Uskonnollisen uskon läpileikkaus

Avainsanat

Antti Eskola, religion, sosiaalipsykologia, uskonnollinen usko, uskonto

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006. 185 s.

Antti Eskolan (s. 1934) uskontrilogian kolmas osa Yksinkertainen usko kertaa jonkin verran vanhaa ja jo sanottua mutta tuo esille myös uusia ajatuksia. Sarjan aikaisemmat osat ovat Uskon tunnustelua (1999) ja Tiedän ja uskon (2003). Eskolan uskokirjat ovat muodoltaan elämäntaitokirjallisuutta, joka on viime vuosina ollut varsinkin teologitaustaisten kirjoittajien muodikas lempilaji.

”Olen kirjoittanut tämän kirjan siinä käsityksessä, että useammassa suomalaisessa kuin arvaammekaan, on jonkin verran uskonnollista uskoa. Tämä usko ei kuitenkaan erityisen hyvin kohtaa sitä, mitä kirkko tarjoaa meille uskontona esimerkiksi Katekismuksen tai jumalanpalveluksen muodossa.”

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori on sisällyttänyt teokseensa laajoja kuvauksia uskon olemuksesta, kirkosta uskovien yhteisönä sekä uskon kohteesta eli Jumalasta. Perusteelliset käsittelynsä saavat myös sellaiset kristinuskon perusasiat kuin synti, armo, taivas, kadotus ja seurakunta. Yksinkertainen usko päättyy hauskasti uskontopedagogiseen pohdiskeluun, jossa Eskola kertoo keskusteluistaan omien lastenlastensa parissa.

Oma usko koeaineistona

Eskola viittaa usein vasemmistolaisuuteensa todeten yhteiskunnallisen radikalisminsa alkaneen jo 1960-luvulla. Teoksen alussa hän väittää aiheensa väistelevän suoraa käsittelyä mutta pyrkivänsä paradoksaalisesti juuri siihen: puhumaan uskon yksinkertaisuudesta siten, että sen kaikki ymmärtäisivät.

Kirjoittaja pyrkii lisäksi pelastamaan yksinkertaisen uskonsa dogmatiikan ja kirkkohistoriallisen opin syövereistä, niin kuin hän asian ilmaisee. Aika hyvin hän näihin tavoitteisiin pääseekin. Verraten sujuvasti kirjoittava Eskola tosin esittää jonkin verran keskenään ristiriitaisia ajatuksia.

Tällaiseksi osoittautuu esim. alituinen puhe uskovaisista, joita kohtaan Eskola esittää kärkevää arvostelua kautta teoksen. Kuitenkin hän nimeää uskovaiset selväksi viiteryhmäkseen:

”Vertaan itseäni uskovaisiin, ja minulla on paljolti sama uskonnollispohjainen arvo- ja normimaailma kuin heillä. Haluaisin olla vähintäänkin heidän liittolaisensa.”

Yllättävästi Eskola käsittelee omaa uskonnollista uskoaan ikään kuin koeaineistona. Tutkimalla omia ajatuksiaan, tuntojaan, uskomuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittaja yrittää tuoda havainnollisesti esille uskon ulottuvuuden salaisuuksia ja lainalaisuuksia. ”Elämänkokemukset eivät ole uskoa minusta karistaneet, vaan pikemminkin ylläpitäneet sitä, vaikka joskus itse yritin päästä uskostani eroon.”

Eskola kirjoittaa uskonasioista erittäin kiintoisasti, joskin ajoittain sekavasti. Kerronta ja ajatuksenkulku rönsyilevät melkoisesti, ja kirjoittaja sivuaa monenlaisia aiheita varsinaisten sanomiensa rinnalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Eskola suhtautuu uskontotieteilijöihin erittäin epäilevästi. Hän toteaa, että uskontotieteen monimutkaisista kiemurteluista ei jää jäljelle muuta kuin tyhjänpäiväinen abstraktio.

Teoksen ilmestyessä 2006 ajattelin Antti Eskolan kirjallisten uskontopohdiskeluiden ilmeisesti päättyvän Yksinkertaiseen uskoon. Teoksen lopun kuolemapohdiskeluista välittyy hyvin testamentillinen vaikutelma. Eskola on kuitenkin jatkanut aiheen kanssa myöhemmin, muun muassa teoksessaan Vanhuus (2016).

Maalaiskylän enkelit ja veijarit

Avainsanat

religion, suomalainen kaunokirjallisuus, Tapio Koivukari, uskonto

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Johnny Kniga 2015. 332 s.

Raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan varsinkin länsirannikon ja Selkämeren saaristolaiskuvauksista sekä islantilaisten teosten suomennoksista. Runebergin kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Unissasaarnaajassa kirjailija kuvaa varsinaissuomalaista Nihtamon kylää, josta tulee uuden herätysliikkeen pesäpaikka murrosikäisen unissasaarnaajatytön ansiosta.

Uskonnollisen romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1949. Suomalaiset toipuvat pikkuhiljaa kahden sodan vaikutuksista, haavoja nuollaan ja kaatuneita muistellaan. Koivukarin kuvaamassa Suomessa viranomaiset kamppailevat pitääkseen kansan kurissa ja Herran nuhteessa. Tätä mietitään muun muassa yleisen kokoontumisvapauden rajojen suhteen, kun viranomaiset joutuvat pohtimaan, pitäisikö lapsekkaan horrossaarnaajan kokoukset kieltää jo tuoreeltaan.

Heinosen perheen Tuulikki-tyttö saa 13-vuotiaana ensimmäisen hurmoksensa, jonka aikana hän julistaa Jumalan sanaa ihmetteleville perheenjäsenilleen. Vähitellen Tuulikin julistusta kokoontuu kuulemaan väkeä kauempaakin ja syntyy pienimuotoinen herätysliike. Enkelimäinen unissasaarnaaja tempaisee kuulijat mukaansa vastustamattomasti:

”Tuulikin rintakehä kohoili voimakkaasti, jalat tekivät potkivaa liikettä, kädet kohosivat rentoina kyynärpäiden varassa ylöspäin, aivan kuin hän olisi ottanut vastaan ylhäältä tulevaa sadetta. Jalkojen potkiminen muuttui säännölliseksi liikkeeksi, ikään kuin hän olisi ajanut näkymätöntä polkupyörää ylöspäin ja raukeni sitten. Jalkojen asetuttua hän alkoi jännittää selkäänsä kaarelle ja väännellä käsiään. Äkkiä hän retkahti vuoteelle rentona, nyt saarna alkoi ja sanat tulivat. Ihmeellisintä sanoissa oli niiden vakuuttunut, rauhallinen, ylimaallinen sointi.” (s. 65)

Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset.

Nihtamoa valvova nimismies odottelee kokousten hiipuvan itsestään nopeasti, mutta toisin käy. Väkeä tulee jopa pääkaupunkiseudulta asti. Kohua ei vähennä se, että Tuulikki profetoi jopa kaukomailla seilaavan laivan tuhon etukäteen.

Veijarit ilmestyvät

Unissasaarnaaja on Koivukarin yhdeksäs romaani. Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset (2013), joka kertoo asepalvelusta karttavista miehistä sota-aikana. Myös Käpykaartilaisten tapahtumat sijoittuvat Nihtamon kylään ja metsiin. Romaanin päähenkilö Einari Takavainio päättää karata metsään saatuaan jatkosodan alussa palvelukseenastumismääräyksen.Unissasaarnaajassa hän esiintyy sivuroolissa.

