Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

Claes Andersson, Jyrki Kiiskinen, politiikka, suomalainen kaunokirjallisuus, suomalainen runous, Suomen Kuvalehti

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, poetry, runot, suomalainen runous, Tuli&Savu, Veera Antsalo

Veera Antsalo. – Kuva: Heini Lehväslaiho.

Veera Antsalo: Imago. Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon (s. 1975) eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista.

Yhdeksänsataa miljoonaa hyönteistä on fantastisen draaman taustakuoro.

ALOITUSRUNON kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä?

Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin kvintessenssiä, jonka myötä ”avaruus laajenee tuntemattomasta syystä” (s. 39) ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden Suuri Mysteeri, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Imagossa avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella.

ANTSALON teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys.

Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,

löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tuli&Savu-lehdessä nro 4/2018 (Veistos).

Paavo Cajander – maailmankirjallisuuden työteliäs suomentaja

Avainsanat

elämäkerrat, Juhani Niemi, Outi Oja, Paavo Cajander, Pia Houni, runot, suomalainen runous, suomentajat, William Shakespeare

Juhani Niemi: Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1114. SKS 2007. 257 s.

Tampereen yliopistossa Suomen kirjallisuuden professorina toimineen Juhani Niemen (s. 1947) vuonna 2007 julkaisema elämäkertateos kertoo Suomen kaikkien aikojen työteliäimmästä suomentajasta Paavo Cajanderista.

Niemen teos tuo esiin tärkeän kirjallisuusvaikuttajan, josta jälkipolvet ovat vaienneet lähes tyystin.

Paavo Cajander (1846-1913) syntyi Hämeenlinnassa käsityöläisperheeseen. Kouluttauduttuaan suomen kielen maisteriksi hän työskenteli paitsi suomentajana myös oivallisena runoilijana.

Cajanderin omista runoista ovat tunnetuimpia Jean Sibeliuksen säveltämät runot “Maljanesitys isänmaalle“ ja “Vapautettu kuningatar“. Runebergin “Maamme“-laulun suomenkieliset sanat ovat juuri Cajanderin käsialaa.

Runoilijana Cajander ihaili ennen muuta Runebergiä, jolta hän omaksui muun muassa vapauden ajatuksen lyriikkaansa.

Kansallisrunoilijan jalanjäljissä Cajander kokeili runoilijana ensin henkilökohtaisten mielialojen ja kokemusten kuvausta, mutta luopui niistä myöhemmin yleistettävämpien ja objektiivisempien aiheiden tullessa tärkeämmiksi.

Paavo Cajander toimi suomentajana neljä vuosikymmentä. Hän käänsi suomen kielelle muun muassa kaikki Shakespearen draamat sekä ison määrän klassista ruotsinkielistä kirjallisuutta.

Niemen teos antaa tietoa muun muassa siitä, miten Cajander saavutti hyvän englannin kielen taidon käymättä koskaan englantia puhuvissa maissa. Cajander käänsi teoksia seitsemästä muustakin kielestä.

Juhani Niemi.

Niemi osoittaa havainnollisesti, millaisia vaikeuksia suomentajalla oli työssään Cajanderin aikana. Suomen kieltä oltiin vasta hiomassa sivistyskielien joukkoon, ja suomentajat joutuivat keksimään kosolti uudissanoja suomennoksiinsa.

Shakespearen runoissa Cajander joutui äimistelemään runomittoja, joita suomen kielessä ei ollut.

Niemen tutkijanotteessa on edelleen sama biografinen painotus, joka tuli esille hänen Arvid Järnefelt -elämäkerrassaan (2005).

Aloite Cajanderin elämänvaiheiden selvittämiseksi ja kokoamiseksi yksien kansien väliin tuli hämeenlinnalaisen kauppaneuvoksen Aimo Vihervuorelta, joka kutsui ensin koolle asiaa virittelevän työryhmän ja myöhemmin professori Niemen projektin toteuttajaksi.

Hämeenlinnassa Cajander on ollut tunnustettu kulttuurihenkilö, toisin kuin muualla Suomessa. Suomalaisrunoilijoista Cajander on vähiten tutkittujen joukossa.

Niemi kertoo lähteneensä Cajanderin arkistojen äärelle varsin varauksellisin ja epäröivin odotuksin. Ne olivat kuulemma nopeasti vaihtuneet tyystin vastakkaisiksi, kun tutkija pääsi vauhtiin aineiston kokoamisessa:

“Hillityksi ja värittömäksi kuvatun Paavon arkistossa oli enemmän elämää ja runoissakin terävämpää potkua kuin olin uskonut. Myös suomennosten kellastuneen paperin musteessa havaitsin omituista originaalisuutta. Päätin, että tästä kaikesta on otettava tarkemmin selvää.“

Teokseen on lisätty Niemen biografisen tutkimustekstin rinnalle kaksi artikkelia, jotka tarkastelevat Cajanderia toisenlaisista lähtökohdista.

Teatteritaiteen tohtorin Pia Hounin artikkeli tekee ansiokkaasti selkoa Cajanderin suomentamista Shakespeare-näytelmistä. Filosofian maisteri Outi Oja puolestaan lähestyy Cajanderia Runebergin ja Shakespearen runojen suomentajana.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 2007.

Ulvilalaisrunoilijan maailmanvalloitus

Avainsanat

author interview, Pauliina Haasjoki, runot, suomalainen runous, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kuva: Tommi Tuomi

Pauliina Haasjoki (s. 1976) on tällä hetkellä kuuluisimpia ulvilalaissyntyisiä runoilijoita Suomessa ja maailmalla. Häneltä on ilmestynyt seitsemän runoteosta, joista viimeisin Planeetta vuonna 2016.

Esikoisrunokokoelma Ikkunassa on huone ilmestyi vuonna 1999 Haasjoen ollessa Turussa kirjallisuuden perusopiskelijana. Hän on kirjoittanut myös esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä.

Haasjoen voima runoilijana perustuu hänen metafyysisiin eli olemassaoloa pohtiviin näkökulmiinsa. Tässä mielessä häntä on mainittu jopa sukupolvensa parhaaksi runoilijaksi Suomessa.

Lisäksi Haasjoen runoissa on mukana uudenlaisia tekniikoita luonnon kuvaamiseen sekä ekokriittisiä näkökulmia. Hän kirjoittaa toisinaan runosäkeitä, toisinaan proosarunoa.

Pauliina Haasjoki valmistui ylioppilaaksi Ulvilan lukiosta vuonna 1995 ja siirtyi sen jälkeen kirjallisuuden opiskelijaksi Turkuun.

– Asuin Vanhankylän puolella siihen asti, kun täytin 19, ensimmäiset vuodet Vanhankylän koulun siipirakennuksessa ja sen jälkeen omakotitalossa Mukulamäessä, runoilija kertoo lapsuudestaan Ulvilassa.

Haasjoki valmistui filosofian maisteriksi 2002 ja lisensiaatiksi 2004. Tohtorinväitös kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta seurasi vuonna 2012.

Esiintyykö Ulvila miljöönä jossakin Haasjoen runokokoelmassa?

– Itse asiassa Ulvila esiintyy paljonkin ensimmäisessä kokoelmassani Ikkunassa on huone. Olin hädin tuskin muuttanut pois lapsuudenkodistani, kun kirjoitin sen runoja. En ole silti varma, miten tunnistettavia paikat ovat.

– Myös toisessa ja kolmannessa kirjassa on vielä samoja miljöitä. Esimerkiksi Epäilyttävien puiden runosarjassa ”Kuuset” ollaan Pappilanlammella.

Haasjoen runotuotannossa lapsuudenmiljöö katoaa neljännestä kirjasta lähtien. Runoilijan kuvaamat maisemat muuttuvat merkityksiltään aiempaa yleisemmiksi ja kirjoitus irtoaa omaelämäkerrallisuudesta.

– Planeetan kohdalla minusta tuntui, kuin jokin sanottava olisi tullut sanotuksi.

Miksi Haasjoesta tuli juuri runoilija eikä esimerkiksi prosaisti?

– En ole toistaiseksi löytänyt sellaista tapaa kirjoittaa proosaa, joka kannattelisi jatkuvuutta eli jatkuisi kyllin pitkään. Runous on minulle muutenkin luontaisempaa kuin esimerkiksi vuoropuhelu. Tämän vuoksi en ole tuntenut vetoa esitettävän tekstin luokse.

