Kosmologin mielikuvitus koettaa sepittää totta tarun sijaan

Avainsanat

Kari Enqvist, kosmologia, literature article, physics, religion, Tieto-Finlandia

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. WSOY 1998.

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo. WSOY 2003.

Kari Enqvist: Vien Rucolan takaisin. WSOY 2004.

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. WSOY 2005.

Kari Enqvist: Monimutkaisuus. WSOY 2007.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

”Jos kaikki hauska, jonka vilkas mielikuvitus kykenee keksimään, olisi edes puoliksi toteutettavissa, meidän pitäisi jo nyt asua paratiisissa. Mutta suhteellisuusteoriaa ei ole rakennettu ihmisten toiveiden toteuttajaksi. Se kuvaa avaruutta, aikaa ja painovoimaa sellaisina kuin ne ovat: tieteiskuvittelusta piittaamattomina.”

Kansantajuisista tietokirjoistaan moneen kertaan palkittu kosmologian professori Kari Enqvist (s. 1954) päätti avata teoksellaan Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (2005) fysiikan tärkeimmät lait alasta tietämättömille maallikoille. Fyysikko on monesti sanonut pitävänsä runoilijoita ja muita humanisteja haaveilijoina, joilla ei ole kunnollista suhteellisuudentajua eikä oikeaa käsitystä siitä, mikä maailmaa perimmältään pitää liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Enqvistin teoksissa on näet havaittavissa latenttia kiinnostusta paitsi humanistien ymmärtämiseen myös omaan luovaan kirjoittamiseen. Esimerkiksi Vien Rucolan takaisin –kokoelman (2004) monipuolisista fiktioanalyyseistä voi huomata terävän kirjallisuudentutkijan odottavan tilaisuuttaan luonnontieteilijän mielessä. Enqvistin kiinnostus filosofiaan näkyi ennen muuta teoksessa Olemisen porteilla (1998), joka toi hänelle Tieto-Finlandian.

Kosmoksen hahmo -teoksessaan (2003) Enqvist luo tarinaa alkuräjähdyksestä jännittävästi kuin dekkarikirjailija. ”Kaikki nämä törmäilyt, monenlaiset hiukkaset ja niiden hajoamiset saattavat tuntua sekavalta vyyhdeltä, mutta taustalla on silti logiikka ja marssijärjestys, joka on kirkas kuin poutapäivä – ainakin viiden vuoden fysiikan opintojen jälkeen.”

Kaiken alku 13,7 miljardia vuotta sitten on teoreettiselle fyysikolle mystinen näytelmä, jonka kohtausten ja juonenpätkien selvittäminen haastaa paitsi järjen myös mielikuvituksen. Suhteellisuusteoriassa runoilijoille Enqvist todentaa sen nerokkaan mielikuvituksen, jolla esimerkiksi Albert Einstein luonnosteli Newtonin lakien yli luotaavan teoriansa. Myös suhteellisuusteorian ymmärtäminen edellyttää mielikuvitusta. Lähtökohtana on kunnioittaa luontoa ihmisen henkisistä kyvyistä piittaamattomana tutkimuskohteena.

Vien Rucolan takaisin -kirjoituskokoelmassa Enqvist kuvittelee lennokkaasti aikaa, joka olisi seurannut ilman Einsteinin kuuluisaa teoriaa. Sattuma ja yksilö vaikuttavat olevan tieteen historian kannalta merkittävämpiä kuin on haluttu myöntää.

Lukeeko huippufyysikko itse romaaneja? Enqvist totesi vuonna 2004 lopettaneensa fiktion lukemisen lähes kokonaan, koska on tullut vanhemmiten vaativammaksi kirjojen totuusarvojen suhteen. ”Kaikkeen kirjoitettuun pätee se, että kuvitelmien, jaarittelun, huhupuheen, toiveajattelun, teeskentelyn ja suoranaisen petkutuksen keskeltä oivalluksen kultajyvät täytyy seuloa tarkasti”, Enqvist sanoi ponnekkaasti. Vastaava kirjallisuuskäsitys voi olla myös kirjallisuuskriitikolla.

Kiinnostus fysiikkaan saattaa herätä tai vahvistua kaunokirjankin kautta. Kun amerikkalaiskirjailija Dan Brown (s. 1964) sijoitti jännitysromaaninsa Angels and Demons (2000; suom. Enkelit ja demonit 2005) keskeiset tapahtumat Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen CERNiin, sveitsiläinen tutkimuslaitos joutui yllättäen tuhansien turistien ryntäyksen kohteeksi. Huippututkijat yllättyivät fiktion voimasta: heistä oltiin kiinnostuneita, kun joku teki heistä dekkarin. Mielikuvat saavat runsaasti tilaa ajattelun lähtökohtina silloin, kun faktat ovat vähissä. Ammattifyysikko saattaisi osoittaa Brownin bestselleristä asiavirheitä todelliseen fysikaaliseen maailmaan nähden.

