän vangiksi myös henkisesti.

Tolkienin kertoja kuvasi taikuutta, jolla Melko kahlitsi Meglinin sydämen loppuiäksi.

Sen ydin oli suunnaton pelko, josta Meglin ei vapautunut, vaikka hänet palautettiin takaisin Gondoliniin ja vuodet kuluivat.

Moni asia kopioitiin lähes sellaisenaan Game of Thronesiin.

TOLKIEN KUVASI paljon päähenkilöiden päätöksentekoon liittyneitä ajatuskulkuja ja prosesseja. Heikot premissit ja perustelut korostuivat, mistä seuraten esimerkiksi Turgon vaikutti tyhmältä kuninkaalta.

Poikkeuksen teki Tuor, joka puhui Ulmon sanoja eli esiintyi jumalallisena profeettana. Toinen poikkeus oli Idril, jolla oli jumalallista näkökykyä tulevaisuuteen (vrt. Silmarilit):

”Idrilillä oli kyky nähdä ajatuksillaan tarkasti ja syvälle pimeyteen, joka haltioiden ja ihmisten sydämissä vallitsee, ynnä synkkään tulevaisuuteen, jonka se saattaa tuoda tullessaan; ja siinä hän oli taitavampi kuin eldaliën suku yleensä.” (s. 67)

Idril arvasi kaiken etukäteen: Melkon juonet, Meglinin petoksen, Gondolinin tulevan tuhon. Hän sai Tuorin palkkaamaan parhaat ja luotettavimmat kaivajat, jotka ryhtyivät kaivamaan salaista pakokäytävää. Tämäkin projekti venyi vuosien mittaiseksi.

elves

Samaan aikaan Melko rakensi taikavoimilla lohikäärmeiden kaltaisia hirviöitä. Niiden tehtävänä oli yhtäältä tuhota tulella Gondolinin rakennuksia ja puolustajia (vrt. Game of Thrones) ja toisaalta kuljettaa mukanaan vahvoja örkkijoukkoja henkiinjääneiden puolustajien kimppuun.

Tämä tuo vahvasti mieleen Kalevalan Louhen, joka sammon ryöstön jälkeen noitui itsensä valtavaksi petolinnuksi ja otti armeijansa selkäänsä.

Henkilökuvauksen tumma kukka oli Melko vakooja-armeija, jota kertoja kuvasi antaumuksella.

Se koostui suuresta joukosta erilaisia eläimiä: lintuja, susia, kärppiä, käärmeitä jne. Melko lähetti nämä eläinlaumat Tuorin perään – vuosiksi. Mutta eivät vakoojat olisi onnistuneet selvittämään Gondolinin sijaintia ilman vangiksi saamiaan haltioita, joilta kidutettiin tietoja säälimättömästi.

Mitä enemmän Gondolinin tuhoa lukee, sitä enemmän huomaa Game of Thronesin tekijöiden ja George R. R. Martinin lainanneen Tolkienilta.

Gondolinin keskellä oli esimerkiksi valkoisia puita, jotka iässä ja elinvoimassa vertautuvat suoraan Talvivaaran valkoiseen puuhun.

Meglinin kuolema oli täysin samantyyppinen kuin Vuoren kuolema Game of Thronesissa: sotasankari heitti hänet alas linnoituksen päältä ja hän putoaa pitkän matkan ennen kuin iskeytyy liekkimereen.

Gondolinin puolustusjoukot koostuivat kahdentoista haltiahuoneen varustamista sotureista, joilla oli kilvissään huoneen merkit. Tämäkin vertautui suoraan Game of Thronesiin!

balrog

GONDOLININ HÄVITYSTÄ johtivat balrogit, Sormusten Herrasta tutut henkihirviöt, jollainen vilahtaa myös Tolkien-elokuvan loppupuolella Sommen taistelukentän yllä. Tolkien pani nämä jopa neuvottelemaan keskenään taistelun kuluessa.

Samalla tavoin kuin Gandalf surmasi balrogin Kaksi tornia -romaanissa ja -elokuvassa, Gondolinin puolustajat onnistuivat päihittämään kokonaisen lauman balrogeja – ennen kuin menehtyivät itse.

Tuorin ja kumppanien pakomatka Gondolinista Sirionin suistoalueelle kesti yli vuoden. Gondolinin tuho esittelee yllättävästi myös Legolas Viherlehden, Puun huoneen haltiasoturin, joka onnistui pakenemaan salaista käytävää pois Gondolinista.

Oliko tämä sama Legolas, joka kunnostautui myöhemmin sekä Hobitissa että Sormusten Herrassa? Eipä sentään. Synkmetsän haltiakuninkaan poika ei voinut olla mukana Gondolinin taistelussa.

Tolkien viritteli ensimmäiseen Keski-Maa-tarinaansa surullisia sankaritarinoita toisensa perään. Olivatko kovat kohtalot suoraan verrannollisia hänen asetovereihinsa, jotka juoksivat Sommessa saksalaisten konekiväärien ja tykkien eteen, kuten Tolkien-elokuvasta voi päätellä?

yubupcupcxh31

TOLKIENIN VELKA muinaisskandinaavisia kansanrunoja kohtaan on vertaamattoman iso. Kalevala-rinnastuksia tulee vastaan tämän tästä.

Väinämöisellä oli kanteleensa, Ulmolla näkinkenkäsoittimensa. Molempien härveleiden tarkoitus oli sama: lumota kuulijansa maagiseen uneen tai todellisuuteen:

”Siihen puhaltamalla ja soittamalla pitkillä sormillaan loihti Ulmo syviä säveliä, joiden taikuus oli suurempaa kun yksikään toinen soittoniekka oli koskaan saanut aikaan harpulla tai luutulla, lyyralla tai huilulla tai kielillä tai jousella. [–] Se, joka on kerran kuullut Ulmon näkinkengät, kuulee niiden soiton kuolinpäiväänsä asti, ja sen tuli myös Tuor tuntemaan.” (s. 47–48)

Teoksen päähenkilöllä Tuorilla oli muuten harppu, jota hän kantoi mukanaan matkoilla!

 

Arvostelu on julkaistu huomattavasti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä kesällä 2019.

Altered Carbon: TV-sarja versus kirja

19 lauantai Lok 2019

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Altered Carbon, books, Einari Aaltonen, Finncon, Laeta Kalogridis, Netflix, Richard Morgan, science fiction, Spin

3347605-alteredcarbon-scifitermsexplained-promo

Ihmisen tietoisuutta käsittelevä tieteisdekkarisarja Muuntohiili sovitettiin TV-sarjaksi vuonna 2018. Sovituksen yhteydessä moni asia muuttui, mutta miten? Tässä artikkelissa on voimassa spoilerivaroitus sekä romaani- että TV-sarjasta. Spin-lehdessä 2/2019 julkaistu artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Jyväskylän Finnconissa heinäkuussa 2019.

ALTERED CARBON – MUUNTOHIILI on yhdysvaltalainen tieteis-TV-sarja, jonka on luonut Laeta Kalogridis (s. 1965). Sarja perustuu Richard Morganin (s. 1965) Altered Carbon (suom. Muuntohiili) -romaaneihin.

Muuntohiilen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2006. TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi taas julkaistiin Netflix -palvelussa 2. helmikuuta 2018. Toisen tuotantokauden ennakoidaan tulevan julki keväällä 2020.

Sekä TV-sarjan että kirjan päätarina sijoittuu vuoteen 2384. Miljöönä on Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälinen protektoraatti, joka on levittäytynyt Maasta käsin satojen valovuosien alueelle.

Dystopiassa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin. Se voidaan asentaa normaalin kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Vaihtokehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeve). Myös kloonien eli synteettisten ruumiiden luominen on mahdollista. Lisäksi tietoisuuden voi varmuuskopioida pilveen pahan päivän varalle.

Digitaalisista persoonavarastoista eli tankeista puhutaan Muuntohiilessä myös rangaistuspaikkana, johon rikollinen henkilö voidaan sulkea vasten hänen omaa tahtoaan.

Tarinan tärkein teema on siis kuolema ja sen voittaminen. Muuntohiilitekniikan vuoksi ihmiset voivat elää jopa vuosisatoja. Normaalin kuoleman lisäksi puhutaan nk. tosikuolemasta. Tällöin digi-implantti tuhoutuu ennen kuin persoonaa muistoineen saadaan siirrettyä toiseen kehoon.

Rikkaimmat ihmiset eli metut sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain yhteen uudelleen sukitukseen. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä moni halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukanaan psyykkisiä sopeutumisongelmia.

ALTERED CARBON kirja

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä.

SEKÄ KIRJA että TV-sarja alkavat uudelleen syntymästä. Päähenkilö Takeshi Kovacs (Byron Mann) on kapinallinen erikoissotilas, jonka tietoisuus on sammutettu pariksi vuosisadaksi, kunnes hänet herätetään kuolleen poliisin (Joel Kinnaman) kehoon.

Laurens Bancroft -niminen, yli 300-vuotias metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää sen Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavanaan armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin hetki aiemmin tapahtunut kuolemantapaus. Onko se ollut itsemurha vai rikos?

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä. Mukana on alusta asti niin kutsuttuja katolilaisia, jotka kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Näille on suotu uskontokoodi, jolla uudelleen sukitus kielletään.

Katolilaisten kautta tärkeäksi nousee päätöslauselma 653, Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälisen protektoraatin laatima lakiesitys. Sen mukaan jokainen murhattu tai murhatuksi epäilty voidaan varmuuskopioida tunnistamaan ja todistamaan murhaajia vastaan. Jos lakiesitys lopulta hyväksyttäisiin, jokainen kansalainen, uskonnollisesta koodauksestaan riippumatta, voitaisiin herättää tunnistamaan tappajaansa.

Esitystä vastustavat monet metut, jotka eivät halua rikostensa paljastuvan. Myös katoliset ovat lauselmaa vastaan, koska se mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten uskontokoodista riippumatta.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys.

ROMAANIN JA TV-sarjan tyypit vaihtelevat. TV-sarja on Raymond Chandlerin hengessä kovaksikeitetty science fiction noir -dekkari, jossa huumoria on varsin vähän. Romaani on sitä vastoin sekoitus lämminhenkistä brittidekkaria ja amerikkalaista noir-kerrontaa. Tämä selittynee Morgan brittitaustalla.

Muuntohiilen dystooppiset maailmat (Maa, Harlan) on useimmiten varsin synkkiä paikkoja. Ihmiskauppa käy ja väkivaltaa riittää. Kuolemaa halveksitaan, koska ihmiset eivät yleensä kuole oikeasti. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja, varsinkin kirjassa.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys. Tunnelmat ovat synkkiä alusta loppuun saakka. Romanttiset juonteet tosin rikkovat kovaa pintaa tämän tästä.

Kovacsin problemaattinen minäkertojahahmo vetoaa lukijan sympatiaan tehokkaasti. Jotkut henkilöt ovat karikatyyrimäisiä, kuten komisario Ortegan hahmo. Kirjassa Takeshi on todella suuri verraten TV-sarjaan, jossa muut henkilöt nousevat hänen rinnalleen.

Romaani on pitkä, yli 500 sivua. Varsinkin keskiosassa on kymmeniä, ellei jopa sata, sivua tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut tiivistää. Silti monimutkainen salapoliisijuoni toimii oivallisesti, loppuun saakka.

Murhakuvion selvittäminen vaatii lukijalta perehtymistä kirjailijan esittelemiin tieteiselementteihin, mitä voi pitää ansiona. Einari Aaltosen suomennos on sujuvakielinen, tiivis ja havainnollinen.

einariaaltonen

Einari Aaltonen. Kuva: Turun Sanomat.

Suomentaja on todennäköisesti pyrkinyt luomaan tyyliltään ja kielenkäyttötavaltaan alkutekstille uskollisen käännöksen. Jos näin on, Muuntohiilen kieli on monesti tarkoituksellisen heikkoa. Tämä oli yllätys, koska Morgan on vanhalta ammatiltaan äidinkielenopettaja.

Kielellisistä tyylirikoista huolimatta Morganin romaanikertoja osaa puhutella ja virittää jännitettä. Toinen lukukerta antoikin paljon uusia ajatuksia, mikä sinänsä kantaa teosta pois puhtaasti viihteellisten romaanien kategoriasta. Ikivanhojen henkilöiden kuvauksessa Morgan tavoittelee ilmeisesti jotain totuudellisuuden suuntaan kipupisteineen ja hylkää viihteellisen funktion ainakin hetkeksi.

Ruumiiden vaihtoon liittyviä ongelmia tulee toisinaan esille, minusta riittävästi siihen nähden, että kirjailijan voi väittää problematisoineen kuolemattomuuteen liittyvän onnen tavoittelun.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani.

NETFLIX ALOITTI TV-sarjan luomisen tammikuussa 2016. Laeta Kalogridis varasi Muuntohiili-romaanit muutettavaksi televisiosarjaksi jo 15 vuotta aiemmin. Kalogridisin mukaan sarjan myyminen tuotantoyhtiöille oli vaikeaa, koska Morganin romaanit itsessään ovat haastavia ja kiellettyjä alle 17-vuotiailta. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuvattiin Kanadan Vancouverissa.

Altered Carbon -TV-sarja on sekoitus Blade Runneria, Ghost in the Shelliä, Total Recallia ja kyberpunk noiria. Arvostelut ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Rotten Tomatoesin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 65 % ja sivuston käyttäjien 90 %. Metacriticin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 64/100 pistettä ja sivuston käyttäjien 8.0/10 pistettä.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani. Kymmenen jakson sarja on muutenkin romaania kookkaampi. TV-sarjassa tulee ruumiitakin enemmän. Sekä kirja että TV-sarja nojaavat viihteelliseen funktioonsa ja ovat siinä toimivia.

laeta_kalogridis_headshot

Laeta Kalogridis.

GAME OF THRONESIN adaptaatiota eli muuttamista romaanista TV-sarjaksi tutkinut Anna-Leena Harinen on todennut, että siinä missä kirjallinen teksti nojaa sanoihin, visuaalinen teksti turvautuu tekoihin. Elokuvatutkija Henry Baconin ajatuksia lainaten: kun romaanista muokataan TV-sarjaa, tarina-ainesta on välttämättä muokattava poistojen, lisäysten ja yhdistelyn kautta siirryttäessä mediasta toiseen. Näitä muokkauksia kutsutaan inventioiksi.

Altered Carbon -TV-sarjassa on mukana lukuisia inventioita. Seuraavassa niistä tärkeimmät:

1. Raylene Kowahara on Takeshin sisko. Tämä on luultavasti suurin ero. Kirjassa he eivät ole veli ja sisar eivätkä muutenkaan sukua. Kirjassa Raylene on yakuza-pomo, josta tulee yksi vaikutusvaltaisimmista metuista.

2. Takeshin lapsuus. Kirjassa Takeshin isä on väkivaltainen aviomies ja juoppo, joka lyö Takeshin äitiä. Kirjassa poika ei kosta isälleen tappamalla tätä. Sen sijaan isä saa toisen sukan ja hylkää perheensä.

3. Miksi Takeshi hylkäsikään lähettiläät? Syynä on kirjassa Takeshin kyllästyminen lähettiläiden hirmutekoihin, ei näiden kuolema, kuten TV-sarjassa.

4. Lähettiläät eivät ole kirjassa kapinallisia, vaan kovahermoisia eliittitaistelijoita, joilla on paremmat kyvyt ja lähes yliluonnollisia ennakointikykyjä. Lähettiläät ovat hallituksen julmia iskujoukkoja, eivät pienen, rohkean ideologisen vastarinnan taistelijoita.

5. Takeshin suuri rakkaus ja mentori Quellchrist Falconer on kirjassa kauan sitten kuollut harlanilainen hengellinen kirjailija ja quellismin perustaja, jota Takeshi tykkää siteerata. Kirjassa hän ei ole mukana ollenkaan. Quellchrist ilmestyy myöhemmin kolmannessa Altered Carbon -kirjassa Woken Furies (ei suomennettu).

6. Kirjassa Virginia Vidaura on Quellchristin sijasta se lähettiläs, joka kouluttaa ja inspiroi Takeshiä, opettaa häntä kestämään kidutusta ja potkunyrkkeilemään. TV-sarjassa Virginia on ainoastaan lähettiläs muiden joukossa.

ortega

7. TAKESHIN todellinen tyttöystävä on kirjassa Sarah, ei Ortega. Hänet ammutaan TV-sarjan avausjaksossa, kun alkuperäinen Takeshi jää erikoisjoukkojen vangiksi. Päätösjaksossa Raylene käyttää Ortegaa itsepuolustukseen Takeshia vastaan, kirjassa Sarahia.

8. TV-sarjan neljännen jakson kauhistuttava virtuaalikidutuskohtaus on kirjassa vieläkin aggressiivisempi ja järkyttävämpi. Takeshi siirretään virtuaalisesti naisen ruumiiseen, jolla on kuukautiset. Kirjan kohtaus on paljon lähempänä raiskausta ja seksuaalista hyväksikäyttöä kuin TV-jakso.

9. TV-sarjan naispäähenkilö Kristin Ortega on paljon vähemmän keskeisessä asemassa kirjassa. Ortegalla ei ole tuhoisaa taistelua Ghostwalkerin kanssa, eikä hän saa uutta kättä. Hänen lapsuudenperhettään ja uskontoaan ei kuvata kirjassa ollenkaan.

10. Kirjassa Ortegan työparin nimi on Rodrigo Bautista, ei Samir Abboud. Häntä ei myöskään surmata.

11. Kirjassa ei esitellä muita Bancrofteja Laurensin ja Miriamin lisäksi. Ahdistunut poikaa Iisakia ei ole eikä tytärtä, joka käyttäisi äitinsä ruumista seksin takia. Tämän vuoksi kirjassa Laurens ei näytä lapsilleen kaapin paikkaa, eikä hänellä ole Messias-hetkiä lastensa takia.

12. Niinkin keskeistä TV-sarjan sivuhenkilöä kuin Ghostwalkeria (Aavekulkijaa) ei ole lainkaan kirjassa. Raylenella on naispuolinen tappaja Trepp, joka tekee hänen likaisen työnsä.

poe

13. VIRTUAALIHOTELLI. TV-sarjassa se on runsas ja herkkä goottilainen laitos, jota hallinnoi Edgar Allan Poen näköinen tekoäly. Yhdennäköisyys oikean Poen kanssa on niin huomattava, että amerikkalainen katsoja tunnistaa hahmon oitis ja naureskelee asian ironialle. Hotellin nimi Raven (suom. Korppi) on Poen kuuluisimpia runoja, jonka sisällön moni amerikkalainen osaa ulkoa. Kirjassa puolestaan on psykedeelinen virtuaalihotelli, jota kutsutaan Hendrixiksi. Hotellissa ei ole käynyt asiakkaita 50 vuoteen. Huoneet ja baari on nimetty kuuluisien Jimmy Hendrixin kappaleiden mukaan. Tekoälypiccoloa ei ole. Legendaarisen laulajan jälkisäädös kielsi Hendrixin nimen tai kuvan yhdistämisen väkivaltaan. Sen vuoksi TV-sarjassa tekoäly sai toisen henkilöllisyyden ja nimen.

14. ”Tilkkutäkkimies” on romaanin merkillisimpiä (ja tärkeimpiä) sivuhenkilöitä. Harlanin maailman satuhenkilö vertautuu Kovacsin tajunnassa Dimitri Kadminiin, joka on asunut Harlanissa ja tuntee quellismin kirjoitukset ja historian yhtä hyvin kuin Kovacs ja Raylene.

”Tilkkutäkkimiehestä” kertova metakirjallinen jakso (Muuntohiili s. 276–278) on täyttä fantasiaa. Lähtökohtana lienee ollut Len Weinin ja Bernie Wrigtsonin Patchwork Man -sarjakuva (1973). Kovacs kuvaa lapsuutensa karmeaa iltasatua Ortegalle, joka ei edes kunnolla kuuntele. Sadussa esiintyy ompelija Hullu-Ludmila, joka jauhaa laiskat lapsensa palasiksi puimakoneessa. Sen jälkeen hän kutoo lasten kappaleista kolmimetrisen hirviön ja manaa tengun (demonin) herättämään uuden ruumiin henkiin. Sen jälkeen Ludmila sysää tengun sielun ruumiin sisään ja ompelee sen kiinni.

Tengu luvataan vapauttaa yhdeksän vuoden päästä (pyhä luku harlanilaisessa tarustossa). Tengu kuitenkin hermostuu työhönsä muutaman vuoden kuluttua ja tappaa Ludmilan. Tästä seuraa, että tengu jää loppuiäkseen ruhoon, joka alkaa kuitenkin mädäntyä tekijänsä kuoltua. Kun ruumiista irtoaa jokin osa, tengu sieppaa Harlanissa lapsia ja ompelee niiden ruumiinosia itsensä korvikkeeksi. Tästä tulee nimitys ”Tilkkutäkkimies”, joka on siis Dimitri Kadmin. Tämä ei kuitenkaan ole Takeshin päävastustaja. Vasta Kadminin taustalta löytyy romaanin varsinainen pahis.

Kirjan mielenkiintoisin ajatus selviytyy adaptaatiosta TV-sarjaksi. Tätä kuoleman voittamisen etiikkaa olisi voinut jatkaa pitemmälle sekä kirjassa että sarjassa. Altered Carbonin suuret kysymykset ihmisyydestä, kuolemattomuudesta ja eriarvoisuudesta jäävät pohdinnoiltaan pinnallisiksi. Silti sekä romaani että TV-sarja ovat viihdyttäviä, varsinkin toimivien scifi-elementtiensä vuoksi.

pääkallo

Lähteet:

BACON, HENRY 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: SKS.

EDGERTON, GARY R. 2008/2009: Introduction: A Brief History of HBO. – Teoksessa The Essential HBO Reader. Toim. Gary P. Edgerton & Jeffrey P. Jones. Lexington: The University Press of Kentucky. 1–20.

GENETTE, GÉRARD 1982/1997: Palimpsests. Literature in the Second Degree. (Palimpsestes: La Littérature au Second Degré, 1982.) Käänt. Channa Newman & Claude Doubinsky. Lincoln: University of Nebraska Press.

HARINEN ANNA-LEENA H. 2014: Kun lohikäärmeet heräsivät eloon. George R. R. Martinin fantasiaromaanin A Game of Thrones adaptaatio televisiosarjaksi. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto.

