Jonathan Littell: Hyväntahtoiset. Alkuteos Les Bienveillantes (Ranska 2006). Suom. Ville Keynäs. WSOY 2008. 858 s.
”En kadu mitään: tein työni, siinä kaikki. Saatoin loppua kohden epäilemättä venyttää rajoja, mutta silloin en ollut enää täysin oma itseni, haparoin, ja sitä paitsi maailma ympärilläni sortui, en ollut ainoa joka meni sekaisin, se teidänkin on myönnettävä.”
Ranskan puhutuimpien romaanien joukkoon vuonna 2006 nousi Jonathan Littellin (s. 1967) sotaromaani Hyväntahtoiset, joka kertaa II maailmansodan tapahtumia hävinneiden näkökulmasta. Erikoista romaanin synnyssä oli se, että amerikkalaissyntyinen kirjailija päätyi kirjoittamaan suurromaaninsa ranskaksi.
Hyväntahtoisten päähenkilö ja minäkertoja on Maximilian Aue, ranskalainen pitsitehtailija, jolla on takanaan salainen menneisyys homoseksuaalina natsikomentajana. Romaanissa seurataan Auen tietä SS-upseerina Puolaan, Stalingradiin, Unkariin ja lopulta venäläisten valtaamaan Berliiniin. Kohtalon ivaa on se, että juristiksi kouluttautunut Aue määrätään kuolemaantuomittujen juutalaisten pyöveliksi. Lähdettyään SS-joukkojen mukana itärintamalle Aue tovereineen vieraantuu tahtomattaan todellisuudesta, kun absurdit operaatiot juutalaisten tuhoamiseksi annetaan heidän vastuulleen. Venäläisten hirmuteot sodan loppuvaiheessa vievät rippeetkin saksalaisten suhteellisuudentajusta.
Littellin romaani on täynnä saksankielisiä armeijatermejä, osastotunnuksia, arvonimiä jne. Seikkailuromaanista käyvä teos sisältää seikkaperäisen kuvauksen ja teoreettisen erittelyn siitä aateilmastosta, joka saattoi ohjata natsiupseerien toimia. Suurromaanin taustalta nousee ironisia ääniä ihmisarvon ja ihmisyyden puolesta. Hyväntahtoiset muistuttaa tässä mielessä melkoisesti Mika Waltarin suuria romaaneja, joissa seikkaperäinen sotahistoriakuvaus sekoittuu taidokkaan jäntevästi yksilön suruvoittoiseen kehityskertomukseen.
Hyväntahtoiset on monumentaalinen osoitus paitsi kirjoittajantaidosta myös sanomisen palosta ja oivaltavasta historian tulkinnasta. Littell on osuvasti valinnut tajunnanvirtamaisen kerronnan, joka alleviivaa kolossaalisen kärsimysnäytelmän keskellä haparoivia poloisia. Siinä missä Tolstoin Sota ja rauha on mestariteos suorasanaisena sotaromaanina, Littellin teos osoittaa ironisesti johdonmukaisen sotakuvauksen harhaanjohtavaksi. Auen moneen suuntaan ampuvat ajatukset ja havainnot alleviivaavat sodan kaaosta, jossa ei näy muuta päätä tai häntää kuin kuoleman kutsu.
– – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa.