Tavallisuus haastaa legendan

Avainsanat

book review, J. P. Pulkkinen, novellit, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Pulkkinen: Minä, Laura ja Cary Grant. Kertomuksia kuuluisuuden varjoista. Teos 2006. 149 s.

”Ihmisessä taistelee kaksi voimaa: halu pysyä tuntemattomana ja halu tulla kuuluisaksi. Kuka meistä löytää tien? Kuka meistä on sanomaan, että tie on väärä, jos se vie perille?

J. P. Pulkkisen (s. 1959) toisessa kaunokirjallisessa teoksessa erilaiset novellihenkilöt tekevät tutkimusmatkoja kuuluisuuden äärelle ja tuolle puolen. Helsinkiläisen kulttuuritoimittajan esikoisromaani Ohi liitävä enkeli ilmestyi 2004.

Minä, Laura ja Cary Grant –kokoelmassa kuuluisuus kiehtoo mutta tuo mukanaan yllättäviä kysymyksiä. Opiskelijapoika arastelee tehdä freelance-haastattelua kulttirunoilijoista, jotka pistävät tappeluksi runoillan päätteeksi. Lastaan etsivä perheenisä törmää kotileipuriin, joka on tehnyt pullaa kolmelle presidentille.

Yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta eikä korkeammasta ajattelusta. Korea pinta ei kerro paljon syvyydestä. Mies herää öisin huutoonsa eikä tiedä syytä painajaisiinsa. Toisaalla tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on ollut kutsusta suomalaisen julkisuuden tärkeimmässä tihentymässä eli Linnan juhlissa.

Kirjailija havainnollistaa avausnovellissaan hienosti legendan ytimen. Kahdeksankymppinen argentiinalainen muusikko siemailee konjakkia kantakuppilassaan itsetietoisena. Miljoonien haave on hänelle totta: kuppilan muut ihmiset kohtelevat häntä suurmiehenä pitkän elämäntyön hedelmänä. Amputoitu vasen käsi vahvistaa legendaarisuutta.

Pulkkisen maapallo on pieni novellihenkilöiden asua. Kansainväliset tuulet puhaltavat muutenkin voimakkaina. Kokoelma alkaa Buenos Airesissa, loikkaa sitten Pariisiin ja saapuu viimein koti-Suomeen, jossa tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Nimikkonovellissa novellikertoja analysoi parisuhteensa kipupisteitä häämatkallaan kreikkalaisen satamakaupungin venelaiturilla. Kokoelman loppupuolella poiketaan Krakovassa, jossa naissuomentaja tapaa ihailemansa puolalaiskirjailijan.

Pulkkinen kuvaa henkilöitään verraten nopeasti. Pitkän linjan toimittajan selväkieliset novellit aukeavat nautittavan vaivattomasti. Myös monipuoliset kielikuvat toimivat ilman kömmähdyksiä.

Romanssi ja uskottomuus ovat Pulkkiselle tärkeitä kuvauskohteita. Intohimo saattaa kävellä kadulla yllättäen vastaan mutta pysyä kaukana aviovuoteesta. Sujuvan pintatason alla puhuttelevat jopa ravistelevalla otteella kirjailijan sanomat kestävien perhearvojen ja vuosikymmenien mittaisen rakkauden puolesta.

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Parnassossa.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Mainokset

Kaarlo Bergbom novellikirjailijana

Avainsanat

Helmivyö, Kaarlo Bergbom, novellit, Paavo Cajander, Satakunnan Kansa, suomalainen teatteri

Kaarlo Bergbom: Aarnihauta ja muita kertomuksia. Kustantamo Helmivyö 2017. 132 s.

Kaarlo Bergbom (1843–1906) tunnetaan suomenkielisen teatterin perustajana, teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijana. Bergbom teki myös pienen määrän lyhytproosaa 1860-luvulla. Turussa tuotettu pienkustanne Aarnihauta ja muita kertomuksia kokoaa Bergbomin nuoruuden novellit yhteen ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen.

Kertomukset ovat aikaisemmin ilmestyneet Paavo Cajanderin toimittamina vuonna 1906. Kirjan toimittanut ja kustantanut turkulainen kirjailija Juri Nummelin on käyttänyt teoksessaan Cajanderin editoimia versioita.

Suomalaisen teatterin suurmieheksi kovalla työllä noussut Bergbom haaveili kirjailijan urasta, mutta jäi siinä puolitiehen teatterin vietyä lopulta kaiken ajan. Bergbomin novellit osoittavat, että hänessä olisi ollut ainesta Juhani Ahon kaltaiseksi ammattikirjailijaksi. Kerronta on ilmavaa, selväkielistä, voimakasta ja tyylitajuista.

Teos sisältää novellit ”Belsazarin pidot”, ”Julian”, ”Aarnihauta” ja ”Sydämiä ihmisteelmässä”. Ensin mainittu tarina on vanhin teksti ja ilmestyi vuonna 1864 Pohjalaisen osakunnan vuosikirjassa. Muutamaa ylimääräistä henkilöä lukuun ottamatta raamatullinen tarina kulkee Vanhan testamentin viitoittamia polkuja pitkin.

Bergbom julkaisi muut kolme novellia Kirjallisessa Kuukauslehdessä, jonka hän oli perustanut vuonna 1865 J. W. Calamniuksen, Jaakko Forsmanin ja Frithiof Peranderin kanssa. ”Julian” (1867) on dostojevskimäinen tutkielma äidittömän miehen alamäestä, joka alkaa kovasydämisen isän varjosta lapsuudenkodista.

Isänsä käskystä Julian hylkää rakastettunsa Magdaleenan, joka avioituu Julianin veljen kanssa ja muuttaa veljesten lapsuudenkotiin. Kolmiodraama saa onnettoman lopun kuin Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä (1774).

Kokoelman nimikkonovelli ”Aarnihauta” (1868) on vanhasta rosvosta kertova kasvatuskertomus, joka päättyy kauniisti, rikosteemastaan huolimatta. Kokoelman päättävä ”Sydämmiä ihmistelmeessä” (1869) on lyhyt kertomus nuoresta miehestä sotilasyksikön juhlissa, jossa kauniin naisen tanssiesitys vie kaikkien huomion.

Bergbomin novellit sisältävät värikkäitä tunnelmia Raamatun ajoilta ja ihmistä tutkivia psykologisia kertomuksia. Kertomusten kieli on havainnollista, henkilökuvaus syvällistä ja katsantokannat laajoja kuin maailmaa paljon nähneellä kosmopoliitilla.

Mikroskooppiset mestariteokset

Avainsanat

book review, Ilona Nykyri, modernismi, novellit, Robert Walser

Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia. Suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri. Teos 2012. 249 s.

Robert Walserin (1878–1956) valittujen novellien ilmestyminen suomeksi 2012 oli kulttuuriteko. Maailmanmaineeseen nousseen sveitsiläiskirjailijan kokonaisia teoksia ei ollut aiemmin suomennettu lainkaan.  Suomentaja Ilona Nykyrin kokoaman valikoiman alkuperäistekstit ovat ilmestyneet Sveitsissä ja Saksassa 1904–1932. Oululainen Nykyri on myöhemmin suomentanut Walserin romaanin Konttoristi (1908; suom. 2016).

Walser on 1900-luvun alkupuolen saksankielisistä modernisteista omaperäisimmästä päästä. Kuvaavasti Walserin kirjallinen maine vakiintui kuitenkin vasta 1960-luvulla kirjailijan kuoleman jälkeen. Walserin ihailijoita ovat olleet muun muassa Franz Kafka, J. M. Coetzee ja Hermann Hesse. Hänen tuotantonsa syntyi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä, mutta sittemmin ura tyssäsi vakavaan mielisairauteen. Hän lopetti kirjoittamisen 54-vuotiaana. Tuotanto käsitti yhdeksän romaania ja lukemattomia novelleja.

Kävelyretki ja muita kertomuksia antaa hyvän kuvan Walserista novellikirjailijana. Kokoelma sisältää 41 tekstiä. Nimikkonovelli ”Kävelyretki” (1917) on kokoelman pisin, yli 60-sivuinen, lyhimmät kirjoitukset ovat vajaan kahden sivun mittaisia. Tekstit eivät ole kovin helppolukuisia. Niissä näyttävät korostuvat näennäisesti tuulesta temmatut aiheet, aukkoiset henkilökuvat sekä epäsovinnaiset kirjalliset elementit ja loppuratkaisut. Saksankielisen modernismin esille nostamat eksistentiaaliset kysymykset ja pelottavat uhkakuvat saavat Walserin kertomuksissa esikuvansa.