Unissasaarnaajassa on vahvoja veijariromaanin piirteitä, kuten kriitikko Vesa Karonen on todennut. Kun Tuulikki tulee kuuluisaksi unisaarnojensa vuoksi, kohu houkuttelee paikalle myös virkaheittoja saarnamiehiä, jotka koettavat päästä samojen yleisöjen eteen Tuulikin varjolla.

Sattuman oikusta Tuulikin Veera-äiti kutsuu paikalle korsolaisen huijarisaarnaaja Sigurd Sihvosen, mistä on myöhemmin kohtalokkaita seurauksia. Tämä viekoittelee Tuulikin kumppaneineen hassunkuriselle saarnamatkalle Lappiin, ja reissussa sattuu kaikenlaista. Romaanin surullinen loppu, jossa Tuulikin saarnaura päättyy kesken kaiken, purkaa auki lavean rikollisuuden tunnun, joka tietyllä tavalla kantaa läpi koko romaanin.

Kun Koivukarilla oli romaaniparin ensimmäisessä teoksessa tendenssi valottaa sodan varjopuolia, korostuvat uutuudessa samantyyppisesti uskonnollisen ahdistuksen ja mielenpalon esittely ja erittely. Unissasaarnaajassa sodan möyhentämä maalaiskulttuuri toimii oivallisena kasvualustana erilaisille herätysliikkeille. Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka:

”Kaikki he saivat kantaa sanatonta huonommuutta ja syyllisyyttä, kuten rintamalla olleet kantoivat sanatonta syyllisyyttä henkiinjäämisestään. Syyllisyydessä ei ollut tietysti mitään järkeä, mutta silti se oli ja kaihersi mielen pohjalla. Ja jotkut, usein kaikkein hiljaisimmat miehet, kantoivat syyllisyyttä siitäkin, mitä olivat sotareissulla joutuneet tekemään tai, sikseen jopa, innostuneet tekemään.” (s. 126)

Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka.

Sodankäyneistä henkilöistä keskiöön nousee Tuulikin Jussi-isä, jota haukutaan Nihtamossa toistuvasti Tuuri-Heinoseksi: mies kun on selvinnyt hengissä niin talvi- kuin jatkosodan kauhuista, löytänyt puolisoksi vetävän naisen ja rakentanut omin käsin pienen talon perheelleen, vaikka ansaitsee vähän puukäsitöillään. Olipa kuulemma selvinnyt voittajana asemasodanaikaisista neljän kuninkaan käräjistä, sököringistä, jossa panokseksi nousikin loppujen lopuksi vuosien vankileirituomio.

Tuuri-Heinonen on Nihtamon kylähullu, johon kaikki suhtautuvat varauksella syystä ja syyttä. Kun hänen tyttärestään tulee herätysliikkeen airut ja keulakuva, se sopii Heinosen julkisuuskuvaan kuin nenä päähän. Erilaisuudessaan Jussi Heinonen on kyläläisille ikuinen kakkonen, jolta on turha odottaa onnistumisia:

”Hulluksi tullut ihminen kun oli peruuttamattomasti toisenmoinen, hulluuden kitaan joutunut, tumman verhon takana, vaikka toisten ihmisten joukossa olisikin. Ja melkein useimpien mielestä sikälikin kartettava, ettei vain tartuttaisi hulluuttaan toisiin. Tietysti, näillä mailla varsinkin oli toisen kautta totuttu siihen, että joukossa oli vähän omituisia, einen verran viurahtaneita tai muuten kummallisia kulkijoita. Mutta jokin raja oli asioihin vedettävä ja selvä hulluus oli semmoinen.” (s. 179)

Laupias kertoja

Koivukari on ollut luontokuvaajana lähes vertaansa vailla. Raumalaiskirjailijan teoksissa merellä ja rannikolla on ollut suuri merkitys. Havainnollinen miljöönkuvaus pitää tälläkin kertaa otteessaan loppuun asti.

Myös historiallista epookkia Koivukari kirjoittaa niin osuvasti, että lukija pysähtelee menneisiin yksityiskohtiin ja vanhentuneisiin kielenpiirteisiin. Kun romaanikertoja lähtee Heinosten mukana läpi Suomen jopa Ivaloon asti, tulee vastaan jälleenrakennustyömaita pitkin matkaa ja sodasta monin tavoin kärsineitä ihmispoloja.

Sama humaani ymmärrys, jolla Käpykaartilaisten romaanikertoja kohtelee sotilaskarkureita ja näiden poloisia omaisia, tulee vastaan myös Unissasaarnaajan kertojalla, joka täyttää heiveröisen tytön pään taivaallisilla näyillä jo pienenä ja ohjaa kansanjoukkoja kulkemaan näiden näkyjen viitoittamia polkuja. Heikko ihminen ei tarvitse niinkään tuomaria, vaan laupiaan ohjaajan, joka näyttäisi oikean suunnan ja antaisi armon käydä oikeudesta.

”Ja niin kävi, että Hemmilän Tarmo meni hiljaisena miehenä sanankuuloon, kun Heinosen Jussin uuden mökin pihalla oli väenkokous. Ihmeellisesti sousivat poutapilvet taivaan sinessä, pilvi väistyi juuri, kun tyttö tuli valkoisessa vaatteessaan suuren väkijoukon eteen, kuin pieni ja punatukkainen enkeli. Pilven varjo sai Tarmon tahtomattaankin muistamaan jippippiitä ja sen tuomaa synnintuntoa, mutta tytön saarna tuntui taas koskettavan Tarmon arkaa ja kolhiintunutta sisintä, pelkästään sanojen sointi tuntui rauhoittavalta, rakkaudelliselta. Maailmassa on tapahtunut suuria asioita, kauheita ja pelottavia, mutta myös suurenmoisia ja hienoja.[–] Tarmo putosi penkkien väliin polvilleen monen muun miehen ja naisen tavoin, sydämen padot aukenivat, sielun sadekausi saapui ja hän itki voimatta kyynelten tulvaa pysäyttää. Itki aikansa, unohti ajan ja havahtui vasta loppuvirsissä ja siihen, kun Veeran vanhempi tytär käytti kolehtikoria hänen nokkansa alla.” (s. 164-165)

Tällainen laupias kertoja sopii teologitaustaisen Koivukarin tuotantoon muutenkin kuin nakutettu. Sellainen esiintyy muun muassa veijariromaanissa Meren yli, kiven sisään (2007). Tosipohjaisen romaanin päähenkilö on Yrjö Aaltonen, perheellinen rannikkokalastaja, joka sodan päätyttyä alkaa salakuljettaa inkeriläisiä pakolaisia Selkämeren yli Ruotsiin. Kultaisella sydämellä varustettu päähenkilö tekee hienoja tekoja toisensa perään ja joutuu virkavallan kanssa kiipeliin säännöllisin väliajoin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Saaristolaissaagan jatkumo

Tapio Koivukari on kaunokirjailijana tuottelias ja monipuolinen. Tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, kuunnelmia, näytelmiä ja runoja. Koivukari on kunnostautunut myös islantilaiskirjallisuuden kääntäjänä, suomentaen muun muassa useita Vigdis Grimsdóttirin teoksia.

Koivukarin pääteos on Saaristolaissaagaksi nimetty romaanitrilogia, joka koostuu romaaneista Luodetuulen maa (2002), Missä aallot murtuvat (2005) ja Sumun lokikirja(2009). Trilogia on nostalgishenkinen tunnustus sille peräänantamattomalle tulevaisuudenuskolle, jota raumalaiset ovat sodan jälkeen osoittaneet.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja.