HILTUNEN, JARI OLAVI 2011: Hyytävä dystopia 2100-luvun maailmasta. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Musta mies. Pori: Satakunnan Kansa.

HUTCHEON, LINDA 2006: A Theory of Adaptation. New York: Routledge.

JERRMAN, TONI 2008: Tieteisdekkari keitettiin kovaksi. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Muuntohiili. Helsingin Sanomat 20.1.2008.

KYRIAZIS STEFAN 2018: Altered Carbon book vs show: How much did they change? London: Express.

LEHTI AKI: Netflixin Altered Carbon -sarja on kunnianhimoista ja komeaa scifiä. TV-arvostelu. Muropaketti 29.1.2018.

PHELAN, JAMES 1989: Reading People, Reading Plots. Character, Progression, and the Interpretation of Narrative. Chicago & London: The University of Chicago Press.

PIETILÄ RAIJA 2018: Muuntohiili – kirja ja tv-sarja. Taikakirjaimet 6.2.2018.

SHEPHERD B.H. 2018: Books vs. Television – Altered Carbon. Glendale: LitReactor.

Spin_2019-2

 

Carita Forsgren yhdistää ihmisiä ja jumalia scifi-debyytissään

15 maanantai Lok 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

books, Carita Forsgren, kreikkalainen mytologia, Osuuskumma, science fiction, spefi, Spin

ambrosia

Nicola da Urbino: The Food of the Gods on Olympus (1530)

Carita Forsgren: Ambrosia. Osuuskumma 2018. 388 s.

Carita Forsgren (s. 1968) on tamperelainen kirjailija, opettaja, kuvittaja ja yrittäjä. Hän opettaa Tampereen ammattikorkeakoulussa animaatiota, käsikirjoittamista ja kuvankäsittelyä.

Ambrosia on Forsgrenin viides kaunokirja ja ensimmäinen scifi-romaani. Romaanien lisäksi kirjailija on julkaissut muun muassa tieteisnovelleja Portti-lehdessä.

Ambrosia tarkoittaa kreikkalaisessa mytologiassa jumalten ruokaa.

”Hänen kehonsa kaipasi kuolla. Ilu tunsi pimeyden houkuttelevan kutsun sisimmässään. Jos hän nyt nukahtaisi tähän, hän ei ehkä enää heräisi. Mutta hänhän oli jumalten jumala. Ei hänen kuulunut kuolla.” (s. 213)

Ambrosia-romaani on nautintojen kavalkadi. Päähenkilölle, hervantalaiselle Jennille maistuu suklaa ja seksi. Koska kumpaakaan ei saa joka päivä, Jenni joutuu opettelemaan kohtuullisuutta ja kirjoittelee suklaasta ahkerasti blogiinsa.

Working on laptop

JENNI törmää kiintoisiin miehiin – ja erikoiseen seerumiin, joka tuntuu nuorentavan ja antavan yliluonnollisia kykyjä niin sängyssä kuin muuallakin.

Kun Jenni miettii arkisia huoliaan ja miesongelmiaan, siirrytään takautumissa tuhansien vuosien taakse menneisyyteen, jolloin Maahan on haaksirikkoutunut tuhansia vuosia vanhoja muukalaisia ulkoavaruudesta. Nämä risteytyvät ihmisten kanssa ja pettyvät pahemman kerran näiden pahansuopuuteen ja vallanhimoon.

Romaanin loppua kohti Jenni tutustuu näihin ganymeedeihin paremmin ja joutuu sovittelijaksi ikivanhoihin kiistoihin ihmisten ja alienien välillä.

Forsgrenin scifi-kerronta on kiintoisa yhdistelmä klassisia kuolemattomuusmyyttejä, voimakasta nautinnonhalua, kliseisiä alien-kuvia ja nuoren äidin elämänongelmia.

Ganyrubn

Peter Paul Rubens: Ganymeden kaappaus (1611).

SUKLAA vie hassusti Jennin galaktiseen yhteyteen samaan makuun tottuneiden avaruusolentojen kanssa. Ja kyllähän näiltä avaruusolennoilta se seksikin sujuu, jopa ihmisten kanssa.

Alieneista kertovat jaksot tuovat väistämättä mieleen Isaac Asimovin palkituimman romaanin Itse jumalat (1972; suom. 1974). Kun Asimov siteeraa romaanissaan Schillerin kuuluisaa sitaattia ”Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan”, Forsgren kääntää kyseisen ajatuksen nurin niskoin: itse jumalatkin voivat tyhmistyä vuosituhansien mittaan!

Ambrosian ajatus siitä, että alienit ohjailevat tuhansia vuosia ihmiskuntaa, viittaa puolestaan Asimovin Säätiö-kirjoihin.

Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010), jännitysromaani Jänistanssi (2011) sekä sukuromaani Perintö.

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia. Oikeastaan tamperelaiskirjailijan tuotanto on ollut matkaa kohti scifi-kerrontaa. Jo aiemmissa teoksissaan Forsgren sekoitti mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia.

Pidin Ambrosiasta aika paljon, vaikka teoksen romanttiset kohdat ovat hyvin harlekiinimaisia. Kunnon scifi-juoni palkitsi lukemisen. Forsgren on rautainen ammattilainen vuoropuheluiden ja värikkäiden tapahtumasarjojen sepittäjänä.

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 2/2018.

Carita Forsgren. Kuva Pekka Holmström 2010

Carita Forsgren. Kuva Pekka Holmström 2010

Volter Kilven klassikko haastaa ajan hampaan

27 tiistai Maa 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Alastalon salissa, books, Kustavi, murretekstit, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Volter Kilpi

Created with Nokia Smart Cam

Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II. Otava 2004 (1. painos 1933). yht. 826 s.

Alastalon salissa -teoksen alussa kertoja kuvailee romaanin eetosta saaristolaishautausmaan hautakivien ja ristien äärellä:

”Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaloituneita kirjoituksia sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämän kuitenkin on edessäni kuin eilinen päivä.”

Näiden ajatusten äärellä kertoja aloittaa mahtipontisen saaristolaiskuvauksen, jossa pannaan joukko saaristolaisisäntiä yhdeksi iltapäiväksi korskean Alastalon isännän saliin pohdiskelemaan laivankauppoja. Paksun romaaniparin aikana kerronta etenee ajallisesti vain kuuden tunnin verran.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Volter Kilpi (1874–1939) puhaltaa ammoin kuolleet sielut täyteen voimakasta elämää ja luo henkilöistään persoonia, jotka vetävät vertoja teoksen keskushenkilölle Alastalon isännälle.

Kohta kuin huomaamattani menen mukaan Alastalon salin kiihkeään tunnelmaan, jossa piiput tupruttavat sakean savupilven keskellä ja mahtipontinen suunpieksentä saa demagogian piirteitä.

Sitten tulee vähitellen stoppi: Kilven kuvaushan menee selvästi yli kertoen ideaaleista, romantisoiduista karikatyyreistä. Hän kirjoittaa teatteria, jonka tendenssi pistää silmään.

En ollut hirveän innostunut lukiessani Kilven klassikkoa. Vaikka romaania on ylistetty se omaperäisen tajuntavirtatekniikan ja aiheen vuoksi, itselleni teos oli raskassoutuinen, kirjallisuuskäsitystä koetteleva ja maailmaa syleilevä.

Hiki meinasi lukiessa nousta moneen kertaan. Kenties nykypäivän kirjojen äärellä oppii vauhdikkaaseen kerrontaan, jota toivoisi klassikoltakin.

En toisaalta ymmärrä kriitikoiden tutkijoiden ylisanoja Kilven romaanista. Teoshan on vuosia sitten äänestetty 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Itse en olisi äänestänyt, vaikka tyyliä ja sanomaa Kilveltä löytyy kosolti.

Itselleni ilahduttavinta Kilven teoksessa oli rehevä kielenkäyttö, jossa toinen toistaan oudommat vanhat murresanat sinkoilevat lukijan ihmeteltäviksi. Alastalon salissa on aikaa sitten unohtuneiden sanojen varasto, josta perinnetutkija tai etymologi löytää monenlaisia kiintoisia johdoksia ja vierassanoja.

Kustavilaiseen yleissivistykseen taisi joskus kuulua tietää, mitä tarkoittaa kruununsigilli papereissa, riitingit navitgatsuunikirjassa tai flakujen hissaaminen. Nykyään näistä kertyy ainoastaan punaisia sahaviivoja tekstin alle!

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 2.4.2004.

Volter Kilpi

 

 

Raahelaista kirjakulttuuria

15 torstai Maa 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bibliophilos, books, Raahe

raahe

Kari Mäki (toim.): Raahelaista kirjakulttuuria. Kirjoituksia Raahen Porvari- ja Kauppakoulun vanhoista kirjoista ja lukijoista. Raahen Porvari- ja Kauppakoulusäätiö 2007. 

Vuodesta 1994 Raahen Porvari- ja Kauppakoululla kirjastonhoitajana toiminut Kari Mäki toimitti vuonna 2007 40-sivuisen kirjasen koskien työpaikkansa kirjallista kulttuuria ja sen historiaa. Raahelaista kirjakulttuuria -kirjoituskokoelman tarkoituksena oli tuoda itsenäisten artikkelien kautta esille vanhan koulukirjaston arvokasta kokoelmaa ja sen syntyhistoriaa.

Kokoelman historialliset näkökulmat sisältävät katsauksia raahelaiseen lukuhistoriaan, kirja- ja kirjastohistoriaan, kokoelmatutkimukseen, kirjansidonnan historiaan sekä kaupungin paikallishistoriaan. Vaatimattomasta koostaan huolimatta Mäen teos ansaitsee maininnan laajempien kirjahistoriateosten rinnalla.

Teoksessa näet käsitellään sinänsä melko harvinaislaatuisella tavalla tietyn kirjaston kokoelman syntyä, luodaan laaja historiallinen katsaus 200 vuoden takaiseen lukemiskulttuuriin Suomessa ja löydetään erilaisia näkökulmia pikkukaupungin kirjakulttuurin esittelyyn. Esimerkiksi teoksen päättävässä artikkelissa kielitieteen opiskelija Leena Harju kertoo kokemuksistaan koulukirjaston kokoelman ruotsinkielisten niteiden tutkijana.

Kirjasen pääartikkelin on kirjoittanut YTT Ilkka Mäkinen, joka toimii kirjastohistorian dosenttina Tampereen yliopiston Informaationtutkimuksen laitoksella. Mäkisen artikkeli käsittelee porvariston lukuharrastuksen syntyä Pohjanlahden pikkukaupungeissa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Tutkija on hankkinut tietonsa muun muassa perukirjojen kirjaluetteloista.

Porvareihin luettiin sääty-yhteiskunnassa käsityöläiset, kauppiaat ja laivanvarustajat. Porvariskotien yleisin kirja oli virsikirja, joka osoitti sidonnaisuuden seurakuntayhteisöön. 1700-luvun lopulla virsikirjojen rinnalle alkoi tulla pietistisiä hartauskirjoja, postilloja sekä hengellisiä laulukirjoja. Erikoinen on Mäkisen havainto, että 1700-luvun suomalaisporvarit harrastivat melkoisesti klassisia kieliä eli kreikkaa ja latinaa.

Porvariskotien kirjastoissa hengellisten kirjojen asema oli vahva koko Ruotsin-vallan ajan. 1800-luvun alussa kotikirjastojen maallisten kirjojen määrä nousi yhtä suureksi kuin uskonnollisten. Romaanien lukijoiksi porvarit alkoivat ennen alempia säätyjä.

1800-luvun alussa kaikki Vaasan pohjoispuoliset rannikkokaupunkimme Torniota myöten saivat lukukirjastonsa. Niiden kokoelmissa suosikkeja olivat matkakirjat, historiakirjat, elämäkerrat sekä romaanit. Eipä näiden suosio ole vielä nykyaikanakaan murtunut!

Kirjasen toimittanut Kari Mäki kertoo omassa artikkelissaan Porvari- ja Kauppakoulun kirjaston alkuvuosista. Artikkeli kattaa koulun ensimmäiset vuosikymmenet 1882–1921. Mäen merkinnät koulukirjaston kokoelman kasvusta perustuvat koulun vuosikertomuksiin ja kartuntaluetteloihin.

Raahelaisen koulukirjaston kannalta merkittävä vuosi oli 1917, jolloin koulurakennuksen yläkerta tuhoutui tulipalossa. Senaikaisten viranhaltijoiden päättäväisyydestä kertoo se, että kirjasto järjestettiin uudelleen muutaman vuoden kuluessa. Kirjastossa oli niteitä 4516 kpl vuoden 1921 lopulla.

Kiintoisaa on se, että vuonna 1884 listatuista paristasadasta niteestä lähes kaikki ovat säilyneet koulukirjaston kokoelmassa näihin päiviin saakka. Koulukirjastossa on näin säilynyt merkittävä määrä paitsi Suomen kauppaopetuksen historiaa myös Raahen seudun kulttuuriperintöä.

Museoamanuenssi Eija Turunen Raahen museosta kertoo omassa artikkelissaan koulukirjaston vanhimpien kirjojen signeerauksista. Allekirjoitusten maailma avaa ovia raahelaisten porvarisukujen historiaan, josta kirjoittaja on poiminut muutaman sukunimen tutkimuskohteikseen.

Turunen käsittelee perusteellisen sukututkijan ottein esimerkiksi koulun perustanutta Fellmanien pappissukua sekä Möllerin ja Soveliuksen kauppiassukuja, jotka lahjoittivat kirjastoon lukuisia niteitä. Kirjastoon monilta tahoilta ja suvuilta lahjoina saadut kirjat osoittavat, että raahelaiset kokivat kauppakoulun toiminnan tukemisen yhteiseksi asiakseen.

Siikajoen kirjastotoimenjohtaja Tuula Kuoppamäki analysoi artikkelissaan koulukirjaston kaunokirjallisuuden kokoelmaa kirjallisuushistoriallisesta näkökulmasta. Kuoppamäki käsittelee yhtäältä ennen 1830-lukua painettuja kirjoja, toisaalta kirjoja 1800-luvun puolivälistä ja lopuksi sellaista kaunokirjallisuutta, joka hankittiin kirjastoon 1890-luvulta lähtien.

Alkuperäinen kaunokirjallisuuden kokoelma koostui lähinnä maailmankirjallisuuden klassikoista. Varsinkin 1700-luvun englantilaiset lukuromaanit (mm. Fielding, Sterne ja Swift) läysivät hyvin tiensä raahelaisporvariston käsiin. 1800-luvun lopulla koulukirjasto sai lahjoituksena kokoelman ns. Tauchnitz-niteitä, kustannusmaailman ensimmäisiä taskukirjoja.

Koulukirjastolla oli toisinaan kosolti rahaa hankkia kirjoja myös omaehtoisesti. Sen osoittavat aikoinaan kalliisti julkaistut kirjasarjat (mm. Shakespearen ruotsinkieliset näytelmät), jotka löytyvät koulukirjastosta täydellisinä.

Kuoppamäki kiinnittää huomiota koulukirjaston kaksikielisyyteen: useat kokoelman 1900-luvun alkupuolella julkaistuista kirjoista ovat kokoelmassa sekä ruotsiksi että suomeksi.

1800-luvulla käsitys kaunokirjallisuudesta oli huomattavasti laveampi kuin nykyään. Siksi esimerkiksi matkakirjat luokiteltiin siihen aikaan kaunokirjallisuudeksi eikä tietokirjojen joukkoon.

Kirjasto- ja tietopalvelun yliopettaja Jorma Niemitalo Oulun seudun ammattikorkeakoulusta erittelee artikkelissaan havaintojaan 1700- ja 1800-lukujen kirjojen sidoksista. Koulukirjaston vanhimmista kirjoista ulkomaalaiset kirjat ovat monesti alkuperäisessä sidosasussaan.

Osa kokoelmasta on sidottu varta vasten koulukirjaston kokoelmaa varten ja osa on tullut koululle yhtenäisesti sidottujen kirjasarjojen mukana. Koulukirjaston vanhat sidokset osoittavat kirjansidonnan olleen kallista ja arvokasta käsityötä.

raahelaista-kirjakulttuuria

Daniel Defoen klassikossa kuolema valtaa kaupungin

05 maanantai Hel 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

1700-luku, books, Daniel Defoe, englantilainen kirjallisuus, klassikko, religion, rutto

Daniel_Defoe_Kneller_Style
defoe

Journal of the Plague Year (suom. Ruttovuosi) on Daniel Defoen romaani vuodelta 1722.

Maailmankirjallisuuden ensimmäinen menestyskirjailija Defoe (1660-1731) tekee puolifiktiivisessä romaanissa selkoa Lontoota vuonna 1665 koetelleesta ruttoepidemiasta. Ruttoon menehtyi neljäsosa kaupungin noin 400 000 asukkaasta.

Ruttovuosi on yhden miehen pitkä, päiväkirjamuotoinen silminnäkijäkertomus vuoden 1665 kokemuksista. Minäkertoja on satulakauppias, joka näkee naapureittensa, tuttaviensa ja tuntemattomien sairastuvan ja kuolevan yksi toisensa jälkeen.

Kauppiaalla on hypoteettinen käsitys, että rutto leviää hengityshöyryjen kautta. Sitä hän yrittää todistaa lukijalle lukuisten tapauskuvausten avulla, joita hän kuulee ympäri kuolevaa kaupunkia.

Romaani on täynnä taulukoita ja tilastoja, joita mies on onkinut jälkikäteen käyttöönsä kuin tutkiva journalisti.

Epidemian uskottiin alkaneen joulukuussa 1664, kun Hollannista tuotuja tavaroita kuljetettiin Englantiin. Ruttovuoden julkaisun aikoihin 1720-luvulla oli nähtävissä, että Marseillessa riehunut rutto saattaisi levitä Englantiin.

Defoen teos oli varoittava, käytännöllinen käsikirja siitä, miten estetään kuolettavan epidemian leviäminen terveiden joukkoon.

Defoe ryhtyi romaanikirjailijaksi vasta vanhoilla päivillään. Hän yhdisti mielellään sepitettä tosielämän tapahtumiin. Kaikki Ruttovuoden asiatiedot ovatkin autenttisia ja tarkistettuja.

Uskonnolliset näkökulmat

Defoen kertoja on uskonnollinen kristitty, joka ottaa tämän tästä kantaa ruttoon Jumalan tuomion välineenä.

Minäkertoja käy romaanin alussa jaakopinpainia, lähteäkö muiden tavoin karkuun kuolevasta kaupungista vai jäädäkö paikoilleen. Jäämisensä perusteeksi hän löytää hengellisen argumentin:

”Tulin ajatelleeksi, että jos Jumala todella halusi minun jäävän, hän pystyisi varjelemaan minua tehokkaasti kaiken minua ympäröivän kuoleman ja vaaran keskellä.”

Näin todella käykin: vaikka tuhansia kaatuu minäkertojan oikealta ja vasemmalta puolelta, hän jää itse ilman tartuntaa. Kertoja näkee kohtalossaan Taivaan isän kädenjäljen ja Suunnitelman, joka käy yli inhimillisen ymmärryksen.

Kauppias kuvaa paljon hätää kärsivien englantilaisten sielunelämää. Taikauskoiset ihmiset alkavat nähdä enkeli-ilmestyksiä ja muita erikoisia näkyjä. Puoskarilääkärit ja -apteekkarit sekä astrologit tekevät hyvän tilin, ennen kuin rutto tuhoaa heidätkin perheineen.

Myös uskonnollinen herätys leviää ruton rinnalla rahvaan pariin. Kirkot täyttyvät rukoilijoista, ja jumalanpalveluksia pidetään joka päivä, jopa ilman pappia.

Yhdessä romaanin huippukohdista kertoja joutuu julkiseen väittelyyn miesjoukon kanssa ruttotaudista Jumalan tuomiona. Ateistimiehet, jotka rienaavat kertojan uskonnollisia lähtökohtia, haudataan kahden viikon kuluessa valtavaan joukkohautaan.

Satulakauppias seuraa tarkasti pappien ja viranomaisten toimintaa kauhistuttavan epidemian aikana. Osa viranomaisista (kuten ylipormestari hallintokuntineen) saa häneltä perusteltuja kehuja.

Toisinaan kertoja moittii pahanpäiväisesti ihmisiä, jotka alentuvat käyttämään toisten hätää hyväkseen, varastamaan tavaraa kuolleiden taloista tai esiintymään puoskarilääkäreinä. Defoe kuvaa seikkaperäisesti myös työttömyyttä, joka seuraa massojen kuolemanpelosta ja kotiarestista.

Ruttovuodesta tuli yhteiskunnallisen kaupunkikuvauksen ja goottilaisen kauhutarinan klassikko. Defoen romaania luettiin ensin vuosikymmenien ajan todellisena silminnäkijäkertomuksena. Vasta 1780-luvulla teosta alettiin yleisesti pitää historiallisena romaanina.

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä.

Claes Andersson ja politiikan vuodet

03 lauantai Hel 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

books, Claes Andersson, eduskunta, elämäkerrat, Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto, politiikka, Sauli Niinistö, Tarja Halonen

claesandersson

Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa. Katkelmia, muistikuvia, unia. Suom. Leena Vallisaari. WSOY 2000. 179 s.

Lääkäri-kirjailija Claes Anderssonista (s. 1937) ei pitänyt koskaan tulla poliitikkoa.

Toisin kuitenkin kävi. Andersson oli mukana perustamassa Vasemmistoliittoa ja toimi vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi ilman toivoa valinnasta – ja tuli valituksi eduskuntaan.

Myöhemmin kun Vasemmistoliitto lähti hallitusvastuuseen, Anderssonista leivottiin kulttuuriministeri kolmeksi vuodeksi (1995–1998).

Vuoden 2018 presidentinvaaleista toivuttuani tartuin vanhaan kirjaan Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY 2000), joka on yhteenveto Anderssonin vuosista kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1987–1999.

Mukana teoksessa on muistelmia myös lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin mies ei ollut mukana politiikassa. Kirjassa on näin vahvoja omaelämäkerran vivahteita.

Andersson kirjoittaa avoimesti ja persoonallisesti. Teksti on nautinnollisen mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista, vaikka ei olisi politiikasta edes kiinnostunut.

Psykiatrin kokemuksella Andersson paljastaa havainnollisesti ja selväjärkisesti, mitä voi tapahtua, kun ihminen on liian kauan ja tiiviisti julkisuudessa. Poliitikkojen julkisuudenkipeydestä Andersson kirjoittaa jopa sivukaupalla.

Mies kertoo diabeteksestaan, sydänvaivoistaan, ylipainostaan. Poliitikon elämä on kiivastahtista ja stressaavaa. Ruokailutottumukset ovat sen mukaiset. Andersson lihoi jo ensimmäisen kansanedustajavuotensa aikana kymmenen kiloa.

Koin erittäin myönteiseksi sen, että Claes Andersson ei sorru katkeruuteen eikä kosta entisille vastustajilleen. Sen sijaan hän painottaa asioita, joita pitäisi muuttaa yhteiskunnassamme.

Runoilija tuo julki monenlaisia havaintoja myös muista poliitikoista. Suurin osa heistä on vieläkin mukana päivänpolitiikassa.

tarjahalonen

Tarja Halonen opasti uutta kansanedustajaa vuonna 1987:

– Eduskunnassa on puute kahdesta S:stä: sosialismista ja seksistä!

Anderssonin kokemuksen mukaan Suomen eduskunta on kaikkea muuta kuin erotiikan pesä.

pekkahaavisto

Pekka Haaviston kansansuosio vuoden 1987 eduskuntavaaleissa johtui pitkälti siitä, että hän puhui poliittista asioista kielellä, jota kansa ymmärsi.

paavolipponen

Paavo Lipponen oli pääministerinä silloin, kun Andersson sai kulttuuriministerin pestin. Lipponen oli pienen puolueen ministeriä kohtaan asiallinen, ystävällinen ja kohteliaskin.

paavo

Toinen Paavo, Väyrynen, on Anderssonin mukaan poliittinen kameleontti, joka osaa muuttaa poliittista kantaansa tarkoituksenmukaisesti.

1990-luvulla Väyrynen esiintyi ensin vannoutuneena EU:n vastustajana. Tultuaan ministeriksi hän kuitenkin johti neuvotteluja, joiden seurauksena Suomesta tuli EU:n jäsen.

Sen jälkeen Väyrynen muuttui yhdessä yössä jälleen EU:n vastustajaksi, joka piti eduskunnassa tuntien puheita viivyttääkseen EU-äänestystä.

Sen jälkeen Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin 150 000 äänellä.

Vain harvat yltävät Väyrysen tasolle poliittisena Barbapapana.

sauliniinistö

Andersson kirjoittaa pitkään Sauli Niinistöstä, joka oli Lipposen sateenkaarihallituksen valtionvarainministeri.

”Niinistö sai minut hämmentymään. Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotakin mistä pidän, vaikka kuinka paheksun melkein kaikkea, mitä hän edustaa ja mihin politiikassa pyrkii.”

Niinistö oli 1990-luvun lopulla Anderssonin mukaan erittäin poikkeava suomalainen huippupoliitikko. Hän oli erittäin komea ja hyvin huoliteltu. Hyväkuntoinen rullaluistelija ja huippujuristi.

Lisäksi Niinistö oli onnistunut pysyttelemään poissa poliittisista skandaaleista. Hänen asemansa Kokoomuksen johtajana oli kiistaton.

Vuonna 1995 leskeytynyt Niinistö oli eduskunnan ja oman puolueensa naisten kauhu.

Anderssonin mukaan Niinistö kohteli esimerkiksi eduskunnan naisia arroganssilla, joka ärsytti heidät raivoihinsa. Kun nämä suuttuivat hänelle, Niinistö huvittui siitä.

Niinistö oli luonut imagon pelottomana, isänmaallisena ja kompromisseista kieltäytyvänä Johtajana, joka ei ikimaailmassa alentuisi mielistelemään tai silittämään äänestäjiä myötäkarvaan.

Hänen viestinsä valitsijoilleen oli karu: lupaan teille verta, hikeä ja kyyneleitä, jokainen teistä on oman onnensa seppä ja huolehdi itsestäsi. Muista ei tarvitse välittää, ellei heillä ole poliittista vaikutusvaltaa.

Anderssonin mukaan Niinistö jatkaa vanhaa suomalaista masokistista johtajaperinnettä, jonka Juho Kusti Paasikivi vei kaikkein pisimmälle.

”Sauli Niinistön suosio perustuu suureksi osaksi siihen, että hän osaa niin taitavasti edustaa sitä, mitä politiikassa pidetään vähiten suosittuna. Hänestä on tullut jonkinlainen sankari, koska hän itsepäisesti ja pilan varjolla evää kansalta sille kuuluvan osuuden ennätyspitkästä ja ennätyskorkeasta taloudellisesta kasvusta.”

eduskunta

Raastava koulumaailma haastoi kaunokirjailijaksi

30 tiistai Tam 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

books, Kuusamo, Petri Vartiainen, suomalainen kaunokirjallisuus, Virke, yläaste

0GNV Miehen ryhti 2.indd
Petri Vartiainen. Kuva Tommi Tuomi 2013.
Petri Vartiainen. Kuva Tommi Tuomi 2013.

Petri Vartiainen (s. 1977) toimii yläkoulun äidinkielen opettajana Kuusamossa. Takana on toistakymmentä vuotta opettajana yläkoulussa, lukiossa ja ammattiopistossa. Vartiainen sijoittui kolmanneksi vuonna 2012 Otavan Suuressa Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailussa.

Vartiaisen toinen romaani Miehen ryhti  (Otava 2016) avaa varsin realistisia näköaloja suomalaisen yläasteen maailmaan. Kirjailija tavoittelee moniäänisyyttä, aforistisuutta ja jopa esseemäisyyttä. Romaanikerronnan tosipohjaisuus näkyy ennen kaikkea realistisuudessa. Miehen ryhdissä on myös pamflettimaista kärjistystä. Tilanteet ja miljöö ovat tosipohjaisia mutta ihmiskohtalot fiktiivisiä.

– Mielestäni aiheen yhteiskunnallinen tärkeys vaatii sitä, että romaanikerronta sisältää myös dokumentaarisen tuntuista tekstiä, kirjailija sanoo.

Petri Vartiainen alkoi haaveilla kirjailijan ammatista 15-vuotiaana. Rocklyriikka siivitti nuorukaista kirjoittamaan paljon omia runoja. Vähitellen kirjoittaminen muuttui koko ajan vakavammaksi ja tavoitteellisemmaksi. Ilmaisu on kehittynyt tavallaan muun elämän ohessa eikä ole kuulemma koskaan haitannut opiskelua tai ansiotyötä. Vuosien kirjoittamisen myötä lause on löytynyt.

Vartiainen pitää koulukeskusteluun osallistumista hyvin tärkeänä. Digihuumassa monesta asiasta on annettu julkisuuteen niin ruusuinen kuva, että sitä oli helppo repiä romaanissa auki havainnollisten tapauskuvien avulla.

– En tietenkään väitä, että kaikissa Suomen kouluissa olisi tällaisia ongelmia – ei ainakaan nykyisessä työpaikassani kuusamolaisessa yläkoulussa – mutta raastavasta todellisuudesta on silti kysymys.

Vartiainen julkaisi esikoiskirjansa Isäasentoja vuonna 2014. Molemmissa kirjoissa kerrotaan samasta ydinperheestä eli Ari-nimisestä yläkoulun äidinkielen opettajasta ja hänen perheensä. Vartiainen näkee etuoikeutenaan sen, että opettajan ja kirjailijan työssään hän saa pohtia koko päivän ajan kieleen ja kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, koulussa yhdessä nuorten kanssa ja kotona yksin käsikirjoitusten parissa.