Haasjoen runoja on ilmestynyt ulkomaisissa antologioissa ja lehdissä kymmenellä eri kielellä. Hän on esiintynyt runoilijana useissa Euroopan maissa sekä Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa.

Haasjoen viimeisin kokoelma Planeetta (2016) tiivistää kirjailijan vuosia kestäneen mission tarkentamalla kerronnan kohteen maapallon olevaiseen. Runoilija kirjoitti Planeettaa Mietoisissa, Amerikan Iowassa, Uudessa-Seelannissa ja Gotlannin Visbyssä. Haasjoen maailmanvalloitus on kirjaimellisesti jatkunut.

– – – – – – – – – – – – – – – –

PAULIINA MAARIT HAASJOKI

• 1976 Ulvilassa
• asuu nykyisin Helsingissä
• kirjallisuustieteen tohtori
• Koneen Säätiön Vuoden Kynä -palkinto (2010) tieteellisestä artikkelista
• Einari Vuorela -runopalkinto 2014 teoksesta Hiukset (Otava 2013)
• Kääntäjäkarhu teoksen Auringonvihreä suomennoksesta, yhdessä Peter Mickwitzin kanssa (2015)
• Nihil Interit –runouspalkinto teoksesta Planeetta (2016)

Runoteokset:

• Ikkunassa on huone (Nihil Interit 1999)
• Ukkosen odottajat (Tammi 2002)
• Epäilyttävät puut (Tammi 2005)
• Pääskynen ja lepakko (Otava 2009)
• Aallonmurtaja (Otava 2011)
• Hiukset (Otava 2013)
• Planeetta (Otava 2016)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa kesällä 2017.

Kirjallisuudentutkijan runomuotokokeiluja

Avainsanat

book review, suomalainen runous, Vesa Haapala

Vesa Haapala 2015. Kuva Tommi Tuomi.

Vesa Haapala: Kuka ampui Ötzin? Kuvitus Markus Pyörälä. Otava 2012.

Kirjallisuudentutkija Vesa Haapalan (s. 1971) viimeisin runokokoelma ilmestyi keväällä 2012. Avantgardistisessa hengessä kirjoitettu Kuka ampui Ötzin? yhdistelee proosarunoa ja erikoiseen muotoon kätkettyä lausetta. Haapala on koonnut kokoelmaan Versoja-bloginsa tekstejä, joiden sanomia Markus Pyörälän kuvat säestävät yllättävän tehokkaasti.

Uutuuden kollaasi- ja muotokokeilut toimivat hyvin. Haapala raivaa tilaa uudentyyppiselle tekstuaalisuudelle, jossa lukijan on omaksuttava kokonaan uusia lukutapoja. Kun sivunumeroita ja muita teosta määrittäviä nimittäjiä on joko kokonaan poistettu tai siirretty pois vakiintuneilta paikoiltaan, on lukukokemus yhtä aikaa piristävä ja hämmentävä. Jälkimodernismin uusi tuleminen säestää Haapalan kirjoitusotetta.

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtorina työskentelevä Haapala debytoi runoilijana 2007 kokoelmallaan Vantaa. Kriitikoiden arvostama teos palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Esikoisrunokokoelma oli debyytiksi yllättävän hioutunutta ja taidokasta työtä. Haapala osoitti kertaheitolla taitavansa lyriikkaa myös sen tekijänä, ei pelkästään oivaltavana tutkijana.

Haapalan seuraavan teoksen Termini (2009) ytimessä oli matka ikuiseen Roomaan, jossa aukesivat yhtaikaa sekä vuosituhantinen maailmanhistoria että nykypäivän todellisuus. Terminin runokertojalle runous oli pakoa persoonasta, kauniista kaupungista ja sängystä, jossa pinnallisesti hätäiset tekstiluonnokset syntyvät.

Uutuuskokoelmassaan Haapala kirjoittaa läpinäkymättömiä tutkielmia nykyaikaisen runokertojan havainnoista lähipiirissään ja historiankirjoissa. Raamatulliset ja legendaariset kuvat sekoittuvat nykyajan artefakteihin, mainoslauseisiin ja uutisaiheisiin.

Kirjailijan kielellisten ja runomuodollisten leikkien aika alkanee tietyssä mielessä olla ohitse. Kuka ampui Ötzin? tuo esille tekijän, jolle vieraannuttava sanoma on tärkeämpi kuin vieraannuttava muotokokeilu.