Ruutia, räminää ja rakkautta Tapani Sopasen tapaan

Avainsanat

book review, eskatologia, Ilmestyskirja, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tapani Sopanen, uskonnollinen kirjallisuus, uskonnollinen usko, uskonto

Kirjailija Tapani Sopanen. Kuva: Radio Dei.

Tapani Sopanen: Uloskutsutut. Romaani – tarina tulevasta. Perussanoma 2020. 392 s.

MONIPUOLISEN KIRJAILIJAURAN tehneen Tapani Sopasen (s. 1950) uusin romaani Uloskutsutut ilmestyi marraskuussa 2020. Kirjailijan aiempiin romaaneihin tykästyneille uutuus ei ole pettymys. Tarjolla on jälleen aimo annos ruutia, räminää ja rakkautta.

Tuhdin romaanin keskiössä on useita henkilöitä, tärkeimpänä helsinkiläinen Skogin kuusikymppinen eläkeläispariskunta Tero ja Anne. Nämä päättävät romaanin alussa hylätä kaupunkilaiselämän kerrostaloasuntoineen ja muuttaa maatilalle taajamien ulkopuolelle. Skogien Sari-tytär työskentelee sairaalassa lääkärinä ja seurustelee irakilaisen maahanmuuttajan Alin kanssa.

Kaikki neljä käyvät vapaa-aikana KirkasSali-seurakunnassa, jossa alkavat puhaltaa uudet tuulet.

Perinteikäs seurakunta liittyy osaksi amerikkalaista uuskarismaattista liikettä, jonka myötä moni asia menee uusiksi seurakunnan nimeä ja hallintoa myöten. Johtava pastori Sam Latola saa entistä vapaammat kädet toteuttaa itseään, kun perinteistä vanhimmistoa ei ole enää kontrolloimassa seurakuntatyötä.

Romaanikertoja seuraa tiiviisti Samia ja hänen lähimpiä työtovereitaan Villeä ja Tatua. Uudistunut työ lähtee menemään eteenpäin rytinällä, ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Vai ovatko sittenkään? Moni vanhemmista seurakuntalaisista esittää hiljaisen vastalauseensa ja poistuu takavasemmalle.  

Seurakunnan kokouksessa Ali esittää merkillisen profetian, jonka mukaan seurakuntalaisten olisi varauduttava koettelemusten aikoihin. Kohta alkaa vastoinkäymisten sarja, jolloin irakilaisen profetian sanat käyvät toteen seikkaperäisesti. 

Hätkähdyttävä romaani maallistuvasta kirkosta

ULOSKUTSUTTUJEN SUOMESSA eletään lähitulevaisuudessa. Covid-19 on jo siirtynyt historiaan, mutta taudin aiheuttamat maailmanlaajuiset ongelmat (talouslama, konkurssiaalto jne.) eivät. Köyhtyneet ihmislaumat turvautuvat monesti väkivaltaan, ja terrori-iskuja alkaa tapahtua entistä enemmän myös Suomessa.

Uloskutsutut on hätkähdyttävä romaani myös maallistuvasta kirkosta. Kirjailijan sepittämä dystooppinen kuva Suomen kirkollisesta elämästä on kiintoisa.

Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat menettäneet kansankirkon asemansa ja verotusoikeutensa. Myös vapaiden suuntien perinteiset yhdyskunnat ovat näivettyneet, ja tilalle on syntynyt kymmeniä uusia, karismaattisia seurakuntia. Raamattu- ja opetuskeskeisen sisällön korvaaminen viihteellisillä sisällöillä tulee kerronnassa esiin kerran jos toisenkin.

Sopasen romaanikertoja rakastaa kuvata arkisia, jokapäiväisiä tilanteita. Kuten suomalaisen ydinperheen joulunviettoa, johon osallistuu arabikristittymies tyttären puolisokandidaattina. Millaiseksi silloin jouluruokapöydän kattaisi, pitäisikö kinkku jättää suosiolla pois?   