Enqvist itse on ollut CERNissä tutkijana 1984–1986. Vaikka fyysikko myöntää mielikuvituksen merkityksen tieteen tekemisessä, hän kuitenkin suhtautuu erittäin nihkeästi tieteiskirjallisuuteen ja sen tapaan popularisoida fysiikan aiheita. Tietokirjailijana Enqvistkin selvästi mielii pientä ammattifyysikkojoukkoa laveamman lukija- ja kuulijakunnan eteen, vaikkei niin suuren kuin Dan Brown.

Äärettömyyksien ääriltä

Millainen on maailmanhistorian tarkin tieteellinen teoria? Olisiko fyysikoiden pitänyt hyväksyä Kielitoimiston vastine vierasperäiselle kvantti-termille (erkale)? Putoaako kaikki jonain päivänä mustaan aukkoon? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Enqvistin teos Monimutkaisuus (2005), joka lähestyy kosmologiaa kolmen käsitteen, energian, entropian ja emergenssin, kautta. Näiden Enqvist sanoo olevan teoreettisen fysiikan sydänverta, joita ilman olisi mahdoton ymmärtää maailman monimuotoisuutta. ”Monimutkaisuudessa avautuva näkemykseni fysiikasta on muovautunut vuosien mittaan ja pala palalta”, hän kirjoittaa alkupuheessaan.

Sanottavansa Enqvist tiivistää neljään kieltolauseeseen. Ei ole erikseen ainetta ja säteilyä, eikä erikseen massaa ja energiaa. Lämpö- ja sähköenergiakaan eivät fyysikon mukaan ole erillisiä. Lopuksi hän kiistää alkeishiukkasten olemassaolon: on olemassa ainoastaan kenttiä.

”Ontologia, oppi olemassaolosta, ei ole pelkkää filosofista käsiteanalyysiä. Sekin on hyödyllistä, muttei riitä paljastamaan olevaisen kaikkea monimutkaisuutta. Puhtaan ajattelun lisäksi tarvitaan tarkkuushavaintoja ja niiden ymmärtämiseksi rakennettua teoriaa. Siis fysiikkaa. Kvanttifysiikka syntyi juuri tarpeesta ymmärtää olevaista.”

Kun klassinen fysiikka suhtautuu tutkimuskohteeseensa deterministisesti, kvanttifysiikka hylkää moisen ehdottomuuden. Kvanttifysiikan keskeinen piirre on sen todennäköisyysluonne. Muun muassa vuonna 1982 tehdyt fotonien polarisaatiokokeet osoittivat, ettei kvanttifysiikan sattumanvaraisuus ole seurausta ihmisen tietämättömyydestä.

Vanhojen kirjojensa tapaan Enqvist esittelee vuolaasti kuuluisimpia ja merkittävimpiä fyysikoita. Hän ohittaa kuitenkin nopeasti Einsteinin (josta kirjoitti erillisen kirjan 2005) ja keskittyy mm. Richard Feynmaniin, Robert Boyleen, Ludwig Boltzmanniin ja James Clerk Maxwelliin. Kirjoittajan kiinnostus filosofiaan ja maailmankirjallisuuteen tulee jälleen esiin moneen kertaan. Semantiikan merkityksen puolihuolimattomasti tyrmäävä fyysikko sanoo yhä kieltävänsä opiskelijoitaan hakeutumasta filosofian opintoihin:

“Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti ja yksityiskohdissaan. Fyysikko on matemaattinen muurari, ei pilvilinnojen piirustaja.“

Fyysikko ohjaa lukijansa tottuneesti yhä uudelleen äärettömyyksien äärelle. Hän rauhoittelee äärellisyyteen tottuneita pelkäämästä rajattomuuden kohtaamista. Luontoon sisäänrakennettu ääretön ei tarkoita samaa kuin mahdoton. Enqvist on yhdistänyt Monimutkaisuus-teokseensa oikeastaan kaiken, mitä hän on tuonut aikaisemmissa teoksissaan esille seikkaperäisemmin. Yleisesitystä fyysikon koetellusta kosmologiasta sävyttävät sanomisen palo ja kerronnan ilo niin kouriintuntuvasti, että tekstiä lukee haltioituneena sen havainnollisuudesta.

Jännittävää ja yllättävästi etenevää Monimutkaisuutta voi minusta pitää Enqvistin pääteoksena. Ammattifyysikko ajattelee kenties toisin. Teos tiivistää hienosti paitsi laajaa tieteellistä aihepiiriä, myös populaaria ilmaisutapaa. Rivien välissä aistin testamentillisia sävyjä.

Älyllisen rehellisyyden puolesta

Enqvist lähestyy teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) kuoleman, ihmisyyden ja uskonnollisen uskon ytimiä. Fyysikko vannoo älyllisen rehellisyyden nimeen tunnustaen vain sen, minkä voi varmuudella tai suurella todennäköisyydellä todentaa olemassa olevaksi. Tässä mielessä Enqvist ei näe uskonnollista uskoa mitenkään merkittävänä lähtökohtana ikuisuuden tai kuolemanjälkeisyyden pohdiskelulle. Kuolema on kaiken päätepiste, eikä sen jälkeisen elämän perään kannata haaveilla.

Luonnontieteilijän tavoin kirjoittaja näkee loppujen lopuksi uskonnollisten uskomuksien olevan selitettävissä aivojen molekyylirakenteella. Enqvist leimaa uskon tyhmyydeksi sekä asiaperustein että sarkastisin kommentein, joita satelee uskovaisten suuntaan tämän tästä:

”Silloin kun fysiikka tai sen päälle kapuamaan pyrkivä filosofia eivät tarjoa vapautusta, apua etsitään uskonnosta. Se pyyhkäisee kerralla molekyylit syrjään fenomenaalisen maailman yhdentekevinä rikkaruohoina ja tarjoaa tilalle murheen, sairauden ja kuoleman sivuuttavaa ylimaallisuutta.”

Ajoittain jopa kiihkeän sanailunsa höysteeksi Enqvist kertoo paljon omakohtaisia esimerkkejä, mm. isänsä syövästä ja äitinsä Alzheimerin taudista. Tässä mielessä uutuus on kirjoittajansa henkilökohtaisin ja näin ollen tietyllä tavalla myös kiintoisin teos. Erittäin havainnollisia ja jäsenneltyjä tietoteoksia jo vuosia tuottaneen Enqvistin tuotannossa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on heikoimmasta päästä. Kirjoittaja sivaltelee sinänsä kiintoisia ajatuksia jos jonkinlaisiin suuntiin, eikä teoksen hajanaista jäsennystä voi kehua.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa on myös joitakin ristiriitoja. Enqvist sanoo, ettei halua käännyttää ketään ateistiksi tai uskonnottomaksi. Silti teos on pitkälti apologia uskonnottomuuden puolesta. Toiseksi kirjoittaja sanoo sallivansa uskon ja uskonnolliset kokemukset niille, jotka niitä tarvitsevat. Kuitenkaan Enqvist ei voi olla ironisoimatta uskonasioita mielettömiksi ja uskovia tietynlaisiksi idiooteiksi.

Kirjoittaja määrittelee itsensä uskonnottomaksi, ei ateistiksi. Toisaalta Enqvist kirjoittaa niin paljon Jumalan olemassaoloa vastaan, että hän ei oikein määrity uskonnottomaksi oman tekstinsä valossa.

Avartumista esim. nimekkäiden teologikirjoittajien ajatuksille Enqvist ei osoita millään tavoin. Silti hän viittaa niihin (mm. Eero Huoviseen) toistuvasti. Kirjoittajan mielestä Raamatun asiat ole hänestä keskustelun arvoisia, ei maallikoiden eikä pappien kesken.

Vaikka uskonto ilmiönä kiinnostaa kirjoittajaa kovasti, hän ei silti myönnä sille sitä arvoa, minkä uskovaiset myöntävät. Sitä vastoin Enqvist osoittaa suurta kiinnostusta ihmissydämen ajatuksia kohtaan, joita voi olla kenellä tahansa. Teoksen lopusta löytyy loistavasti kirjoitettu epilogi sellaisesta elämän tarkoituksesta, johon myös uskonnoton voi yhtyä. Kaikki tiivistyy rakkauteen, joka tekee elämästä elämisen arvoista tässä ja nyt. Ironista kyllä, se taitaa olla myös kristinuskon perusajatus.

Uskonnottoman ristiretki

Kosmologin selväsanaiset ja kansantajuiset tietoteokset ovat miellyttäneet minua siitä asti, kun luin hänen teoksensa Kosmoksen hahmo (2003). Tieto-Finlandian voittaneen Olemisen porteilla –teoksen suuruus jäi tosin minulle aikoinaan avautumatta.

Enqvistin syksyn 2012 uutuusteos oli suomalaista uskonnollisuutta arvioiva Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjojen tavoin tämäkin teos määrittyy puheenvuoroksi julkiuskonnottomuuden puolesta.

”Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus ei perustu tieteeseen. Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta eikä epätotta. Se on pelkkä mielipide.”

Tarkkanäköiseen tapaansa Enqvist tekee huomioita ja havaintoja jos jonkinlaisista uskonnollisista ilmiöistä, dogmeista, jumalanpalveluskäytännöistä jne. Samalla hän käy tiivistä dialogia monien kristittyjen nykykirjailijoiden kanssa. Näistä nimekkäimpiä ovat Juha Pihkala, Kari Mäkinen ja Tapio Puolimatka.

Suomalaista uskonnollisuutta arvioidessaan Enqvist ottaa äreästi kantaa varsinkin luterilaisen kirkon käytäntöihin, muun muassa lapsikasteeseen. Hänen mukaansa on kirkolta moraalitonta liittää lapsia kirkkoon pelkästään vanhempiensa luvalla, kun nämä eivät voi itsenäisesti vaikuttaa jäsenyyteensä kuin vasta täysikäisinä.

Enqvist kirjoittaa raikuvasti myös kirkon tulevaisuudesta. Luterilainen kirkko pistää tiedemiestä silmään Suomen mittakaavassa mammuttimaisena järjestönä, johon kuuluu valtaosa väestöstä ja joka on vakiinnuttanut asemansa ja toimintansa lainsäädännöllisesti. Jotta kirkko voisi toimia 100 vuoden kuluttua, sen täytyy Enqvistin mukaan liudentaa oppejaan tuntuvasti:

”Kun kirkon jäsenmäärä putoaa alle viidenkymmenen prosentin, sen tulee yhä enenevässä määrin toimia ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevien aatevirtausten ehdoin. Vain sillä tavoin se voi edelleen pysyä suurimpana yksittäisenä kansalaisjärjestönä.”

Enqvist on tehnyt vierailuja esimerkiksi helluntaiseurakuntien tilaisuuksiin. Kiinnostusta selittänee viittaus Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukseen, jonka mukaan Suomen helluntaiherätys on tuplannut viimeisen 50 vuoden aikana jäsenmääränsä ja on sen vuoksi nähtävissä maamme menestyneimpänä uskonnollisena liikkeenä.

Enqvist kertoo vierailleensa muun muassa Helsingin Saalem-seurakunnan iltakokouksessa sekä telttakokouksessa pääkaupunkiseudulla. Henkilökohtaiset todistukset uskosta tai Jumalan voimasta eivät tehneet tiedemieheen vaikutusta. Enqvist kertoo pohtineensa sitä, käykö usko jumalallisen ilmoituksen edellä vai onko järjestys päinvastainen:

”Jos kokee Jumalan olevan koko ajan läsnä elämässään, jos kokee Pyhän Hengen vaikuttavan päivittäin kaikkiin arkisiin asioihin, saa samalla merkityksen kaikille tapahtumille. Tiede kertoo miten: työpaikka tuli kun uusi pomo soitti. Uskonto kertoo miksi: työpaikka tuli, koska Jumala hankki sen. Tällä tavoin jokainen uusi tapahtuma on myös uusi todiste Jumalasta. Mutta nämä todisteet eivät käy uskon edellä vaan sen jäljessä.”

Julkiuskonnottomaksi tiedemieheksi Enqvist on nähnyt lähes ennennäkemättömän paljon vaivaa selvittääkseen uskonnollisia ilmiöitä ruohonjuuritasolla. Päällimmäiseksi uskonnottoman ristiretkestä on jäänyt lähes täydellinen vieraantumisen tunne, joka ei hellitä uskonnollisten pohdiskelujen myötä. Kirjoittaja myöntää olevansa uskonnoton, koska ei muuta voi. Hän ei koe ajatelleensa uskovaisten olevan uskonasenteessaan varsinaisesti väärässä vaikkei oikeassakaan.

Enqvist sanoo ainoastaan testaavansa tuntojaan ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten. Kirjan takaa erottuu hämärä tendenssi pönkittää omaa käsitysmaailmaa miljoonien toisinajattelijoiden armeijaa vastaan:

”Päähuomioni kohdistuu suomalaiseen kristillisyyteen ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka ei virallisesti ole valtionkirkko mutta kuitenkin on käytännössä kirkkovaltio valtiossa.”

Uskonnottomaksi kirjoittajaksi Enqvist on kierrellyt yllättävän ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa niin Suomessa kuin ulkomailla. Mukaan mahtuu niin lestadiolaisseuroja, Jehovan todistajien kokouksia kuin muslimien tilaisuuksia. Havainnoijana Enqvist on hyvin tarkkanäköinen. Myös kokouksien rakenteen ja puheiden erittely käy häneltä tottuneesti. Itseä tyydyttävät tai ilahduttavat löydöt uskonnollisissa tilaisuuksissa ovat vähäiset.

Enqvist tuntee Raamatun kirjoituksia niin hyvin, että pystyy käyttämään niitä jopa ironisesti. Kotitaustalla lienee vaikutusta asiaan:

”Kun olin nuori, äitini toivoi minusta pappia. Itse haikailin kirjailijaksi.”

Joitakin kristillisiä kirjoittajia Enqvist ruotii muita enemmän (mm. Antti Nylén, Tapio Puolimatka, Juha Sihvola, John Vikström). Enqvistiä uskovaisissa kirjoittajissa häiritsee ennen muuta näiden illuusio omasta erehtymättömyydestään ja erehtymättömästä opista.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Opettaja-lehdessä, Ristin Voitossa, Sana-lehdessä sekä Hiidenkivessä.

Mainokset

Vaeltava ritari nousi maailmankirjallisuuden esikuvaksi

Avainsanat

book review, Don Quijote, Jukka Koskelainen, Jyrki Lappi-Seppälä, maailmankirjallisuus, Miquel de Cervantes

Miguel de Cervantes: Don Quijote. Kääntäjä: Jyrki Lappi-Seppälä (runot Jukka Koskelainen). 1027 s. WSOY 2013.

Kahtena niteenä (El ingenioso hidalgo don Quijote de La Mancha, 1605, ja Segunda parte del ingenioso caballero don Quijote de La Mancha, 1615) 1600-luvun alussa ilmestynyt Don Quijote oli espanjalaisen Miguel de Cervantesin (1547–1616) pääteos. Cervantesin veijariromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, joka on vaikuttanut huomattavasti sanataiteeseen kaikilla vuosisadoilla 1600-luvunkin jälkeen. Romaanin päähenkilö on Alfonso Quijano –niminen maalaishidalgo, joka on lukenut ritariromaanin jos toisenkin ja hankkinut niitä kotinsa täyteen.

Lukukokemusten siivittämänä Quijano päättää tehdä lopun maailman vääryyksistä lähtemällä yhden miehen sotaan. Hän nimittää itsensä ritariksi ja ottaa uudeksi nimekseen don Quijote Manchalainen ruosteisen haarniskansa mukaan (Quijote = reisisuojus). Mies palkkaa aseenkantajakseen terveellä maalaisjärjellä varustetun talonpojan Sancho Panzan, joka luulee rikastuvansa don Quijoten apulaisena.

Romaanin alussa Don Quijote on lähes 50-vuotias, kaitakasvoinen, luiseva ja lujarakenteinen mies. Tulisuudestaan ja tinkimättömyydestään huolimatta don Quijote on lämminsydäminen ja herkkä herrasmies, jonka hourupäisyys herättää joissakin ihmetystä, toisissa hilpeyttä. Hän käy tuimaan sotaan jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja kokee näiden kanssa otellessaan lähinnä nöyryyttäviä tappioita.

Don Quijoten aistit toimivat yllättävästi: hän saattaa luulla majataloja lumotuiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi ja talonpoikaistyttöjä kauniiksi prinsessoiksi. Naapurissa asuva ruma maalaistyttö on vaeltavalle ritarille kaunis neitsyt, jolle mies vannoo ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Don Quijoten mielestä sankarien tehtävänä on poistaa lumous erilaisten asioiden ja ihmisten ympäriltä, ja tähän elämäntehtävään hän sitoutuu innokkaasti, muiden eriävistä mielipiteistä välittämättä. Romaanin ensimmäinen osa koostuu erillisistä seikkailuepisodeista.

Monien seikkailujen jälkeen don Quijote lopulta pakotetaan palaamaan kotiin retkiltään. Tämän ritariseikkailuihin tulee vuoden tauko, jonka aikana don Quijote sairastuu vakavasti. Teoksen toinen osa on kerronnaltaan ensimmäistä syvällisempi. Kertoja kuvaa erityisesti päähenkilöiden psyykkistä kehitystä, huumoria unohtamatta. Toisen osan lopussa don Quijote huomaa kuolinvuoteellaan, kuinka tyhmästi hän onkaan ajatellut ja käyttäytynyt. Suurromaani päättyy näin järjen voittoon hulluista näyistä ja ideoista.

Cervantesin värikäs elämä

Miguel de Cervantes Saavedra syntyi Madridin alueella vuonna 1547 ja kuoli Madridissa 1616. Don Quijote oli hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän itse piti pääteoksenaan viimeistä romaaniaan Los trabajos de Persiles y Sigismunda – historia setentrional (Persilesin ja Sigismundan harharetket – Tarina pohjoisen mailta). Postuumisti vuonna 1617 julkaistua romaania pidetään yhtenä tärkeimmistä 1600- ja 1700-luvuilla muodissa olleen herooisen romaanin esikuvista.

Cervantesin huumori, ironinen ote ja monipuolinen metafiktiivinen sisältö ovat keränneet runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä myöhempinä vuosisatoina. On tärkeä huomata, että Don Quijoten lisäksi myös Cervantesin muu tuotanto on vaikuttanut merkittävästi länsimaisen kirjallisuuden kehitykseen.

Miguel de Cervantesin elämä ennen kirjailijauraa on kuin suoraan klassisesta seikkailuromaanista. Lapsuus espanjalaisessa jesuiittakoulussa, nuoruus ulkomailla kamaripalvelijana ja merisotilaana. Cervantesin elämän eräänlainen käännekohta oli joutuminen pohjoisafrikkalaisten merirosvojen vangiksi vuonna 1575. Viiden vuoden panttivankeus päättyi suurten lunnaiden keräykseen vuonna 1580. Tämän jälkeen Cervantes asettui Madridiin ja keskittyi kirjailijantyöhönsä.

Cervantesin perhe-elämä Madridissa ei ollut kaksista. Vuonna 1584 solmittu avioliitto Catalina de Salazar y Palaciosin kanssa ei ollut onnellinen. Pari ajautui asumuseroon jo kahden vuoden avioliiton jälkeen.

Don Quijoten huumori näkyy selvästi Mika Waltarin ja Veikko Huovisen romaanitaiteessa.

Cervantesin ainoa tytär Isabel de Saavedra syntyi avioliiton ulkopuolisesta suhteesta vuonna 1584. Cervantes tunnusti tyttären omakseen ja äitinsä kuoleman jälkeen Isabel muutti isänsä luo asumaan vuonna 1589. Cervantesin ensimmäinen merkittävä teos La Galateailmestyi Madridissa vuonna 1585.

Se oli tyyliltään kyseisen ajan muodin mukainen paimenromaani, jonka tarina jäi kesken ensimmäisen osan kuudennen kirjan lopussa. 1580-luvun alussa Cervantes hankki itselleen nimeä myös näytelmäkirjailijana. Näytelmistä ei kuitenkaan ollut riittäväksi tulonlähteeksi. Erottuaan vaimostaan Miguel matkusti Andalusiaan. Hän vietti 20 vuotta laivaston varainhankkijana ja veronkerääjänä. Molemmat virat edellyttivät alituista matkustamista.

Sittemmin Cervantes ajautui vararikkoon, tuomittiin kirkonkiroukseen ja vangittiin lopulta talousrikosepäilyjen vuoksi. De Alban vankilassa La Manchassa Cervantes sai vahvan ajatuksen Don Quijoten kirjoittamisesta. Alkuperäinen idea teokseen on lähtöisin pienestä Entremes de los Romances –kirjasesta, jossa romanttisten kirjojen lukeminen sekoittaa maalaismiehen pään.

Don Quijoten ensimmäinen osan ilmestymistä seuraavana vuonna Cervantes palasi Madridiin ja muutti jälleen yhteen Catalina de Salazarin kanssa. Cervantes asui lopun elämänsä, noin kymmenen vuotta, samassa taloudessa vaimonsa, tyttärensä ja kahden naimattoman sisarensa kanssa. Kirjailijan taloudellinen asema ei parantunut hänen viimeisinä vuosinaan, vaikka hänen teoksistaan tuli hyvin suosittuja. Cervantes näet joutui rahapulassaan myymään teostensa kustannusoikeudet kertakorvauksilla kirjanpainajille.

Sitten Alonso Fernández de Avellenada -pseudonyymin taakse piiloutunut tuntematon kirjoittaja julkaisi Don Quijoten jatko-osan. Tämä teko sai Cervantesin kiirehtimään oman jatko-osansa kirjoittamista. Suurromaanin toinen osa ilmestyi vuonna 1615, noin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.

Kolme suomennosta

Don Quijote alkoi pian ilmestymisensä jälkeen levitä ympäri Eurooppaa lukuisina käännöksinä. Varhaisin tunnettu suomennos on Pekka Ikosen lyhennelmä Don Quixote de la Mancha eli ritari surullisen muodon ritaristosta vuodelta 1877. J. A. Hollon täydellinen suomennos ilmestyi 50 vuotta myöhemmin.

Cervantesin muista teoksista on suomennettu novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia (Novelas ejemplares, 1613) ja kirjailijan proosanäytelmät sisältävä kokoelma Välinäytöksiä (valikoima teoksesta Ocho comedias y ocho entremeses nuevas, nunca representados, 1615). Uudessa käännöksessä Jyrki Lappi-Seppälän tiiviskielinen suomennos tavoittanee hienosti kirjailijan pyrkimyksen ilkikuriseen kielenkäyttöön. Lappi-Seppälän nykysuomi on sanastoltaan rikasta ja henkevää.

Suomennos ei kärjistä menneen renessanssikirjailijan antiikinmakuisia kielikuvia vaan antaa niille oikeutuksen sellaisina kuin ne meille 2010-luvulla istuisivat. Lappi-Seppälä on siis pukenut klassikkoromaanin nykysuomeksi tavalla, joka tekee kunniaa mestarikirjailijalle.

Don Quijotea lukiessa tulee monesti sellainen olo, että maailmankirjallisuuden ja kotimaisen kirjallisuuden merkkiteokset ikään kuin vyöryvät taukoamattomana kavalkadina silmien editse. Niin moneen suuntaan Cervantesin klassikkoa on aikojen saatossa lainattu, että teos on tavallaan pakosti tullut tutuksi. Miksi näin onkaan tapahtunut? Onko Don Quijotessa ollut aimo annos sellaista kirjallista alkuvoimaa, joka on vaikuttanut inspiroivasti jopa 2000-luvun kirjailijoihin?

Esimerkiksi Don Quijoten huumori näkyy selvästi Mika Waltarin, Veikko Huovisen tai 1800-luvun suurten maailmankertojien (Mark Twain, Charles Dickens, Victor Hugo) romaanitaiteessa.

Lappi-Seppälä on pukenut klassikkoromaanin nykysuomeksi tavalla, joka tekee kunniaa mestarikirjailijalle.

Kirjailija itse toteaa esipuheessaan, miten tuotetaan aikaa ja paikanvaihtoa kestävä mestariteos: ”Sinun tulee kirjoittaessasi vain pyrkiä jäljentämään mahdollisimman hyvin luontoa ja tosielämää: mitä tarkemmin pystyt niitä seuraamaan, sitä parempi on lopputulos.[–] Sinulla ei ole pienintäkään syytä kerjätä viisaita lausahduksia filosofeilta, opetuksia Pyhältä kirjalta, sepitelmiä runoilijoilta, todisteluja suurilta puhujilta tai ihmeitä pyhimyksiltä, vaan ainoastaan huolehtia siitä, että noudatat korutonta tyyliä ja viljelet merkityksellisiä, rehellisiä ja osuvia ilmauksia, niin että soinnukkaina ja kevytpoljentoisina soljuvat lauseet tuovat ajatuksesi esiin mahdollisimman selvinä ja voimakkaina niitä hämmentämättä tai hämärtämättä.”

Naisia esiintyy romaanissa selvästi harvemmin kuin miehiä. He ovat enemmän kerronnan kohteita kuin subjekteja. Pahassa maailmassaan Don Quijote pelkää eniten turvattomien naisten vuoksi, joita hän käy puolustamaan henkeen ja vereen. Tästä seuraavista hullunkurisista tilanteista ja seikkailuista koituu hänelle enemmän mustelmia ja muita harmeja kuin ilon ja ylpeyden aiheita. Näissä tilanteissa naisetkin nauravat hänelle, mutta sitähän ei vaeltava ritari kunnolla huomaa. Hänhän on tehnyt velvollisuutensa lähiympäristönsä naisia kohtaan.

Ritariromaanien parodia

Don Quijotessa idealismi ja realismi käyvät lakkaamatonta vuoropuhelua surullisen ritarin ja järkevän talonpojan keskusteluissa ja väittelyissä. Panzan realismin ja don Quijoten idealismin vastakkaisuus läpäisee suurromaanin välillä irvokkaina vastakkaisasetteluina, välillä kiivaina väittelyinä ja toisinaan hyväntahtoisina huumorinkukkina.

Don Quijote on taivaanrannanmaalarina vertaansa vailla. Toiset huomaavat hänet hulluksi tuota pikaa (vrt. Dostojevskin Idiootti). Vaeltava ritari pitää suu vaahdossa pitkiä puheita Sancho Panzalle ja muille lähimmäisilleen maailman pahuudesta ja ihmisten heikkouksista, joita vastaan hänen on käytävä rohkeasti ja itseään säästämättä.

Don Quijoten maailmassa valhe, petos ja paha tahto ovat saastuttaneet suoran ja vilpittömän puheen ja mielivallan laki on sumentanut tuomarien mielen. Siihen auttaa ainoastaan kirkasotsainen itsensä uhraaminen ja rohkea taistelu, joihin muut eivät halua lähteä.

Don Quijoten maailmassa valhe, petos ja paha tahto ovat saastuttaneet suoran ja vilpittömän puheen.

Cervantes on itse sanonut kirjoittaneensa Don Quijoten lähinnä aikansa ritariromaanien parodiaksi. Hän argumentoi ritariromaanien saavuttaneen valtaisaa suosiota tavallisen kansan keskuudessa; sitähän ei käynyt pönkittäminen. Kirjailijan mielestä ritariromaanien kirjallisuudenlaji seisoi niin hataralla pohjalla, että sen saattoi lyödä murskaksi ”kunnollisella”, alan kliseet ja traditiot kyseenalaistavalla teoksella. Don Quijoten tendenssi oli valmis.

Cervantes lähestyy halveksimiaan ritariromaaneja jopa itseironisesti sepittämällä itsensäkin ritariromaanien kirjoittajaksi, johon romaanikertoja viittaa Don Quijoten alkupuolella. Eräs romaanihenkilö väittää Cervantesia ystäväkseen, jolla on enemmän kokemusta rujoudesta kuin runoudesta. Don Quijote törmää useampaan kuin yhteen tarinoitsijaan, jotka ovat ”tarinankertojia Jumalan armosta”.

Kuningas Arthurin ja Pyöreän pöydän ritarikunnan legenda inspiroi häntä enemmän kuin mikään muu. Don Quijote –paran ajatukset pyörivät niin paljon ritariromaanien ympärillä, että teoksissa kerrotut taistelut, lumoukset, urotyöt ja lemmenseikkailut muovaavat jatkuvasti vaeltavan ritarin puheita ja tekoja.

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 18.9.2013.

 

Pyhyyden ja huumorin rinnakkaiselo

Avainsanat

C. S. Lewis, Erik Wahlström, huumori, literature article, religion

Siitä, miten hyvin huumori istuu kristillisiin seurakuntaympyröihin, on olemassa hämmästyttävän vastakkaisia näkemyksiä. Kielteisyydessään erittäin koskettavan esimerkin elämänilonsa ja huumorintajunsa kadottaneesta seurakuntayhteisöstä tarjoaa italialainen kirjailija Umberto Eco menestysromaanissaan Ruusun nimi (suom. 1985). Eco tuo esille keskiaikaisen pappiskokouksen kalmanhajuisen tunnelman, jota ei kevennetä edes tahattomalla leikinlaskulla. Vastakkaisia näkökulmia edustaa mm. helluntaipastori Toivo Haapalan kaksi kaskukirjaa, joissa seurakuntatyön ja –elämän koomiset tilanteet pääsevät havainnollisesti esille.

Tämän tästä romaanikirjailijat tulevat esille Jumala-aiheisten parodioiden eli ivamukaelmien kanssa. Kotimainen esimerkki tästä on Erik Wahlströmin syksyllä 2006 julkaisema romaani Jumala (Schildts). 

Suomenruotsalainen kirjailija käy romaanissaan läpi lähes kaikki Raamatun keskeiset tapahtumat pakinoivalla tyylillä. Wahlströmin mukaan Jumala oli maailman syntyessä nuori jumala, joka on maailmanhistorian aikana vanhentunut ja siirtynyt myöhemmin tietyllä tavalla sivuun maailmantapahtumista, kuin eläkkeelle.

Parodioivasta tyylistä huolimatta Jumalassa lähestytään Raamatun vuoropuheluja fundamentalistisesti. Tässä Wahlström poikkeaa ratkaisevasti sellaisista kirjailijoista, jotka ovat yrittäneet mielikuvituksellaan kirjoittaa Raamatun dialogeja parempaan uskoon, kuten esim. José Saramagosta ja Nikos Kazantzakisista.

Wahlströmin kirjoittajanote lienee ollut monelle uskovaiselle lukijalle liikaa. On syytä kuitenkin huomata, ettei kirjailija koettanut parantaa lukijan käsitystä kristinuskosta vaan hän kokeili kaikille tuttua ainesta hulvattoman mielikuvituksen tuotteena. Wahlström kuitenkin unohti erään tärkeän asian.

Jos englantilainen kirjailija C. S. Lewis olisi lukenut Wahlströmin kirjaa, hän olisi todennäköisesti sanonut, että suomalaiskirjailija oli onnistunut kuorimaan Jumalan pyhyyden pois inhimillistämällä tämän karikatyyriksi asti. Lewis lähestyi oikeastaan samaa asiaa 50 vuotta sitten kirjassaan Surprised by Joy (1955; suom. Ilon yllättämä 1986). Teos sisältää pitkän tekstijakson siitä, kuinka Lewis oivalsi yliluonnollisen ilon olemassaolon ja alkoi vakuuttua sen vuoksi Jumalastakin. Lewisin mukaan ilon täyttämä sydän ei tunne pelkoa vaan on sinut jumalallisen pyhyyden kanssa. Rakkaudelle löytyy näin hyvä kasvualusta. Näin ilo ja pyhyys esiintyvät rinnakkain eivätkä sulje toisiaan pois.

Lewisin ajatuksia seuraten iloisen vastakohdaksi ei määrity kuolemanvakava tai äärimmäisen pyhä, vaan surullinen. Pyhyys kantaa sylissään elämää, ei kuolemaa.

Jumalan olemassaolo ja pyhyys lyövät ratkaisevasti poskelle käsitystä maailman pohjattomasta synkkyydestä. Pimeyttä ei voi nähdä ilman selvää aistimusta valosta. Jumalallinen todellisuus loistaa useille ihmisille kuin valo pitkän tunnelin päässä tai tähti taivaalla. Joillekin tähdenlentomainen sädehtiminen on joillekin toisille auringonpaistetta.

Inhimillisten asioiden koomisuus ei johda muualle kuin nauruhermojen kutkutukseen. Se, mille nauramme, kertoo enemmän huumorintajustamme kuin uskonnollisuutemme asteesta.

Surun pedagoginen arvo on kyseenalainen myös seurakunnassa. Naurustakaan ei ole kuin hyvän opetuksen kyytipojaksi, mutta terapia-arvoa sillä on paljon enemmän. Siihen perustunee sananlasku naurusta ihmisiän pidentäjänä.

– – – – – – – – –  

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 43/2006 (25.10.2006).