Osa kertomuksista on tarkoituksellisen ilkamoivia ja hauskoja. Esimerkiksi ”Housut”-novellissa (1911) kertoja virittelee naisten housumuotiin miehen näkökulmasta näkökulmia, jotka saattoivat sata vuotta sitten herättää monessa lukijassa vastenmielisyyttä. Walser osoittaa arjen yksityiskohtien takana olevia kokonaisuuksia: pienen, juuri havaittavan detaljin takaa näyttää löytyvän kokonaisia merkitysten maailmoja.

Joissakin novelleissa nousevat pääosaan metakirjalliset aiheet. Tällöin kirjailijan ironialla ei ole määrää. Näkyvimmin asia on esillä ”Kirjailijoita”-novellissa (1917), jossa pohditaan kirjailijoiden elämäntapaa erityispiirteineen. Ihmisen mielikuvitus on soma ja hurmaava luomus, joka saattaa tehdä kantajansa onnelliseksi. Klassikoiden kuuluu pölyttyä, jotta niiden päältä voidaan pyyhkiä jotain pois erityisen soveliaan tilanteen koittaessa.

Ilona Nykyrin ansiokas suomennos on sujuva, selväkielinen, tiivis ja havainnollinen. Walserin monipolviset virkkeet ja monitasoiset ajatuskehitelmät saivat Nykyristä herkän tulkkinsa. Suomentajan hiotusta ilmaisusta ei löydy lapsuksia eikä kielivirheitä.

Kävelyretken suomennos oli Mikael Agricola -suomennospalkintoehdokkaana 2013, ilman voittoa. Ilona Nykyri pokkasi palkinnon seuraavana vuonna suomennettuaan Hans Falladan romaanin Yksin Berliinissä.

Koululaisten maailmaa edestä ja takaa

Avainsanat

koulu, novellit, nuortenkirja, Salla Simukka, suomalainen kaunokirjallisuus

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 s.

Sekä Karo Hämäläinen (s. 1976) että Salla Simukka (s. 1981) ovat ansioituneet aikaisemmin nuortenkirjailijoina. Kirjailijoiden yhteinen novellikokoelma Luokkakuva (2009) sisältää 16 tarinaa tavallisista ja erilaisista nuorista.

Kokoelman aihepiiri vaihtelee laajalla skaalalla. Koulumiljöö on kuitenkin Hämäläisen ja Simukan tarinoissa ylitse muiden. Lähes kaikissa tarinoissa kouluun viitataan jollakin tasolla, joko suoranaisena tapahtumapaikkana tai jokapäiväisenä reunaehtona. Myös opettajia tulee vastaan silloin tällöin.

Nimikkonovellissa luokallinen oppilaita kokoontuu opettajansa johdolla kuvaukseen kameran eteen. Ennen räpsäisyä jollakin on voimakas pissahätä, toinen taas tähyää mielitiettynsä perään, kolmas häiritsee muiden keskittymistä jäätelönsyönnillä, neljäs uneksii samalla tulevista mallintöistä. Epäonnistumisen pelko sävyttää jollakin tavalla lähes kaikkien oppilaiden mieltä:

”Oli tasan niin mun tuuria, että kalakeittolautanen kaatui mun päälle just luokkakuvauspäivänä. Onneks kouluruoka on sen verran haaleeta, että reidet ei palaneet, mutta mekkoon tuli ruma, märkä läikkä.”

Toisessa novellissa nuori tyttö käsittelee hahmotonta suruaan käymällä toisten ihmisten hautajaisissa. Kolmannessa kertomuksessa Madonnan konserttilippuja mielivä nuori soittaa lippupalvelun sijasta toisen nuoren puhelimeen. ”Turhan” puhelun päätteeksi sovitaan treffit.

Laittomia suunnitelmia

Kärjistyneet lähtökohdat ovat Luokkakuvassa tärkeitä. Eräässä novellissa pelihimoinen miesopettaja yhtäältä puhuu oppilailleen moraalin merkityksestä ja toisaalta varastaa ovelasti oppilaiden kolikoita rahoittaakseen niillä hedelmäpeleillä pelaamisensa.

