Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta

Avainsanat

F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, Mihail Bahtin, Nuori Voima, religion, science fiction, venäläinen kirjallisuus

Vuonna 1877 Fjodor Dostojevski oli 56-vuotias. Luonnostellessaan pääteostaan Karamazovin veljekset hän julkaisi parikymmensivuisen fantasia- ja scifi-novellin Naurettavan ihmisen uni. Miksi Dostojevski lähti kirjoittamaan viimeiseksi jääneeseen novelliinsa spefi-tekstiä, avaruustarinaa ja utopiaa?

Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo tšeloveka) alkaa synkissä tunnelmissa. Minäkertoja on onneton mies, joka asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Voimakkaisiin itsemurha-ajatuksiin vaipunut kertoja törmää kadulla yksinäiseen ja kodittomalta vaikuttavaan tyttöön. Tyttö yrittää saada miestä mukaansa, mutta mies karkottaa tytön kauemmaksi karjaisemalla ja palaa kotiinsa.

Kertoja on suunnitellut jo kuukausia ampuvansa itsensä. Tytön tavattuaan mies kuitenkin huomaa luopuneensa itsemurha-ajatuksista. Mitä hänelle merkitsevät ventovieras tyttö, häpeä tai mikään muukaan? Hän päätyy ajattelemaan, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tekstijakso havainnollistaa Dostojevskin voimakasta uskoa ihmisen teoista tai ansioista riippumattomaan arvoon. Ehkä kirjailija kirkastaa samalla jälkipolville omaakin arvoaan, jonka merkitystä hän on silloin tällöin tullut vakavasti pohtineeksi – varsinkin silloin kun toistuvat moraaliset kompuroinnit ovat tuottaneet suuria tunnontuskia.

Dostojevski vaivuttaa kotiinsa palanneen naurettavan ihmisen uneen. Sen alussa mies on samassa huoneessa kuin aiemmin, ja ampuu itseään kuolettavasti.

Päättyykö kertomus tähän? Ehei, tästähän kaikki vasta alkaa.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on kuolleenakin tietoinen ympäristöstään ja kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hänen hautansa ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Naurettavan ihmisen uni julkaistiin huhtikuun 1877 kirjana Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi vuodesta 1876 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1881. Novellin reaalimaailmassa ei tunnu olevan mitään hyvää, mutta kertojan siirryttyä fantastiseen maailmaan kaikki näyttää arvokkaalta.1

Kirjailijan päiväkirjassa ilmestyi Naurettavan ihmisen unen lisäksi muitakin kirjailijan fantasianovelleja.2 Dostojevskin vakiintuneelle lukijakunnalle oli mojova yllätys, että hän ryhtyi vanhoilla päivillään fantastisten kertomusten kirjoittajaksi. Niihin kuitenkin tiivistyi useita piirteitä hänen tuotannostaan. Etenkin kirjailijan viimeiseksi fantasianovelliksi jäänyt Naurettavan ihmisen uni kokosi yhteen kerrontaratkaisuja ja teemoja, jotka yhdistävät myös hänen suurromaanejaan. Samalla myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota, kun kirjailija lähti kehittelemään sitä pääteokseensa Karamazovin veljekset (1880).

Dostojevskiin perehtynyt neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin 3 näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista.  Se käyttää mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä. Fantasialla on siis aatteellinen päämäärä: uppo-oudot miljööt ja ihmeteot tuovat esille idean, uskomuksen tai filosofian todellisen luonteen ja merkityksen. Menippolaisen satiirin henkilökuvaus on nimellistä, sillä tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.4

Mihail Bahtin.

Dostojevski käyttää unen taiteellisia mahdollisuuksia laajasti ja monivivahteisesti. Bahtinin mukaan unet saavat merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa (1866), Idiootissa (1869), Keskenkasvuisessa (1875) ja Karamazovin veljeksissä. Näissä romaanihenkilö näkee niin sanottua kriisiunta, jonka jälkeen hän syntyy uudelleen, uudeksi ihmiseksi. Samanlaista kerrontaratkaisua on näytelmissään käyttänyt muun muassa William Shakespeare.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Bahtinin mukaan kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa, vaan kerronta keskittyy enemmän kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin. Uniulottuvuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden kehitellä henkilöilleen toisenlaista, unelmanomaista elämää.

Kenties juuri tämä ajoi Dostojevskin juuri menippolaisen satiirin käyttäjäksi. Genressä oli mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden, pinnallisen järkevän logiikan sekä ajan ja paikan säännönmukaisuuksien ylitse, kuten seuraavassa Naurettavan ihmisen unen katkelmassa:

”Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.”

Dostojevskin fantasia on Naurettavan ihmisen unessa menippolaisen satiirin omaleimainen muunnos, sen parodia. Voiko ajatella, että kirjailija halusi viimeisellä fantasianovellillaan pöyhiä vanhaa kirjallisuudenlajia pohjia myöten ja esittää korjatun version siitä? Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on kuin antiikin sanomalehtikirjoitusta: se vastaa terävästi aikansa päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin tai arvostelee poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja. Menippolaisena satiirina Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä (mistä me tulemme, mihin olemme matkalla, miksi olemme elossa), myös antiikin ja keskiajan klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta (maallinen paratiisi, syntiinlankeemus, sovitus).

Dostojevskia suomentanut ja tutkinut Tiina Kartano näkee samoin kuin Bahtin satiirin hyvin tärkeänä kirjallisuudenlajina Dostojevskille. Kartanon mukaan satiirin valitseminen lajityypiksi mahdollisti Dostojevskille murtautumisen sopimattomana, pahana, tuomittavana ja torjuttuna pidetyn alueelle. Hän tiesi, etteivät hänen lukijansa Venäjällä voineet sulattaa liian vakavahenkistä yhteiskuntakritiikkiä; se olisi kääntynyt kirjailijaa vastaan ja lukijat olisivat ottaneet hänen teoksiinsa etäisyyttä. 5

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertojan matka kosmoksen halki päätyy Maan kaltaiselle planeetalle, jota valaisee Auringon kaltainen tähti. Planeetan asukkaat muistuttavat ihmisiä mutta ovat onnellisia ja synnittömiä. He eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Merkillisintä on se, että he eivät pelkää edes kuolemaa vaan kuolevat hymyillen, rakkaidensa ympäröiminä. Onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on Dostojevskin keskeisten teemojen universaali tietosanakirja. Kertomus on tiivistetty ja lakoninen taideteos, jossa yhdistyvät sekä kirjailijan filosofia että hänen taidenäkemyksensä. Bahtinin havainnot ja lopputulema näyttävät korostavan tutkijan ihailua kirjailijaa kohtaan: Bahtinille Dostojevski on kuin malliesimerkki aidosta, ideaalista taiteilijasta, jonka tuotannosta selittämätön nerokkuus paistaa kuin kirkas tähti yötaivaalla.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan tietojaan antiikista, ortodoksista saarnaa sekä rippiä eli tunnustusta. Monet novellissa esiintyvistä aiheista vaivasivat kirjailijaa koko hänen elämänsä ajan. Unelma ihmiskunnan harmonisesta, yhteisestä tulevaisuudesta oli Dostojevskin kirjailijantyön johtoajatus, joka ajoi häntä vastustamattomasti kuvaamaan hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä.

Jonkinasteinen naurettavuus (tai hulluus) on luonteenomaista hyvin monille Dostojevskin sankareille. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus oli kirjailijalle tietyllä lailla historiallista, ainutkertaista, siksi merkillepantavaa.

Korostuneemmin kuin muussa Dostojevskin tuotannossa, Naurettavan ihmisen unen minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän onkin outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki ja profeetta, jossa ei ole pisaraakaan naiiviutta ja joka tiedostaa itsensä ja kaiken terävästi. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esimerkiksi Rodion Raskolnikov ja Ivan Karamazov).

Minusta on olennaista, että Naurettavan ihmisen uni ilmestyi juuri Kirjailijan päiväkirjassa, eikä esimerkiksi novellikokoelmassa. Dostojevski oli novellin syntyaikoina erityisen kiinnostunut yhtäältä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toisaalta ihmisen psykologian havainnoinnista ja kuvaamisesta. Kirjailijan päiväkirjan 20-30-sivuisista kuukausijulkaisuista muodostui jatkumo, joka paitsi teki kirjailijasta koko lukutaitoisen kansan kirjailijan Venäjällä, myös kirkasti hänen sanomaansa.

Niin kuin suomentaja Olli Kuukasjärvi on todennut, Venäjä eli 1870–1880-luvuilla murrosaikaa, jota sävyttivät isot yhteiskunnalliset muutokset.6 Myös maaorjuuden lakkauttaminen 1863 johti pitkäkestoisiin seurauksiin. Teollisuusmiesten ja lakimiesten vaikutusvalta kasvoi tuolloin niin suureksi, että Dostojevski reagoi siihen Päiväkirjassaan. Hän näki, että entinen maailma ja järjestys olivat peruuttamattomasti ohitse, mutta itsekkyys, kyynisyys ja yhteiskuntaluokkien väliset jyrkät erot eivät suinkaan olleet kadonneet maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Päinvastoin, ne olivat voimistuneet.

Kuukasjärven mukaan monet venäläiset joutuivat tuolloin lopun aikojen tunnelmien valtaan, mikä johti voimakkaaseen materialismiin: mammonaa koetettiin haalia kokoon entistä enemmän ja jopa häikäilemättömillä tavoilla. Venäläiset kokivat mahdottomaksi löytää yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa yksinkertaisia vastauksia kompleksisiin kysymyksiin. Tämä hämäsi monet ihmiset turvautumaan yksioikoisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. Itsemurhat ja juoppous lisääntyivät, ja perinteinen perheyhteisö tuli entistä hauraammaksi.

Tällaisessa tilanteessa Dostojevski koetti löytää lukijoidensa mielet kolmella tasolla tai tavalla. Yhtäältä hän kirjoitti Päiväkirjaansa journalistisella otteella tekstejä, joissa hänen poliittiset ja ideologiset sanomansa olivat selvästi esillä. Toiseksi Dostojevski julkaisi fantasiakertomuksia, joissa hän puhui varsinkin ihmisen psykologiasta mielikuvituksellisen novellikerronnan keinoin.7Kolmanneksi Dostojevski syventyi kirjoittamaan Karamazovin veljeksiä, jossa hänen elämäntyönsä ydin kristallisoitui inhimillisen pahuuden ongelman monitasoisena pohdiskeluna.

 

***

 

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: päähenkilöille luodut kaksoisolennot. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan. Kirjailija sepitti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä uudelle tasolle.

Naurettavan ihmisen unen päähenkilö löytää kaksoisolennot, vastakkaiset vastinparit jopa Auringolle ja Maalle ja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin maamme?”

Päähenkilön itsemurha-ajatusten myötä puolestaan syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Ne täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös menippolaisille satiireille. Esimerkiksi surullinen tyttö on novellin tulkinnan kannalta merkittävä. Lapsen tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen. Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin itsemurhaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä(Iljušetška).

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä naurettava ihminen näet opettaa onnen maan asukkaita valehtelemaan. Tapahtuu kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa: ihmiset oppivat ylpistymään, huijaamaan, pelkäämään ja vihaamaan. Pian ensimmäinen ihminen murhataan ja syttyy jopa sotia.

Naurettava ihminen kehottaa järkyttyneenä onnen maan ihmisiä unohtamaan pahuutensa ja palaamaan entiseen onneensa. He eivät kuitenkaan suostu. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuuttaan vanhaan?

Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä saksalaiseen varhaisromanttiseen F. W. J. Schellingin filosofiaan. Hänen mukaansa Naurettavan ihmisen unessaviittaa Schellingin suuntaan ennen muuta se, että kertoja lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille uuden kuolemanjälkeisen elämän vielä paremmassa maailmassa.

F. W. J. Schelling.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta, jossa maailmanaikakaudet seuraavat toistaan entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina. Pahaa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa: siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin. Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Dostojevski ei piirrä mustavalkoisia henkilöitä, vaan tuo heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.8

Unikuvat onnellisten valtakunnasta saattoivat myös olla Dostojevskin versiointia niin sanotusta kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä. Kulta-ajalla viitataan tarunhohtoiseen menneisyyteen, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin myöhemmin. Kreikkalaisen (Hesiodotos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia eikä huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kertomus kultakaudesta.

Kultakauden myytti on ollut lähtökohtana utopioille vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Näistä tärkeimmät olivat Thomas Moren Utopia(1516), Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja Francis Baconin Uusi Atlantis (1627). Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin teokselle Kuun valtakunta (1655) että Voltairen teokselle Mikromegas (1752), joissa päähenkilöt löytävät paratiisinomaisia onnellisten valtakuntia Kuusta tai ulkoavaruuden planeetalta.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen kertoja on moraalisesti tietoisempi kuin muut hänen yhteiskunnassaan. Hänen laajempaa käsitystään elämästä yhteiskunta ei ymmärrä, ja sen vuoksi naurettavan ihmisen ulkopuolisuuden tunne on konkreettinen ja perusteltu. Novelli kertoo taitavasti yhteiskunnan hyväksymän moraalin ja ihmisen luonnollisen vaiston välisestä ristiriidasta. Toisaalta Naurettavan ihmisen uni problematisoi ihmisjoukolle tai yhteisölle ominaisen päättelyn, mikä sekin on Dostojevskin kirjoissa toistuva juonne.

1800-luvulla yleistyneen positivismin sijaan Dostojevski keskittyy metafysiikkaan ja ihmisluontoon, maagisten asioiden mietiskelyyn. Hänen tuotannossaan metafyysinen näkökulma yhdistyy monesti rakkauden ja uskonnon psykologiaan sekä olemassaolon äärimmäisen luonteen pohtimiseen. Samalla Dostojevski kritisoi inhimillisyyden puutteesta kärsivää yhteiskuntaa ja osoittaa havainnollisesti, että todellinen onni löytyy rakkaudesta, mutta rakkautta on vaikea saavuttaa.

F. M. Dostojevski.

Naurettava ihminenkin koettaa eritellä tunteitaan nuoren tytön tapaamisen jälkeen. Oivallettuaan mietiskelyn kautta olemassaolonsa merkityksen hän yrittää löytää keinon järkiperäistää tunteitaan ja ajatuksiaan, eikä onnistu. Kun naurettava ihminen ei kykene loogisen ajattelun avulla ratkaisemaan ongelmiaan, unelle ja fantastiselle ajattelulle on tilausta.

Naurettava ihminen näkee Suuren Totuuden unensa kautta ja oppii tunnustamaan sen, ettei hän ymmärrä kaikkea, mitä maailmankaikkeus voi tarjota. Hän löytää sen totuuden, jota on etsinyt koko elämänsä, ja siksi itsemurhaakaan ei enää tarvita.

Rakkaus voikin Dostojevskin novellissa toteutua ilman kärsimystä vain ihanteellisessa yhteiskunnassa. Saavuttaakseen todellisen rakkauden ja onnen täytyy luopua loogisesta ajattelusta ja kääntyä metafyysiseen ajatteluun.

Kartanon mukaan Dostojevskin oma ääni kuuluu Kirjailijan päiväkirjan teksteissä niin selvästi, että hänen romaanejaan lukenut on ihmeissään. Dostojevskin klassikkoromaaneissahan kirjailijan ääni on niin huolellisesti piilotettu kerrosten, ideoiden ja näkökantojen taakse, että sitä on lähes mahdoton löytää. Kun kirjailija sijoittaa fiktiivisen kertomuksensa publisistiseen9 julkaisusarjaansa, voidaan olettaa hänen puhuvan Päiväkirjansa lukijalle samanlaisella äänellä kuin journalistisissa teksteissä – tai ainakin sinne päin.

***

 

Kuvauksena ihmisistä, jotka oppivat onnellisuudesta pois, Naurettavan ihmisen uni jää kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä. Jos hän sitä vastoin olisi jäänyt uneensa, olisiko kertoja esitellyt samanlaisten filosofisten oppirakennelmien kavalkadin, joka olisi ollut analoginen Maan filosofian historialle?

Myös Dostojevskin uskontopuhe menee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Onnellisten valtakunnan asukkailla ei ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, mihin liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa. Tekstissä on sisäinen ristiriita: kertoja kuvaa silti selvästi uskonnon kaltaista ilmiötä, vaikka ensin kiistää sen olemassaolon.

Se, että naurettava ihminen suhtautuu kertomuksen alussa välinpitämättömästi ympäristönsä kärsimyksiin, on suoraa lainaa antiikin kyynikkojen ja stoalaisten menippolaistarinoista. Lopulta Dostojevski kuitenkin kyseenalaistaa menippolaisen satiirin siten, että Naurettavan ihmisen unenlopussa kertoja herää muuttuneena miehenä. Unta edeltäneet itsemurha-ajatukset ovat tiessään, ja mies päättää ruveta eksoottisen kokemuksensa saarnamieheksi.

Lähimmäistensä pilkkaama novellikertoja ei jää onnettomana pohdiskelemaan muiden ylenkatsetta, vaan antaa muille heidän vaatimansa tilan ja epäilyksen. Siinä tiivistyy Dostojevskin kirjailijatyön lopputulema: hän tiesi, että kaikki eivät ymmärtäisi hänenkään tarinoitaan heti tai mutkattomasti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa. Naurettavan ihmisen sanoin:

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. [–] He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Kartano on todennut, että Dostojevskin loppukauden sanoma pitkälti konkretisoituu transsendenttisen universalismin ympärille. Schellingin filosofiaa seuraten kirjailija muotoili oman universalisminsa, jossa koko maailma palautuu pitkän ajan kuluessa ainoan oikean Kirkon (ortodoksikirkon) helmoihin ja oppii sellaisia käytöstapoja, jotka mahdollistavat kunnon yhteiselämän.10 Naurettavan ihmisen uni on utopistinen matka sellaiseen maailmaan, jossa tämä olisi jo tapahtunut. Silti tuo maailma on säilyttänyt haavoittuvuutensa.11

Publisistisen tuotantonsa alkuvaiheissa Dostojevski oli hyvin keskittynyt tämänpuoleisuuden ongelmiin. Hänen käsittelemiään suuria kysymyksiä olivat muun muassa maaorjien vapautuminen, paikallishallintoelinten (semstvojen) perustaminen sekä kansan lukutaidon opettaminen. Myöhemmässä tuotannossaan, johon Naurettavan ihmisen unikin kuuluu, hän lähti keskittymään tuonpuoleisuuden kysymyksiin – ja jäi sille tielleen kuoltuaan äkillisesti keuhkoverenvuotoon vuonna 1881.

Pahan ongelman Dostojevski onnistui konkretisoimaan suurromaaniinsa Karamazovin veljekset. Naurettavan ihmisen uni on tavallaan saman aiheen käsittelyn fantastinen harjoituskappale, jossa kirjailija tiivistää universalistisen ja utopistisen sanomansa. Kartanon mukaan Dostojevski halusi käsitellä pahuuden ongelmaa, jotta siitä tulisi tuttu vihollinen, ei voittamaton. Ihmisen pimeän puolen käsittely vapauttaa lukijaa syyllisyydestä ja häpeästä tehokkaammin kuin pahan salailu.

Artikkeli on julkaistu Nuoressa Voimassa (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Lähteet:

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). – Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. – Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua s. 7–47. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861 – 1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873 – 1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

 

Viitteet:

• 1.Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja sai alkunsa Graždanin-aikakauslehdessä. Hänen lehtikirjoituksensa olivat niin suosittuja, että niistä kehittyi itsenäisiä julkaisuja. Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen sitä hänen tuotantoaan olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjastaotettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Ja toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat entistä laajemmat kansanryhmät. On syytä muistaa, että Venäjällä ns. tavallinen kansa oli lukutaidotonta.
• 2. Dostojevskin muita fantasianovelleja olivat muun muassa Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Satavuotias (1876) ja Lempeä neito (1876).
• 3.Huomionarvoista on, että Dostojevskin tutkiminen Neuvostoliitossa oli lähes mahdotonta koko Stalinin valtakaudella (1925–1955). Vasta oikeastaan Hruštšovin ”suojasään” aikana venäläinen kirjallisuudentutkimus vapautui sen verran, että kirjallisuuspolitrukkien inhoamia kirjailijoita (joista Dostojevski oli ensimmäisiä) saatettiin tutkia hieman aikaisempaa rohkeammin. Mihail Bahtin (1895–1975) onnistui julkaisemaan Dostojevskin kaunokirjallista tuotantoa käsittelevän teoksen Dostojevskin poetiikan ongelmia vuonna 1929, mutta joutui vuoksi hän joutui kirjallisuudentutkijana pannaan 30 vuodeksi. Suojasään aikana Bahtinin teos ilmestyi laajennettuna versiona vuonna 1963.
• 4.Kirjallisuudenlaji syntyi antiikin Kreikassa noin 200 eKr. ja sai nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Antiikin kirjailijoista menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa Antisthenes, Herakleides Pontikos, Seneca ja Apuleius. Genre vaikutti voimakkaasti muinaiskristilliseen ja bysantin kirjallisuuteen ja sen kautta myös muinaisvenäläiseen kirjakieleen. Myöhemmin menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa sellaiset kaunokirjallisuuden mestarit kuin Erasmus Rotterdamilainen, Cervantes, Grimmelhausen ja Voltaire.
• 5. Tässä Dostojevski oli ottanut oppia Nikolai Gogolista, suuresta idolistaan. Myös Gogol oli yhteiskuntakriitikko, joka päätti tehdä näkemyksistään satiiria. Hänen yleisönsä reaktiot vaihtelivat jyrkästi kirjoittamisen lajityypin mukaan. Venäläisyleisö salli kirjailijalle jopa ankaran yhteiskuntakritiikin, jos se päättyi puhdistavaan nauruun. Mutta kun Gogol lähti kirjoittamaan vakavassa sävyssä venäläisen yläluokan ja virkamiesten teennäisyydestä, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta, hän menetti yleisönsä.
• 6. Ajan historiakuvaa sävyttävät muun muassa Venäjän-Turkin sota (1877–1878) sekä useat poliittiset murhat ja aseelliset hyökkäykset poliisia ja valtakoneistoa vastaan. Monarkian vastatoimet valtion rauhoittamiseksi olivat ankaria.
• 7.Myös fantasiakirjoittajana Dostojevski otti mallia Nikolai Gogolista, joka julkaisi useita fantastisia kertomuksia.
• 8.On kiintoisaa, ettei Schellingin filosofia saanut 1800-luvulla oikeastaan minkäänlaista vastakaikua Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä tuli hyvin merkittävä osa filosofian opetusta ja filosofista ajattelua. Kuten tiedettyä, suomalainen filosofia otti oppinsa Hegeliltä, joka sai Snellmanista apostolinsa Suomenniemelle. Kuten Veijo Meri (1994, 202) on todennut, Hegelin filosofia ei kelvannut Ruotsille eikä Venäjälle ja Suomesta tuli ainoa maa maailmassa, jossa jonka yliopistossa opetettiin Hegelin filosofiaa.
• 9.Dostojevskin publisistinen tuotanto tarkoittaa kirjailijan omissa nimissään kirjoittamia lehtikirjoituksia.
• 10.Dostojevskin ystäviin kuulunut Vladimir Solovjov kirjoitti vuonna 1881, että Dostojevski kutsui kansansa uskoa Kirkkoon ”venäläiseksi sosialismiksi”. Dostojevskin venäläinen sosialismi kohottaa kaikki sille moraaliselle tasolle, jota Kirkko edustaa henkisenä veljeskuntana. Toisin kuin eurooppalainen sosialismi opetti, tässä ei tarvita väkivaltaista vallankumousta.
• 11. Tähän suuntaan osoittaa novellin sisällä uusi ”syntiinlankeemus”, joka rikkoo kristillisen utopian. Suuriin mittoihin kehittyvä lankeemus pois Kirkon piiristä toisintaa kristillis-juutalaista perusmyyttiä.

