Onko työn luonne muuttunut toisenlaiseksi viime vuosien aikana? Onko taloudellisten arvojen seuraaminen alkanut muistuttaa Vanhasta testamentista tuttua kultaisen vasikan palvontaa? Mitä voitetaan keskinäisellä kilpailulla suomalaisilla työpaikoilla? Entä onko kirkoilla jotain annettavaa työkeskusteluun?
Miksi työilmapiiri usein pingottuu heikoimman lenkin ulosäänestykseksi? Vuonna 2004 tutkimukset avasivat näköaloja suomalaiseen ahdistukseen työpaikoilla. Kaiken taustalla näytti olevan problemaattinen suhde rahaan, joka on alkanut näytellä liian isoa roolia eri yritysten ja julkisen sektorin päätöksenteossa.
”Koskaan ei esine, joka saa kiittää arvostaan ainoastaan välittäjäluonnettaan, vaihdettavuuttaan määrätyiksi arvoiksi, ole kasvanut käytännöllistä tajuntaa kokonaan täyttäväksi psykologiseksi arvon ehdottomuudeksi niin perusteellisesti ja häikäilemättömästi.” Näin totesi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala (s. 1957) lainaten Georg Simmelin ajatusta 100 vuoden takaa.
Psykohistorioitsijana tunnettu Siltala on tutkinut vuosia suomalaista ahdistusta. Hän julkaisi aiheestaan 1990-luvulla kolme teosta: Suomalainen ahdistus (1992), Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen äidin pojat (1999).
Siltalan tutkimuksessa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) tehtiin selkoa suomalaisen työkulttuurin muutoksesta 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Professori oli päätynyt tutkimuksissaan hyvin synkkiin näkymiin: työpaikoilla vaadittiin monesti liian suurta sitoutumista työhön ja perheen uhraamista työn vuoksi.
Siltalan aineistona olivat jo tehtyjen tutkimusten lisäksi 80 henkilöhaastattelua sekä 15 vuoden otanta Helsingin Sanomien yleisönosasto- ja työelämäkirjoituksista. Hänen mukaansa työn hallintaan liittyvät ongelmat olivat alkaneet korostua entistä enemmän. Professorin mielestä työn hallinnan menetys saattoi enteillä aktiivisen kansalaisuuden ja henkisen autonomian loppua yhteiskunnassamme.
”Ristiriitaan päädytään nykyisessä markkinatilanteessa, jossa yritykset eivät voi levätä eilisillä meriiteillään ja ovat muuttuneet lyhytmuistisiksi myös työntekijöidensä suhteen. Uhrautumista ei enää välttämättä palkita turvallisuudella”, Siltala kirjoitti.
Juuri turvallisuus on arvo, jonka Siltala mainitsee toistuvasti nykysuomalaisen tajuntaa avaavaksi keskiöksi. Joku perustaa turvallisuudentunteensa loppuun asti maksettuun omistusasuntoon, toisella vakituinen työpaikka ajaa samaa asiaa.
Mistä turva löytyisi?
Omistusasuntoon liittyvästä turvallisuussidonnaisuudesta mainitsen esimerkkinä Kari Hotakaisen Finlandialla palkitun romaanin Juoksuhaudantie (2002). Romaanin päähenkilö Matti Virtanen päättää hankkia omakotitalon millä hinnalla hyvänsä yhtäältä saadakseen elämälleen tarkoituksen ja toisaalta voittaakseen läheisensä puolelleen. Vähitellen romaanihenkilö tajuaa omat rajansa sekä asuntomarkkinoiden raadollisuuden. Hän ei voikaan maksaa elämänsä asunnosta aivan mitä hintaa tahansa, eikä kunnon asunto takaa kenellekään menestystä tärkeissä ihmissuhteissa.
Juha Siltalan mukaan tulevaisuuden pelko yritetään kukistaa rahan avulla: elottomuus voitetaan kuluttamalla ja tulevaisuuden epävakaisuus säästämällä. Tutkija toteaa, että rahasta on kasvanut monelle jumalan korvike:
”Raha ei siedä rinnallaan muita jumalia vaan valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijöiden työssäjaksamiselle. Epäjumalan ja elävän Jumalan erottaa teologien mukaan se, tuhoaako palvottu palvojansa vai johtaako heidät vapauteen.”
Työkulttuuriamme vääristää Siltalan mukaan uskontoon verrattava sekulaari uskomusjärjestelmä, jossa rahaa palvotaan sokeasti. Tutkija toteaa, että rahan ikuistaminen vaihtovälineestä arvoltaan pysyväksi muistuttaa kultaisen vasikan palvontaa.
Sairaalloinen työnteko
”Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle vaarallisena.” Näin raflaavasti totesi työterveyslääkärinä vuodesta 1991 toiminut Juhani Seppänen kirjassaan Hullu työtä tekee (Otava 2004). Seppäsen ajatukset kulkevat monessa asiassa samaa rataa Siltalan kanssa: ihmiset tekevät aivan liikaa töitä rasittaen itseään yli kohtuuden.
Seppänen tulkitsi työkulttuuriamme protestanttisen työmoraalin perintönä. Protestanttisen työetiikan synnyttämä velvollisuudentunne oli Seppäsen mukaan lähinnä yhteisen välttämättömyyden kokemista. Jokaisen on syytä tehdä työpaikallaan osuutensa hyppäämättä muiden matkaan vapaamatkustajaksi.
Kaikkein konkreettisimmin työn vaatimukset kärjistyvät Seppäsen mukaan lasten kautta tarkasteltuina. Lastensa tarpeet etusijalle asettava työntekijä saattaa saada työyhteisössään osakseen jopa ylenkatsetta. ”Aviopuolisot eivät yleensä aiheuta samanlaista suoranaista uhkaa työnteolle kuin lapset”, Seppänen toteaa.
Sekä Siltala että Seppänen kiinnittivät suurta huomiota ihmisen henkilökohtaisiin valintoihin. Seppäsen mukaan työtä koskevat valinnat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia, ja vapaus valita eri vaihtoehtojen välillä vaihtelee paitsi ihmisyksilöittäin myös elämänvaiheen mukaan.
Kapitalismin vastaiskut
Kun Siltala ja Seppänen kuvasivat orjuuttavaa työkulttuuria äärikapitalismin uutena ilmentymänä, kyseinen ajatus sai osakseen myötätunnon lisäksi myös vastakkaisia mielipiteitä. Kriitikoista tunnetuimpia oli Jari Sarasvuo, joka Satakunnan Kansan artikkelisarjassaan hyökkäsi Seppäsen ja Siltalan näkökulmia vastaan esitellen kapitalismin juurta pohjimmaisena edellytyksenä länsimaiseen hyvinvointiin ja sen säilymiseen. Sarasvuon mukaan arvokeskustelu tulisi saamaan tulevina vuosina uusia muotoja:
”Yhteiskunnan ja kirkon kyky ylläpitää hyvinvointia on osoittautunut rajalliseksi. Näin ollen kapitalismi saa tehtäväkseen kehittää ja pitää yllä erilaisia turva- ja tukirakenteita. Kapitalismi tarvitsee julkista valvontaa ja vastuuta kantavia kasvoja. Muuten markkinataloudesta tulee vastenmielinen viidakon laki”, Sarasvuo kirjoittaa.
Siltala ja Seppänen tosin osoittivat viidakon lakien jo vallanneen suomalaiset työmarkkinat. Toisaalta muitakin varteenotettavia arvoperustoja oli noussut rahan ja ihmisen rinnalle, esimerkiksi tekniikka. Tekniikan nousua itseisarvoksi pohti myös filosofi Timo Airaksinen teoksessaan Tekniikan suuret kertomukset (2003). Airaksisen mukaan tekniikka oli kehittynyt päämääräksi itsessään eli tekniikkaa tehtiin pelkästään sen itsensä takia:
”Teolla on aina päämäärä, joka on arvokas sinänsä eli itsearvoinen. Tekniikka luo ja tuottaa välineitä. Tekniikalla on päämääränsä, jona ovat välineet. Siksi välineet ovat arvokkaita sinänsä eli itsearvoisia. Toisin sanoen, välineet eivät omaa vain välinearvoa.”
Työ, raha ja Jumala
Tähän loppuun sopinee uskonnollisen viitekehyksen esittely siksi, että prostestanttisen työmoraalin juuri on sieltä ammennettavissa. Rahan ja työn problematiikka ei ole ollut vierasta kristilliselle kirkolle eikä Raamatullekaan. Itse Jeesus taisi painottaa opetuksissaan voimakkaasti sitä, ettei ihminen saa kiintyä liikaa rahaan eikä perustaa elämäänsä maallisen rikkauden varaan.
Jeesus näki rahan ja omaisuuden sisältävän sellaisen hengellisen vastakohdan Jumalalle, joka olisi syytä ottaa vakavasti. Jeesus varoitti opetuslapsiaan ahneudesta, joka veisi heidän ajatuksensa väärään suuntaan.
”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me juomme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:31–34)
Jo Vanha testamentti opetti juutalaisia pyhittämään lepopäivänsä, jotta he ymmärtäisivät säännöllisen vapaan merkityksen. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vie lepoasian vielä pitemmälle:
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28–29)
Mistä levosta tässä on kyse? Jeesuksen antama rauha liittynee henkiseen ja hengelliseen tasapainoon, joka olisi mahdollista löytää Raamatun ilosanoman äärellä. Jeesuksen, Paavalin ja Uuden testamentin kirjoittajien opetukset suuntaavat ajatuksiamme sellaista elämäntapaa kohti, jossa emme nostaa rahaa, työtä tai tekniikkaa jumalaksi, vaan annamme sen paikan elämässämme – Jumalalle.
Näin väline säilyy välineenä ja päämäärä, elämän tarkoitus, löytyy välineen ulkopuolelta.
Kirjallisuus:
Timo Airaksinen: Tekniikan suuret kertomukset. Otava 2003.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. WSOY 2002.
Pyhä Raamattu. Vuoden 1992 käännös.
Jari Sarasvuo: Kapitalismin kurinpalautus. – Satakunnan Kansa 14.11.2004.
Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. Otava 2004.
Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.
– – – – – – – – – – –
Julkaistu Ristin Voitossa 27.4.2005 (17/2005).