Kokoelman kiintoisammaksi tarinaksi osoittautuu ”Suunnitelma A”, jonka alussa poika ihastuu koulussa tyttöön, joka sattuu seurustelemaan toisen pojan kanssa. Novellikertoja päättää kylmästi jättää oman tyttöystävänsä, pelata toisen pojan paitsioon mustasukkaisuuden avulla ja käydä mielitietyn kanssa tielle onnen hurmioon. Kuinka sitten lopulta käykään, onnistuu yllättämään ällikällä.

Hämäläisen ja Simukan nuorisonovellit ovat tyylikkäästi sommiteltuja ja havainnollisia. Jouheva kieli täydentää ytimekästä tarinointia.

Varsinkin koulunovellien henkevät tuulahdukset luokkaympäristöistä tekevät vaikutuksen. Nuorekkaat lähtökohdat ja realistishenkiset katsantokannat tekevät kokoelmasta kiintoisan lukemiston muillekin kuin nuorille lukijoille.

Parisuhderallin erikoiskokeita

Avainsanat

book review, novellit, Sari Malkamäki, suomalainen kaunokirjallisuus

Kuva: Touko Yrttimaa

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita. Otava 2011. 190 s.

Sari Malkamäen (s. 1962) yhdestoista kaunokirja on kymmenen novellin kokoelma avioliitosta ja sen sivuvaikutuksista.

Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita sisältää vilkkaan parisuhderallin erikoiskokeita, joissa raaka ja ruma haastavat myytin onnellisesta avioliitosta. Feminiinishenkisissä aviokriisitarinoissa parisuhteen arkeen sekoittuu työelämän haasteiden lisäksi muun muassa värikkäitä riitoja, uskottomuutta, etääntymisen tunteita ja keskenmenoja.

Helsinkiläiskirjailija on kaivanut esiin aviovaimon kammottavimpia kipupisteitä. Esimerkiksi ”Rinta”-novellissa naishenkilö löytää rinnastaan kovan kyhmyn. Vaikka patti paljastuu myöhemmin hyvälaatuiseksi kystaksi, novellihenkilön elämä on sekaisin pitkän aikaa.

Joidenkin novellien kertojina esiintyy myös miehiä. ”Informaatiokatkos”-novellissa mies lähettää rakastajattarelleen tapaamisviestin – ja kohtaa treffipaikalla tämän aviomiehen sekavassa mielentilassa.

Kirjailija kuvaa tukevan asiantuntevalla ja syvällisellä kirjoitusotteella avioliiton solmukohtia. Kerronnallisesti Malkamäen novellit eivät kovin kauniita. Esimerkiksi tammikuussa 2011 suomennettu japanilaisen Kazuo Ishiguron novellikokoelma Yösoittoja onnistuu havainnollistamaan Malkamäkeä herkemmin avioliiton haikeutta ja muita myönteisiä aspekteja.

 

Outi Alm – Tyylikkäitä novelleja ankeista oloista

Avainsanat

book review, novellit, Outi Alm

Kuva: Eeva Hakalisto

Outi Alm: Suhteettomia tiloja. Gummerus 2009.

Imatralaissyntyisen ja hoitotyötä pitkään tehneen Outi Almin (s. 1963) kuudes kaunokirjallinen teos Suhteettomia tiloja on kertomuskokoelma, jonka 12 tarinaa kietovat novellihenkilöitä karmeisiin ja kauhistuttaviin elämänkohtaloihin tai olosuhteisiin.

Velkakierteessä oleva nuoripari tekee kellaristaan alivuokralaisasunnon alkoholistille, jotta saisi lisärahaa velkojen maksuun. Toisessa kertomuksessa tehokkuusajattelu lyö poskelle uranaista. Hän joutuu kohtaamaan työpaikallaan jatkuvan rationalisoinnin haittoja ja menee päivästä toiseen piristeiden voimalla.

Kokoelman avaavassa kertomuksessa entiseen kanalaan perustetaan uuden ajan vanhainkoti. Siellä vanhuksia pidetään eläinten tavoin kuuden neliömetrin häkeissä, joiden kalusteina ovat muovituoli ja pöytä. Novellin lopussa idean keksinyt mies joutuu itse lukituksi häkkiin ja nukkumaan siellä yön yli:

”Istuin nalkissa, enkä päässyt pois. Huutaminen ei auttaisi, lähitienoilla ei liikkuisi ketään. Yhteyttä valvomoon ei ollut vielä otettu käyttöön. Oli vain odotettava, että armon rouva palaisi ja tulisi avaamaan ovet.”