Lopun ajan dystopiaa Ilmestyskirjan hengessä

UUTUUSKIRJASSAAN KIRJAILIJA jatkaa samalla tinkimättömällä linjallaan, joka on tuttu jo hänen 1980-luvulla kirjoittamistaan romaaneista.

Sopanen kuvaa henkilöitään niin rosoisesti ja problemaattisesti, että henkilökuvaus on realistista. Esimerkiksi pastorihenkilöiden ongelmia (avioero, pornoriippuvuus, johtamisongelmat jne.) ei lakaista lainkaan maton alle, mutta ei paisutellakaan.

Toisinaan kirjailija oikoo mutkia suoriksi töksähtävän yksioikoisesti. Esimerkiksi seurakuntatyöhön liittyviä prosesseja kertoja kuvaa hyvin lyhyen kaavan mukaan.

Todentuntuiset vuoropuhelut pehmentävät merkittävästi lopun ajan dystopiaa, jossa Ilmestyskirjan ennustukset alkavat käydä toteen. Kirjoitusotteeltaan Uloskutsutut on vahvasti sukua muille lopun aikaa kuvaaville kaunokirjoille, kuten Jukka Rokan romaanille Kurppilan suku lopunajassa (1980).

Sopasen romaanikertoja asettuu selvästi puolustamaan uloskutsuttuja kristittyjä, jotka saavat dramaattisesti kokea vainoa työpaikoillaan ja muissa yhteyksissä. Näiden keskinäinen yhteys maanalaisissa seurakunnissa näyttäytyy toivon valonsäteenä, joka hohtaa koko ajan synkkenevässä pimeydessä.

– – – – – – – – – –

Julkaistu Ristin Voitossa joulukuussa 2020.

Tapani Sopasen haastattelun voit katsella tästä:

Katja Kärki kirjoitti koskettavasti Pohjois-Karjalan lestadiolaisista

Avainsanat

author interview, book review, Katja Kärki, lestadiolaisuus, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, Virke

Katja Kärki. – Kuva: Mirva Vainio.

ÄIDINKIELEN OPETTAJA Katja Kärki (s. 1985) ponnahti laajan kansan tietoisuuteen vuoden 2019 alkupuolella ilmestyneellä, osin tosipohjaisella Jumalan huone -romaanillaan (Bazar).

Kärjen kuvaama lestadiolaisyhteisö asuu Lieksassa. Martikaisen suvun matriarkka Aili on nähnyt nuorena sota-ajan. Sisarentytär Maria on syntynyt 1960-luvulla ja seuraavaan sukupolveen kuuluva Elsa 1980-luvulla. Romaanikertoja seuraa nuoren naisen, Elsan, kehittymistä pois lestadiolaisesta yhteisöstä.

Ruusunpunaiset onnen haaveet romuttuvat lestadiolaisen yhteisön rankkojen sääntöjen vuoksi. Naispäähenkilöiden ristiriitaiset miesjutut nousevat kerronnan keskiöön tämän tästä. Rakkaus on vaikeaa, ahdistuneessa mielentilassa jopa mahdotonta. Onnen kaipuu kuivuu kokoon vanhemmiten ja muuttuu kohtaloon alistumiseksi.

Tiukka uskonnollinen yhteisö korostuu eniten kiltin ja nöyrän Marian kohdalla. Hän rakastuu kielletyllä tavalla, ja irtaantuminen yhteisön otteesta vie pitkän ajan. Kirjailija tekee Mariasta suomen kielen opettajan, joka kiinnostuu myös teologiasta. Jumaluusopinnot vieraannuttavat häntä entisestään vanhasta yhteisöstä.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka.

ELSAN MURROSIÄN kapina lestadiolaisperhettä ja -sukua kohtaan on avoin ja voimakas. Hän löytää sielunkumppanin Veerasta, toisesta lestadiolaisperheen kasvatista. Raivoisa irtiotto vie Elsan ja Veeran Jyväskylään, jossa sekalaiset bileet, päihteet ja irtosuhteet korvaavat seurakuntayhteyden.

Vaikka nuoren kirjailijan kirjoitusote on erittäin tyylikäs ja kieli toimivaa, uskonnollisen todellisuuden kuvaus painottuu liian kielteiseksi. Lestadiolaissaarnaajat leimautuvat romaanihenkilöiden silmissä tekopyhiksi valehtelijoiksi, joiden elämä ei täytä sanojen mittaa.

Poikkeuksen tekee komea maallikkosaarnaaja Hannu, Marian mielitietty ja ukkomies, josta tämä haaveilee salaisesti vuosia.

Ailin elämään mahtuu monta mysteeriä, jotka selviävät Marialle ja Elsalle vasta vuosikymmenien jälkeen. Marian äiti löytyy järven rannalta surmattuna. Sitten hänelle paljastetaan, ettei Mauri olekaan hänen isänsä.

Miten äiti sitten kuoli? Entä kuka on Marian oikea isä? Aili tietää kaiken – mutta vaikenee kuin muuri.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka. Kun Mauri menee saunaan perheensä kanssa, hän heittää löylyä kuin viimeistä päivää. Se on perheelle helvetin esikartano, josta ei pääse pois.

Saunassa Mauri myös pahoinpiteli aikoinaan Vienoa, Marian oikeaa äitiä, jopa lasten nähden.

Jumalan huone on oikeastaan Elsan kehitystarina, jonka lomaan on nivottu lyhyitä katkelmia Maria-tädin ja Aili-mummun henkilöhistorioista. Elsa kaipaa vimmatusti vapauteen lestadiolaisyhteisön ikeistä. Raju vastareaktio kaduttaa jälkikäteen:

”Tekee mieli mennä kotiin, mutta mitä minä siellä tekisin, kun tyhjät seinät vain kaatuisivat päälle ja tukehtuisin, itkisin omaa yksinäisyyttäni. En jaksa kenenkään iloa. En jaksa katsella tanssivia ja ilakoivia ihmisiä, jotka ovat kauniita ja vääristyneitä. En jaksa Veeraa enkä sen sössötyksiä.” (s. 297)

Kuka osaisi käsitellä onnistunutta lestadiolaisuutta?

MILJÖÖNKUVAUS ON Jumalan huoneen parasta ainesta. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa. Onko luonto se Jumalan todellinen huone, jonka kautta kirjailija haluaa avata lukijalle ihmisluontoa ja sielun kaipuuta vapaaksi sääntöjen ahdistamasta uskonnollisuudesta?

Kärjen esiintuomat ihmiskohtalot ovat tietyssä mielessä koskettavampia kuin Pauliina Rauhalan lestadiolaisuutta käsittelevissä bestsellereissä Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018).

Olen toivonut, että jokin lestadiolaisista piireistä nouseva kuvaus käsittelisi onnistunutta lestadiolaisuutta, sellaista jossa uskonnon keskeltä löytynyt onni säteilisi vastaan.

Onko sellainen pelkkä myytti ilman todellisuuspohjaa? Siitä ei uutisoida – eikä tehdä myyvää romaania.

 

KATJA KÄRKI on asunut nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Puolet suvusta on esikoislestadiolaisia, ja hän on pienenä ollut mukana seuroissa.

– Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Sukulaiset tosin ovat havainneet Ailissa samoja piirteitä kuin äidinäidissäni, vaikka mummo oli naimisissa ja kymmenen lapsen äiti. Myös jotkut fraasit ja repliikit voisivat olla sukulaisteni suusta, kirjailija toteaa Virkkeen haastattelussa.

Kirjoitusprosessin alkuvaiheessa Kärki luki muutamia sotaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka kertoivat kotirintaman naisista ja partisaanien tekemistä murhista Pielisjärvellä. Nämä teokset hätkähdyttivät ja järkyttävyydessään inspiroivat kirjoittamaan muutamia kohtauksia. Niistä kaikki eivät kuitenkaan ole päätyneet valmiiseen romaaniin.