Sama Koivukari, joka pääteoksessaan kuvaa havainnollisesti purjelaivojen syntyä mestarillisina käsitöinä, paneutuu Unissasaarnaajassa maalaisyhteisön arkisiin askareisiin ja niiden huipentumina juhlapyhien seuroihin ja hengellisiin kokoontumisiin. Välillä poiketaan kaukomaille Australiaa myöten. Unissasaarnaaja liittyy Saaristolaissaagan jatkumoon omalla näkökulmallaan: entä jos sodanjälkeinen jälleenrakennus sai voimaa paljon kärsineiden ihmisten hengellisistä kokemuksista? Kun esimerkiksi Sumun lokikirjassateollisuusnäkökulmat olivat vahvoja sotakorvausteollisuuden poikiessa fiktiivisellä Raumalla tulevan vaurauden ja elintason pohjan, Unissasaarnaajassa etsitään Länsi-Suomen kehityksen henkisempää pohjaa uskonnollisuuden kuvauksen kautta.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja, jonka kumauksia kertoja laajentaa suuremmiksi kansankuviksi. Kuvaustapa muistuttaa esimerkiksi Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa, jossa päähenkilön vaimo joutuu katolisen kirkon noitavainojen kohteeksi 1500-luvun Saksassa. Uskonnolliseen hurmahenkisyyteen Unissasaarnaajan kertoja suhtautuu kriittisesti romaanin alusta asti. Kerrontaan kuuluu ajoittaisia ylilyöntejä, joissa joko hurmahenkinen agitaattori koettaa houkutella hurskaita sieluja puolelleen tai vastakohtaisesti joku suruton maailmankulkija antaa raikuvasti kyytiä papeille, uskonnollisille puheille ja ilmiöille. Jälkimmäisestä käyvät esimerkiksi paljon kärsineen Jussi Heinosen tunnot monin tavoin epäonnisella Lapin-matkalla:

”Jos se taivaan ukko oli olemassa, niin sen täytyi olla aika vittumainen äijä. Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?” (s. 246)

Monipolvisena kansankuvauksena Unissasaarnaaja on onnistunut tutkielma sodanaikaisen sukupolven vaihtoehdoista, tunnoista ja ratkaisuista maaseutumaailmassa, jota ei enää ole. Runeberg-voitto oli enemmän kuin ansaittu.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 21.2.2016.

 

1960-luvun helluntainuoren irvokas kasvutarina

Avainsanat

Asser Korhonen, helluntailiike, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonto

Asser Korhonen: Saarnaajan poika. Teos 2014. 315 s.

Asser Korhosen (s. 1953) toinen kaunokirjallinen teos on järvenpääläiseen helluntaiseurakuntaan sijoittuva kehitysromaani. Päähenkilö, murrosikäinen Nafta-poika, elää saarnaajaisänsä varjossa ja varttuu melkoisten kasvukipujen saattelemana. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle.

Saarnaajan poika vaikuttaa samantyyppiseltä avainromaanilta kuin Korhosen edellinen teos Sydämen asia (2004). Viimeksi mainittu käsitteli varsin kielteiseen sävyyn Korhosen kokemuksia mainostoimiston palveluksessa.Asser Korhonen on itse helluntaisaarnaajan poika eli hän kertoo itselleen tutusta ympäristöstä ja kulttuurista.

Nuorisokuvauksen päähenkilöinä on murrosikäinen Nafta ja hänen muutamaa vuotta nuorempi Pikkuveljensä. Muita henkilöitä ovat nöyräluontoinen Isä, joka toimii helluntaisaarnaajana, sekä tiukkapipoinen Äiti, joka on kotirouva. Myös muutama Naftan parhaista kavereista pääsee ajoittain kerronnan keskiöön.

Fyysinen kuritus ja henkinen pelottelu tekevät saarnaajaperheen lapsista arkoja poikia.

Naftalle ei löydy kotoa työtätekevän aikuisen mallia isästä eikä äidistäkään. Isän saarnaajantoimi vaikuttaa Naftasta välistä hassulta (ei työltä ollenkaan), välistä järjettömältä hulluttelulta. Poika luisuu vanhempiensa hoivista kohti arvaamatonta tulevaisuutta, koska nämä ajavat hänet vääjäämättömään etäisyydenottoon.

Isän pehmeät ja kovat otteet

Isä on sodankäynyt suomalaismies, jolle ei helluntaipiireissäkään suoda kovin hyvää osaa. Hän tyytyy kuitenkin nöyrästi osaansa pienen maaseutukaupungin saarnaajana ja puhuu säännöllisesti pienelle kuulijakunnalleen, jossa nuoria ei ole edes nimeksi. Helluntailaisten saarnaajamarkkinoilla on tunkua ja korkeimmille oksille Naftan isällä ei ole koskaan ollut asiaa. Helluntailaisten laajemmissa kokoontumisissa, kuten perinteisillä juhannusjuhlilla, Isä saa puhua ainoastaan lyhyitä alkupuheita, kun isot veljet hoitavat tärkeämmät puhevastuut. Kun lukijaa vastaan tulee liikkeen todellisia vaikuttajia ja nimimiehiä, minäkertoja (eli Nafta itse) nimeää heidät ’suurinkvisiittoreiksi’, ’kingeiksi’ tai ’karismatiikan mestareiksi’.

Vanhempana Isä erehtyy toisinaan käyttämään kurituskeinona raakaa väkivaltaa, mikä ahdistaa poikia traumoihin saakka. Fyysinen kuritus ja henkinen pelottelu tekevät saarnaajaperheen lapsista arkoja poikia, jotka kuitenkin haaveilevat kapinallisuudesta ja tiukkojen rajojen ylittämisestä. Nafta herää lähes joka yö hirveisiin painajaisiin, joissa Jeesus saapuu pasuunojen kajahtaessa ja Nafta syntisistä suurimpana saa jäädä kammottavien vihan aikojen todistajaksi.

Saarnaajan pojan huipentumassa Nafta laittaa stopin isänsä kuritustoimenpiteelle. Hän estää kurituksen samaan tapaan kuin Matti-poika lestadiolaisperheessään Mikael Niemen palkitussa romaanissa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä (2000). Sattumalta molempien romaanien tapahtumat liittyvät samaan aikaan 1960-luvulla. Isien reaktiot poikien kapinoidessa ovat samat. Molemmat isät painavat päänsä kasvonsa menettäneinä.

Suurten ikäluokkien kasvualusta

1960-luvun Järvenpää näyttäytyy Korhosen romaanissa muutaman tuhannen asukkaan kylänä, joka on Naftalle auttamattoman jälkeenjäänyt takapajula. Sodan yhteishenki leijuu yhä yhteiskunnan yllä, mikä tuntuu murrosikäisestä pojasta ahdistavalta. Helsinki on lähin pakopaikka, jossa Nafta käy säännöllisesti sopivan tilaisuuden tullen.

Hippiliikkeen ohjelmajulistusten tavoittama poika uneksii parhaan ystävänsä Dannyn kanssa muuttavansa Kanadan suuriin metsiin viettämään erakonelämää, pakoon materialistista mammonanpalvontaa ja nykyajan sotaisia levottomuuksia. Tulevaisuuden haaveilun rinnalla odotellaan vesi kielellä kuukausikaupalla megatähti Cliff Richardin konserttia.