Mainokset

Pyhän kaupungin tarina on vailla vertaa

Avainsanat

historiantutkimus, Israel, Jerusalem, religion, Sana-lehti, Simon Sebag Montefiore

”Jerusalemin tarina on koko maailman tarina.”

Englantilaisen Simon Sebag Montefioren paksu tietoteos Jerusalem – kaupungin elämäkerta (WSOY 2012) osui käteeni heti kesälomien päätyttyä kesällä 2012.

Teos kattaa Pyhän kaupungin historian ammoisista ajoista lähtien nykypäivään saakka. Montefiore on julkaissut aiemmin muun muassa ansiokkaat elämäkerrat Stalinista ja ruhtinas Potemkinista.

Kirjoitusotteeltaan Montefiore on enemmän kirjailija kuin historioitsija.

Hänelle kunnon tarina merkitsee enemmän kuin yritys selittää ja taustoittaa syyseuraussuhteita. Kirjoittajan mukaan on mahdotonta tuntea Jerusalemia antamatta edes jossain määrin arvoa uskonnolle.

Montefiore sanoo esittelevänsä Jerusalemin historiaa maailmanhistorian keskeisenä aihealueena. Teosta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikenkattavaksi Jerusalemin hakuteokseksi eikä sellaiseksi oppaaksi, jossa kuvailtaisiin yksityiskohtaisesti kaupungin rakennuksia tai nähtävyyksiä. Kirjoittaja ei myöskään keskity israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktin historioimiseen.

Montefiore määrittelee vuoden 70 jKr. hyökkäyksen erääksi Jerusalemin historian käännekohdaksi. Kun roomalainen sotapäällikkö Titus tuhosi Jerusalemin maan tasalle, siitä tuli juutalaisten pääkaupunki seuraavan kerran vasta 1900-luvulla.

Simon Sebag Montefiore, novelist and historian of Russia Photo: Rii Schroer

Jerusalemin tuho oli Montefioren mukaan lähtölaukaus sille kehitykselle, että kaupungista tuli myöhemmin keskeinen uskonnollinen näyttämö ja pyhiinvaelluskohde myös muslimeille ja kristityille.

Montefioren kerronta alkaa kuningas Daavidin ajoista (noin 1000 eKr) ja päättyy 1960-luvulle. 3000 vuoden aikaan mahtuu fanaattisia uskonsotia, karmeita verilöylyjä, pitkiä rauhanjaksoja ja uskontojen rinnakkaiseloa.

Jerusalemin kehitys etäisestä pikkukaupungista maailmanpoliittiseksi keskukseksi, joka monen mielestä sisältää tulevan apokalypsin päänäyttämön, on itsessään tarina vailla vertaa.

Montefioren teos sisältää monta kiintoisaa kuriositeettia ja anekdoottia pyhästä kaupungista.

Jerusalem on esimerkiksi innoittanut kirjailijoita kenties enemmän kuin mikään muu maailman kaupungeista. Yksistään vuosina 1800-1875 julkaistiin Jerusalemiin liittyen 5000 tieto- ja kaunokirjaa eri puolilla maailmaa.

 

Hannu-Pekka Björkman keskiaikaisen kulttuuriperinnön jäljillä

Avainsanat

Hannu-Pekka Björkman, Kiiltomato.net, Matthias Grünewald, Rax Rinnekangas, religion, uskonto

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Kuvittanut Rax Rinnekangas. Kirjapaja 2011. 176 s.

Kahdesti Jussi-palkinnolla palkittu näyttelijä Hannu-Pekka Björkman (s. 1969) lähestyi mietelmäteoksessaan Kadonneet askeleet (2011) persoonallisesti ja rohkeasti taiteen, maiseman ja uskonnon merkityksiä. Björkmanin edellinen esseeteos Valkoista valoa ilmestyi 2007.

Kadonneet askeleet kuvitti kauniilla valokuvillaan taiteilija Rax Rinnekangas (s. 1954).

Rax Rinnekangas (YLE)

Kadonneiden askeleiden eetoksen mukaan nykyajan ihmiset kärsivät hengellisestä muistinmenetyksestä. Siksi tarvitaan paluuta kadonneiden askeleiden äärelle ja matkaa keskiaikaisen kulttuuriperinnön juurille.

Björkmanin mukaan keskiaikaisen ihmisen elämänkatsomusta ei hallinnut sitkeä itseensä käpertyminen, kuten nykyaikana. Ihminen käänsi lopullisesti katseen itseensä renessanssin aikana:

”Keskiajan ihmiselle kaiken keskiössä oli usko Jumalaan ja Hänen pyhiinsä. Renessanssin jälkeen on ihmisen katse itseensä yhä vain syventynyt ja lopulta eriytynyt vapauden vaatimukseksi, joka on johtanut kolmanteen syntiinlankeemukseen. Olkoon se nimeltään ’hengellisen muistin menetys’, ’detrimentum memoria spiritualis’. Mutta tämä tahallinen muistinmenetys ei koske ainoastaan hengellistä, vaan myös henkistä kulttuuria.”

Björkmanin taidekäsityksen filosofis-teologiset lähtökohdat ovat ylikorosteisen vahvoja. Kun kirjoittaja asetti edellisessä teoksessaan taiteelle mieltä puhdistavia ja eettisiä tehtäviä, hän arvottaa Kadonneissa askeleissa uskon Jumalaan inhimillisen herkkyyden kauneimmaksi ilmentymäksi.

Teologia ja filosofia määrittävät taiteen luomista Björkmanin mielessä yhtä vahvasti kuin esimerkiksi keskiaikaisilla taiteilijoilla.

Teologi Paul Tillichiä mukaillen Björkman toteaa, että taide sisältää symbolisen ulottuvuuden, jossa on tämänpuoleisuuden ja tuonpuoleisuuden murtumalinja. Tällaisen symbolisuuden havaitsemiseen ja kokemiseen ei tarvita niin sanottua uskonnollista taidetta, vaan tuonpuoleisuuden symbolit voivat aueta myös profaanin teoksen äärellä.

Tillichin tavoin Björkman jakaa taiteen kokemisen kolmia: muodon kohtaamiseen, sisällön oivaltamiseen ja teoksen sisäisen henkisen merkityksen ymmärtämiseen. Henkinen merkitys voi jäädä kuitenkin lukituksi, mutta ”lukon” aukeaminen voi tuoda mukanaan syvän hengellisen kokemuksen.

Tätä Björkman havainnollistaa kokemuksellaan Milanossa Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen (1498) äärellä:

”Huolimatta siitä, että toisintoja freskosta on paljon, koin maalauksen edessä sielullisen järkytyksen. En kyennyt puhumaan, kaikki, mitä aioin sanoa, tukahtui liikutukseen. Huomasin, että jo astuessamme ruokasaliin se noin kahdenkymmenen ihmisen joukko, jolle tuo armoitettu viisitoista minuuttia maalauksen edessä oli suotu, hiljeni täysin. Ilmatiiviiden ovien taakse jäävä Milanon kaupunki katosi. Santa Maria delle Grazien kivisten seinien sisällä jatkui se hetki, jolloin opetuslapset kysyivät Jeesukselta: Herra, en kai minä ole se joka sinut pettää.”

Varsin suuren osan teoksestaan Björkman käsittelee saksalaisen renessanssimaalarin Matthias Grünewaldin (1475-1528) uskonnollisia maalauksia. Grünewald tunnetaan varsinkin kuuluisasta alttaritaulusta, jonka hän maalasi tilauksesta antoniittamunkkien Isenheimin luostarikirkkoon ja joka esittää ristiinnaulittua Kristusta.

Matthias Grünewald: The Isenheim Altarpiece (1515). 

Björkman tuo esille Grünewaldin Kristus-teosten rinnalla teoksia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kristillisen luostarilaitoksen perustajaan, Pyhään Antonios Suureen (253-358).

Grünewald-luvussaan Björkman tukeutuu melkoisesti Paavo Rintalan (1930-1999) romaaniin Minä, Grünewald (1990). Björkman kertoo löytäneensä Rintalan teoksen helsinkiläisen antikvariaatin roskiksesta ja maksaneensa siitä kirjakauppiaalle kokonaisen euron.

Grünewaldin maalausten yksityiskohtien vuolas ruotiminen on Björkmanin teoksen heikointa antia. 500 vuoden takaisia maisemia tarkastellaan kuin läpättävän kynttiläntuikun valossa.

Parasta Björkmanin teoksessa on kiireettömyyden ja harmonisuuden tuntu.

Myös kirjallisissa lähtökohdissaan Björkman kulkee Paavo Rintalan jalanjäljissä. Rintalan kirjoittama riimi runosta Tämä on maani, maailmani kuvaa olennaisen myös Björkmanin kirjoitusotteesta:

”Olen oman etäännyttämisen tekniikkani valinnut:
käännyn menneeseen nähdäkseni tulevan
saadakseni uskoni jälleen.”

Björkman ulottaa taiteelliset ajatusleikkinsä useisiin taiteenlajeihin. Ilmeisesti ilman korkeampia kynnyksiä hän lähtee kirjallisuudentutkijan rooliin ottaen erittelynsä kohteeksi Antti Hyryn (s. 1931) novellin Kivi auringon paisteessa (1976).

Hyryn novellista avautuu Björkmanille kokonainen ihmiselämä, jossa kuvataan kuulaan runouden avulla sielullista kehitystä. Björkman tulkitsee Hyryn maisemia Jumalan kamareina, joissa ei ole tyhjyyttä eikä merkityksettömyyttä.

Kadonneissa askelissa paljastuu fiktiivisiäkin kerroksia. Matkat keskiaikaiseen kirkko- ja taidehistoriaan vieraannutetaan puolifiktiivisen kerronnan avulla, jolloin kertoja etääntyy välillä lukijasta fiktiivisille tasoille.

Näiden esseiden lopputulemat ovat jostakin kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välimaastosta. Kadonneiden askeleiden kirjallisen muodon tarkalla tavoittamisella ei silti liene suurta merkitystä teoksen sanoman ymmärtämiselle.

Björkmanin mielestä ”on parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa”. Ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon avulla ihminen kykenee tavoittamaan menneiden sivistystasojen jäänteitä ja löytämään ajattomia, epäpersoonallisia aineksia:

”Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, joka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.”

Parasta Björkmanin teoksessa on kiireettömyyden ja harmonisuuden tuntuma. Kirjoittaja tekee selkoa ajattomista aiheistaan ilman suurempia suorituspaineita tai tehokkuuden vaatimuksia.

Jo alkuluvusta huomaa näyttelijä-kirjoittajan saaneen tarpeekseen pinnallisesta tiedonkulusta ja muista uutishakuisen informaatioyhteiskunnan lieveilmiöistä. Hannu-Pekka Björkman on etsinyt mielenrauhaa kaukaa menneiden mystikkojen muistista – ja mitä ilmeisimmin myös löytänyt sen.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 30.11.2011.

 

Kristillisen elämänkatsomustiedon käsikirja

Avainsanat

book review, John Vikström, religion, Tertti Lappalainen, Torsti Lehtinen

Elämän ja kuoleman salaisuus. Ihmisiä elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Toim. Tertti Lappalainen. WSOY 2000. 335 s.

Mikä olikaan elämän tarkoitus? Mihin olemmekaan matkalla? Kysymykseen parissa viihtyvä lukija ei pahastune lukiessaan Elämän ja kuoleman salaisuus –antologiaa, jonka kirjoitukset lähestyvät aiheitaan lähinnä kristillisistä näkökulmista.

Teoksen toimittanut psykologi Tertti Lappalainen (s. 1947) julkaisi kaksi vuotta sitten loistavan teoksen Hiljaisuuden etsijöitä (WSOY), jossa pohdittiin silloista muotiteemaa perusteellisesti ja monipuolisista näkökulmista. Teoksen alaotsikko oli sama kuin uutuusteoksessa. Kyse lieneekin siksi teossarjasta, joka saanee jatkoa tulevaisuudessa.

Hiljaisuuden etsijöitä ei tainnut saavuttaa kovinkaan laajaa lukijakuntaa tai suosiota kristillisten kirjojen kentällä. Teos tuli kuitenkin yllättävästi valituksi Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Yllätyin siksi, että teoksessa pohdiskeltiin hiljaisuuden teemaa ja merkitystä voittopuolisesti muista kuin kristillisistä näkökulmista.

Arjen keskelle

Elämän ja kuoleman salaisuus on rakenteeltaan Lappalaisen edellisen teoksen kaltainen. Uutuusteos jakaantuu neljään osaan, joissa pohdiskellaan elämistä yleensä, kysellään tarkoituksen perään, tehdään surutyötä sekä rakennetaan dogmeja kirkon käsityksistä elämästä ja kuolemasta.

24 kirjoittajasta pappeja on 15. Loput ovat opettajia, psykologeja, kirjailijoita ja toimittajia. Porukan nimekkäin on emeritus-arkkipiispa John Vikström.

Elämän tarkoituksen kirjoittajat näkevät lähes yhteisestä ajatuksesta nivoutuvan arjen ympärille. Tämän monet kirjoittajista perustelevat sillä, mitä ovat kuulleet kuolevien suusta: jos vielä ehtisin, ottaisin lapset vastaan koulusta, kastelisin kukat, laittaisin miehelle ruokaa ja siivoaisin vaatekaapit.

Jonkin verran viitataan rajakokemuksiin, joiden käsittely jää kuitenkin pinnalliseksi. Kukaan kirjoittajista ei viittaa omaan rajakokemukseensa, ja toisten juttujen referointi jää sekavaksi puuroksi.

Kuolemaa kirjoittajat lähestyvät elämän loppuun kuuluvana välttämättömyytenä, jonka ymmärtäminen ja hyväksyminen tekisivät elämästä elämisen arvoista. Kuoleman kohdatakseen täytyy olla henkisesti siihen kypsynyt. Silloin kuolemanpelko karisee vaihtuen odottavaksi asenteeksi.

Toiset myöntävät kirjailija Torsti Lehtisen tavoin rehellisesti vihansa ja pelkonsa kuolemaa kohtaan. Vastapainoksi 86-vuotias katolinen pappi Robert de Caluwé toteaa kuolemanpelkonsa kadonneen tyystin vuosia aikaisemmin. Kaipa samalla tavalla käy myöhemmin Lehtisellekin!

Totta lienee, että nykyisin kuolemaa vierastettaisiin enemmän kuin ennen. Onko kuolemasta puhuminen sittenkään vaikeutunut juuri viime vuosikymmeninä?

Psykologian professori Markku Ojanen sanoo länsimaisen ihmisen haluavan paeta kuolemansa lisäksi oman minänsä kohtaamista. Onko oman itsen kohtaaminen sinänsä pieni kuolema, jota haluaisi välttää?

Mitä kuoleman jälkeen?

Antologiateksteissä on varsin paljon filosofisia juonteita ja pohdiskeluja, jotka ovat kiintoisia ja puhuttelevat kaukonäköisyydellään. Jotkut funtsivat elämän sisältöä ja olemusta kulminaatio- ja kipupisteiden kautta: miten ne tärkeät ratkaisut tulikaan tehtyä, miten olen tullut tähän asti, miten tästä eteenpäin.

Toimittaja Esko Miettinen viittaa Immanuel Kantin tärkeään filosofiseen kysymykseen, miten pitäisi elää. Moraalilain kautta ihminen saa kosketuksen henkiseen todellisuuteen eikä kadota sitä. Löytyykö sitä kautta myös se henkinen kuolemattomuus, josta Kant ja etenkin Platon opettivat?

Vaikka Raamattu puhuu varsin paljon kuoleman jälkeisestä elämästä taivaineen ja helvetteineen, eivät Lappalaisen antologian kirjoittajat lähde kommentoimaan aihetta kovin monella sanalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti halunneet säilyä jalat maassa ajan rajan tällä puolen.

Poikkeuksen tekee kuitenkin John Vikström antologian lopussa laajassa kirkon oppia käsittelevässä artikkelissaan. Entisen arkkipiispan teksti on kokoelman paras: kattavin, asiantuntevin, syvällisin ja – jopa henkevin.

Vikström ottaa railakkaasti kantaa myös kuoleman jälkeiseen todellisuuteen. Koska varmaa tietoa ei siitä ole saatavilla, voimme vapaasti uskoa mitä haluamme. Transkendenssin äärellä uskonnollinen tieto nousee rationaalisen rinnalle, jopa ohitse. Onko se unohtunut muilta kirjoittajilta?

John Vikström – Kuva: Markku Lahtinen

Daniel Defoen klassikossa kuolema valtaa kaupungin

Avainsanat

1700-luku, books, Daniel Defoe, englantilainen kirjallisuus, klassikko, religion, rutto

Journal of the Plague Year (suom. Ruttovuosi) on Daniel Defoen romaani vuodelta 1722.

Maailmankirjallisuuden ensimmäinen menestyskirjailija Defoe (1660-1731) tekee puolifiktiivisessä romaanissa selkoa Lontoota vuonna 1665 koetelleesta ruttoepidemiasta. Ruttoon menehtyi neljäsosa kaupungin noin 400 000 asukkaasta.

Ruttovuosi on yhden miehen pitkä, päiväkirjamuotoinen silminnäkijäkertomus vuoden 1665 kokemuksista. Minäkertoja on satulakauppias, joka näkee naapureittensa, tuttaviensa ja tuntemattomien sairastuvan ja kuolevan yksi toisensa jälkeen.

Kauppiaalla on hypoteettinen käsitys, että rutto leviää hengityshöyryjen kautta. Sitä hän yrittää todistaa lukijalle lukuisten tapauskuvausten avulla, joita hän kuulee ympäri kuolevaa kaupunkia.

Romaani on täynnä taulukoita ja tilastoja, joita mies on onkinut jälkikäteen käyttöönsä kuin tutkiva journalisti.

Epidemian uskottiin alkaneen joulukuussa 1664, kun Hollannista tuotuja tavaroita kuljetettiin Englantiin. Ruttovuoden julkaisun aikoihin 1720-luvulla oli nähtävissä, että Marseillessa riehunut rutto saattaisi levitä Englantiin.

Defoen teos oli varoittava, käytännöllinen käsikirja siitä, miten estetään kuolettavan epidemian leviäminen terveiden joukkoon.

Defoe ryhtyi romaanikirjailijaksi vasta vanhoilla päivillään. Hän yhdisti mielellään sepitettä tosielämän tapahtumiin. Kaikki Ruttovuoden asiatiedot ovatkin autenttisia ja tarkistettuja.

Uskonnolliset näkökulmat

Defoen kertoja on uskonnollinen kristitty, joka ottaa tämän tästä kantaa ruttoon Jumalan tuomion välineenä.

Minäkertoja käy romaanin alussa jaakopinpainia, lähteäkö muiden tavoin karkuun kuolevasta kaupungista vai jäädäkö paikoilleen. Jäämisensä perusteeksi hän löytää hengellisen argumentin:

”Tulin ajatelleeksi, että jos Jumala todella halusi minun jäävän, hän pystyisi varjelemaan minua tehokkaasti kaiken minua ympäröivän kuoleman ja vaaran keskellä.”

Näin todella käykin: vaikka tuhansia kaatuu minäkertojan oikealta ja vasemmalta puolelta, hän jää itse ilman tartuntaa. Kertoja näkee kohtalossaan Taivaan isän kädenjäljen ja Suunnitelman, joka käy yli inhimillisen ymmärryksen.

Kauppias kuvaa paljon hätää kärsivien englantilaisten sielunelämää. Taikauskoiset ihmiset alkavat nähdä enkeli-ilmestyksiä ja muita erikoisia näkyjä. Puoskarilääkärit ja -apteekkarit sekä astrologit tekevät hyvän tilin, ennen kuin rutto tuhoaa heidätkin perheineen.

Myös uskonnollinen herätys leviää ruton rinnalla rahvaan pariin. Kirkot täyttyvät rukoilijoista, ja jumalanpalveluksia pidetään joka päivä, jopa ilman pappia.

Yhdessä romaanin huippukohdista kertoja joutuu julkiseen väittelyyn miesjoukon kanssa ruttotaudista Jumalan tuomiona. Ateistimiehet, jotka rienaavat kertojan uskonnollisia lähtökohtia, haudataan kahden viikon kuluessa valtavaan joukkohautaan.

Satulakauppias seuraa tarkasti pappien ja viranomaisten toimintaa kauhistuttavan epidemian aikana. Osa viranomaisista (kuten ylipormestari hallintokuntineen) saa häneltä perusteltuja kehuja.

Toisinaan kertoja moittii pahanpäiväisesti ihmisiä, jotka alentuvat käyttämään toisten hätää hyväkseen, varastamaan tavaraa kuolleiden taloista tai esiintymään puoskarilääkäreinä. Defoe kuvaa seikkaperäisesti myös työttömyyttä, joka seuraa massojen kuolemanpelosta ja kotiarestista.

Ruttovuodesta tuli yhteiskunnallisen kaupunkikuvauksen ja goottilaisen kauhutarinan klassikko. Defoen romaania luettiin ensin vuosikymmenien ajan todellisena silminnäkijäkertomuksena. Vasta 1780-luvulla teosta alettiin yleisesti pitää historiallisena romaanina.

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä.

Yliopistomiesten uskonnollinen sylipaini

Avainsanat

Janne Saarikivi, Kari Enqvist, luterilaisuus, physics, religion, Ristin Voitto

Kuva: Otto Virtanen

Kun uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä alkavat keskustella elämän tärkeistä asioista, siitä voi muodostua antoisa keskustelu tai turhaakin turhempi väittely.

Ensin mainituksi kehittyy kahden yliopistomiehen viimevuotinen uskontokeskustelu, joka on dokumentoitu teoksessa Ainoa mikä jää (WSOY).

Teoksen kirjoittajista Kari Enqvist (s. 1954) on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tunnetuimpia tieteen popularisoijia. Janne Saarikivi (s. 1973) puolestaan on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Yle Aamu-TV:n Jälkiviisaiden keskustelijana.

Pitkistä kirjeistä koostuvassa teoksessaan Enqvist ja Saarikivi keskustelevat uskon ja uskonnon lisäksi tietoisuudesta, tiedosta, suhteellisuusteoriasta, kaiken teoriasta, ihmisestä, hengestä ja materiasta.

Vastoin odotuksia Enqvistin ja Saarikiven vuoropuhelu ei ole tieteen ja uskonnon välistä. Enemmän he keskustelevat uskonnon sisällöstä ja mielekkyydestä.

Moderni kosmologia syntyi Enqvistin mukaan aikoinaan vahingossa, kun käytöstä poistettua tietoliikenneantennia kalibroitiin. Silloin tultiin havainneeksi universumin kosminen mikroaaltotausta, alkuräjähdyksen jälkikaiku.

Enqvist sanoo olevansa keskiajan skolastikkomunkkien perillinen. Nämä olivat kiinnostuneita luonnon ja avaruuden lainalaisuuksista samalla tavoin ja samoista syistä kuin hänkin.

Skolastiikka päättyi renessanssiin, jolloin humanismi jyräsi sen ylitse. Sen jälkeen kysymys ihmisestä on ollut tärkeämpi kuin kysymys luonnosta.

Enqvist metsästää innokkaasti ”varmoja” tosiasioita. Niiden kautta ilmenee kosmologille ymmärrys maailman olemuksesta, joita vasten tarkastella levottomina lepattavia uskomuksia.

Yllättävästi Enqvist sanoo, että nykyfyysikot ovat ponnistelleet ns. kaiken teorian selvittämiseksi oikeastaan kristinuskon vuoksi.

Pyrkimys on näet saanut innoituksensa kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä yhdestä luojajumalasta, joka olisi säätänyt maailmankaikkeuden lait. Näin ajateltuna olisi olemassa perustavanlaatuisin sääntö, josta kaikki muut säännöt seuraisivat.

Luterilaiset suomalaisateistit

Kuten uskovaisia, myös ateisteja on moneen lähtöön. Saarikivi toteaa, että suomalaiset ateistit ovat oikeastaan luterilaisia ateisteja.

Kielitieteilijän mukaan sekä luterilaiset uskovaiset että luterilaiset ateistit jakavat yhdessä joukon erilaisia uskomuksia, jotka eivät perustu tietoon.

Uskovien ja ateistien käsitykset ihmiselämän arvosta, vainajien kunnioittamisesta tai yksilön valinnanvapauksista ja omistusoikeudesta ja niiden kunnioittamisesta ovat todennäköisesti lähellä toisiaan, Saarikivi argumentoi.

Enqvist kertoo esipuheessaan äidinäitinsä olleen helluntailainen.

– Luulen, että hänen iloton elämänsä jätti minuun jäljen, joka on varjostanut suhtautumistani uskontoihin.

Saarikivi nostaa esille teoksen loppupuolella nationalismin, joka on kopioinut ison määrän historiallisista juhlamenoistaan suoraan katolisista ja protestanttisista juhlamenoista.

Saarikivi sijoittaa useimpia nykyajan ideologioita skientisismin eli tieteisuskon alle. Tieteen auktoriteetilla perustellaan poliitikkojen talouskuripuheita, uskoa vapaisiin markkinoihin ja jopa poliittisia aatteita.

Myytti ei ole Saarikivelle tiedon vastakohta, vaan tietoa jäsentävä kehys. Uskonnollisiakaan myyttejä ei pidä heittää menneisyyden roskakoriin, vaan kertoa yhä uudelleen.

Tässä kirkoilla on jatkuva tehtävä ja missio.

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu RV-lehdessä (Ristin Voitto) 25.1.2018.

 

 

Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi

Avainsanat

book review, F. M. Dostojevski, Kiiltomato.net, Martti Anhava, Pekka Pesonen, religion, Siltala, Tomi Huttunen, venäläinen kirjallisuus

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Siltala 2017. 255 s.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuuluu venäläisen kirjallisuuden ja maailmankirjallisuuden klassikoiden eturiviin. Hänen vaikutuksensa psykologisen romaanin kehitykseen ja moderniin ihmiskuvaan vaikuttaa samanaikaisesti selvältä ja salaperäiseltä. Jotkut tutkijat pitävät häntä keskustelun yläpuolella olevana mestarina, mutta oliko hän sitä oikeasti? Mikä on kiistellyn klassikon merkitys nykylukijan kannalta Venäjällä ja muualla?

Edellä kuvattuihin kysymyksiin etsivät vastauksia Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -esseekokoelman neljätoista kirjoittajaa. Ansiokkaasti toimitettu teos perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran maaliskuussa 2015 järjestämään luentosarjaan.

Pietarilaiskirjailijan elämän ja tuotannon kuvaajana ja erittelijänä antologia on todellinen runsaudensarvi. Kirjoittajat kuvaavat asiapitoisesti, havainnollisesti, monipuolisesti ja jopa kiintoisasti Dostojevskin elämänvaiheita ja laajan kirjallisen tuotannon painotuksia.

Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää.

Kirjan toimittajista Martti Anhava (s. 1955) on tunnettu venäläisen kirjallisuuden suomentaja ja Tomi Huttunen (s. 1971) venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa. Kolmas toimittaja Pekka Pesonen (s. 1947) puolestaan on toiminut venäläisen kirjallisuuden professorina Helsingissä ennen Huttusta.

Muita esseekokoelmaan kirjoittaneita ovat elokuvahistorioitsija Antti Alanen, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, teatteriohjaaja Kalle Holmberg, tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro, filosofi Tiina Kartano, kirjailija Sirpa Kähkönen, kirjailija Torsti Lehtinen, tutkija Mika Pylsy, kääntäjä Kristina Rotkirch ja tietokirjailija Tommi Uschanov. Pisin teksti on Martti Anhavalla (24 sivua), lyhin Sirpa Kähkösellä (10 sivua).

Teoksen kiintoisimpia tekstejä on syksyllä 2016 kuolleen Kalle Holmbergin kirjoitus ”Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa”. Holmberg ehti muokata puoltatoista vuotta aikaisemmin pitämänsä luennon kirjalliseen muotoon, ennen kun kuolema korjasi pois kuuluisan ohjaajan.

Kirjoituksessaan Holmberg kertoo ohjanneensa Dostojevskin suuret romaanit vaellusteatteriesitykseksi, jota esitettiin Ateneumin alakerrassa keväällä 1983. Ohjaaja kertoo samalla Dostojevskin tuotannon päälinjoista, jotka hahmottuivat produktion edetessä. Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää. Avain Dostojevskin paradoksaaliseen maailmaan oli groteski ilmaisu, joka ilmensi ylitilaan kiihdytetyn ihmisen mielenliikkeitä.

Kuten tunnettua, nuori Dostojevski joutui vangituksi poliittisista syistä 1849. Hän joutui jopa teloituskomppanian eteen, mutta viime hetkellä teloitustuomio peruutettiin. Kirjailija passitettiin pakkotyöhön Siperiaan neljäksi vuodeksi. Hannu-Pekka Björkman kuvaa tätä ajanjaksoa vaihe vaiheelta onnistuneesti ja jännittävästi.

Björkmanin kuvaus kertoo havainnollisesti myös niistä valtiollisista oloista, joissa Venäjällä elettiin 1840- ja 1850-luvuilla. Jännitteet tsaarinvallan ympärillä kasvoivat jatkuvasti ja ruokkivat vallankumousaktivistien toimintaa. Sensuuri tiukentui, aktivisteja pidätettiin ja heille määrättiin kovia tuomioita. Tuomituksi joutui myös 28-vuotias Dostojevski. Hän oli käyttänyt kohtalokkaan puheenvuoron maaorjuutta vastaan aktivistien suljetussa kokouksessa, johon oli tullut poliisin vakoojia kuunteluoppilaiksi.

Koko vankeusaikansa Dostojevski kantoi kahleita. Hän ei saanut kirjoittaa kirjeitä, mikä kavensi intellektuellin huonoa elämänlaatua entisestään. Siperian ankeissa oloissa kirjailija alkoi saada uudelleen epilepsiakohtauksia, jotka olivat tulleet lapsuudessa tutuiksi ja joista hän kärsi lopun elämäänsä.

Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen.

Jos ennen Siperian-vuosiaan Dostojevski kirjoitti yhteiskunnallista paatosta, vankeuden jälkeen paatoksen syrjäytti kristillinen armeliaisuuden oppi. Kuten Torsti Lehtinen huomauttaa, Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen. Hän pohti juurta jaksain ”kirottuja kysymyksiään”, tietäen ennakolta työn mahdottomaksi:

Miksi olen syntynyt tähän maailmaan? Mikä on elämän tarkoitus? Mistä johtuu ihmisen pahuus?

Dostojevski ja Pietari

”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Edellä sanotusta huolimatta Pietari oli Dostojevskille se kaikkein tärkein kaupunki, jossa hän asui suuren osan elämästään. Moskovassa lääkäriperheeseen syntynyt kirjailija muutti Pietariin 16-vuotiaana vuonna 1837.

Pietari esiintyi miljöönä useissa Dostojevskin kaunokirjoista. Dostojevskin suurista romaaneista ainoastaan Riivaajissa (1872) ja Karamazovin veljeksissä (1880) Pietari ei ole miljöönä mukana. Kirjailija vei miljöönkuvauksen myös toiselle asteelle kuvaamalla henkilöiden sielunmaisemaa kaupunkikuvauksen avulla.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Sirpa Kähkösen mukaan Dostojevski sekoitti tarkkoihin aistihavaintoihin uskonnollista, metafyysistä ja filosofista aineistoa. Tästä seuraten tekstissä on vuoropuhelujen välissä kosmisia visioita ja paasaavia tekstijaksoja. Tämä sikermä on Kähköselle parasta Dostojevskia.

Erityisesti Dostojevskin problemaattinen henkilökuvaus antoi ajattelemisen aihetta ja esikuvaa tuleville kirjailijoille – myös Suomessa. Monien mielestä Dostojevski on varsinkin psykologisen romaanin klassikko. Tämän käsityksen Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kuitenkin kyseenalaistaa raikuvasti. Palaan tähän asiaan tuonnempana.

Tolstoin tavoin Dostojevski puhui suurella äänellä pienten ihmisten asiasta. Venäläiset olivat hänelle maailman paras kansa ja ortodoksinen kirkko ylitse muiden. Vanhemmiten Dostojevskin antisemitismi vahvistui ja tuli kuuluisaksi Kirjailijan päiväkirjan (1873–1881) myötä. Elämänsä loppupuolella Dostojevski oli varsinkin juutalaisen älymystön kauhu.

Tätä kirjailijan pimeää puolta avaa erityisesti kääntäjä ja kriitikko Kristina Rotkirch artikkelissaan. Dostojevskin mielestä juutalaisia oli liikaa sekä Venäjällä että Euroopassa ja heidän valtansa politiikassa, tiedotusvälineissä ja liike-elämässä oli liian suuri.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi kirjallisuutta välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gražnanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Rotkirchin mukaan juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen tätä julkaisua kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista, ja sitä lukivat kaikki kansanryhmät.

Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää.

Dostojevski viljeli laajassa tuotannossaan usein ristiriitaisia ja yliampuvia ilmaisuja. Uskonnolliset kuvat löivät poskelle nationalistista aatekuvaa ja päinvastoin. Dostojevskin parhaat romaanit, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat ihmisessä asuvien vastakkaisten voimien taistelusta. Kirjailijan mukaan uskonto auttaa monesti selviämään sisäisestä jaakobinpainista. Ja paras uskonto tähän tarkoitukseen oli ortodoksisen kirkon edustama kristinusko.

Kalle Holmberg tiivistää Dostojevskin uskonnollisen ohjelman epäilyksen evankeliumiksi, joka on Kristuksen ja Antikristuksen painiottelun lopputulema. Kristus löytyy epäilyn kautta, ja usko vaatii epäilyn läpikäymisen.

Kun Lenin ja Stalin veivät maan Neuvostoliiton lipun alle, huomattiin, että Dostojevski oli neuvostoideologian kannalta pulmallisin 1800-luvun klassikoista. Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää. Valitettavasti heille raamatulliset kysymykset uskonnosta, Jumalasta ja elämän tarkoituksesta olivat kaunokirjallisen tuotannon lähtökohtia.

Elokuvahistorioitsija Antti Alanen osoittaa, ettei neuvostokauden elokuvateollisuus suinkaan vierastanut Dostojevskia, päinvastoin. Sosialistisen realismin klassikko Maksim Gorki oli sitä mieltä, että Dostojevski kykeni erityisen lahjakkaasti tiettyihin romaanihenkilöihinsä tyypillisesti venäläistä pahuutta sen patologisessa muodossa, olkoonkin, että Riivaajat-romaani mustamaalasi raikuvasti 1800-luvun loppupuolen vallankumousliikkeitä Venäjällä.

Neuvostoajan suuret elokuvaohjaajat Sergei Eisensteinista lähtien halusivat nimensä elokuvahistoriaan Dostojevskin suurromaanien aiheiden käsittelijöinä. Alanen osoittaa monipuolisesti, kuinka ristiriitaisiin tulkintoihin ohjaajat päätyivät omien ambitioidensa, valtion voimakkaan sensuurin ja tarkoitushakuisten elokuvakriitikoiden ristipaineissa.

Moniäänisyyden taakse

Dostojevski oma elämä ilmentää havainnollisesti hänen suurromaaniensa aihepiirejä. Hän kamppaili omien riivaajiensa kanssa vanhuuden päiviin saakka. Pelihimo sai kirjailijan toistuvasti pelaamaan rahat, jotka olisi tarvittu perheen ruokkimiseksi.

Myös erotiikka oli kirjailijalle eräänlaista peliä, kuten Torsti Lehtinen huomauttaa. Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin. Alituiset lankeemukset ja katumukset seurasivat toisiaan, mikä ajoi kirjailijan hulluuden partaalle.

Kuuluisan Dostojevski-tutkijan Mihail Bahtinin mukaan kirjailija ilmaisi eettisen ja uskonnollisen sanomansa polyfonisen estetiikan keinoin. Dostojevskin suurromaanit olivat erilaisten arvopohjien törmäyskenttä. Kun romaanihenkilöt kannattivat erilaisia arvoja ja kiistelivät niistä, romaanit muuttuivat moniäänisiksi.

Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin.

Hannu-Pekka Björkmanille Dostojevskin polyfonia on seurausta vankileirin kakofoniasta. Kalle Holmberg puolestaan näki polyfonian jatkuvan kyseenalaistamisen tuloksena ja elämän ainutkertaisten, monta asiaa yhtaikaa sisältävien hetkien kuvaajana.

Bahtin julkaisi 1929 kuuluisan kirjoituksensa Dostojevskin poetiikan ongelmia, jonka Mika Pylsy näkee kvasifilosofisena. Pylsy allekirjoittaa Bahtinilta ainoastaan tulkinnan, jonka mukaan Dostojevski oli ennen kaikkea ideologinen kirjailija, ei niinkään psykologinen. Myös polyfonian ajatus ampuu Pylsyn mukaan väärään suuntaan:

”Niin pontevasti kuin Bahtin moniäänisyyden ajatustaan esitteleekin, äärimmäiset ideologiat käyvät Dostojevskilla vuoropuhelua vain kumotakseen toisensa, sillä Dostojevskilla on viime kädessä vain yksi ainoa absoluuttinen totuus – kristinusko, sen kansallisessa ja ortodoksisessa muodossa.” (s. 139)

Samalla Dostojevski kuin puolihuolimattomasti tuli eksyttäneeksi valtion sensorit, jotka lakkaamatta tarkkailivat romaanien sisältöjä. Romaaneista muodostui niin monitulkintaisia, ettei yhtä sanomaa ollut löydettävissä. Tavallaan Dostojevskin teokset kuvasivat kirjaimellisesti sitä todellista arvojen ja äänien polyfoniaa, mitä hän aisti ympärillään 1800-luvun Venäjällä.

Kiistaton on kuitenkin Bahtinin havainto Dostojevskin omaperäisestä romaanimuodosta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu monista näkökulmista katsottuna, kuin salapoliisiromaanissa. Bahtin argumentoi, ettei dostojevskilainen sankari ole objektiivinen kuva vaan pikemminkin täysin punnittu ääni, jonka lukija kuulee, näkemättä häntä. Antti Alasen mukaan elokuvateollisuus on harvoin onnistunut kuvaamaan tätä Dostojevskin ominaisuutta täysipainoisesti valkokankaalle.

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa toisen erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: ajatus päähenkilön kaksoisolennosta. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan.

Tämän jälkeen kirjailija sepitti myös kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kulkivat tiettyjä latuja pitkin. Dialogien päättyessä päähenkilöt olivat kypsyneet henkilöinä, ikään kuin löytäen itsensä uudenlaisina.

Epätäydellinen mutta ajankohtainen

Dostojevskin vaikutukset lukijoihin eri puolilla maailmaa ovat huomattavat, mittaamattomat ja pitkäaikaiset. Tommi Uschanov kuvaa perusteellisesti Dostojevskin voimakasta vaikutusta esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin kehitykseen ja ajatteluun. Suuri filosofi jopa opetteli venäjän kieltä lukemalla Rikosta ja rangaistusta alkukielellä!

Kuten tunnettua, kaikki eivät ole Dostojevskista suinkaan pitäneet. Monien tutkijoiden ja kriitikoiden mielestä hän oli esteettisesti ajoittain varsin heikko, jopa kehno. Mika Pylsy osoittaa havainnollisesti ja perusteellisesti, kuinka esimerkiksi Vladimir Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi, jonka huolettomasti ja nopeasti kirjoitettuja romaaneja ei olisi pitänyt edes julkaista. Muualla Dostojevski mainittiin ”politikoivaksi mystikoksi” (Andrei Belyi) tai kirjailijan maksimalismilla ei nähty olevan mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa (Grigori Landau).

Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi.

Karamazovin veljekset vuonna 2014 uudelleen suomentanut Martti Anhava toteaa Dostojevskin tekstien olleen tulvillaan epätarkkuuksia, kielellisiä lapsuksia ja virheellisiä rinnastuksia, mikä kirjasta toiseen toistuessaan kertoo jotakin kirjailijan ominaislaadusta.

Oma lukunsa olivat kirjailijan kirjalliset maneerit. Tomi Huttunen lähestyy esseessään Idiootti-romaanin (1868–1869) yllätyskohtia, joita löytyy satamäärin. Dostojevski käytti yhtäkkisyyttä ja ennakoimattomuutta kuvaavia sanoja niin paljon, että siitä muodostui hänelle kerronnallinen tavaramerkki. Pelkästään vdrug-adverbi (suom. yhtäkkiä, äkkiä) esiintyy Idiootissa 630 kertaa ja Karamazovin veljeksissä yhteensä 1165 kertaa!

Venäläisessä kirjallisuudessa vallitsevan tavan mukaan kirjailijoiden keskinäinen kissanhännänveto tuli esille myös näiden kaunokirjoissa. Nabokovin omassa tuotannossa on pitkin nähtävissä matkaa parodisia viittauksia Dostojevskiin, ja näitä Pylsy käy läpi järjestelmällisesti. Myös Dostojevskiltä löytyy kosolti hyvin ja huonosti verhoiltuja piikkejä, karikatyyrejä ja muita viitteitä kirjailijakollegojen suuntaan.

Dostojevski-kriitikoiden tavoin myös Pylsy jää ihmettelemään, mihin Dostojevskin alituinen suosio venäläisen kirjallisuuden klassikkona on oikein perustunut. Pylsyn mielestä Dostojevskin ideakirjallisuus tasapainottelee korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden rajamaastossa, mikä on ajan myötä osoittautunut elinvoimaiseksi konseptiksi.

Toinen suosion salaisuus on se, että Dostojevskia on ollut myös aina helppo kääntää toisille kielille – toisin kuin monia muita Venäjän kirjailijoita. Martti Anhava ruotii omassa esseessään Dostojevskin suomentamisen ihanuutta ja kurjuutta:

”On lukijoita jotka panevat ärtyen tai huvittuen merkille [kirjailijan] tämäntapaiset hoipertelut ja harhaiskut, ja toisia jotka eivät pane, mutta lukijoita kun ovat, he voivat harpata erilaisten tuhrujen yli ja jatkaa eteenpäin. Kääntäjä sitä vastoin joutuu käymään käsiksi myös jokaiseen huonosti mietittyyn ja arvoituksellisuuteen saakka hämärään ilmaisuun ja ratkomaan niiden sisältämät ongelmat tavalla tai toisella.” (s. 214)

Yli 30 vuotta käännöstöitä tehnyt ja Venäjän kirjallisuuteen tutustunut Anhava on sitä mieltä, etteivät Dostojevskin kaikenkarvaiset lapsukset johtuneet niinkään kiireestä, kuten häntä on tähän asti puolusteltu. Dostojevski ilmeisesti jätti osan virheistä tahallaan korjaamatta. Keskeneräisyyden vaikutelma loi tekstiin yllättävästi sellaista potkua, jota muilta, täydellisyyttä tavoittelevilta kirjailijoilta ei löytynyt.

Dostojevskia on ollut aina helppo kääntää toisille kielille.

Toisaalta Dostojevski ei jaksanut hioa ilmaisuaan kovin kauan; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä siihen asiaan samalla tavalla kuin vaikkapa Leo Tolstoilla. Dostojevski paiskoi paperille ristiriitaisia ja huonosti kuosissaan pysyviä kuvailuja. Korjaamisen sijaan hän viljeli ahkerasti täytesanoja (pronomineja, adverbeja, partikkeleita jne), mikä tuotti lukijalle vaikutelman tarkkuuteen pyrkivästä kirjailijasta.

Anhavan lopputulemana on tulkinta, ettei Dostojevski luottanut sanoihinsa ja kieleensä, siis työvälineisiinsä. Paradoksaalisesti hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei sanoja kuvata sanottavaansa.

Venäläiset kirjailijakollegat suhtautuivat Dostojevskin hölmöilyihin todella ymmärtäväisesti, jopa ritarillisesti. Kovaäänisimmistä arvostelijoista Anhavakin nostaa esille Nabokovin, joka siirtyi itse 40-vuotiaana kirjailijaksi USA:han. Anhavaa ihmetyttää syystä se havainto, ettei tarkasta ja eloisasta kielestään tunnettu Nabokov lähtenyt ruotimaan yksityiskohtaisemmin Dostojevskin kielen heikkouksia, vaan ohitti sen kritiikissään kevyesti.

Filosofiset taustat

Dostojevskin kiihkeä suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon ja nationalismiin saa sijansa useassa kirjoituksessa. Yhdessä antologian kiintoisimmista artikkeleista Tiina Kartano osoittaa havainnollisesti kirjailijan yhteyksiä saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan, joka vaikutti Venäjällä 1800-luvulla voimakkaasti. Dostojevski sai Kartanon mukaan juuri Schellingiltä ponnen kasvattaa Venäjän kansaa venäläiseen identiteettiin ja uskontoon.

Dostojevski oli Kartanon mukaan ”maahenkinen” (potšvennitšestvo). Dostojevskin mielestä venäläisen älymystön ja yläluokan, jotka olivat vieraantuneet melkoisesti kansasta ja venäläisestä kulttuuriperinnöstä, olisi palattava takaisin omalle maaperälleen (ven. potšva). Dostojevskin 1860-luvun alussa muotoilema maahenkisyys oli kompromissi länsimaita ihailevan leirin ja kiihkovenäläisen liikkeen välillä: älymystön oli mentävä kansan pariin oppimaan todellisen venäläisen kulttuurin juuria, mutta tuotava parhaat länsimaisen kulttuurin hedelmät venäläisen kulttuurin osaksi.

Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Esimerkiksi Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Hyvä ei voi ilmetä ilman vastakohtaansa pahaa, josta hyvä saa merkityksensä. Jumalan tavoin myös jokainen ihminen on sekä hyvä että paha, Jumalan kuvaksi luotuna.

Tämä ei ollut vaikuttamatta myös Dostojevskin muotoilemiin romaanihenkilöihin. Kartanon mukaan kirjailija ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden. Kompleksiset romaanihenkilöt kuvasivat ihmisiä sellaisina kuin he olivat.

Dostojevskille vapaus oli arvoista parhaimpia. Kartanon mukaan vapaus kävi kirjailijalla jopa onnellisuuden edellä, koska todella vapaa henkilö joutuu varautumaan kärsimään vapautensa hinnan. Dostojevskin Kristus oli vapauden sanansaattaja, joka tarjosi mahdollisuutta todelliseen vapauteen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö ja monipuoliset lähtökohdat.

Dostojevskin suhde ortodoksiseen kirkkoon saa antologiassa paljon huomiota. Kristina Rotkirch tuo esille sen, että Dostojevski ystävystyi 1871 Pyhän Synodin yliprokuraattorin Konstantin Pobedonostsevin kanssa, joka oli Venäjän ortodoksisen kirkon hallintopäällikkö. Pobedonostsev oli Rotkirchin mukaan konservatiivinen taantumuspoliitikko ja Dostojevskin läheisin ystävä kirjailijan viimeisinä elinvuosina.

Parhaimmillaan Dostojevski oli sekavassa mielentilassa olevan ihmisen kuvaajana. ”Näppylä venäläisen kirjallisuuden nenällä” (Ivan Turgenevin luonnehdinta) saattoi onnistua siinä paremmin kuin kukaan muu venäläiskollega ennen ja jälkeen häntä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kääntelee tämän aspektin kirjailijan elämästä ja teoksista moneen kertaan ympäri ja ansiokkaasti eritellen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö, kiintoisat havainnollistukset ja monipuoliset lähtökohdat. Koin myönteiseksi sen, että Dostojevskiä lähestytään varjopuolia unohtamatta. Kokoelmasta ei välity ylikriittisiä tai palvovia asenteita, jotka olisivat vääristäneet asiankäsittelyä.

Dostojevski-teoksen ansioksi on myös laskettava teoksen loppuun kootut lähteet ja viitteet. Niistä löytyvät kattavat bibliografiat sekä suomen- ja ruotsinkielisestä Dostojevski-tutkimuksesta että kaikista Dostojevski-suomennoksista.

Kurinalaisesti toimitetussa kokoelmassa myös vältetään kiitettävästi toistamasta samoja asioita kahteen kertaan. Vaikka monet Dostojevskiin liittyvät luonnehdinnat ja värikkään elämän käännekohdat ovat jo ennestään monen tiedossa, ne tuodaan silti esille kuin uutukaisuuttaan kiiltelevinä.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 9.9.2017.

 

Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä

Avainsanat

Antti Kylliäinen, religion, teologia

Kuva: Anni Koponen

Antti Kylliäinen: Kaikki pääsevät taivaaseen. Nemo 1997. 175 s.

Antti Kylliäinen: Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Tammi 2001. 133 s.

Antti Kylliäinen: Maan päällä niin kuin taivaassa. Jumalan ja ihmisen armo. Otava 2004. 253 s.

*************************************************************************************

Helsinkiläispastori Antti Kylliäinen (s. 1963) sai syksyllä 1997 osakseen kohupapin julkisuutta julkaistessaan myyntimenestykseksi yltäneen kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Paljon keskustelua herättäneessä teoksessaan Kylliäinen asetti raikuvasti kyseenalaiseksi joitakin kristinopin keskeisiä elementtejä, joista näkyvimmin opin iankaikkisesta kadotuksesta. Kirkon Don Quijote jatkoi ristiretkeään opillisia tuulimyllyjään kohtaan seuraavissa teoksissaan.

*************************************************************************************

Antti Kylliäinen on toiminut seurakuntapappina vuodesta 1991. Seurakunta- ja sielunhoitotyö ovat ohjanneet häntä analysoimaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista. Kylliäinen näkee suomalaisten perusongelmana syyllisyyden ja helvetinpelon, joiden syntymistä kirkon julistajat ovat edistäneet huomattavasti menneinä vuosisatoina.

Kylliäisen teos herätti syystä voimakasta keskustelua. 410 helsinkiläistä kirjoitti syksyllä 1997 nimensä addressiin, jossa vaadittiin Kylliäisen erottamista Pakilan seurakunnan pastorin virasta. Kohupapin kohtalo oli viime kädessä Helsingin piispan Eero Huovisen käsissä. Erottamista ei kuitenkaan tullut.

Monet kuitenkin heräsivät seisomaan näkyvästi Kylliäisen puolella. Näiden ansioksi on moniin Kylliäisen vastustajiin nähden todettava se, että he olivat pääsääntöisesti jopa lukeneet kohuteoksen. Moni nimittäin mätki helsinkiläispappia ainoastaan kuulopuheiden perusteella.

Kärsimyksen ongelma

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa keskeinen ongelmakenttä liittyy ns. teodikean ongelman ympärille: jos Jumala on kaikkivaltias ja rakkauden Jumala, niin miksi ihmiset joutuvat kärsimään monenlaista pahaa. Kylliäinen löi näin kirveensä oikein vanhaan puuhun, jota ovat yrittäneet työstää kaikki kirkkoisät Augustinuksesta Lutheriin.

Kääntäen ajateltuna kärsimyksen ongelma on verrattavissa Valion viiliin: tietyt asiat ja ilmiöt eivät huonone vanhetessaan. Ison perusongelman pinnallinen ratkaiseminen voi johtaa paljon monimutkaisempien ongelmien ääreen.

Kylliäinen ratkaisi ”ristiriitaisen” Jumalan ongelman yksipuolistamalla tämän olemuksen ainoastaan rakastavaksi subjektiksi. Rakkauden Jumala ei voi kostaa kenenkään syntejä kadotustuomiolla. Jumalan armo peittää kaikkien ihmisten synnit, oli ihminen sitten uskovainen tai ei.

Koska kaikki näin ollen pääsevät taivaaseen, kukaan ei voi myöskään vaikuttaa mitenkään ikuisuusosaansa. Aika rohkeita heittoja luterilaiselta papilta!

Syvempien kysymysten ääreen

Vaikka en itse ole ollut ammattiteologi, luulen kuitenkin Kylliäisen humanistisen problematisoinnin vieneen aikanaan keskustelua kirkon tutkijoiden keskuudessa aivan toisten kysymysten pariin. Kadotustuomion lisäksi Kylliäinen nimittäin kyseenalaisti laajoilla kulttuuri- ja kirkkohistoriallisilla perusteluilla sellaisia kristinopin perusajatuksia, joiden täydellinen murentuminen kaataisi koko opin.

Lähinnä kirjoittaja suuntaa kritiikkinsä perisyntioppiin ja sovitusoppiin. Juutalaisille sovitus oli tarpeen; meille suomalaisille siitä ei ole Kylliäisen mukaan mitään varsinaista hyötyä.

Helvettiä vastaan ei kuitenkaan ilmeisesti voida nousta puhtaasti raamatullisin perustein. Kylliäisen sinänsä ansiokas oppirakennelma sisälsi melkoisia aukkoja tästä näkökulmasta tulkittuna. Jeesuksen opetukset synnintekijöiden tulevasta tuhosta tai parannuksenteon välttämättömyydestä eivät saa pastorilta minkäänlaista vastakaikua.

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa Antti Kylliäisen ajattelu on verraten selkeää ja johdonmukaista. Hänen rohkeat, humanistiset tulkintansa eivät ole mielivaltaisia. Aktiivisen luonnonsuojelijan tai ihmisoikeustaistelijan tavoin Kylliäinen ohjaa hienosti lukijaa oman vastuunsa ymmärtämiseen: kannanko todellisen vastuun omista teoistani vai yritänkö vierittää sen muiden kannettavaksi.

On huomionarvoista, että räväköistä heitoistaan huolimatta Kylliäinen ei oikeastaan saarnaa kristinuskoa vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän esittää useita relevantteja kysymyksiä, joiden tarkempi pohtiminen vie uusien ulottuvuuksien ja kysymyksien ääreen.

Kaikki pääsevät taivaaseen sisältää niin paljon teräviä oivalluksia ja kysymyksenasetteluja, että lähempää tutustumista voi suositella ainakin kaikille ammattiteologeille. Mihinkään kerettiläisvainoihin ei ollut aihetta 1990-luvulla eikä jälkeenpäinkään.

Ei lähellekään edellistä rimankorkeutta

Samoilla linjoilla bestsellerinsä kanssa Kylliäinen jatkoi seuraavassa teoksessaan Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Seurakunta- ja sielunhoitotyö olivat ohjanneet häntä analysoimaan teoksissaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista (vrt. Juha Siltala). Hän hyökkää teoksissaan kirjaimellista raamatuntulkintaa  vastaan. Teologina Kylliäinen sijoittuu liberaaliteologien ja progressiivisten teologien joukkoon. Kylliäinen edustaa ääriryhmää, joka radikaaleine ajatuksineen on saavuttanut konservatiivisia pappeja paremmin kirkon ulkopuolella olevia kansalaisia, kuten mm. Kirsi Piha totesi omalta kohdaltaan.

Kompastuskivien perusteella Kylliäinen vaikuttaa perin juurin vihastuneelta nuoreltamieheltä. Kirjoittaja on toisinaan kuin murrosikäinen nulikka, joka sanoisi riidan tuoksinassa isälleen: ”Olet niin tyhmä, ettet voi olla isäni!” Onko Kylliäinen valmis luopumaan liian paljosta todistaakseen raflaavat ydinajatuksensa oikeiksi ja tosiksi?

Uutuusteos jatkoi tavallaan siitä, mihin Kylliäinen jäi edellisessä teoksessaan. Kun Kylliäisen edellinen teos syntyi omakohtaisista, kirvelevistä kysymyksistä, seuraavassa kirjassaan teologi problematisoi Jeesuksen persoonan ja etsi tämän persoonallisuuden särmille oikeaa tulkintaperustaa.

Kompastuskivissä pohdiskellaan toistasataa sivua Jeesuksen puheiden sisäisiä ristiriitoja. Paljon menee yli Kylliäisen ymmärryksen, ja hän heittelee savikiekkolingon tavoin kysymyksiä lukijalle – ja myös Jeesukselle itselleen.

Karkaakohan Jeesuksen hahmo häntä piikittelevää teologia? Niin epäjohdonmukaiseksi ja sekavaksi tuntuu Kylliäisen kommentointi jäävän. Kompastuskiviä sisältää paljon toisistaan irrallisia ajatuksia, joiden perusteella kirjoittajan ydinsanoma jää arvailujen varaan.

Uskon ulottuvuus ei aukene Kylliäisen ajatuksissa kovin syvälle. Humanisti on jälleen äänessä. Kylliäinen ei ole vieläkään löytänyt yhteistä kieltä ja lähtökohtaa järkiseikkojen ja uskonasioiden yhdistämiselle.

Avoimet kysymykset

Kylliäisen mielestä Jeesus ei opettanut Jumalasta oikein, jos evankeliumien kirjoittajia on uskominen. Ristiriitoja on liikaa. Jeesuksen kuolema ei sovittanut mitään, koska kaikki joutuvat taivaaseen! Kylliäisen mukaan Jeesus oli suuri profeetta, mutta Jumalan Pojaksi häntä ei voi kutsua.

Kylliäinen kärjistää tahallisesti lukuisia Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumien kohtia. Välillä liioittelu menee jopa hulvattomaksi. Jeesus on liian tiukka isäntä, mutta oikein hyvä renki, kirjoittaja heittää gospelmuusikkoa lainaten.

Kylliäinen metsästää tarkoituksella avoimia kysymyksiä. Kuriositeettien spekulatiivinen pohdiskelu tuntuu köykäiseltä argumentoinnilta. Mitenkäs ne kohdat, joita kirjoittaja ei kommentoi? Näkeeköhän teologi metsää puilta?

Kaikki pääsevät taivaaseen sisälsi raikkaan vuoropuhelun esim. helvetistä kiistelevien ajatustapojen välillä. Tällaista teoksen sisäistä dialogia on Kylliäisen uutuudesta turha hakea. Kirjoittaja heittelee kommenttinsa sinne tänne kuin skeet-ampuja, joka ei jää seuraamaan hakuammunnan osumisia.

Kompastuskivien teologinen ilottelu muistuttaa kovasti Jaakko Heinimäen mietelmäkirjoja. Kylliäinen ja Heinimäki ovat lähes ikätovereita, mutta heidän eronsa on siinä, että jälkimmäinen soveltaa lähes kaksituhatta vuotta vanhaa sanomaa uuteen aikaan ja paikkaan. Kylliäinen taas hakee innokkaasti patenttia uusille, suuren suosion saavuttaneille sanomilleen ja tulkintamalleilleen.

Hampaaton Jumala?

”Jumalan tapa antaa anteeksi on meille mallina siitä, millaista anteeksi antamisen pitäisi olla. Olipa elämä ollut millaista tahansa, taivaassa ei kanneta kaunaa.” Pastori Kylliäisen seuraava uusi kirja Maan päällä niin kuin taivaassa (2004) tähyää jumalallisen ja inhimillisen armon rajoja ja mahdollisuuksia.

Ensin mainitulle ei näytä Kylliäisen kirjassa selviä rajoja löytyvän. Armo kasvaa jopa kristillistä uskoa suuremmaksi käsitteeksi. ”Vaikka kristinusko osoittautuisi ohimeneväksi ilmiöksi, armo on mitä ilmeisimmin tullut maailmaan jäädäkseen”, Kylliäinen kirjoittaa.

Kylliäisen teosta ei kannata lukea mahtipontisena teologisena esityksenä, vaan elämäntaitokirjallisuutena. Vuosia kirkon työntekijänä toiminut kirjoittaja oli perehtynyt syvällisesti myös henkilökemiaan ja erilaisiin ihmissuhdeongelmiin. Maan päällä niin kuin taivaassa havainnollistaa kouriintuntuvasti ja perusteellisesti sellaisia avaimia, joita kristinoppi ja kirkko tarjoavat ihmissuhdelukkoihin.

Kun Kaikki pääsevät taivaaseen oli kirjoitettu kiihkottomalla ja mukaansatempaavalla otteella, Maan päällä niin kuin taivaassa osoitti Kylliäisen humanististen katsantokantojen säilyneen tuoreina ja konkreettisina. Kylliäinen on kirkon Don Quijote, jonka yksinäinen maailmanparannusprojekti kerää paljon yleisöä.

Yksi Kylliäisen lähtöteeseistä on edelleen, että Jumalan pohjaton hyvyys vie pohjan Jeesuksen tuomiopuheilta. Kylliäinen kiistää helvetin lisäksi myös saatanan henkilönä, nähden tällä pelkästään symbolista merkitystä.

Pastori tekee hartiavoimin töitä siirtääkseen Jumalan ”hampaattoman” persoonan syrjään armokeskeisen ja lievästi eksistentialistiselta tuntuvan opintulkintansa tieltä. Uutuuskirjassaan Kylliäinen menee varsin pitkälle myös anteeksiantamisen ja -saamisen aihepiireissä. Näissä asioissa kirjoittajan vahvuus näkyy paremmin kuin teologisissa pohdinnoissa.

Pakilan pastorin teoksessa on paljon hyviä ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä ja eettisistä ongelmista. Kirkkoa kohti Kylliäinen ampuu tässäkin kirjassa ruutia säästelemättä. ”Niin paljon hyvää kuin kirkko on saanut aikaan tuomalla Jumalan armon maailman armottomuuteen, sitäkin raskaamman synnin se on tehnyt vesittäessään oman armon sanomansa,” Kylliäinen räväyttää.

 

 

George R. R. Martin – goottilaisen fantasian eeppinen mestari

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy novel, George R. R. Martin, gram dark fantasy, religion, Satu Hlinovsky, uskonto

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Oheisessa lainauksessa tutkija Jukka Halme kiteyttää syitä, minkä vuoksi amerikkalaiskirjailija George R. R. Martinia (s. 1948) ei tarvitse liiemmin esitellä fantasian ystäville USA:ssa ja sen ulkopuolella. Eeppisen fantasiakirjailijan tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta.

Tulen ja jään laulun paksujen tiiliskiviromaanien äärellä lukija ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

Miten juuri fantasiakirjailijaksi?

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi.

Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Esikoisromaani, avaruusooppera Dying of the Light, ilmestyi 1977. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Itse asiassa Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa TV-käsikirjoituksilla koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija on tuskin aavistanut 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan. Kirjailija kirjoitti Valtaistuinpeliä viisi vuotta, osittain muiden töiden ohessa.

Bryan Cogmanin teoksen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) esipuheessaan Martin kertoo seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut suomentaja Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky teki käännöstyötä sarjan viiden osan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun piti alun perin olla trilogia. Sarja lähti kuitenkin paisumaan monipolvisten juonien ja kasvavan henkilökavalkadin myötä. Sarjan kuudetta osaa on odotettu jo vuosia. Martin on kertonut vaikeuksistaan pitää kolossaaliseksi kasvanutta teosta koossa. Saapa nähdä, onnistuuko hän tekemään sarjaan yhden vai kaksi osaa lisää, ennen kuin sarjan kirjoittaminen hänen osaltaan loppuu. Kuudennen osan työnimenä on Winds of Winter (Talven tuulet).

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 60 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut sarjalla neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Award -palkinnon. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo kuusi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa kertojan feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Jan Hlinovsky tapasi Martinin Kroatiassa 2003 ja haastatteli häntä Tähtivaeltajaan (haastattelu julkaistu numerossa 3/2003). Haastattelussa Martin totesi kiinnostuneensa 1990-luvulla satavuotisen sodan prameudesta, heraldiikasta, kilvistä, väreistä ja hienostuneisuudesta:

”Draamallisesti se on hieno aika, josta kirjoittaa, koska kontrasti jokapäiväisessä elämässä on niin dramaattinen. Toisaalla meillä on ritari ratsunsa selässä, hänellä on kultakoristeltu haarniska, hän on yltä päältä kultaa ja purppuraa, hänellä on koristeltu miekka, ja silkki liehuu ja höyhentöyhtö kypärässä hulmuaa. Toisaalta hän ratsastaa maatyöläisten keskellä, jotka ovat yltä päältä kurassa, saastan ja kärpästen peittämiä, kaivamassa nauriita. Äärimmäisyyksiä väriloistossa ja värittömyydessä, rikkaudessa ja köyhyydessä. Se sopii hyvin kirjallisuuteen dramatisoitavaksi.”

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä.

Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventaa henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti lavealle.

Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin. Kuten Jan Hlinovsky on huomauttanut, Martin ilmiselvästi nauttii lukijoiden odotusten manipuloinnista. Kirjailija suunnittelee erityisen ilkeitä kohtaloista romaanihenkilöidensä pään menoksi – ja sitten toteuttaa ne.

Fandomilleen Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Jan Hlinovskyn mukaan Martin on tuottanut kertomuksia rakkauden illuusiosta, pieleen menneistä toiveista ja ihmisten rappiosta. Ne ovat menneet kaupaksi hyvin ja löytäneet maailmanlaajuisen yleisön.

Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja. Martin on goottilaisen fantasian elävä klassikko, jolla on jo nyt kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Martinin omista vaikutteista tärkeimpiä on ollut Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta. Vuosina 1988–1993 ilmestynyt trilogia on suomennettu kahtenatoista niteenä. Williamsin massiivinen teos avasi Martinin silmät näkemään, että myös mammuttifantasiasarjat voivat olla hyviä lukuromaaneja.

Tad Williams and George R. R. Martin

Keskiaikaisen historian lisäksi Martin on ollut erityisen kiinnostunut myös antiikin Rooman historiasta. Siitä tehdyt romaanit, erityisesti Robert Gravesin Claudius-romaanit, ovat olleet Martinille tärkeitä. Jos Tulen ja jään laulu ei olisi vienyt vuosikymmeniä kirjailijan työaikaa, hän olisi todennäköisesti suunnitellut romaaneja Rooman tasavallan ja keisarikunnan värikkäästä historiasta.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa.

Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää.

Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja ja syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä.

Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla). Kirjailijalle yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan liene Martinin kirjojen olennainen osa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin kuvaa hyvän ja pahan klassisen taistelun sijaan sitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan itsensä. Omien heikkouksien kanssa kipuilu on sävyttänyt Martinin koko kirjallista tuotantoa, ei pelkästään hänen fantasiakirjojaan tai -novellejaan.

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä.

Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen.

Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen pelilauta

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi.

Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on lukuisia henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin ei halua antaa varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan enemmän mietityttää lukijaansa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Martinin oma tendenssi lienee samantyyppinen kuin Philip Pullmanilla, jonka suosittu Universumien tomu -fantasiaromaanisarja sisältää melkoisen määrän piiloista kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan.

Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen pelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia.

Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista.

Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

L ä h t e e t

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jan Hlinovsky: George R. R. Martin – spekulatiivisen fiction kolmiottelija. – Tähtivaeltaja 3/2003 s. 12-17.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2017.

Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.