George R. R. Martin – goottilaisen fantasian eeppinen mestari

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy novel, George R. R. Martin, gram dark fantasy, religion, Satu Hlinovsky, uskonto

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Oheisessa lainauksessa tutkija Jukka Halme kiteyttää syitä, minkä vuoksi amerikkalaiskirjailija George R. R. Martinia (s. 1948) ei tarvitse liiemmin esitellä fantasian ystäville USA:ssa ja sen ulkopuolella. Eeppisen fantasiakirjailijan tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta.

Tulen ja jään laulun paksujen tiiliskiviromaanien äärellä lukija ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

Miten juuri fantasiakirjailijaksi?

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi.

Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Esikoisromaani, avaruusooppera Dying of the Light, ilmestyi 1977. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Itse asiassa Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa TV-käsikirjoituksilla koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija on tuskin aavistanut 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan. Kirjailija kirjoitti Valtaistuinpeliä viisi vuotta, osittain muiden töiden ohessa.

Bryan Cogmanin teoksen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) esipuheessaan Martin kertoo seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut suomentaja Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky teki käännöstyötä sarjan viiden osan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun piti alun perin olla trilogia. Sarja lähti kuitenkin paisumaan monipolvisten juonien ja kasvavan henkilökavalkadin myötä. Sarjan kuudetta osaa on odotettu jo vuosia. Martin on kertonut vaikeuksistaan pitää kolossaaliseksi kasvanutta teosta koossa. Saapa nähdä, onnistuuko hän tekemään sarjaan yhden vai kaksi osaa lisää, ennen kuin sarjan kirjoittaminen hänen osaltaan loppuu. Kuudennen osan työnimenä on Winds of Winter (Talven tuulet).

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 60 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut sarjalla neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Award -palkinnon. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo kuusi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa kertojan feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Jan Hlinovsky tapasi Martinin Kroatiassa 2003 ja haastatteli häntä Tähtivaeltajaan (haastattelu julkaistu numerossa 3/2003). Haastattelussa Martin totesi kiinnostuneensa 1990-luvulla satavuotisen sodan prameudesta, heraldiikasta, kilvistä, väreistä ja hienostuneisuudesta:

”Draamallisesti se on hieno aika, josta kirjoittaa, koska kontrasti jokapäiväisessä elämässä on niin dramaattinen. Toisaalla meillä on ritari ratsunsa selässä, hänellä on kultakoristeltu haarniska, hän on yltä päältä kultaa ja purppuraa, hänellä on koristeltu miekka, ja silkki liehuu ja höyhentöyhtö kypärässä hulmuaa. Toisaalta hän ratsastaa maatyöläisten keskellä, jotka ovat yltä päältä kurassa, saastan ja kärpästen peittämiä, kaivamassa nauriita. Äärimmäisyyksiä väriloistossa ja värittömyydessä, rikkaudessa ja köyhyydessä. Se sopii hyvin kirjallisuuteen dramatisoitavaksi.”

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä.

Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventaa henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti lavealle.

Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin. Kuten Jan Hlinovsky on huomauttanut, Martin ilmiselvästi nauttii lukijoiden odotusten manipuloinnista. Kirjailija suunnittelee erityisen ilkeitä kohtaloista romaanihenkilöidensä pään menoksi – ja sitten toteuttaa ne.

Fandomilleen Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Jan Hlinovskyn mukaan Martin on tuottanut kertomuksia rakkauden illuusiosta, pieleen menneistä toiveista ja ihmisten rappiosta. Ne ovat menneet kaupaksi hyvin ja löytäneet maailmanlaajuisen yleisön.

Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja. Martin on goottilaisen fantasian elävä klassikko, jolla on jo nyt kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Martinin omista vaikutteista tärkeimpiä on ollut Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta. Vuosina 1988–1993 ilmestynyt trilogia on suomennettu kahtenatoista niteenä. Williamsin massiivinen teos avasi Martinin silmät näkemään, että myös mammuttifantasiasarjat voivat olla hyviä lukuromaaneja.

Tad Williams and George R. R. Martin

Keskiaikaisen historian lisäksi Martin on ollut erityisen kiinnostunut myös antiikin Rooman historiasta. Siitä tehdyt romaanit, erityisesti Robert Gravesin Claudius-romaanit, ovat olleet Martinille tärkeitä. Jos Tulen ja jään laulu ei olisi vienyt vuosikymmeniä kirjailijan työaikaa, hän olisi todennäköisesti suunnitellut romaaneja Rooman tasavallan ja keisarikunnan värikkäästä historiasta.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa.

Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää.

Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja ja syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä.

Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla). Kirjailijalle yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan liene Martinin kirjojen olennainen osa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin kuvaa hyvän ja pahan klassisen taistelun sijaan sitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan itsensä. Omien heikkouksien kanssa kipuilu on sävyttänyt Martinin koko kirjallista tuotantoa, ei pelkästään hänen fantasiakirjojaan tai -novellejaan.

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä.

Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen.

Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen pelilauta

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi.

Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on lukuisia henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin ei halua antaa varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan enemmän mietityttää lukijaansa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Martinin oma tendenssi lienee samantyyppinen kuin Philip Pullmanilla, jonka suosittu Universumien tomu -fantasiaromaanisarja sisältää melkoisen määrän piiloista kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan.

Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen pelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia.

Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista.

Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

L ä h t e e t

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jan Hlinovsky: George R. R. Martin – spekulatiivisen fiction kolmiottelija. – Tähtivaeltaja 3/2003 s. 12-17.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2017.

Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Jarkko Tontti – lakimiehestä kirjailijaksi

Avainsanat

book review, esseet, Jarkko Tontti, juristit, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

Jarkko Tontti. Kuva Irmeli Jung 2005

Jarkko Tontti: Luokkakokous. Otava 2007. 252 s.

Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-kirjat 2011. 192 s.

”Ei maailmassa mitään vikaa ollut, päinvastoin siinä oli monta pehmeää kohtaa joista pystyi nauttimaan, heruttamaan helppoa mehua. [–] 1967-1973 syntyneet ovat ainoa sukupolvi Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Sitä ennen ja sen jälkeen syntyneillä elämä menee haaveiden mukaan.”

Ylevän ja raadollisuuden kohtaamiseen päättyy Jarkko Tontin (s. 1971) esikoisromaani Luokkakokous (2007), joka tuo oivaltavasti esiin kolmekymppisten uraihmisten lähihistoriaa. Romaanissa kaksi lapsuudenystävää joutuvat äkisti tekemisiin toistensa kanssa vuosien tauon jälkeen. Nykyinen vieraantuminen rysähtää kertaheitolla menneen ystävyyden kriitikoksi.

Tiukkailmeisen IT-bisneksen kovaksikeittämä Toni uneksii uraputkessaan omasta firmasta. Kolmekymppisen miehen elämä kuitenkin muuttuu pokeriksi isoin panoksin, kun hän kuulee sairastavansa syöpää. Ahdistunut Toni tapaa puolivahingossa vanhan luokkatoverinsa Matiaksen, joka yliopistolla valmistelee verkkaiseen tahtiin väitöskirjaa ja kipuilee ongelmallisen työtilanteensa kanssa.

Miehillä on vanhan kaveruuden lisäksi muutakin yhteistä: rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Kun tämä pyytää Matiasta ja Tonia etsimään yhdessä vanhojen luokkatovereiden osoitetiedot kokoon luokkakokouksen järjestämiseksi, miehet joutuvat väistämättä kohtaamaan menneet onnenhetket ja pettymykset. Molemmilla on myös uusia kipupisteitä, joiden paine kasvaa ylivoimaiseksi.

Vaikka Luokkakokous on pesunkestävä mieskirja, romaanin keskushenkilö on silti Emmi. Kujeileva ja älykäs nainen pyörittää sekä Tonia että Matiasta ja samalla maailmankaikkeutta. Tästä huolimatta Emmi tulee etualalle romaanihenkilönä vasta romaanin lopussa.

Jännittävästi etenevän romaanin kerronta ja vuoropuhelut pursuavat muualta lainattuja kirjallisia anekdootteja ja sosiaaliturvatunnuksia. Jarkko Tonttia ei voi syyttää pienestä kunnianhimosta, päinvastoin. Luokkakokous on esikoisromaaniksi harvinaisen tyylikästä ja hiottua työtä.

Välillä tekstissä on sen verran debyytille tyypillistä tyhjäkäyntiä, ettei Tontti aivan täysosumaan ole kyennyt. Luokkakokous on silti niin hyvä sukupolviromaani, että sille on vaivalloista löytää kunnon vertailukohtaa nykykirjallisuudestamme.

Itseironisesti Jarkko Tontti on kirjoittanut Luokkakokoukseen itsensäkin romaanihenkilöksi – Matiaksen adoptiosopimuksen varmentavaksi Tampereen raastuvanoikeuden notaariksi!

Arvojen puutostauti

Jarkko Tontti lähestyy vuonna 2011 julkaistussa kirjoituskokoelmassaan vanhoja perusarvoja ilkamoivalla kirjoittajanotteella. Koti, uskonto ja isänmaa –pamfletti sisältää uskaliaita esseitä, joissa kirjailija havainnoi ja arvioi myös perimmäisten arvojen puutteita ja puutosta.

Arvopohdintojensa keskellä Tontti nostaa kaikkein tärkeimmäksi aiheekseen kirjallisuuden. Esseessään ”Neljä runoilijaa” hän tekee vuolaasti selkoa neljästä suosikkirunoilijastaan ja erittelee näiden tuotantoa biografiseen tapaan. Muissa kirjallisuusesseissään Tontti mm. kyseenalaistaa omaelämäkertureiden tarkoitusperiä, ottaen esimerkikseen erityisesti filosofi G. H. von Wrightin muistelmat (2002).

Esseessä ”Viisauden rakastamisesta” Tontti kertoo, miten oikeustiedettä ja filosofiaa vuosia opiskelleesta miehestä tuli lopulta kirjailija. Muissa teksteissään kirjailija tuo ilmi inhon tunteitaan Runebergin teosten äärellä ja havainnollistaa sitä, miksi päivähoito pitäisi pakolliseksi Suomessa. Antaa hän toisaalla suoria vinkkejä yhteiskunnalliselle runoilijallekin.

Kriittiset sanat armeijan kriisistä ja varusmiespalveluksen turhuudesta eivät ole kevyitä. Koko ikäluokan militarisointia kirjailija pitää menneen talvisodan lumina, ei niinkään osoituksena järkevästä maanpuolustustahdosta. Siviilipalvelusmiehet ovat Tontille nykyajan Antti Rokkia, jotka ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan.

Paatoksellisemmin kirjailija saarnaa uskonnollista uskoa ja uskovaisia vastaan. Hän ihmettelee äänekkäästi intellektuellien pelkurimaista tapaa kuitata hiljaisuudella uskovaisten kristittyjen ja muslimien kielteisiä edesottamuksia. Lähi-idästä levinneet uskomusjärjestelmät ovat länsimaiden myrkky – jolla on kuulemma ollut myös myönteisiä sivuvaikutuksia.

Muualla aikaisemmin julkaistut tekstit on työstetty kokoelmaa varten varsin sujuvaksi koosteeksi. Moneen suuntaan sinkoilevat ajatukset kumuloituvat jopa toimenpideohjelmaksi, vaikka niiden lähtökohdista jää ajoittain sirpaleisia vaikutelmia.

Monet Tontin ajatukset ovat aforistisen iskeviä ja pelkistettyjä: ”Hyvä viihde voittaa aina kehnon taiteen.” tai: ”Minulla on unelma maailmasta ilman uskontoja.” Teos osoittaa kirjailijan nousseen kuin Feeniks kuolleen lakimiehen ja filosofin tuhkasta.

Scifi-matka Jumalan luokse

Avainsanat

books, J. P. Koskinen, Jumala, kreikkalainen mytologia, Raamattu, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016. 293 s.

Kirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) uusin kaunokirja on jännittävä scifi-romaani Luciferin oppipojat. Tieteisromaanissa matkataan läpi avaruuden kaukaiselle Olympos-planeetalle etsien maapallon jumalien syntysijaa. Jumalat löytyvätkin, ja niiden takaa paljastuu yhtä ja toista kiintoisaa ja vähemmän jumalallista.

Romaanin päähenkilönä on Gabriel Bonhomme -niminen vanhempi mies, jolla on takanaan useita, vuosia kestäneitä avaruusmatkoja. Bonhomme on tullut Maassa kuuluisaksi siitä, että hän on onnistunut löytämään (kristillisen) Jumalan ja jopa tappamaan tämän. Miten, missä ja miksi: siinä kysymyksiä, joita romaanissa selvitellään loppusivuille asti.

Jumala, jonka Bonhomme on tappanut ensimmäisellä Olympos-matkallaan, on muumioitunut ihmisolento, jonka Bonhomme oli haudannut metsään. Olento paljastuu lopulta lavastukseksi, tuhansia vuosia kestäneeksi komediaksi.

Löytyykö todellinen Jumala romaanin aikana? Itse asiassa eipä taida, mutta sitä vastoin sellaiseen uskovia henkilöitä löytyy joitakuita.

Kosmiset maailmanmatkaajat

Koskisen romaani on kiintoisasti täynnä ironisia viittauksia Raamattuun ja kreikkalaiseen mytologiaan. Yksi niistä on ollut ristiä Bonhommen avaruusaluksia Lucifer-nimellä. Romaanin todellinen Jumalan vastustaja ei kuitenkaan ole avaruusalus, vaan Bonhomme itse, joka on valmis räjäyttämään jopa planeettoja pelastaakseen ihmiskunnan julmien ”jumalien” käsistä.

Koskisen romaanikertoja selittää jopa joitakin Raamatun kertomuksia Olympos-planeetan alkuperäisasukkaiden tekosilla. Homo sapiensin esi-isinä tunnetut neanderthalinihmiset ovat Koskisen romaanissa kosmisia maailmanmatkaajia, joilla on yliluonnollisia voimia ja kykyjä.

Kertoja selittää tällaista avaruusmatkailua Vanhan testamentin Hesekielin kirjan 1. luvulla, jossa profeetta kuvaa erikoista enkelinäkyään. Scifi-romaanissa kuvaus on avaruusaluksen laskeutumista, jota Hesekiel kuvaa omalla tavallaan. Ihmiskunnan kosmiset kätilöt saapuvat tähtien takaa ja luovat ihmiset apinoista.

”Olen lukenut teologiaa ja mytologiaa riittävästi ymmärtääkseni, että muinaisten tekstien lähde oli silmieni edessä. Jumalat olivat eläneet ihmiskunnan tarinoissa vuosituhansien halki. Jumala oli ollut meille suuri arvoitus. Nyt se arvoitus oli ratkaistu, mutta jumalan takana piili varmasti toinen jumala, josta emme tienneet mitään. Olimme ottaneet lopullisen askeleen sijaan vasta ensimmäisen matkalla, niin, minne?” (s. 163)

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä syyskuussa 2016.

Uskonnollisen uskon läpileikkaus

Avainsanat

Antti Eskola, religion, sosiaalipsykologia, uskonnollinen usko, uskonto

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006. 185 s.

Antti Eskolan (s. 1934) uskontrilogian kolmas osa Yksinkertainen usko kertaa jonkin verran vanhaa ja jo sanottua mutta tuo esille myös uusia ajatuksia. Sarjan aikaisemmat osat ovat Uskon tunnustelua (1999) ja Tiedän ja uskon (2003). Eskolan uskokirjat ovat muodoltaan elämäntaitokirjallisuutta, joka on viime vuosina ollut varsinkin teologitaustaisten kirjoittajien muodikas lempilaji.

”Olen kirjoittanut tämän kirjan siinä käsityksessä, että useammassa suomalaisessa kuin arvaammekaan, on jonkin verran uskonnollista uskoa. Tämä usko ei kuitenkaan erityisen hyvin kohtaa sitä, mitä kirkko tarjoaa meille uskontona esimerkiksi Katekismuksen tai jumalanpalveluksen muodossa.”

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori on sisällyttänyt teokseensa laajoja kuvauksia uskon olemuksesta, kirkosta uskovien yhteisönä sekä uskon kohteesta eli Jumalasta. Perusteelliset käsittelynsä saavat myös sellaiset kristinuskon perusasiat kuin synti, armo, taivas, kadotus ja seurakunta. Yksinkertainen usko päättyy hauskasti uskontopedagogiseen pohdiskeluun, jossa Eskola kertoo keskusteluistaan omien lastenlastensa parissa.

Oma usko koeaineistona

Eskola viittaa usein vasemmistolaisuuteensa todeten yhteiskunnallisen radikalisminsa alkaneen jo 1960-luvulla. Teoksen alussa hän väittää aiheensa väistelevän suoraa käsittelyä mutta pyrkivänsä paradoksaalisesti juuri siihen: puhumaan uskon yksinkertaisuudesta siten, että sen kaikki ymmärtäisivät.

Kirjoittaja pyrkii lisäksi pelastamaan yksinkertaisen uskonsa dogmatiikan ja kirkkohistoriallisen opin syövereistä, niin kuin hän asian ilmaisee. Aika hyvin hän näihin tavoitteisiin pääseekin. Verraten sujuvasti kirjoittava Eskola tosin esittää jonkin verran keskenään ristiriitaisia ajatuksia.

Tällaiseksi osoittautuu esim. alituinen puhe uskovaisista, joita kohtaan Eskola esittää kärkevää arvostelua kautta teoksen. Kuitenkin hän nimeää uskovaiset selväksi viiteryhmäkseen:

”Vertaan itseäni uskovaisiin, ja minulla on paljolti sama uskonnollispohjainen arvo- ja normimaailma kuin heillä. Haluaisin olla vähintäänkin heidän liittolaisensa.”

Yllättävästi Eskola käsittelee omaa uskonnollista uskoaan ikään kuin koeaineistona. Tutkimalla omia ajatuksiaan, tuntojaan, uskomuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittaja yrittää tuoda havainnollisesti esille uskon ulottuvuuden salaisuuksia ja lainalaisuuksia. ”Elämänkokemukset eivät ole uskoa minusta karistaneet, vaan pikemminkin ylläpitäneet sitä, vaikka joskus itse yritin päästä uskostani eroon.”

Eskola kirjoittaa uskonasioista erittäin kiintoisasti, joskin ajoittain sekavasti. Kerronta ja ajatuksenkulku rönsyilevät melkoisesti, ja kirjoittaja sivuaa monenlaisia aiheita varsinaisten sanomiensa rinnalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Eskola suhtautuu uskontotieteilijöihin erittäin epäilevästi. Hän toteaa, että uskontotieteen monimutkaisista kiemurteluista ei jää jäljelle muuta kuin tyhjänpäiväinen abstraktio.

Teoksen ilmestyessä 2006 ajattelin Antti Eskolan kirjallisten uskontopohdiskeluiden ilmeisesti päättyvän Yksinkertaiseen uskoon. Teoksen lopun kuolemapohdiskeluista välittyy hyvin testamentillinen vaikutelma. Eskola on kuitenkin jatkanut aiheen kanssa myöhemmin, muun muassa teoksessaan Vanhuus (2016).

Suurta kertomusta hahmottamassa

Avainsanat

Anne Hänninen, Hannu-Pekka Björkman, Harri Raitis, Jouni Inkala, Kari Aronpuro, Liisa Laukkarinen, Markku Envall, Mirkka Rekola, Raamattu, religion, Rosa Liksom, suuret kertomukset, tietokirjallisuus, Torsti Lehtinen

Torsti Lehtinen (toim.): Kirjailijan Raamattu. Johnny Kniga 2009. 240 s.

Torsti Lehtisen (s. 1942) toimittama kirjoituskokoelma Kirjailijan Raamattu (2009) havainnollistaa kirjojen kirjan asemaa suomalaisen kaunokirjallisuuden perustekstinä. Alkusanoissaan Lehtinen toteaa uutuuden olevan rinnakkaisteos kirjalleen Runoilijan Jumala (2003), jossa kirjailija esitteli suomalaisen runouden jumalakuvia.

Kirjailijan Raamatun kirjoittajat kertovat lähinnä siitä, miten Raamattu on vaikuttanut heidän kirjoittamiseensa. Vaikka kyse on Raamatun aiheiden ja kysymysten käyttökelpoisuudesta esim. uudessa romaanitaiteessa, monet kirjoittajista ajautuvat pohdiskelemaan uskonasioita sinänsä.

Kirjoittajiin otettiin kuulemma sekä kokeneita kirjailijoita että aloittelijoita. Lehtinen painotti kutsussaan henkilökohtaisia ja kiintoisia näkökulmia. Kirjailijakirjoittajien joukkoon saatiin yksi näyttelijäkin, Hannu-Pekka Björkman.

Jotkut kirjoittajista suhtautuvat kirjoitustehtäväänsä herätyssaarnaajan kiihkeydellä. Esimerkiksi Björkman erehtyy selostamaan sivukaupalla sitä, kuinka historian siivillä houkan ja narrin äänet ovat ojentaneet valtioiden hallitsijoita tyhmyyksien tekemisestä. Hieman läheisemmille harhapoluille eksyy Harri Raitis vuolaissa erittelyissään kirkon suhteesta Raamattuun ja raamatunkäännöstyön etenemisestä.

Ironian kohde

16 kirjoittajan joukossa on ainoastaan neljä naista: runoilijat Anne Hänninen, Liisa Laukkarinen ja Mirkka Rekola (haastateltu) sekä kirjailija Rosa Liksom. Lehtinen myöntää epäkohdan jo alkupuheessaan. Hän toteaa, etteivät naiskirjailijat olleet yhtä innostuneita aiheeseen nähden kuin miehet.