Murrosikäinen Nafta uneksii tietysti myös tytöistä, varsinkin Liinasta, jonka kanssa hän pääsee lopulta jopa petipuuhiin. Liina on varhaiskypsä nuori nainen, joka lopulta viettelee Naftan ja myös tämän bestiksen Dannyn. Kertoja virittelee eroottisia kohtauksia yhtä huonolla tyylitajulla kuin Regina-lehden novellikirjoittaja. Romaanin helluntailaiset tytöt muuttuvat lopulta irvokkaiksi karikatyyreiksi, kulkien pää kenossa tukka käärittynä kireään sipulinutturaan.

Naftan isä on toiminut Järvenpään saarnaajana jo pari vuosikymmentä. Saarnaajaperheen elämä rukoushuoneen yhteyteen rakennetussa asunnossa on rutiköyhää. Lapset saavat tehdä osansa kotitöistä, joita on paljon kaikille. Nafta häpeää isänsä ammattia jopa niin, ettei kehtaa sanoa kysyttäessä koulussa.

Romaanin loppua kohti isän eväät alkavat loppua sekä kotona että seurakunnassa. Kotona lapset kasvavat ulos vanhempiensa karsinasta, seurakunnassa taas saarnaajan vastainen oppositio alkaa nostaa päätään yhä kuuluvammin ja saa lopulta kammettua heikon saarnaajan sivuun. Isän hahmo pienenee näin pienemistään:

“Hän ei tuntenut edes oman herätysliikkeensä johtoa lainkaan, ei sen organisaatiota eikä ainakaan mitään kähmintöjä, jotka kuitenkin ovat se, mistä liikkeen kuin liikkeen energiat, sähkö, lähtökohtaisesti voimakkaimmin kehkeytyvät. Rekisteröimätön kun oli, koko herätysliike oli villi ja vapaa tanner, ja tarjosi melkoiset mahdollisuudet erilaisten löylynlyömien uhkapelureiden manöövereille. Mutta voi, Isä-rukka tunsi ainoastaan kaltaisiaan minisaarnaajia ja vielä heitäkin alempiarvoisempia mopoevankelistoja, syvästi asialleen omistautuneita, yksinkertaisia ja lähes lainsuojattomia jumalanpalvelijoita.”

Lopussa kiitos seisoo

Nafta kokee isäänsä kohtaan lopulta melkoista sääliä, joka vaikuttaa myös romaanikertojan vuodatuksiin isän suhteen. Romaanin lopussa Isälle näet tapahtuu jotain onnellistakin. Hammasta purren hän luovuttaa ja antaa anteeksi vainoajilleen. Myös pitkällinen kasvatusprojekti Naftan kohdalla onnistuu sikäli, että poika käy vapaaehtoisesti upotuskasteella romaanin viimeisessä luvussa.

Ilkikurinen kastetilaisuus Tuusulanjärven iilimatoja kuhisevassa rantavedessä on ironinen mutta katarttinen päätös nuoren mielen kaikelle etsinnälle, kipuilulle ja taistelulle nuoruuden himoja vastaan. Tällainen happyend romaanille, jossa ahdistavat jaksot seuraavat toistaan, tuntuu uskomattoman seesteiseltä.

Hauskojakin kohtauksia romaanista löytyy kosolti. Isä ottaa usein pojat mukaansa pystytysavuksi telttakokouksiin. Tällöin alun toisellakymmenellä oleva Nafta laitetaan jopa autokuskiksi kuljettamaan telttakalusteita maaseudulle! Näitä telttatalkoita Korhonen kuvaa silmiinpistävällä hartaudella:

“Teltta pystytettiin milloin mihinkin, kosteisiin niitynnotkelmiin, hiekkaisille tasanteille, suloisiin koivikoihin. Mä tajusin hiljalleen, että moni tonttinsa teltan paikaksi luovuttanut oli sympatisööri, joka halusi pysytellä piilossa, mutta rakasti kuitenkin salaa Jeesusta, ja ainakin tätä urheaa saarnamiestä ja hänen pellavapäisiä poikiaan.”

Tyylittömiin eroottisiin kuviin rinnastuvat kuvaukset nuorisokokouksista, joissa nuorisosaarnaajat rukoilevat Pyhän Hengen kohtaamista etsivien helluntainuorten puolesta. Rukouksessa tavoitellaan varsinkin kielilläpuhumista, helluntailaisten tärkeintä armolahjaa, joka annetaan ylhäältä joillekin valituille. Nafta ahdistuu hirvittävästi, kun hänelle ei riitäkään samaa armolahjaa kuin muille:

”Mä painuin masentuneena takaisin tuoliini makaamaan kontallani, ja mulla oli hirvittävän tyhjä olo. Jollain rajalla mä olin käynyt. Mä nostin pääni. Lapset, nuoret, tytöt, pojat jatkoivat rukoilemista yhä yltyen, huuto ja pauhu oli korvia raateleva. Toiset olivat hurmoksissaan nousseet seisomaan, jotkut syleilivät toisiaan, ja jollain lailla vinksahtaneiden sanojen sekamelska oli pyörryttävä. [–] Paha olo ei hellittänyt. Mä käännyin vielä katsomaan sisään telttaan. Mä näin, miten Heikki Lahti huhki porukoiden keskellä ja ravisteli ihmisten päitä yhä raisummin, yhä kiivaammassa tahdissa.”

Korhosen romaanissa on joitakin anakronismeja, joita helluntailiikkeeseen perehtynyt tai kasvanut lukija voisi pitää jopa tahallisina. Yksi niistä liittyy Raamattuopistoon, jonka romaanikertoja nimeää Isoksi Kirjaksi. Romaanin aikajänteeseen (1960-luku) nähden parempi olisi ollut Paimion opisto tai Hattulan Katinala; Raamattuopiston nykyiset tilat Isossa Kirjassa Keuruulla hankittiin vasta 1990-luvulla.

Korhonen on lukenut Peltirumpunsaja Siepparinsa, mutta päähenkilön nuoruustulkinnat jäävät kauas Grassinja Salingerin tasosta.

Myös henkilökuvaus on ajoittain ristiriitaista. Nimeltä esittelyistä saarnaajista osa on keksittyjä, osa todellisia henkilöitä. Todellisten nimien takaa löytyviä henkilöitä Korhonen on kuitenkin vääristänyt ruumiinmitoiltaan, esimerkiksi ylilihaviksi tai jättipitkiksi.

Synnin surmanajot

Korhosen kerronta on täynnä hengellisiä kielikuvia, jotka on usein viritetty nekin ironisen yliampuviksi. 200 sivun jälkeen synnin surmanajot alkavat ryydyttää. Helluntailiikkeen ilmiöiden puntarointi äityy jopa räävittömyyksiin varsinkin jaksossa, jossa kuvataan 30 000 helluntailaisen juhannusjuhlaa eli konferenssia. Korhosen monipolvinen virke on pitkä kuin nälkävuosi:

”Naurun remahdukset raikuivat taukoamatta pitkin Ison Kirjan niemeä, kun eri siviiliammatteja ja yhteiskuntaluokkia edustavat äijät palkatta pystyttivät juhlakansalle mittavia sirkuspuitteita, joita todellakin olisi kelvannut esitellä vaikka televisiossa. Mutta se oli siihen aikaan suurta unelmaa vain, sillä voimakkaat uskonnonvastaiset tuulet yleensä ja lahkolaisten lähes ihmisarvoton itsetunnottomuus kaikilta kannoilta katsottuna jättivät heidät suurenakin massana lopulta yksin ja erilleen, enkä mäkään koskaan pitänyt mitenkään suurempaa meteliä konferenssista, vaikka se mulle edustikin huomattavan suurta vapautumista aika lailla kaikesta ikään kuin Jeesuksen luvalla.”