Koulun miljöö on Vartiaiselle omanlaisensa pienoiskuva yhteiskunnasta. Kirjailijan mielestä säästöjen ja muutosten keskellä ajatus yleissivistyksestä ja perustaidoista on jäänyt taka-alalle. Osaamista tärkeämpää tuntuu olevan maailman teknisen kehityksen mukana pysyminen.

– Poissa on se ihmiskuva, johon kuuluu kehittyä pitkäjänteisen työnteon kautta ja löytää työn mahdollistama rautainen perusosaaminen. Emme tarvitse yhtäkään huuhaa-sukupolvea, joka on oppinut digitaalisia pikavoittoja mutta ei tarvittavaa työmoraalia.

Työuupumus on kirjailijan mukaan merkittävä perheiden hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Miehen ryhdissä opettajahenkilön väsymys toimii esimerkkinä yleisellä tasolla.

– Työelämän vaatimukset ovat koventuneet. Myös ylisukupolvisuus on yksi teema: miten menneisyyden traumat vaikuttavat lapsiin ja jopa lapsenlapsiin. Mielestäni Miehen ryhti on myös vähemmistökirjallisuutta, sillä monessa koulussa naispuolisia opettajia on enemmän kuin miehiä. Tätä kautta avautuu yksi miesopettajien alakulttuuri.

Suosikkikirjailijasi?

– Erno Paasilinna on ehdottomasti tärkein, jo asenteensa ja kielellisen tinkimättömyytensä takia. Juha Seppälä on toinen, hänen myötään olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kolmas on Hannu Mäkelä, joka on teostensa lisäksi vaikuttanut persoonana, sivistyneenä, monipuolisena lukijana ja kirjailijana. Ulkomaisia vaikuttajia on paljon, esimerkiksi japanilaiset Yasunari Kawabata ja Junichiro Tanizaki.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Vaikka kuvallinen kulttuuri vie tilaa kirjalliselta sivistykseltä, on meidän kyettävä turvaamaan kielen asema monilukutaidon perustana.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.

 

Simo Frangén – Vanhankylän lahja suomalaisviihteelle

14 lauantai Lok 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in author interview

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Alivaltiosihteeri, author interview, books, Simo Frangén, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Simo by Maija Saari 3

Kuva: Maija Saari

Tamperelainen viihteen monitoimimies Simo Frangén on kuuluisa nakkilalaisista juuristaan. Mutta moniko tietää, että mies on aikoinaan syntynyt ja asunut pääosan lapsuudestaan Ulvilassa?

– Olen syntynyt Ulvilan Vanhassakylässä. Asuin siellä 11 vuotta, minkä jälkeen perheemme muutti Nakkilaan, Frangén kertoo.

Vuonna 1990 Tampereen yliopistolla tutustuneet Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka aloittivat Radiomafialla viikoittaisen huumoriohjelmansa ”Alivaltiosihteeri – Suomen virallinen ohjelma”. Koko kansan tietoisuuteen Frangén nousi 2000 visailuohjelmalla Maailman ympäri. Ohjelma saavutti korkeat katsojaluvut ja poiki Frangénille lukuisia palkintoja, muun muassa parhaan TV-esiintyjän Venla-palkinnon.

Simo Frangén viihtyy erinomaisesti nykyisessä kotikaupungissaan Tampereella. Onko Ulvilan juurille jäänyt Frangénin sukua?

– En koskaan muista, kuka on minulle mitäkin sukua ja missä he asuvat. Äitini asuu nykyisin Merikarvialla. Hänen kauttaan kuulin, että yksi tätini ja pari serkkuani perheineen asuu Ulvilassa.

Frangénilla on mittava kirjallinen tuotanto, joka koostuu lähinnä Alivaltiosihteeri-ryhmän kanssa tehdyistä hupailukirjoista. Alivaltiosihteerin julkaisemista lähes 10 000 sketsistä on koottu 22 kirjaa.

– Jotkut vanhojen ulvilalaisten opettajieni nimet ovat voineet vilahdella joissakin hupailuissamme, Frangén heittää.

– Tärkein teokseni on kuitenkin ex-avovaimoni Rosa Meriläisen kanssa kirjoittamani teos Nollasta ykköseksi (2007), koska se käsittelee maailmani tärkeimmän ihmisen eli poikani Fransin ensimmäistä vuotta.

Onko Frangén koskaan haaveillut kaunokirjailijan työstä tai urasta?

– Kyllä on käynyt mielessä kysymys, pitäisikö tehdä romaani. En ole kuitenkaan pohtinut kovin vakavasti kaunokirjallisia ajatuksia. On kivaa tehdä hommia monenlaisissa paikoissa: radiossa, televisiossa, livenä, kirjoissa, lehdissä ja äänilevyillä.

Frangén oppi lukemaan 4-vuotiaana. Muutettuaan Nakkilaan 11-vuotiaana hän alkoi lukea valtavasti ja luki kaikki Nakkilan kirjaston kirjat. Sittemmin lukeminen on jäänyt vähemmälle muiden harrastusten vuoksi.

Miksi muuten Simo Frangénista tuli juuri humoristi eikä esimerkiksi poliittinen toimittaja?

– Lopullisen potkun humoristin uralle antoi huumorilehti Pahkasika. Luin lehteä ensimmäisen kerran 1979, ja se iski päähäni kuin puolitoistametrinen halko. Asialliset kouluaineeni muuttuivat huumoriyritelmiksi. Vuonna 1983 pääsin Pahkasian avustajaksi. Minua viehätti Pahkasiassa muun muassa heidän mottonsa: ”Kerro meille, mikä on sinulle pyhää, niin teemme siitä pilkkaa seuraavassa numerossamme.”

Palindromit ovat tällä hetkellä lähellä Frangénin sydäntä. Syyskuun alkupuolella mies julkaisi Dave Lindholmin kanssa maailman ensimmäisen palindromilevyn nimeltä ”Tana! Hitit ihanat!”. Levyn 20 kappaleesta jokaisessa sanoitus on sama etu- ja takaperin.

Erityisterveiset ulvilalaisille lukijoille:

– Sain Vanhankylän koulussa toisella luokalla hymypoikapatsaan. Hymyilkää tekin itsellenne ja toisillenne! Kun hymyilette, muu keho luulee, että nyt on mukavaa, ja kohta koko keho on hyvällä tuulella.

SIMO JUHANI FRANGÉN

  • 6. syyskuuta 1963 Vanhassa-Ulvilassa
  • asunut Nakkilassa ja Tampereella
  • koomikko, käsikirjoittaja ja juontaja
  • Alivaltiosihteeri-huumoriryhmän jäsenenä julkaissut 22 kirjaa
  • maisterintutkinto sosiologiasta (Tampereen yliopisto 1990)
  • parhaan tv-esiintyjän Venla-palkinto ja kaksi parhaan miespuolisen tv-esiintyjän Telvis-palkintoa

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Ulvilan Seudussa lokakuussa 2017.

 

Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

10 maanantai Hei 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

journalism

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Linna_jakaa_omistuskirjoituksia

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Seurakunta

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

lukeminen

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

where_ideas_come_from_show_art

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

← Older posts

Blogin tilastot

  • 95 199 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

  • Jari Olavi Hiltunen
kesäkuu 2023
ma ti ke to pe la su
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  
« Tou    

Arkistot

  • kesäkuu 2023 (1)
  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Leila Tuuren Elämä kerrassaan -romaani avaa porilaista historiaa toisen maailmansodan aattohetkinä
  • Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snow’n nuoruudesta
  • Aino Kontula - Takaisin yläasteen sisälle
  • Älykäs suunnittelijako kaiken takana?
  • Joel Lehtonen - uusromanttinen runoilija
  • Brändi nimeltä Jyrki Lehtola

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 95 199 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...