Monelle kokoelman kirjailijoista Raamattu on ironisen ajattelun lähde ja kohde, jota vasten on hedelmällistä testata sekä hirtehisiä että vakavamielisiä ajatusleikkejä. Kari Aronpuro kertoo lukuisista runoistaan, joihin hän on lainannut Raamatun ajatuksia ja lauseita.

Runoilija Jouni Inkala oppi laululyriikan perusteet virsikirjan virsien kautta, jotka ammentavat kuvastonsa suoraan Raamatusta. Vierastan Björkmanin ja muutamien muiden tapaa heittäytyä syvällisiksi raamatunselittäjiksi, joiksi heistä ei tunnu olevan.

Monen kirjoittajan mielestä Raamattu sisältää kertomuksia, joista ei kertomus enää parane. Runoilija Liisa Naukkarinen kuvaa Raamattua kestäväksi kaleidoskoopikseen, jonka voima peilata uusia aikoja ja tapahtumasarjoja ei vähene. Kokoelman parhaimpia on Markku Envallin teksti, jossa hän erittelee Raamattua suurena kertomuksena.

Matkamiehestä ei tullut sosialistia

Avainsanat

book article, Lewi Pethrus, Lewis resa, Per Olof Enquist, religion, Sven Lidman

Per Olof Enquist: Matkamies. Alkuteos Lewis resa (Ruotsi 2001). Suom. Antero Tiusanen. Gummerus 2003. 630 s.

Ruotsalainen menestyskirjailija Per Olov Enquist (s. 1934) julkaisi vuonna 2001 kohutun romaanin Ruotsin helluntailiikkeen perustajasta Lewi Pethruksesta (1884–1974). Puolifiktiivinen Lewis resa saavutti Ruotsissa laajan huomion: teosta myytiin nopeasti 100 000 kappaletta. Teos ilmestyi suomeksi nimellä Matkamies vuonna 2003 Gummeruksen kustantamana.

Matkamies on jylhä monumentti ruotsalaisen helluntailiikkeen perustajien muistolle. Teoksesta käyvät hyvin ilmi pohjoismaisen helluntailiikkeen syntyvaiheet ja tausta. Pethruksen lisäksi kirjan päähenkilöksi kohoaa kirjailija Sven Lidman (1882–1960), joka toimi pitkään seurakuntatyössä Pethruksen työtoverina.

1900-luvun alussa lähinnä Ruotsin baptistiyhteisön piirissä syntynyt epäyhtenäinen karismaattinen liike alkoi vähitellen vuosikymmenien kuluessa saada organisoidumpaa muotoa. Helluntailiike henkilöityi Ruotsissa alusta asti juuri Pethrukseen. Hänen vaikutuksensa ulottui paitsi helluntailiikkeen kaikille toiminta-aloille myös laajalti yhteiskunnalliseen kehitykseen Ruotsissa. Pethrus painoi lähtemättömiä jälkiä myös Suomen helluntailiikkeeseen.

Ruotsalaiskirjailija kutoo yhteen Pethruksen ja Lidmanin elämänlangat kiintoisalla tavalla. Runoilijana kuuluisuuteen nousseesta Lidmanista tuli helluntaipastori 1921. Hän julisti Pethruksen kanssa rinta rinnan vuosikymmeniä.

II maailmansodan jälkeen Lidman ja monet muut johtavat helluntailaiset irtautuivat Pethruksesta. Helluntaiseurakuntien itsenäisyyden näennäisyydestä kertoo se, että Pethrus oli käytännössä Ruotsin helluntailiikkeen ehdoton yksinvaltias. Hänen sanansa painoi eniten kaikkialla.

Tästä esimerkkinä on päivälehti Dagen, jonka Pethrus perusti 1940-luvulla vastoin Tukholman Filadelfian vanhimmiston mielipidettä. Vaikka poliittiset kiistat veivät herätyssaarnaajan ja sielunhoitajan mennessään, Pethruksen asema helluntailiikkeessä säilyi vankkumattomana.

Työläispastori

Lewi Pethrus oli alusta asti mukana muun muassa Ruotsin kristillisdemokraattien toiminnassa. Kun Matkamiehessä Pethruksen fiktiivinen ystävä Efraim Markström toteaa tälle, että hänestä olisi voinut tulla oiva sosiaalidemokraattinen poliitikko, Pethrus vastaa ykskantaan:

– Ei sosiaalidemokratian piirissä ole sijaa minun kaltaiselleni.

Kun Pethrus aloitti Tukholmassa seurakuntatyön 1910, kaupungin työläisperheistä puolet oli yksinhuoltajaperheitä. Köyhyys ja lapsikuolleisuus olivat tuolloin Euroopan korkeimpia. Proletariaatin hätätila vei nuorta seurakuntapastoria milloin ruokkimaan asunnottomia miehiä, milloin toimimaan näiden asuntolan portsarina.

Enquist kuvaa uskonnollisia kokemuksia samaan tapaan ruumiin kautta kuin Mika Waltari (1908–1979) klassikkoromaaneissaan Valtakunnan salaisuus tai Turms kuolematon. Missä ihmiset joutuivat hurmoksiin Hengen koskettamina, siellä Waltarin mukaan romanttiset jännitteet olivat aina voimakkaita.