Hyvässä kirjassa pitää olla jotain, mikä riipaisee sielua. Katja Kärki pitää monien suomalaisten naiskirjailijoiden romaaneista, jotka käsittelevät rankkoja aiheita, esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Anneli Kannon Lahtarit. Muita suosikkeja ovat Heidi Köngäksen Dora dora, Kirsi Alanivan Villa vietin linnut, virolaisen Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (jossa on mahtava lapsikertoja) ja Maja Lunden Mehiläisten historia.

Jumalan huonetta oli kuulemma sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Aihe syntyi helposti, kuin annettuna. Katja käytti kirjoittamiseen lähes kaiken vapaa-aikansa.

– Myös kirjan työstäminen valmiiksi kustannustoimittajan kanssa oli rankkaa mutta mahtavaa puuhaa.

Kirjailija naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

KIRJAILIJALLA EI OLLUT kovin kunnianhimoisia odotuksia romaanin suhteen. Jumalan huoneen saama suosio ja kehuvat kritiikit olivat täysiä yllätyksiä. Romaani huomioitiin muun muassa Helsingin Sanomissa ja Parnassossa, ja Katja Kärki sai kutsun esiintymään kirjamessuille.

Ajatus Jumalan huoneesta syntyi jo opiskeluaikoina. Kirjallisuuden aineopintoihin kuuluvalla luovan kirjoittamisen kurssilla Katja Kärki alkoi kirjoittaa ahdistuneen nuoren naisen näkökulmasta.

– Jossain vaiheessa ajatus oli, että kirjoitan lestadiolaisen pojan näkökulmasta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan. Lähtökohtana toimivat siis omat kokemukseni puoliksi lestadiolaisessa suvussa, vaikka läheskään mitään noin rankkaa en ole kokenut.

Jumalan huone sai alkunsa Oriveden opiston Proosapaja-kurssilla kesällä 2016. Kärki naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

– Lähetin Jumalan huoneen romaanikäsikirjoituksen saatekirjeen kera pdf-tiedostona kaikkiin aikuisten romaaneja julkaiseviin kustantamoihin.

Bazar vastasi viikon kuluttua, että se oli kiinnostunut julkaisemaan romaanin.

– Minulla kävi tuuri. Esikoiskirjailija on kustantamolle aina taloudellinen riski. Monet hyvät käsikirjoitukset jäävät julkaisematta ja sattumalla on osuutensa, kuka kustantamolla sattuu käsikirjoituksen lukemaan.

Katja Kärki on opiskellut äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä opettajaksi Jyväskylässä. Hän on tehnyt töitä pääasiassa S2-opettajana.  Seuraavan lukuvuoden hän työskentelee Rovaniemen aikuislukiossa. Hänellä ei ole tällä hetkellä vakituista työsuhdetta.

– Toisaalta se on stressaavaa, mutta toisaalta antaa tietynlaista vapautta.

Kärki on jo kirjoittamassa kahta uutta romaanikäsikirjoitusta. Hänellä on jo kustannussopimus seuraavaa romaania varten, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2021.

Porilainen lestadiolaisperhe. Kuva: Hanna Laasanen / Satakunnan Kansa

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit on julkaistu Ristin Voitossa ja Virkkeessä.

Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

Finnmark, Juha Ruusuvuori, Kiiltomato.net, Norja, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

dekkari, Jaana Nikula, Lappi, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuus, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Sana-lehti, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

Islanti, romaanit, Sana-lehti, Tapio Koivukari, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

”ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Dostojevskin fantastiset kertomukset pl. Naurettavan ihmisen uni (podcast)

Avainsanat

F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, Mihail Bahtin, novellit, podcast, religion, spefi, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, venäläinen kirjallisuus

Esittelen seuraavassa podcastissa Fjodor Dostojevskin viittä fantastista kertomusta, jotka ovat romaani Kaksoisolento ja novellit Krokotiili, Bobok, Poika Kristuksen joulujuhlassa ja Lempeä neito.

Podcastin alussa on lyhyt johdanto Dostojevskin elämään ja tuotantoon.

Podcast kestää 31 minuuttia.

Siirtyäksesi podcastiin paina tästä.

Podcastiin liittyy blogiteksti, joka löytyy täältä.

Mukavia kuunteluhetkiä!

 

Dostojevskin Naurettavan ihmisen uni (podcast)

Avainsanat

F. M. Dostojevski, novellit, podcast, religion, satiiri, science fiction, spefi, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, venäläinen kirjallisuus

Ohessa on linkki podcastiin, jossa esittelen Fjodor Dostojevskin scifi-novellia Naurettavan ihmisen uni (1877).

Podcast kestää 15 minuuttia.

Paina tästä.

Mukavia kuunteluhetkiä!

J. P. Koskinen sepitti tärkeimmän kalavaleensa

Avainsanat

book review, Elias Lönnrot, historialliset romaanit, J. P. Koskinen, Kalevala, religion, ristiretket, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, William Shakespeare

Juha-Pekka Koskinen 2012

J. P. Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. 418 s.

HÄMEENLINNAN suurimpiin nykykirjailijoihin kuuluva J. P. Koskinen (s. 1968) julkaisi keväällä tähänastisen pääteoksensa Kalevanpoikien kronikka.

Teos vyöryttää lukijan eteen saman mytologian, josta Elias Lönnrot kirjoitti oman tunnetun saagansa 1830- ja 1840-luvuilla. Kun Lönnrot sijoitti kalavaleensa Suomen mystiselle rauta-ajalle, Koskinen toi myytit huomattavasti lähemmäksi, 1100-luvulle. Kronikka-nimitys viittaa Koskisen romaanissa runomittaiseen ja leikilliseen sukutarinaan.

Olet taitava laskettelemaan pelkkää satua.

Koskisen keskiaikaisen miljöön keskuspaikka on idän keisarin Manuelin kultainen kaupunki Miklagård eli Konstantinopoli. Siellä tehdään tiedettä ja käydään kauppaa. Miklagårdissa sijaitsevat myös uskonnolliset pyhäköt.

Tuohon suuruuteen suuntaavat kaukaisesta pohjolasta Koskisen viikinkihenkiset päähenkilöt Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen, tietäjä Väinö Kalevanpoika ja takojamestari Seppo. Jokainen on Miklagårdissa omasta syystään. Mukana on myös Ahdin Väntti-poika, joka toimii romaanin minäkertojana. Isä huomaa pojan kertojanlahjat ja kehaisee tätä niistä:

”On pakko myöntää, että ovelasti kudot tarinaasi totta ja tarua. Koskaan en sanoisi sinua pojakseni, siitä viisas arvaisi heti, että laskettelet pelkkää satua. Mutta taitava olet, se on pakko myöntää. Olit muka hirveä hiihtämässä, vaikka kiukaan vieressä makasit etkä evääsi liikauttanut.” (s. 355)

Väntti muistelee menneitä seikkailuja vanhana miehenä. Miklagårdissa ollaan puolet romaanista. Siellä Väntin kohtaloksi oli ennakolta suunniteltu kaikenlaista, mutta kuinkas sitten käykään?

Miklagård-jaksossa on paljon teknohömppää. Seppo tutustuttaa Väntin keisarin yliteknikon Stauriakokseen, jonka pajalla Väntti vierailee tämän tästä. Siellä odottavat yliteknikon tekniset keksinnöt ja kaunis Irene, josta tulee suomalaispojan mielitietty.

Romaanin loppuosassa Kalevanpojat palaavat takaisin Suomeen. Siellä on edessä katkera taistelu lännestä hyökkäävien valloittajien kanssa. Keskiaikaista valtapeliä sivusta seuraava Väntti saa huomata yllätyksen toisensa jälkeen. Häntä, suurta huijaria, ovat vanhemmat miehet onnistuneet vedättämään kerran toisensa jälkeen!

Pitkäikäinen aihe viittaa kirjailijan pääteokseen.

KALEVANPOIKIEN KRONIKAN historiakuva on syntynyt kirjailijan tajuntaan muiden töiden ohessa. Koskinen on sanonut haastattelussa, ettei hänen tarvinnut perehtyä kyseiseen aikaan tämän kirjan puitteissa, koska kyseinen ajankuva oli kirkastunut jo aiempien projektien yhteydessä.

Koskinenhan aloitti romaanikirjailijana juuri keskiaikaan liittyvällä kuvauksella. Esikoisromaani Ristin ja raudan tie (2004) kuvasi Bysantin kautta kulkeneita ristiretkeläisiä.

Koskisen romaanituotannon vanhin aihe alleviivaa Kalevanpoikien kronikan tärkeyttä kirjailijan pääteoksena. Hän on käynyt hartiavoimin isojen teemojen kimppuun. Kirjailijan alasimelle on kannettu kristinoppia, suomalaista muinaisuskoa, Kalevalan tarinoita ja Bysantin ja Skandinavian historiaa.

Vahvoista aiheistaan huolimatta Koskisen teos on pesunkestävä seikkailuromaani, jossa myyttiset juonenkäänteet ja Kalevala-mystiikka palvelevat viihteellisinä elementteinä. Kirjailija hyödyntää Kalevalan runomittoja varsinkin vuoropuheluissa. Temppu ei ole tehokas, vaan enemmän sekoittaa muuten hyviä keskusteluasemia.

Romaanin Väntti-kertoja puhuttelee lukijaa toisinaan metatarinoilla. Kyse on siitä, mitä romaanikertojalta kannattaa uskoa ja mitä ei.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Väntti on jo vanha. Menneitä lähes kaikentietävän kertojan asenteella korostava vanhus näyttää havainnollisesti lukijalle, mikä ero on toden ja sepitteen välillä.

Tuleepa Väntti sepittäneeksi senkin, miten piispa Henrik kuoli aikoinaan Köyliönjärven jäällä. Väntin tarinassa päähenkilöiden nimet tosin ovat Henri ja Lauri.

Kalevanpoikien kronikka toisintaa muodikasta goottilaista fantasiaa.

KALEVANPOIKIEN keskinäinen taistelu on kuin Shakespearen kuningasnäytelmistä. Välillä käydään sukulaisten kimppuun katkerien aseiden kanssa, myrkytetään surutta toisen perheenjäseniä ja tehdään muita hirmutöitä.

Tykkäsin Koskisen romaanin katkeransuloisesta lopusta aika tavalla. Kerronta on siistiä ja loppuun asti mietittyä. Romaanin Bysanttiin liittyvä alkujakso oli loppuun verrattuna sekavampi, kun Kalevanpojat seikkailevat suurkaupungin kaduilla ja jopa niiden alla.

Koskinen on lähtenyt nykyaikana muodikkaan goottilaisen fantasian toisintajaksi. Väntti purkaa lukijalle näkemiään synkkiä näkyjä. Seuraavasta näkymästä, joka on Miklagårdin maanalaisesta luolasta, puuttuu enää Game of Thrones -henkinen, fantastinen zombikuvio:

”Koreisiin kaapuihin puettu vainaja sai sydämeni kylmenemään. Ukon kasvot olivat kuivuneet ja nahka vetäytynyt niin, että hampaat näkyivät huulten alta. Silmät olivat painuneet kuopalle mutta luomet olivat raollaan aivan kuin vainaja polisi salaa kurkkinut mitä teemme.” (s. 269)

Kuten George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussakin, uskonto on Koskisen teoksessa raakailmeisen valtaistuinpelin kaikupohja. Koskisen romaanihenkilöt puhuvat Jeesuksen sijasta Kiesuksen uskosta. Siihen vähitellen yksi jos toinenkin Kalevanpojista kääntyy.

Hyvin tuottelias J. P. Koskinen on kirjoittanut onnistuneesti hyvin erilaisia kirjoja. Hän on julkaissut kuusitoista romaania, kaksi novellikokoelmaa ja kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa.

Mukana on jopa scifiä (Luciferin oppipojat 2016), talvisotakuvaus (Kuinka sydän pysäytetään 2015) tai hirtehishenkinen romaani ihmissyöjistä (Kannibaalien keittokirja 2017). Venäläisestä legendasta kertova Ystäväni Rasputin oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

 

 

J. P. Koskisen koston enkeli vierailee Espanjassa

Avainsanat

J. P. Koskinen, Kiiltomato.net, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonto

Juha-Pekka Koskinen: Punainen talvi. Karisto 2010.

Punainen talvi (2010) oli hämeenlinnalaiskirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) kuudes kaunokirjallinen teos. Aiemmassa tuotannossaan kirjailija oli ollut kiinnostunut muun muassa ristiretkien ja Jeesuksen ajan historiasta. Koskinen oli lisäksi julkaissut rikoskirjallisuutta käsittelevän tietokirjan Harkittu murha (BTJ 2009).

Punaisessa talvessa kulkee rinnakkain kaksi kertomusta.

Yhtäältä päähenkilö Raafael muistelee lapsuuttaan 1950-luvulla sen jälkeen, kun hänen isänsä on joutunut surulliseen onnettomuuteen. Puoliorpo Raafael kasvaa ilkeämielisen isoisänsä varjossa väkivallan täyttämään todellisuuteen.

Rinnakkaiskertomuksessa romaanikertoja lähettää aikuiseksi kasvaneen Raafaelin kiihkeätahtiseen Espanjaan. Siellä hänen täytyy selvittää pienen Amaron kaivoskylän asukkaan, Josén, kuoleman arvoitusta.

Raafael edustaa kansainvälistä Liittoa, joka ei jätä jäseneensä kohdistunutta väkivallantekoa rankaisematta. Raafael esiintyy näin kuoleman enkelinä, jonka tehtävänä on kostaa väkivalta väkivallalla.

Valkosipulilta tuoksuvassa kylässä Raafael törmää heti Josén nuoreen morsiameen Pepitaan, joka kietoo oitis miehen pauloihinsa. Kun muukalaisen pitäisi hoitaa tehtävänsä loppuun ja palata kotimaahansa, hän huomaa sitoutuneensa ajatuksissaan Espanjan multiin ja ihmisiin liikaa voidakseen palata. Ajatus kotiinpaluusta alkaa ahdistaa Raafaelia:

”Kylmyys liikahteli suurena, kulmikkaana möykkynä Raafaelin rintakehän yli ja porautui hartioihin. Pepita puhui hänelle, mutta hän ei enää ymmärtänyt sanaakaan. Hän alkoi hytistä aivan kuin pelkkä ajatus lumesta olisi jäädyttänyt hänet.”

Reaalifantastikkojen riviin sijoitetun Koskisen romaani pursuaa väkivaltaa. Romaani alkaa Kemin veritorstain 1949 synkillä tapahtumilla, joita Raafael todistaa pelokkaana poikasena sivusta.

Noin 3000 lakkoilevaa puutyöläistä saa kokea poliisivoimien yllättävän pahoinpitelyn, jossa kaksi ihmistä menehtyy ja useita loukkaantuu vakavasti, muiden muassa Raafaelin isä.

Irvokkaasti romaanikertoja mainitsee saksalaisen käsiaseen Lugerin ainoaksi esineeksi, jonka Raafael on aikoinaan saanut kuolleelta isältään.

Isoisänsä opastamana nuori Raafael opettelee valmistamaan panoksia itse. Taidosta on hänelle hyötyä aikuisiällä, kun mies alkaa Liiton palkkamurhaajan rooliin.

Romaanissa on muitakin irvokkaiksi kärjistyneitä tilanteita ja asetelmia. Ennen romaanin alkua murhataan lakkoaktivistiksi alkava José raa’asti pahoinpitelemällä ja lyömällä lopuksi ammattiliiton jäsenkirja naulalla otsaan.

Pepita ja Raafael epäilevät murhasta kylän mahtimiehiä Moscoten veljeksiä, jotka omistavat Amarossa kaiken: vuoret, kaupat, suutarit, tavernat, jopa ihmiset. Toisin kuin paikalle muualta muuttaneet, Moscoten veljekset ovat vanhan sukunsa vuoksi tiiviisti kiinni Amaron menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Suomalainen ja espanjalainen maailma näyttäytyvät Punaisessa talvessa varsin autenttisina, mutta niihin liittyvät tarinat etääntyvät toisistaan häiritsevän paljon.

Kuten Koskisen muissakin teoksissa, uskonnollinen todellisuus on uutuusromaanissa vahvasti läsnä. Uskonto ja rakkaus kulkevat rinnakkain, mutta eivät käsi kädessä niin kuin Raamatussa.

Vaikka kaivoskylän katolinen kirkko on romaanihenkilöille tärkeä paikka, sen edustama usko on kuitenkin henkilöille vieras.

Amarossa on kylän papin mukaan aina riittänyt sekä julkisia että oikeita salaisuuksia. Papin velvollisuus ei kuitenkaan ole puuttua asioiden kulkuun saati paljastaa salaisuuksia ulkopuolisille tahoille.

Toisin kuin pappi, Raafael näyttäytyy raamatullisen nimikkoenkelinsä tavoin todellisena toimijana. Raafaelin Jumala näkee kaiken mutta ei välitä mistään. Siksi ihmisen on toimittava ja tehtävä velvollisuutensa kärsimysten voittamiseksi.

Rakkaus nuoreen espanjalaiskaunottareen saa Raafaelin mielen sekaisin, uskonto sitä vastoin ei saa. Espanjalainen rakkaus näyttäytyy sekin irvokkaaksi pelkistetyltä. Kuten vanhassa lännenelokuvassa, tulisieluinen Pepita saattaa lyödä Raafaelia poskelle ja heti sen jälkeen suudella tätä.

Romaanin loppua kohti Raafael kääntyy sisäänpäin, kyynistyy eikä lopulta toivo enää edes paluuta koti-Suomeen:

”En usko Sinuun, Jumala. Mutta jos kuitenkin olet olemassa, anna Pepitan selvitä tästä ehjänä. Minusta ei ole niin väliä.”

Pepitalle ja muille Amaron asukkaille usko pyhimyksiin on tärkeimpiä elämää ylläpitäviä prioriteetti. Kaivosmiesten suojelupyhimys Pyhä Barbara nousee Amarossa Pyhimykseksi vailla vertaa, joka suojelee kaivosmiehiä jopa näiden ankaraa työnantajaa vastaan Jumalan sijasta.

Näin kapinoivat kaivosmiehet asettuvat kokoukseen juuri Pyhän Barbaran patsaan juureen. Tälle asetelmalle Raafael nauraa räikeän epäkohteliaasti.

Pelko on romaanin varsinainen käyttövoima uskonnon tai rakkauden sijasta.

Raafael toteaa kaivoskylän mahtimiehille, että rakkaus pilaantuu nopeasti mutta pelko säilyy pitkiä aikoja ja jopa paranee vanhetessaan. Tähän kyläpäälliköt nyökkäävät synkästi.

Totuuden torvi on puhunut. Hänet on siksi vaiennettava.

J. P. Koskinen taitaa monipuolisen ja tyylillisesti kypsän romaanikerronnan. Punainen talvi on kuitenkin lukuromaaniksi melko pitkänsitkeä.

Teos etenee verkkaisesti kuin härkävankkurit. Puhdas, valkoinen lumi kuvaa romaanissa taivaanomaista kotia, josta kärsimykset ovat kaukana. Romaani päättyy kuvaavasti lumiselle kadulle koti-Suomessa.

– – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 17.2.2010.