Eräässä kertomuksessa sokea mies odottaa tilaamaansa taksia mutta joutuu ystävälliseltä vaikuttavan ohikulkijan kidnappaamaksi. Mies viedään julmien ja raakojen rikollisten luokse, mutta sieppaaja pelastaa miehen hengen ja vie lopulta takaisin tuttuihin ympyröihin. Novellin karmeaa mafiatunnelmaa korostaa äänien, hajujen ja makujen maailma, jota sokea henkilö havainnoi näkyjen sijasta.

Aiheeltaan kokoelman rankin lienee novelli, jossa lähitulevaisuuden naiset ovat ajautuneet tekemisiin seksuaalisen joukkoaddiktion kanssa. Iäkkäille naisille myydään apteekissa orgasmipillereitä, joita käyttämällä kadonnut sukupuolinen halu herää uudelleen.

Novellin naisille on omia ilotaloja, joissa viriilit nuorukaiset tarjoavat seksuaalipalvelujaan. Yllättävintä novellissa on vääristynyt muotiajattelu, johon novellikertoja alistaa naishenkilöt. Ilotalot ovat novellissa ”normaaleja” paikkoja, joissa naiset käyvät jopa joukolla. Tyydytyksentarpeen kasvua harva lähtee kyseenalaistamaan.

“Karhunpesä”-novellissa tohtoritasoiset henkilöt joutuvat työnantajan painostuksesta erilaisille kursseille, jossa pohditaan muun muassa elämän tarkoitusta. Yhdellä kurssilla rakennetaan itse ruumisarkku, jossa maataan tuntikausia miettien elämän pohjimmaista luonnetta ilman kouluttajan ohjausta:

”Olin oppinut, että kun koulussa puhuttiin oman oivalluksen tärkeydestä, se yleensä tarkoitti sitä, että keksi saman, minkä opettaja jo tiesi. Jos oivalsi jotakin erilaista, oli ymmärtänyt jotakin väärin. Ja riskin vähentämiseksi opettaja antoi vihjeitä siitä, mihin lopputulokseen olisi soveliasta päästä.”

Rakkauden puolesta

Porvoossa tällä hetkellä asuvan Outi Almin novellit ovat tyylikkäitä, taidokkaasti rakennettuja ja jännittäviäkin. Useimmat kertomuksista ovat kuin romaanin alkioita, joita voisi laajentaa 200-sivuisiksi proosateoksiksi. Alm on tähän mennessä tuottanut kolme novellikokoelmaa ja kolme romaania.

Suhteettomien tilojen Suomessa elämä on ahdistavaa taistelua ankaria kohtalonvoimia vastaan. Kertomukset aukeavat edetessään kauniisti kuin kukat paljastaen sen raadollisen todellisuuden, jossa kukin novellihenkilöistä ottaa vuorollaan arjen vastaan.

Esimerkiksi “Kissa”-novellissa kaksi teini-ikäistä lasta koettaa selviytyä ilman vanhempia alamaailman hallitsemilla kaduilla. Ulospääsyä ankeudesta ei näy, paitsi novellin lopussa, jossa luonnon kauneus lyö poskelle elämän rujoja puolia.

Kirjailija rakentaa lasten välille ihmissuhdekuvion, jonka syvyys ja konkreettisuus luovat tehokkaan kontrastin ulkoisten olojen pimeydelle. Tässä tavallaan astuu esille Almin novellikertojan idealismi: rakkaus kantaa elämää myös ankeina aikoina.

Käsittelytavoiltaan Outi Almin kokoelma muistuttaa melkoisesti Taavi Soininvaaran (s. 1966) loistavaa rikostarinakokoelmaa Rikollisen kaunis (2008), jonka karheat tarinat kertovat tyylikkäästi aiheutetusta kuolemasta ja sen johdannaisista. Siinä missä dekkaristi Soininvaara lähtee lopulta kalastamaan lisäpotkua kansainvälisiltä ulapoilta ja miljöiltä, Alm ammentaa lisäenergiansa maagisista kuvaustavoista ja tulevaisuudenkuvista.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.6.2009.