Huonon itsetunnon kosmologiaa

Avainsanat

Petri Tamminen, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Petri Tamminen.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. 175 s.

”Heinäkuussa lopetin tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.”

Petri Tammisen (s. 1966)  Musta vyö on romaani tärkeästä aiheesta, huonosta itsetunnosta.

Ensin väläytetään isän ja pojan välistä läheisriippuvuutta. Minäkertojan isällä on ollut itseluottamusta kolmen miehen edestä. Kun vahva isä kuolee pois, viisikymppisen pojan on pakko pärjätä omillaan.

Kaikkihan joskus eksyvät – vai eksyvätkö?

ISÄN KUOLEMA käynnistää kivuliaan aikuistumisprosessin. Poika huomaa, ettei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseen. Itseluottamus on sitä, että luottaa toisiin.

Pelokas mies paljastuu Tammisen alter egoksi nimeltä Petri. Miehen kujanjuoksua seuraa sivusta Liisa-vaimo, kärsivällisyyden kävelevä ruumiillistuma.

Yllättävät olosuhteet piirittävät levottoman kulkijan monta kertaa surkuhupaisesti.

Mies muun muassa juuttuu sairaalahissiin poliisiparin kanssa. Toisinaan voi puhua eksymisestäkin, korosteisesti.

Kirjailija kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä.

MUSTA VYÖ ei ole tavanomainen lukuromaani. Tamminen kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä: havainnoista, tuntemuksista, päätelmistä.

Kaiken takana on miehen surullinen kyvyttömyys käyttäytyä oikein tai hyväksytysti. Hän ei osaa keskustella. Hän näyttelee kuuntelemista. Ja muut koettavat sopeutua.

Lopputulemana huonon itsetunnon kosmologi heittelee itsestään ja ympäristöstään sirpaleisia argumentteja. Kuinka paljon aisteihin vaikuttaakaan se, ettei arvosta itseään:

”Kaikki mitä toisillemme sanomme on asiayhteydestään irrotettua. Jopa omat ajatuksemme ovat asiayhteydestään irrotettuja. Asiayhteydet ovat koossa ja kasassa vain maailmankaikkeuden kokoluokassa. Mutta maailmankaikkeus laajenee.”

Kaikenlaisia hylkiöitä

Avainsanat

book review, J. P. Koskinen, Kantaja, Kari Hotakainen, Kuinka sydän pysäytetään, Meriromaani, Petri Tamminen, suomalainen kaunokirjallisuus, Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla

Olen poiminut tähän tekstiin kevään 2015 kotimaisista kaunokirjoista neljä huippuromaania. Jokaisessa kirjassa tietynlaiset hylkiöhenkilöt etsivät jotain itsestään, toisista, ympäristöstä, historiasta tms. 

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY 2015. 350 s.

Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto 2015. 140 s.

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. 142 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla. Paasilinna 2015. 239 s.

J.P. Koskisen (s. 1968) maaliskuussa ilmestynyt uutuusromaani kertoo talvisodan varjoon jäävän sukutarinan. Päähenkilön vänrikki Juho Kivilaakson isä on lähtenyt 1918 puna-armeijan upseeriksi Neuvostoliittoon ja hylännyt suomalaisen perheensä.  Hylkiöperheen osa on rauhan aikana vankileirillä, talvisodan aikana etulinjan läheisyydessä Hyrsylässä.

Kivilaakson oma sotilasura kääntyy jo kadettikoulussa 1920-luvulla outoon suuntaan, kun itse Mannerheim tempaa hänet mukaan kansainväliseen vakoojapeliin. Vänrikki reissaa vuosikausia Saksassa, Neuvostoliitossa ja Ruotsissa tavaten vakoojia ja diplomaatteja, jalona pyrkimyksenä torpedoida vääjäämättömältä näyttävä yhteenotto Neuvostoliiton kanssa. Kivilaakso tekee vakoojapuuhillaan ison summan rahaa ja rakentaa suhteen elämänsä naiseen, kunnes talvisota syttyy ja kaikki vaivalla rakennettu kaatuu rytisten.

Sotaromaanin ravistelevat taistelujaksot sijoittuvat lähinnä Kollaanjoelle, jossa Kivilaakso tappelee venäläisiä vastaan itsensä Marokon Kauhun Aarne Juutilaisen ja tarkka-ampuja Simo Häyhän kanssa. Sitten Kivilaakso näkee Kollaalla isänsä rintaman toisella puolella ja sotaromaaniin aukeaa uusi taso, jälleen kerran.

Muinaisten kreikkalaisten urhea taistelu Thermopylaissa sekä ristiriitainen suhde vakoojapojan ja neuvostoupseeri-isän välillä nousevat romaanikerronnan johtomotiiveiksi. Rakkaus ja luottamus toiseen ihmiseen osoittavat haavoittuvuutensa kerran jos toisenkin.

J.P. Koskisen ura on ollut loivaa nousukiitoa kohti suomalaisen kirjallisuuden tähtitaivasta. Edellinen romaani Ystäväni Rasputin (2013) ylsi jo Finlandia-ehdokkaaksi. Uskon jännittävän uutuusromaaninkin voivan kilpailla tulevana syksynä kyseisestä huomionosoituksesta, niin tyylipuhtaasti ja koukuttavasti kertoja pukee mielikuvituksellisen tarinan kuosiinsa.

Kuoleman piirittämät

Kari Hotakaisen (s. 1957) pienoisromaani Kantaja ilmestyi Kirjan ja ruusun päivän 2015 ruusukirjaksi. Teoreettisen filosofian maisteri Timo Kallio lähtee parempien töiden puutteessa kantohommiin läheiselle hautausmaalle. Rakkaus nuoruudenrakastettuun syttyy vainajien läheisyydessä uuteen roihuun. Säkenöivä kerronta tuottaa happyendin, kun muistokirjoituksia väsäävä päähenkilö onnistuu tekemään itsestään elämänsä subjektin.

Petri Tammisen (s. 1966) kymmenes kaunokirja on hirtehinen kertomus kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnasta. Askaislainen merimies onnistuu ironisesti saamaan purjelaivan jos toisenkin merten syvyyksiin ja epäonnistuu monessa muussakin projektissa. Tammisen minimalistinen tyyli hakee kypsyydessä vertaistaan. Hyväntahtoinen kertoja uskoo ihmisyyteen ja ilonhetkiin, vaikka synkkä kohtalo piirittäisi koko ihmisiän.

Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani on merkillinen kertomus nuoresta Johanneksesta, jonka ystävä Antti päättää tehdä murhan. Kohteena on romaanin pahis Sandvall, joka on aikoinaan surmannut Johanneksen nuoruudenrakastetun. Älykkäästi sommitellun pienoisromaanin kertoja surffaa Johanneksen kauniiden muistojen, yllättävien nykyhetkien ja ahdistavien unikuvien välillä toisinaan pienoiseen sekavuuteen saakka.

– – – – – – – –

Arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä 12.6.2015.

Etsivät löytävät

Avainsanat

book review, Juha Seppälä, Mr. Smith, Petri Tamminen, Rikosromaani, Taavi Soininvaara, Valkoinen kääpiö

Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012.

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö. Otava 2012.

Petri Tamminen: Rikosromaani. Otava 2012.

Porilaisen Juha Seppälän (s. 1956) uutuusromaani Mr. Smith on kirjailijan 23. kaunokirjallinen teos. Kyseessä on suurella tunteella kirjoitettu veijariromaani, joka yhdistelee uutta todellisuutta vanhaan ja kaikkien tuntemaan historiaan.

Romaanin päähenkilö Mr. Smith on arvoituksellinen hahmo, joka kulkee ajasta ja paikasta toiseen ihmeellisesti. Hän on maailmanparantajien kellokas, joka pystyy ratkomaan ongelman jos toisenkin.

Kaikki alkaa Pietarista 1891 ja päättyy nyky-Suomeen. Matkalla kertoja esittelee neljä päähenkilöä, joiden elämänpolut risteävät. Fiktiivinen kirjailija ja Seppälän mahdollinen alter ego Erkka Torro muotoilee todennäköisesti kirjailijan oman kirjallisuuskäsityksen ytimen:

”Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

Uusi Seppälä on kohtuullisen vaikeatajuinen kuten aina. Ajatukset monesti sinkoilevat tajunnanvirtamaiseksi sekamelskaksi, jonka seuraaminen käy työstä. Kerronnasta erottuu väläyksiä muun muassa yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksista kansalaisvaltion nousuun ja tuhoon.

Joidenkin mielestä Seppälän piti voittaa Finlandia-palkinto romaanillaan Paholaisen haarukka (2008). Tietyssä mielessä Mr. Smith on jatkoa loistavalle Finlandia-ehdokkaalle. Molempien teosten kerronnassa näkyy pitkään kirjoittaneen proosamestarin kynänjälki.

Dekkarisarjan päätös

Taavi Soininvaaran (s. 1966) uutuusdekkari Valkoinen kääpiö päättää Leo Karasta kertovan 4-osaisen romaanisarjan. Sarjan edelliset osat ovat Kriittinen tiheys (2009), Pakonopeus (2010) ja Punainen jättiläinen (2011). Soininvaaran dekkarisarjan keskiössä ovat kansainvälinen asekauppa sekä laajalle yhteiskunnan rattaisiin levinnyt korruptio.

Soininvaaran maailmanluokan trillerit vetävät vertoja esimerkiksi Ilkka Remeksen menestysteoksille tai amerikkalaisille teknotrilleristeille (esim. Tom Clancy, Larry Bond, Michael Crichton). Soininvaaran eduksi täytyy laskea valtava taustatyö ja melkoisen henkilökaartin kuljettaminen romaanista toiseen.

Uutuudessa asianajaja Kati Soisalon vuosia kestänyt taistelu Vilma-tyttärensä puolesta päättyy katkeransuloisesti ja Leo Kara pääsee vanhempiensa todellisen taustan jäljille. Karan ja Soisalon henkilökohtaisten kujanjuoksujen lisäksi seurataan valtiomiesten ja huippupoliitikkojen likaista peliä, jossa pelinappuloina käytetään miljardiomaisuuksia, aseita ja lapsiorjia. Vihoviimeiseksi pelialustaksi paljastuu avaruus, jonka hallintaan pyritään keinoja kaihtamatta.

Venäläisten pyörittämän Mundus Novus –rikollisjärjestön matkassa unohtuvat normaalit ihmisolot ja –lait. Kyyninen kertoja kohtelee hyytävällä tavalla lähes kaikkia rikollisjärjestön jäseniä ja asiamiehiä.

Onnettomat miehet

Jos Juha Seppälän päähenkilö kykenee ratkomaan lähes kaikenlaisia ongelmia, Petri Tammisen (s. 1966) uutuusteoksesta Rikosromaani löytyy tälle täydellinen vastakohta. Hermann Ångström on tihutöiden mestari, joka häiriköinnillään pilaa monelta päivän eri puolilla Helsinkiä ja myös muualla.

Ångströmin vastapoolina on komisario Usko Vehmas eli poliisi, joka on päättänyt keinoja kaihtamatta saada suomalaisia terrorisoivan ankeuttajan kiinni. Lisäpontimena ovat turnausväsymys ja poliisintyön varjopuolet:

”Vehmas oli kyllästynyt rikoksiin. Niiden lumous oli hänestä ansiotonta. Kiinnostavalta hänestä tuntui enää se, millaista kinttupolkua pitkin kulloinenkin kuulusteltava oli kamarille päätynyt. Useimmista tuon polun vaistosi niin kuin joskus jo sadan metrin päästä näkee, että tuo tyyppi pummaa tupakkaa. Mutta Åangströmistä Vehmas ei saanut otetta.”

Rikosromaani on kertomus onnettomista yöihmisistä ja heidän pimeistä puolistaan ja teoistaan. Kertoja on näille armelias ja ymmärtäväinen: päiväihmisen pitää hosua ja höpöttää, mutta yöihminen voi antaa itselleen anteeksi.

Kertoja elää sympaattisesti henkilöiden mukana lokakuusta seuraavaan kesäkuuhun. Esimerkiksi Vehmas näyttäytyy ikääntyneenä, onnettomana yksinäisenä sutena, jolle juhlapyhät ovat ankea masennusloukku.

Tammisen yhdeksäs kaunokirja säväyttää filosofisena lukuromaanina. Kerronta on tälläkin kertaa verraten lakonista ja tiivistä, kieli värikästä ja jopa kohtikäyvää. Kertomuksesta löytyy aimo annos sellaista tenhoa, jonka myötä Rikosromaanista kehittyy humoristisen rikossadun sijasta ajatuksia herättävä henkilökuva ja erittely rajojen rikkomisen ja onnellisuuden pelisäännöistä.

– – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Opettaja-lehdessä 30.11.2012.