Enquistin näkemys helluntailaisten “pälpättäjien“ kokouksista viittaa selvästi samaan suuntaan; joskin hänelle uskon ulottuvuus on auennut selvemmin ja pidemmälle kuin suomalaiskirjailijalla. Jumalakin saa puheenvuoron muutaman kerran.

Helluntailaissuvun vesana Enquistilla oli suora yhteys Pethruksen perustamaan herätysliikkeeseen, vaikka hän oli aikuisena vieraantunut siitä. Enquist kohtelee bestsellerissään niin Pethrusta kuin Lidmania hyvin sympaattisesti näiden ristiriitaisista luonteista huolimatta.

 

Jumalan kasvot tavaramerkkinä

Avainsanat

book article, Marc-Antoine Mathieu, religion, sarjakuvat, Ville Keynäs

Miltäköhän Jumala näyttäisi kasvotusten? Jos meille aukeaisi mahdollisuus tavata kristittyjen Jumala keskellä kirkasta päivää, juoksisimmeko tilannetta karkuun vai ryntäisimmekö kohti? 

Kirjakevät 2011 antoi vastauksia näihin kysymyksiin. Kerronpa yhdestä lukukokemuksestani. Keväällä 2011 avasin Liken hiljattain julkaiseman sarjakuvasuomennoksen. Ranskalaisen piirtäjän Marc–Antoine Mathieun (s. 1959) mustavalkoisessa sarjakuvassa Jumala itse (suom. Ville Keynäs) Taivaan isä ilmestyy yhtäkkiä ihmisten joukkoon tavallisennäköisenä vanhuksena, esittäytyy ja aloittaa ihmetekojen sarjan.

Ihmisten ensityrmistyksen mentyä ohitse Jumalaa vastaan aletaan nostaa oikeussyytteitä. Tiedotusvälineet välittävät kuvaa näyttävistä oikeudenkäynneistä isoille yleisöille. Näin kuuluisat pääsiäistapahtumat toistuvat dramaattisesti TV-kameroiden äärellä.

Minua alkoi mietityttää, näyttääkö Mathieu Jumalan kasvot oikeasti lukijalle. Vaikka albumin sarjakuvahenkilöt näkevät Jumalan kasvoista kasvoihin, lukija seuraa Taivaan isän ainoastaan niskapuolelta. Tämän kasvot rekisteröidään tavaramerkiksi, jonka saavat nähdä vain harvat. Jumalan kasvoja ei lopulta näytetä lukijalle kuin suttuisen näyteikkunan läpi.

Vaikka ranskalaispiirtäjän kärjistykset hymyilyttivät monta kertaa, albumi alkoi kylmätä loppua kohti. Mathieun maailma näet osoittautuu läpikotaisin maallistuneeksi. Synkkä yhteiskunta on rappioitunut ja ihmiset vieraantuneet Jumalasta. Kirkkoja tai pappeja ei tule vastaan lainkaan.

Hämmennyin kahdesta huomiosta. Ensinnäkin Mathieun sarjakuvahenkilöiden elämä ei olennaisesti muutu, vaikka he tapaavat Jumalan henkilökohtaisesti. Heidän päällimmäinen tunteensa on pettymys: hän olikin vain tällainen.

Toiseksi Mathieun Jumala ei näyttäydy ihmisten henkilökohtaisena ystävänä tai Vapahtajana, niin kuin Raamatun evankeliumeissa. Piirtäjä taitaa havainnollistaa kuvillaan ulkokohtaisesta Jumalasta vahvaa epäilyään raamatullisen Kaikkivaltiaan olemassaolosta.

Summa summarum: Jos Raamatun Jeesus tulisi meitä vastaan tänään, varmaan hämmentyisimme keskustelukumppaneiksi, joiden ääni olisi hiljainen ja mielipiteet vähäisiä. Keskustelumme ei liiku välttämättä ollenkaan siinä, miksi maailmasta tuli niin paha kuin tuli, vaan muissa kysymyksissä. Kenties saatamme itsekin hylätä sen iänikuisen tuomarin asenteen.

Isät ja pojat Italiassa

Avainsanat

book review, Italia, Jukka Pakkanen, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

Jukka Pakkanen: Tinasotamiehen poika. Like 2006. 214 s.

Kirjailija Jukka Pakkasen (s. 1942) kahdeskymmenes kaunokirjallinen teos on romaani valokuvaajasta, joka matkustaa lapsuutensa reittejä seuraten Pohjois-Italiaan. Siellä hän pohtii kuumeisesti pappisisäänsä, joka menetti aikoinaan uskonsa Jumalaan ja puhuu pojalleen enää vain päiväkirjansa sivuilla. Lukuromaanina Tinasotamiehen poika ammentaa elinvoimansa romantiikasta, uskonnon kipupisteistä sekä saapasmaan eksotiikasta.

Vanhan tarun mukaan tulvi pohjoisitalialainen Adda-joki joskus keskiajalla yli äyräidensä Lecco-nimiseen kaupunkiin, jossa oli siihen aikaan pitänyt majaansa pieni espanjalainen yhdyskunta. Tulvavesi oli napannut yhdyskunnan kirkosta ristiinnaulitun kuvan. Krusifiksi oli Como-järvessä tarttunut kalastajien verkkoon, ja se oli viety Bellagion kirkkoon.

Näistä Italian maisemista ja krusifikseistakin kertoo Jukka Pakkasen uutuusromaani, jossa suomalaiset päähenkilöt palaavat yhä uudestaan Alppien ympäröimän maan lämpöön ja tunnelmaan:

”Sateinen aamu aaltoili järven yllä ja peitti kukkulat ja salmen näkyvistä. Kävelin rantabaariin ja pyysin kahvin. Isäntä katsahti kuin olisi saamassa minusta tarpeekseen ja tyrkkäsi kupin eteeni. Nurkkapöydässä valkoasuinen nunna tuijotti järvelle. Hän huomasi minut. Olin mennä ja kertoa, kuka olin ja miksi olin tässä kaupungissa.”

Tinasotamiehen pojassa yhdistyy kauniisti kirjailijan rakkaus uskonnollisiin kysymyksiin ja Italiaan. Romaanin minäkertoja Kristo on valokuvaaja, joka lähtee Leccoon erikoiselle työmatkalle. Hän on ollut ensimmäisen kerran Pohjois-Italiassa lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin isänsä kanssa.

Uudella matkalla aukeaa mahdollisuus tutkailla kuolleen Viktor-isän muistoa ja ristiriitaista henkilöä. Vaikka Kristo on minäkertojan roolissa, Tinasotamiehen pojan varsinainen päähenkilö on silti Viktor. Tämän päiväkirjaotteet valtaavat romaanista leijonanosan. Vuosikymmenien aikana Viktor etsii, saarnaa, hurmaa, pettää ja kasvaa persoonana uudeksi.

Pakkasen romaani askaroi ahkerasti paradoksien kanssa. Tinasotamiehen poika tuo melko yksioikoisesti ja jopa tautologisesti esille Viktorin epäuskoa ja kutsumuskriisiä. Mm. Kriston ja hänen isoisänsä perheongelmat jäävät selvästi taka-alalle.

Taivaallinen puhevalta

Tinasotamiehen pojassa on kaksi tärkeää isä-poika-suhdetta: Kristo ja Viktor sekä Viktor ja hänen alkoholisti-isänsä. Molemmat suhteet ovat vääristyneitä sikäli, että jalustalle ensin nostetut isät paljastuvat ajan myötä epäonnistuneiksi tai epäonnisiksi häviäjiksi, joiden persoonallisuushäiriöitä omat pojat äimistelevät.

Pakkasen tulkinta uskonnollisissa kysymyksissä on agnostinen ja toisinaan jopa skeptinen. Kärsimykset ja menetykset muuttavat moneen kertaan toistetut raamatunlauseet kliseisiksi ja kuluneiksi, ja ihminen jää loppujen lopuksi yksin ongelmiensa kanssa. Nuorta Viktoria kiehtoo syvästi pappien puhevalta yli syntisten kuulijoiden. Hän unelmoi nousevansa itsekin saarnapönttöön ja myöhemmin onnistuu siinä. Kokeneempi pappismies kuitenkin rauhoittelee nuoren miehen idealismia:

”Sinä kohtaat vielä epäuskon, mitä pikemmin sen parempi. Älä huoli. Jos Jumalaa ei ole, ongelmaa ei ole sinulle eikä hänelle. Jos hän on, hyvä kummallekin.”

Viktorista tulee menetysten mies: hän menettää rahansa, isänsä, uskonsa ja melkein virkansakin. Kun sana outoja puhuvasta papista leviää tuomiokapituliin, miestä ei kuitenkaan eroteta vaan hänen annetaan jatkaa. Papin kieroon kasvanut sielunelämä saa Pakkasesta selvänäköisen tulkin. Kirjailijan siunauksella Viktorista tulee ajan myötä pidetty ja kiitetty pappi.

– Uskonsa menettänyt pääsee hämärästä kirkkauteen, juovuttavan viinin sijasta saa nauttia kylmää kirkasta vettä, Viktor Enman kommentoi kirkkoherralleen. Uskonsa menettänyt Viktor ymmärtää Jumalan kuvaksi, ei enemmäksi. Tällöin krusifiksi nousee arvoonsa, ja Viktor päättää alkaa salaa myydä niitä hyvään hintaan.

Kirjailijan ratkaisuna tämä menee hieman yli taiteen makurajojen, vaikka kuvastaa havainnollisesti päähenkilön materialistista asennetta. Jumalan ja tämän palvelijan (papin) kuvat saavat kirjailijalta kyytiä raikuvasti. Parodisesti Viktorin isäkin on myynyt sodan aikana paljon krusifikseja lomalla olleille sotilaille. Ristihahmot tulevat Pakkasen romaanissa vastaan säännöllisesti.

Jumalan pettymys

Tinasotamiehen pojassa isät ja pojat matkustavat Italiaan säännöllisin väliajoin. Matkat suunnitellaan mutta jäävät tietyllä tavalla keskeneräisiksi. Myös alttius lähteä ajan rajan toiselle puolen oman käden kautta on Enmanin suvussa vahva ja viekoittelee vuorotellen kaikkia päähenkilöitä. Myös vieraat naiset viehättävät jokaista kolmesta Enmanista. Isän mallista on moneksi.

Pojat etsivät isiään Pakkasen kerronnassa neuroottisella asenteella. Viktor vertaa asiaa Jeesuksen ristinkuolemaan, kun hän huutaa Jumalansa puoleen epätoivoisia rukouksia ja puhuu hylkäämisestä. Kiintoisa on romaanikertojan eksegeettinen tulkinta Golgatan tapahtumista:

”Jumalan oli täytynyt tuntea ainoasta pojastaan pettymystä. Valtakuntaa ei ollut tullut, poika kulki tuhon tietä ja aika kävi vähiin.”

Hienosti kirjailija pystyy havainnollistamaan uskon merkitystä sen kielteiseltä kannalta, kun toivoa ei ole. Tinasotamiehen pojasta puuttuu sellaisia romaanihenkilöitä, jolla usko loisi ihmeen mahdollisuuksia ja toivoa valoisaan tulevaisuuteen; tällöin kontrasti olisi tehokas.

Pakkasen romaania lukiessa tulee väkisin mieleen Giovanni Guareschin kuolematon Isä Camillo –hahmo, joka lähestyy Alttarin Kristus-hahmoaan kirkossa aivan toisenlaisella asenteella kuin Viktor eikä pääse karkuun Kristuksen puhuttelua. Guareschin lämminhenkiseen kerrontaan verrattuna Pakkasen romaani synkistelee yksioikoisesti mutta kuitenkin realistishakuisesti. Pakkasen tendenssi ei ole piirtää ideaalia vaan jotain muuta. Tietynlaisen epäilyksen evankeliumin Pakkanen on sepittänyt jo aikaisemmin, romaanissaan Muuan Jeesus (2003).

Jukka Pakkanen tekee Viktorista vilkkaan mielikuvituksen käyttäjän. Hänen päiväkirjamerkintänsä muodostavat yhden romaanin kolmesta tasosta. Ne kuitenkin menettävät päiväkirjamaisuutensa muuttuen kirjeiksi kauas tulevaisuuteen. Viktor kirjoittaa jopa suoraan pojalleen tarkoitettuja tekstijaksoja, jos tämä joskus sattuisi lukemaan isänsä merkintöjä.

Kärjistyneet naiskuvat

Pakkasen tyyli on koskettava mutta toisinaan liian pelkistävä. Jotkut luvuista on kirjoitettu kuin puolihuolimattomasti huitaisemalla, kun taas toisissa luvuissa aiheet, henkilöt, miljööt ja tapahtuvat imaisevat huomion jopa vangitsevasti. Tinasotamiehen poika on näin tyylillisesti epäyhtenäinen kaunokirja. Siinä on suurta ja pientä, kaunista ja rumaa, suuria argumentteja ja nopeita heittoja.

Naiskuvat jäävät Tinasotamiehen pojassa kärjistyneiksi. Vastaan tulee nunnia ja huoria, joiden väliin ei jää monta tavallista naishenkilöä. Yhdessä kohtauksessa psykoottinen äiti tappaa teini-ikäisen poikansa, toimien irvokkaasti muka Jumalan asialla. Kriston reipashenkinen Laura-vaimo miellyttää kohtalokkaasti myös Viktoria.

Pakkasen tuotannossa uutuusromaani ei taida kolkutella kärkisijaa mutta ei jääne myöskään peräpäähän. Romaanikerronta alkaa loppua kohti vetää yhä enemmän, vaikka kolmessa eri ajassa liikkuva kerronta sekoittaa tapahtumia jopa häiritsevän paljon. Pakkasen kirjoitusote muuttuu koko ajan runollisemmaksi ja tavoittaa hyvin tunnelmia kaukaisista maista.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 23.10.2006.

 

Kansantajuinen hartauskirja

Avainsanat

book review, hartauskirjallisuus, religion, Wille Riekkinen

Wille Riekkinen: Ilveilijän hartauskirja. WSOY 2006. 392 s.

Kuopion emerituspiispan Wille Riekkisen (s. 1946) Ilveilijän hartauskirja sisältää hartaustekstejä ja havainnollistuksia sekä Raamatun että kirkkovuoden tapahtumista adventista helluntaihin.

Suurin osa Riekkisen hartausteksteistä on lyhyitä pakinakirjoituksia, joissa otetaan räväkästi kantaa vaikkapa karnevaalitunnelmaiseen pikkujoulubuumiin. Kirjoituksista itse asiassa aika monta liittyy vuoden pääjuhliin, jouluun ja pääsiäiseen.

Tekstit sisältävät paljon sirpaletietoa muun muassa antiikin historiasta, Raamatun aikojen kulttuureista ja luterilaisen kirkon tavoista. Riekkinen kertoo kansantajuisesti esim. sen, milloin voidaan juhlia joulukuun 27. päivää kolmantena joulupäivänä, mitä Septuagesima tarkoittaa ja miten antiikin Korintin seurakunnassa päädyttiin hengelliseen Idols-kilpailuun.

Sisällysluettelon puuttuminen on heikkous. Piispan tekstit pyrkivät avaamaan ihmisen elämän eri puolia sekä korostamaan Kristuksen ylivertaisuutta. Kirjoittajan evankelinen ote on näin kouriintuntuva. Havainnollistuksissaan Riekkinen purkaa avoimeen sävyyn muistojaan eritellen eri kokemuksistaan oppimiaan asioita.

Lievät ironiat

Muuten verraten ystävällisesti argumentoiva Riekkinen suhtautuu lukijaansa toisinaan pienellä ivallisuudella mm. puhuessaan Jeesuksen Vuorisaarnan merkityksestä nykypäivänä:

“Vuorisaarnan arvon me kyllä tunnustamme, mutta emme sitä tietenkään noudata!“

Kirjoittaja koettaa kääntää joitakin raamatullisia käsitteitä nykysuomeksi. Näin esim. demonit vertautuvat nykyihmistä riivaavaan pätemisen haluun, kunnianhimoon ja henkiseen laiskuuteen.

Tekstit saattavat loppua häiritsevästi avoimiin kysymyksiin, kuten vaikkapa nykypäivän demoneita käsittelevässä kirjoituksessa: “Millaisia mörköjä sinun sydämesi kammioista löytyy?“