Korhonen on lukenut Peltirumpunsa ja Siepparinsa, mutta Naftan nuoruustulkinnat jäävät kauasGrassin ja Salingerin tasosta. Kirjailijan kunnianhimo kertoa asioita myös sellaisenaan paljastuu jo teoksen alussa, mutta tämä missio häviää vähitellen loppua kohti, jolloin iskee turnausväsymys tai omien kokemusten vähättely taikka molemmat. Sitten kerronta vesittyy ironiseksi vääristelyksi. Jos kirjailija tavoitteli luotaavansa helluntaikulttuuria historiallisesti, projekti taisi epäonnistua.

Ankean lapsuuden eläneestä romaanihenkilöstä lukijalle jää mieleen päällimmäisiksi toisistaan irrallisia mielikuvia ja helpotus siitä, että ovella koputtaa aikuisuus ilman heikkoluontoista isää ja tiukkapipoista äitiä.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.2.2015.

Onko työ elämän tarkoitus? (2005)

Avainsanat

Jari Sarasvuo, Juha Siltala, Juhani Seppänen, Kari Hotakainen, Raamattu, religion, työelämä, uskonto

Onko työn luonne muuttunut toisenlaiseksi viime vuosien aikana? Onko taloudellisten arvojen seuraaminen alkanut muistuttaa Vanhasta testamentista tuttua kultaisen vasikan palvontaa? Mitä voitetaan keskinäisellä kilpailulla suomalaisilla työpaikoilla? Entä onko kirkoilla jotain annettavaa työkeskusteluun?

Miksi työilmapiiri usein pingottuu heikoimman lenkin ulosäänestykseksi? Vuonna 2004 tutkimukset avasivat näköaloja suomalaiseen ahdistukseen työpaikoilla. Kaiken taustalla näytti olevan problemaattinen suhde rahaan, joka on alkanut näytellä liian isoa roolia eri yritysten ja julkisen sektorin päätöksenteossa.

”Koskaan ei esine, joka saa kiittää arvostaan ainoastaan välittäjäluonnettaan, vaihdettavuuttaan määrätyiksi arvoiksi, ole kasvanut käytännöllistä tajuntaa kokonaan täyttäväksi psykologiseksi arvon ehdottomuudeksi niin perusteellisesti ja häikäilemättömästi.” Näin totesi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala (s. 1957) lainaten Georg Simmelin ajatusta 100 vuoden takaa.

Psykohistorioitsijana tunnettu Siltala on tutkinut vuosia suomalaista ahdistusta. Hän julkaisi aiheestaan 1990-luvulla kolme teosta: Suomalainen ahdistus (1992), Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen äidin pojat (1999). 

Siltalan tutkimuksessa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) tehtiin selkoa suomalaisen työkulttuurin muutoksesta 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Professori oli päätynyt tutkimuksissaan hyvin synkkiin näkymiin: työpaikoilla vaadittiin monesti liian suurta sitoutumista työhön ja perheen uhraamista työn vuoksi.

Siltalan aineistona olivat jo tehtyjen tutkimusten lisäksi 80 henkilöhaastattelua sekä 15 vuoden otanta Helsingin Sanomien yleisönosasto- ja työelämäkirjoituksista. Hänen mukaansa työn hallintaan liittyvät ongelmat olivat alkaneet korostua entistä enemmän. Professorin mielestä työn hallinnan menetys saattoi enteillä aktiivisen kansalaisuuden ja henkisen autonomian loppua yhteiskunnassamme.

”Ristiriitaan päädytään nykyisessä markkinatilanteessa, jossa yritykset eivät voi levätä eilisillä meriiteillään ja ovat muuttuneet lyhytmuistisiksi myös työntekijöidensä suhteen. Uhrautumista ei enää välttämättä palkita turvallisuudella”, Siltala kirjoitti.

Juuri turvallisuus on arvo, jonka Siltala mainitsee toistuvasti nykysuomalaisen tajuntaa avaavaksi keskiöksi. Joku perustaa turvallisuudentunteensa loppuun asti maksettuun omistusasuntoon, toisella vakituinen työpaikka ajaa samaa asiaa.

Mistä turva löytyisi?

Omistusasuntoon liittyvästä turvallisuussidonnaisuudesta mainitsen esimerkkinä Kari Hotakaisen Finlandialla palkitun romaanin Juoksuhaudantie (2002). Romaanin päähenkilö Matti Virtanen päättää hankkia omakotitalon millä hinnalla hyvänsä yhtäältä saadakseen elämälleen tarkoituksen ja toisaalta voittaakseen läheisensä puolelleen. Vähitellen romaanihenkilö tajuaa omat rajansa sekä asuntomarkkinoiden raadollisuuden. Hän ei voikaan maksaa elämänsä asunnosta aivan mitä hintaa tahansa, eikä kunnon asunto takaa kenellekään menestystä tärkeissä ihmissuhteissa.

Juha Siltalan mukaan tulevaisuuden pelko yritetään kukistaa rahan avulla: elottomuus voitetaan kuluttamalla ja tulevaisuuden epävakaisuus säästämällä. Tutkija toteaa, että rahasta on kasvanut monelle jumalan korvike:

”Raha ei siedä rinnallaan muita jumalia vaan valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijöiden työssäjaksamiselle. Epäjumalan ja elävän Jumalan erottaa teologien mukaan se, tuhoaako palvottu palvojansa vai johtaako heidät vapauteen.”

Työkulttuuriamme vääristää Siltalan mukaan uskontoon verrattava sekulaari uskomusjärjestelmä, jossa rahaa palvotaan sokeasti. Tutkija toteaa, että rahan ikuistaminen vaihtovälineestä arvoltaan pysyväksi muistuttaa kultaisen vasikan palvontaa.

Sairaalloinen työnteko

”Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle vaarallisena.” Näin raflaavasti totesi työterveyslääkärinä vuodesta 1991 toiminut Juhani Seppänen kirjassaan Hullu työtä tekee (Otava 2004). Seppäsen ajatukset kulkevat monessa asiassa samaa rataa Siltalan kanssa: ihmiset tekevät aivan liikaa töitä rasittaen itseään yli kohtuuden. 

Seppänen tulkitsi työkulttuuriamme protestanttisen työmoraalin perintönä. Protestanttisen työetiikan synnyttämä velvollisuudentunne oli Seppäsen mukaan lähinnä yhteisen välttämättömyyden kokemista. Jokaisen on syytä tehdä työpaikallaan osuutensa hyppäämättä muiden matkaan vapaamatkustajaksi.

Kaikkein konkreettisimmin työn vaatimukset kärjistyvät Seppäsen mukaan lasten kautta tarkasteltuina. Lastensa tarpeet etusijalle asettava työntekijä saattaa saada työyhteisössään osakseen jopa ylenkatsetta. ”Aviopuolisot eivät yleensä aiheuta samanlaista suoranaista uhkaa työnteolle kuin lapset”, Seppänen toteaa.

Sekä Siltala että Seppänen kiinnittivät suurta huomiota ihmisen henkilökohtaisiin valintoihin. Seppäsen mukaan työtä koskevat valinnat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia, ja vapaus valita eri vaihtoehtojen välillä vaihtelee paitsi ihmisyksilöittäin myös elämänvaiheen mukaan. 

Kapitalismin vastaiskut

Kun Siltala ja Seppänen kuvasivat orjuuttavaa työkulttuuria äärikapitalismin uutena ilmentymänä, kyseinen ajatus sai osakseen myötätunnon lisäksi myös vastakkaisia mielipiteitä. Kriitikoista tunnetuimpia oli Jari Sarasvuo, joka Satakunnan Kansan artikkelisarjassaan hyökkäsi Seppäsen ja Siltalan näkökulmia vastaan esitellen kapitalismin juurta pohjimmaisena edellytyksenä länsimaiseen hyvinvointiin ja sen säilymiseen. Sarasvuon mukaan arvokeskustelu tulisi saamaan tulevina vuosina uusia muotoja:

”Yhteiskunnan ja kirkon kyky ylläpitää hyvinvointia on osoittautunut rajalliseksi. Näin ollen kapitalismi saa tehtäväkseen kehittää ja pitää yllä erilaisia turva- ja tukirakenteita. Kapitalismi tarvitsee julkista valvontaa ja vastuuta kantavia kasvoja. Muuten markkinataloudesta tulee vastenmielinen viidakon laki”, Sarasvuo kirjoittaa.

Siltala ja Seppänen tosin osoittivat viidakon lakien jo vallanneen suomalaiset työmarkkinat. Toisaalta muitakin varteenotettavia arvoperustoja oli noussut rahan ja ihmisen rinnalle, esimerkiksi tekniikka. Tekniikan nousua itseisarvoksi pohti myös filosofi Timo Airaksinen teoksessaan Tekniikan suuret kertomukset (2003). Airaksisen mukaan tekniikka oli kehittynyt päämääräksi itsessään eli tekniikkaa tehtiin pelkästään sen itsensä takia:

”Teolla on aina päämäärä, joka on arvokas sinänsä eli itsearvoinen. Tekniikka luo ja tuottaa välineitä. Tekniikalla on päämääränsä, jona ovat välineet. Siksi välineet ovat arvokkaita sinänsä eli itsearvoisia. Toisin sanoen, välineet eivät omaa vain välinearvoa.”

Työ, raha ja Jumala

Tähän loppuun sopinee uskonnollisen viitekehyksen esittely siksi, että prostestanttisen työmoraalin juuri on sieltä ammennettavissa. Rahan ja työn problematiikka ei ole ollut vierasta kristilliselle kirkolle eikä Raamatullekaan. Itse Jeesus taisi painottaa opetuksissaan voimakkaasti sitä, ettei ihminen saa kiintyä liikaa rahaan eikä perustaa elämäänsä maallisen rikkauden varaan.

Jeesus näki rahan ja omaisuuden sisältävän sellaisen hengellisen vastakohdan Jumalalle, joka olisi syytä ottaa vakavasti. Jeesus varoitti opetuslapsiaan ahneudesta, joka veisi heidän ajatuksensa väärään suuntaan.

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me juomme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:31–34)

Jo Vanha testamentti opetti juutalaisia pyhittämään lepopäivänsä, jotta he ymmärtäisivät säännöllisen vapaan merkityksen. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vie lepoasian vielä pitemmälle:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28–29)

Mistä levosta tässä on kyse? Jeesuksen antama rauha liittynee henkiseen ja hengelliseen tasapainoon, joka olisi mahdollista löytää Raamatun ilosanoman äärellä. Jeesuksen, Paavalin ja Uuden testamentin kirjoittajien opetukset suuntaavat ajatuksiamme sellaista elämäntapaa kohti, jossa emme nostaa rahaa, työtä tai tekniikkaa jumalaksi, vaan annamme sen paikan elämässämme – Jumalalle.

Näin väline säilyy välineenä ja päämäärä, elämän tarkoitus, löytyy välineen ulkopuolelta.

 

Kirjallisuus:

Timo Airaksinen: Tekniikan suuret kertomukset. Otava 2003.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. WSOY 2002.

Pyhä Raamattu. Vuoden 1992 käännös.

Jari Sarasvuo: Kapitalismin kurinpalautus. – Satakunnan Kansa 14.11.2004.

Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. Otava 2004.

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.

– – – – – – – – – – –

Julkaistu Ristin Voitossa 27.4.2005 (17/2005).

 

Kirsti Ellilä – Kirjallisuuden moniottelija

Avainsanat

book review, Kirsti Ellilä, nuortenkirja, religion, uskonto

Kirsti Ellilä: Emma ja kesäblues. Karisto 2002. 192 s.

Kirsti Ellilä: Emma ja tähtipoika. Karisto 2003. 168 s.

Kirsti Ellilä: Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba. Kuvittanut Laura Rahitantti. Iso-Werneri-sarja. WSOY 2004. 137 s.

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma. Siskodisko-sarja. Karisto 2005. 191 s.

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä. Karisto 2009. 256 s.

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita. Karisto 2010. 229 s.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa. Karisto 2011. 206 s.

Kirsti Ellilä: Majavakevät. Kuvittanut Kirsi Haapamäki. Karisto 2012. 187 s.

Turussa asuvan mutta Porissa syntyneen Kirsti Ellilän (s. 1958) laaja tuotanto käsittää niin lastenkirjoja, nuortenkirjoja, novelleja, näytelmiä kuin aikuisromaaneja. Esikoisteos, aikuisromaani Isäni koti, ilmestyi 1994. Ellilän monipuolista tuotantoa ei ole huomioitu monella kirjallisuuspalkinnolla. Hänelle on myönnetty Olga ja Vilho Linnamon säätiön tunnuspalkinto vuonna 2006 ja Kirjava kettu -palkinto 2012.

Ellilän Emma-sarja seuraa legendaarisen Anni Polvan jalanjälkiä. Ellilä kirjoittaa havainnollisesti nykynuorten elämänmenosta. Emma ja kesäblues (2002)on Emma-sarjan kolmas osa. Kirjan teemat ovat melko arkisia ja elämänmakuisia. Romaanin päähenkilön Emman kauan odotettu kesäloma alkaa kaoottisesti. Yksinäisyys tyrmistyttää, kun kaverit lähtevät kuka minnekin ja tyttöystävä Jasmine törmää eksoottiseen, ulkomaalaiseen mieheen. Emmankin sydän joutuu koetteelle, kun söpö, mutta salaperäinen Niki saapuu areenalle. Ulkomaalaiskysymykset nousevat tällä kertaa Ellilän romaanin keskiöön. Romaanin tytöt saavat tuta ulkomaalaisten miesten tenhon ja mystisyyden.

Emma ja tähtipoika (2003)on Emma-sarjan viides osa. Karusti alkava tyttökirja esittelee muutaman uuden henkilöhahmon ja vie Emman lukijoineen rohkeiden näytelmäproduktioiden äärelle. Jouduttuaan eroon vanhasta poikaystävästään Emma etsiskelee näytelmätohinoiden keskellä uutta kaveria tositarkoituksella ja pohdiskelee sukupuoliasioiden kirjavuutta.

Ellilän synkkävireinen tyyli jatkuu melko lailla entisellään. Vaikka uutuuskirjan teemat ovat melko romanttisia, myös voimakkaat kivut ovat kerronnan keskiössä realismin pilkahduksina. Ellilän nuorisokuvaus ei välty kaunistelulta ja kiiltokuvamaisuuksilta. Kipuineen ja suruineen Emma-sarjan kirjat näyttävät muodostavan sujuvan jatkumon, jossa elämänmyönteiset ja toiveikkaat sanomat nousevat keskeisiksi. Kiintoisasti Ellilä haluaa nostaa Emman kokemusmaailman kautta esille poikkeavuutta ja erilaisia ihmisiä. Kun sarjan edellisissä osissa esiteltiin mm. maahanmuuttajia, on tällä kertaa esillä seksuaaliset vähemmistöt.

Karistolle tuottamansa viisiosaisen Emma-sarjan jälkeen Ellilä siirtyi WSOY:n kirjailijaksi. Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba (2004) kuului valtakustantajan uuteen Iso-Werneri-sarjaan, jonka teokset suunnattiin lähinnä 9–12-vuotiaille lukijoille. Ellilän romaanin päähenkilönä on Sisu-tyttö, jonka rempseä käytös ja ilkikurinen mielikuvitus saavat osakseen muutakin kuin positiivia kannanottoja.

Ellilä aloittaa usein nuortenkirjansa karuilla kuvauksilla lasten arjesta. Niin tälläkin kertaa: päähenkilö aloittaa uudessa koulussa ja löytää itsensä ensimmäisenä päivänä rehtorin kansliasta syytettynä koulukiusaamisesta! Sisu ihmettelee pientä ydinperhettään, jonka kaikki jäsenet (äiti, isäpuoli ja pikkuveli) vaikuttavat jotenkin omituisilta. Hän ystävystyy nopeasti Sadun kanssa ja alkaa puuhata mahtipontisesti hyväntekeväisyyskonserttia venäläislasten auttamiseksi. Monenlaisia vaikeuksia on vastassa, mutta nuori sankaritar selviää niistä kaikista kunnialla. Lopussa seisoo kiitos ja happy end.

Luontevan Sisun matkassa aika rientää ja kerronta etenee sujuvasti. Välillä juoni tosin katkeilee pahasti, ja yhteyksiä Ellilän novellimaisten lukujen välillä saa toisinaan miettiä pitempään. Ellilän karhea tyyli tekee vaikutuksen myös varttuneempaan lukijaan. Mustat sävyt luovat kontrastia ystävyydelle ja muille myönteisille aihepiireille. Kirjailija mm. loihtii nakkilalaisista arvokkaita musiikkivoimia!

Kariston Siskodisko-sarjassa on viihdyttäviä kirjoja teini-ikäisiä tyttölukijoita varten. Sarjan ensimmäisiä kirjoja oli Ellilän keväällä 2005 julkaisema Maanantaisyndrooma-romaani. Ellilä oli tähän mennessä  kirjoittanut Karistolle tyttökirjoja jo vuosia. Pitkään jatkunut Emma-sarja veti henkeä, ja uudessa kirjassa oli uudet henkilöt. Emma-kirjoihin (6 kirjaa vuosina 2001–2004) verraten uutuudessa oli reippaampi ote ja aikuisempia aiheita.

Maanantaisyndrooman päähenkilö on hieman alta parikymppinen Mandi, joka kirjan alussa aloittaa ammattikoulun pintakäsittelypuolella. Tyttö muuttaa koulun takia pois kotoaan erikoiseen kommuuniin, jossa hän tapaa kirjan muut naishenkilöt. Nämä ovat rastatukkainen Orvokki, joka ajattelee lähinnä poikia ja itämaisia viisauksia, sekä feministisesti suuntautunut Ella, jolle pojat tuntuvat olevan kaiken pahan alkujuuri. Talossa asuu myös pitkähiuksinen Henkka, joka saa tytöiltä alituisesti kyytiä sukupuolensa ja tyhmyytensä vuoksi.

Uudet kuviot ja ongelmat hämmentävät Mandin ajatuksia voimakkaasti. Romaanin varsinainen poika on naantalilainen tarjoilija Max, joka sekoittaa murrosiän ohittaneiden tyttöjen veret ja henkilökemiat pahemman kerran.

”Yhtäkkiä elämäni oli täynnä ihmisiä ja ongelmia, joista kaverini eivät tienneet eivätkä välittäneetkään tietää, ja minä tajusin siirtyneeni peruuttamattomasti yhdestä elämänvaiheesta toiseen, eikä se ollutkaan pelkkää riemua.”

Maanantaisyndrooman kerronta etenee sujuvasti eteenpäin, voimakkaat tunteet myrskyävät ja kulissien takaiset salaisuudet kotona ja koulussa mietityttävät. Fiktiivisten tyttöjen päivät pyörivät Poikia miettiessä, ja tuskia riittää jopa angstiksi asti. Myös pelleilylle tuoksahtava ammattikouluopetus alkaa siepata Mandia yhä enemmän. Itsenäisen kommuunin yhteiselämäkään ei yllä antoisalle tasolle kamalien naapurien vuoksi. Tällaistako on itsenäisen naisen elämä?

Mandi ajattelee onnellisuuden olevan taitolaji, joka onnistuu ainoastaan harvoilta. Nimekkeen syndrooma liittyy lähinnä sukupuolisuuden mysteeriin. Seksihirmuiksi haukuttuja poikia eivät tositoimet tunnukaan kiinnostavan niin paljon kuin Mandia ja Orvokkia. Kuin vastalauseena elämän ankeille hetkille tytöt kirmaisevat Maxin kanssa ilkosillaan uimaan Airiston rantaan kesän viimeisenä hellepäivänä. Ellilän henkilöt kuin miljööt eivät ole kaukaa haettua. Vaikka Mandin kaverit ovat melko karikatyyrimäisiä tyyppejä, näiden kuorien alla kuohuvat arvaamattomat virrat. Huonojen päivien yllättäessä he eristyvät päiväkausiksi huoneisiinsa tai alkavat riidellä hurjapäisesti.

Ellilän romaani on aluksi viihteellinen mutta vakavoituu loppua kohti. Kaiken kaikkiaan Maanantaisyndrooma on rohkealla otteella kirjoitettu tyttökirja, jonka realistisuus yllättää. Kerronnassa on ripauksia klassisista lastenkirjoista, hilpeähenkisistä nuortenkirjoista ja TV:n nuorisodraamoista.

Viihdettä uskovaisista

Ellilä lähestyy ns. kirkkotrilogiassaan naispappeutta ja muita uskonnollisia kysymyksiä viihteellisistä näkökulmista. Sarjan aloittava Pappia kyydissä (2009) on Ellilän kuudes aikuisromaani. Takavuosien TV-sarjasta löytynyt nimike kuvaa verraten huonosti niitä kysymyksiä, joihin romaanin minäkertoja ja päähenkilö joutuu vastaamaan. Teologin koulutuksen hankkinut Matleena päättää kymmenen kotiäitivuoden jälkeen lähteä takaisin työelämään.  Matleena ei kuitenkaan voi ryhtyä papiksi, koska on asennoitunut jo nuoresta asti naispappeutta vastaan. Näin ollen hän ajautuu töihin epämiellyttävään työhön hautaustoimistoon. Kolmen lapsen äidin vapaa-ajasta iso osa kuluu Timoteus-säätiössä, jonka jäsenet vannovat henkeen ja vereen oikean luterilaisen opin ja raamatuntulkinnan nimeen.

Myös Matleenan pappismies Aulis on kiihkeä naispappeuden vastustaja. Kun Aulis valmistautuu kirkkoherranvaaliin seurakunnassa, jossa on virkaan ehdolla myös naisia, vaimon usko joutuu kriisiin. Kärjistynyt tilanne käy Matleenalle yhä ristiriitaisemmaksi, ja välit mieheen loittonevat. Kunnes vieras mies astuu kuvioon mukaan…

Päähenkilöt asuvat omakotitalossa Umpikujantiellä, joka kuvaa ironisesti Matleenan elämäntilannetta romaanin puolivälissä:

”Minulla on oma huone, mutta ei oikeutta omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin sellaisissa asioissa, jotka liittyivät uskonnonharjoitukseen ja työhön. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan asiaan. Joten oliko se mikään ihme, jos Tittaa kummastutti, miten minä oikeastaan kestin.

Kirjailija kuvaa kirkon sisäistä lahkoa havainnollisesti ja ironisesti. Tunnustuksellinen Timoteus-säätiö muistuttaa erehdyttävästi Helsingin piispalta aikoinaan ehtoollisen evännyttä Luther-säätiötä. Luterilaiset naispapit leimataan Timoteus-säätiön piirissä gnostilaisiksi papittariksi, jotka toimivat hengellisesti väärin.

Vakavista teemoistaan huolimatta Pappia kyydissä on pesunkestävä viihderomaani, jossa vakavat aiheet sivuavat kevyitä elementtejä ja päinvastoin. Seksiä, dramaattisia käänteitä ja tunteikkaita vuoropuheluita tulee vastaan säännöllisin väliajoin. Jännityselementti Matleenan lopullisesta kohtalosta kantaa hienosti viimeisille sivuille asti. Ellilä kirjoittaa kepeää draamaa omantunnon äänensä kanssa kipuilevista tosikoista. Matleena kasvaa voimakkaiden kriisiensä myötä ymmärtämään myös toisenlaisia tuntoja. Kutsumuskriisi vie uuden maailman äärelle.

Pelastusrenkaita (2010) on itsenäinen jatko-osa Pappia kyydissä -romaanille. Päähenkilönä on jälleen Matleena, keski-ikäinen naispappi, joka koettaa selvitä ankeasta arjestaan tervejärkisenä eteenpäin. Matleenan suuri haave päästä papiksi on viimein toteutunut, vaikka lähipiiri on vastustanut asiaa henkeen ja vereen. Romaanin alussa Matleena on päätynyt avioeroon pappisaviomiehensä Auliksen kanssa, ja uuden arjen selvittely tahtoo käydä liikaa voimille. Matleena liittyy mukaan eronneiden henkilöiden tukiryhmään. Odotukset ryhmän suhteen ovat suuret:

”Onneksi Titta oli ohjannut minut eroseminaariin. Jälleenrakentaisin elämäni. Tekisin eroprosessista merkittävän oppimiskokemuksen, jonka aikana kasvaisin ihmisenä niin suureksi, että kaikki hämmästyisivät.”

Tukiryhmän myötä silmät avautuvat uusille tuttavuuksille ja uudelle rakkaudelle. Se tulee vastaan nykyaikaisesti, netin deittipalvelusta. Uusi tuttavuus Pyry on huomattavasti Matleenaa nuorempi, mikä herättää kiusallisia kysymyksiä muuallakin kuin eroryhmässä. Suhde nuoreen Pyryyn määrittyy nopeasti pelastusrenkaaksi, jonka avulla Matleena koettaa vimmatusti päästä jaloilleen ja eroon Auliksesta.

Ellilän kerronta on jälleen vauhdikasta ja viihdyttävän rentoa. Hän kirjoittaa vakavista aiheistaan nasevasti ja mukaansatempaavasti. Lukuromaanina Pelastusrenkaita on taattua tavaraa, jonka äärellä ei pitkästy.

Ristiaallokkoa (2011) on kirkkotrilogian päätösosa. Päähenkilönä on aiemmissa romaaneissa sivuosaan joutunut keski-ikäinen Aulis-pappi. Ahdasmielisyyteen taipuvainen mies on eronnut feministivaimostaan Matleenasta ja opetellut yksinhuoltajan elämää. Sitten Aulikselle tulee ongelmia äänensä suhteen, mistä seuraa puhetyöläiselle sairaslomia ja työttömyyttä. Lisäksi monenlaiset ongelmat aikuistuvien lasten kanssa sekä pappisisän salaperäinen menneisyys vieraiden naisten kanssa lyövät Auliksen mielentilan monesti pohjamutiin.

Ristiaallokossa riittää dramaattisia käänteitä. Romaanin alussa kirkkourkujen akku paukahtaa kovaäänisesti tuttujen nuorten häissä. Häiden jälkeen nuori morsian tulee katumapäälle ja tarrautuu tuttuun pappismieheen vähän liian paljon. Onko Aulis sittenkään oikealla alalla? Kepeähenkinen romaani tuo jälleen viihteellisesti esille vakaumuksensa kanssa kipuilevia henkilöitä. Pappismiehen problemaattisen hahmon kautta romaanikertoja rakentaa monta herkullisen humoristista tilannetta.

Aulis muun muassa päättää paeta arkeaan retriittiin mutta ei onnistu sielläkään pääsemään vapaalle koettelemuksistaan. Etenkin seksuaaliset kiusaukset väijyvät häntä kuin pantterit saaliseläintä. Samalla mies pohdiskelee mennyttä elämäänsä kuin onnettomuutena:

”Aulis tajusi menettäneensä ne vuodet, jolloin lapset olivat palanneet reissuiltaan ja rynnänneet silmät loistaen kertomaan kaikesta jännittävästä mitä oli tapahtunut. Missä hän oli ollut silloin?”

Veden ympäröimät rannat ovat romaanissa tärkeitä miljöitä. Kirjailija osoittaa hallitsevansa luontokuvauksen suvereenilla otteella. Kun romaanitrilogian aikaisemmissa osissa avioeroa ja muita asioita kuvattiin lähinnä Matleenan naisellisesta näkökulmasta, uutuudessa näkökulma on koko ajan mieskeskeinen. Romaanikertoja suhtautuu miespapin kipuiluihin avoimen myötätuntoisesti. Klassinen happyend päättää Ellilän trilogian seesteiseen harmoniaan.

Ellilän uusin teos on nuorille suunnattu romaani Majavakevät (2012). Kirjoittajansa 14. nuortenkirja on nuorekas sekoitus maagista kerrontaa, keväisiä luontokuvia, identiteettipohdiskelua ja maahanmuuttajakuvausta.

Romaanin päähenkilö on 12-vuotias Hilla-tyttö, joka on adoptoitu Kolumbiasta Suomeen. Yksinäisyydestä kärsivä Hilla samastuu muualta Suomeen tuotuihin kanadanmajaviin, jotka hän löytää läheiseltä lammelta. Tytön sopeutumisvaikeudet kulminoituvat identiteettikysymykseen:

”Hilla mietti voisiko hän kuitenkin vielä muuttua. Voisiko hän väkisin kiinnostua asioista, jotka eivät kiinnostaneet häntä, ja voisiko hän lakata olemasta kiinnostunut asioista, jotka olivat hänelle tärkeitä? Ajatus, että hänen täytyi tehdä niin, oli kamala. Aivan kuin pitäisi muiden tahdosta muuttua toiseksi ihmiseksi.”

Hilla viihtyy majavien parissa tuntikausia yhteen menoon, mikä vaikuttaa jopa koulunkäyntiin. Hän paperoi huoneensa seinät majavienkuvilla. Kun suomalaisnaapurit alkavat vainota majavia, Hilla ei voi katsella sitä kädet taskuissa vaan alkaa määrätietoisiin toimiin majavien puolesta. Kohta Hilla alkaa huomata fyysisiä muutoksia, ikään kuin hän olisi muuttumassa majavaksi.

Majavakevät on asiallinen ja sujuvakielinen tyttökirja. Persoonalliset henkilöt kasvavat luonnon ymmärtämisessä. Ellilän jännittävä kertojanote siivittää yksityiskohtaista luontokuvausta ja erilaisuuden pohtimista.

– – – – – – – – – –

Artikkelin pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa.