VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: Finlandia-palkinto

Juha Seppälän parhaat kolumnit

09 sunnuntai Tam 2022

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Juha Seppälä, kolumnit, Satakunnan Kansa, tietokirjallisuus

Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara.

Juha Seppälä: Bog Edin / Lataa ja lue. Tekstejä 1980–2020. Siltala 2021. 450 s.

Kun kesällä huomasin Juha Seppälän (s. 1956) julkaisevan tulevana syksynä valitut kolumninsa, mieleni valahti ilman pidikkeitä alas kuin raskas lyijypaino.

Tähänkö oli tultu? Kun kirjailijan runosuoni ei enää syki, on tullut aika lämmitellä vanhoja lehtitekstejä.

Avasin Bog Edin -kokoelman odottaen kirjailijan kaikenkarvaisten pöytälaatikkotekstien vuolasta jonoa, jossa ei näy päätä eikä häntää. Toisin kuitenkin kävi.

Seppälän kirjoituskokoelma avaa Porin parhaan kirjailijan sielua paremmin kuin hänen laadukkaat kaunokirjansa, joista useat ovat yltäneet Finlandia-ehdokkaiksi (1990, 1991, 2008, 2012). Neljänkymmenen vuoden ajalta kerättyjen kolumnien äärellä tapaan avoimena kynämiehen, joka on aina vältellyt julkisuutta.

KOKOELMAN tekstit on koottu fiilispohjalta. Monen menneen kolumnin aihe ei ollut enää millään tavoin ajankohtainen, ja eniten kirjailija on karsinut talouselämää ja urheilua käsitteleviä kirjoituksiaan.

Seppälä on lisännyt moneen kolumniin jälkitekstin tuoreista ajatuksistaan kyseisen aiheen suhteen. Jälkikirjoitukset ovatkin kokoelman parasta antia.

Bog Edin on namupala Seppälä-tutkijoille yliopistomaailmassa. Ammattikirjailijan on elääkseen tehtävä näitäkin tekstejä. Seppälä on kirjoittanut parhaimmillaan kolmen kolumnin viikkovauhtia.

Kirjailijan mystinen elämänmeno saa havainnollistuksia. Kaikki arkinen on hyväksi kirjailijantyön kannalta. Tavalliset, järkevät ihmiset ovat kuulemma parasta seuraa. Iltaisin Seppälä torjuu mielensä autiutta katsomalla televisiota.

Finlandia-palkinto on Juha Seppälälle asia, mihin hän palaa kolumneissaan yhä uudelleen. Kunnes antaa itselleen luvan olla välittämättä palkinnosta, joka on jo niin monesti mennyt sivu suun.

Vuonna 2002 Seppälä kolumnoi Hiidenkivessä, ettei Finlandian saanut kirjailija enää voinut saavuttaa mitään, hän oli ikään kuin tullut perille. Finlandia-kirjailijaa ei enää muisteta seuraavana kirjasyksynä.

JO 2000-LUVUN alussa Seppälä pani merkille kirjailijantyön muutoksen: kirjailijoista ei ollut enää poliittisiksi ja yhteiskunnallisiksi suunnannäyttäjiksi. Majakat ovat sammuneet, perävaunut jatkavat liikettä. Vuosittain ilmestyy ainoastaan muutama tärkeä kirja.

”Köyhässä näköalattomassa ajassa tuntuu oudolta lukea kirja, joka stimuloi sydäntä ja päätä” (Satakunnan Kansa 2003).

Seppälä ihailee selvästi kirjailijoita, jotka eivät taivu kompromisseihin lukijoiden vuoksi. Esikuviksi nousevat muun muassa tinkimättömät Pentit Saarikoski ja Haanpää.

Väinö Linnaa Seppälä ei kadehdi, päinvastoin. Tämähän luovutti elämänsä tarkoituksen kirjojen kansien väliin päästäkseen kansakunnan kaapin päälle.

Monet Seppälän viljelemät lauseet ovat iskeviä ja aforistisia. ”Kirja voi elää vain luonnoksena. Se on maalaus, ei malli.”

Seppälä ei usko Jumalaan, mutta hän ajaa kuitenkin Jumalaa kirkkoon.

Kun hän muistaa Terho Pursiaisen hauskan Jumala-kirjan (2004), kirjoituskokoelman nimikeainekset ovat kasassa: Bog Edin, yksi Jumala. Nimike on kirkkoslaavia eli muinaisbulgariaa.

Omat kirjat ovat Seppälälle Sisyfoksen kiviä, joita hän vierittää työllä ja tuskalla ylös vuorelle. ”Lopullisia kirjoja ei ole, on pelkkiä prosesseja.”

Romeo ja Julia löytyvät Pristinan raunioista

18 keskiviikko Jou 2019

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Otava, Pajtim Statovci, romaanit, sisällissota

statovci

Pajtim Statovci. Kuva: Katja Luoma.

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019. 240 s.

Pajtim Statovcin (s. 1990) Finlandialla palkitun Bolla-romaanin avainsana on pelko.

Bolla sijoittuu kirjailijan vanhoille kotiseuduille Balkanille. Pääosan tapahtumista värittää raaka sota serbien ja muslimien kesken. Sota saa romaanihenkilöt tekemään toisilleen kaikenlaista.

Romaanin päähenkilö on albaanimies nimeltä Arsim. Vuonna 1995 hän elää Pristinassa Kosovossa, opiskelee yliopistossa kirjallisuutta ja löytää rakkauden nuoren serbimiehen, lääkäriksi mielivän Milošin kanssa.

Pienoinen ongelma nousee siitä, että Arsim on juuri avioitunut albaanien perinteiden mukaan. Arsimin nuori vaimo Ajshe joutuu kokemaan kasvavan epätietoisuuden, mikä hänen mukavaan ja komeaan mieheensä on oikein mennyt.

Bolla on kaunis kertomus sodan tuhoisasta vaikutuksesta.

TÄSTÄ LÄHTEE liikkeelle kymmenkunta vuotta kestävä kujanjuoksu, jonka lopputulema ei kertaakaan näytä kovin toivorikkaalta. Kaunis alku, surulliset seuraukset:

”Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”

Romaanikerronta ei seuraa kronologisesti tapahtumia. Uutuuden miljöö on sama kuin kirjailijan palkituilla romaaneilla Kissani Jugoslavia (2014) ja Tiranan sydän (2016).

Jugoslavian hajottua sodanjulistukset kajahtelevat. Arsim ja Miloš ovat molemmat rintamalla, eri puolilla. Miten käy heidän rakkautensa? Entä Arsimin avioliiton ja perhe-elämän pienten tyttöjen isänä?

Bolla on kaunishenkinen kertomus sodan tuhoisasta vaikutuksesta, joka on rauhan keskellä kasvaneelle lukijalle yllättävän monipuolinen ja -tasoinen.

Myöhemmin Arsim palaa Pristinaan etsimään rakastettuaan. Se, mitä hän löytää vanhasta kotikaupungistaan, aiheuttaa monta sokeeraavaa tilannetta.

Pienoisromaanin rakenne, tiiliskiven tarina.

ROMAANIN VÄKEVÄ alkukohtaus oli minusta Bollan heikoin jakso: teennäisen ravisteleva, liian äkkinäinen. Varsinaisen tarinan alkaessa kerronta muuttuu tasapainoisemmaksi.

Bolla on rakenteeltaan typistetty pienoisromaani, mutta teoksen tarina on tiiliskiviromaanin laajuinen. Tavallaan romaani luotaa ihmisen sisälle erittelemään sieltä löytyvää hyvyyttä ja pahuutta.

Arsin huomaa persoonansa jakautuvan kahdeksi. Vasta vankilassa hän pohtii asioita ja itseään järkevämmin.

William Shakespearen Romeo ja Julia kuolivat lähes käsi kädessä, kun huomasivat rakkautensa mahdottomaksi. Vaikka Bolla toistaa tämän tarinan, romaanin loppu ei ole yhtä harmoninen kuin englantilaisklassikossa.

Kumpi voittaa, Venus vai Mars?

29-VUOTIAS STATOVCI on syntynyt Kosovossa ja varttunut aikuiseksi Porvoossa. Hän on osannut kirjoittaa mukaansatempaavasti kaikissa kolmessa romaanissaan. Hän on kaikkein nuorin kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja.

Bollassa seksuaalisuus on vahva ja moniulotteinen kuvauksen kohde. Statovci kuvaa siekailematta seksiä, mutta varsinaisen sotakuvauksen hän jättää kokonaan pois.

Bolla on siis rakkausromaani, jonka Afrodite voittaa sodan jumalan. Vai voittaako sittenkään?

bomb-damage-pristina

Kosovon sodassa tuhoutunut sairaala Pristinassa.

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

01 lauantai Jou 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

#amisreformi, Finlandia-palkinto, Kari Hotakainen, kolumnit, Olli Jalonen, Satakunnan Kansa, Väinö Linna

lukutunti

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

Father Carrying Son On Shoulders During Countryside Walk

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

kirjalaatikko

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

ollijalonen

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Pentti Holapan raskas taival poliittisena kolumnistina

22 sunnuntai Huh 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, kolumnit, Pentti Holappa, Satakunnan Kansa, Taru Väyrynen

penttiholappa

Pentti Holappa. Kuva: Lehtikuva

Pentti Holappa: Ajan hermolla – kolumnit 1968–1978. Toim. Taru Väyrynen. Ajatus Kirjat 2006. 352 s.

Kirjailija Pentti Holappa (1927-2017) heittäytyi aktiivivuosinaan täysin palkein mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja keskusteluun. Hänen lehtikirjoitustensa valikoima Ajan hermolla ilmestyi 2006.

Teos vahvistaa käsitystä Holapasta mielipiteitä jakavana journalistina. Hänen kolumnejaan ilmestyi aikaisemmin kokoelmassa Päätelmiä (1970).

Kirjailija kertoo esipuheessaan aloittaneensa 1968 Helsingin Sanomien ensimmäisenä poliittisena kolumnistina. Holappa nautti kuulemma täysimääräistä sananvapautta saaden vapaasti arvostella kirpeästi muun muassa Idän ja Lännen suurmahteja, Vietnamin sotaa, kirkon toimintaa, kansanedustajien pelokkuutta ja suomalaisen poliisin toimintaa.

”Olin sen verran outo lintu suomalaisessa journalismissa, että kesti kohtuullisen kauan ennen kuin vaikutusvaltaiset kansalaiset tiedostivat minut yhteiskunnalliseksi riskiksi.”

Sitten lunta alkoi tulla tupaan melkoisesti, ja lopulta mitta täyttyi. Holappa päätti 1978 vaieta kolumnistina ja keskittyä kaunokirjallisuuteen.

Hesarin kolumnistina Holappa ei pelkästään kritisoinut vahtikoiramaisesti valtaapitäviä vaan jakeli ahkerasti myös kiitoksia ja puoltosanoja.

Kirkassilmäinen idealisti esiintyi lähes kaikissa kirjoituksissaan. Maailmanparannukseen tarvittiin paitsi oikeita tarkoitusperiä myös moitteettomia keinoja.

Kansainväliset, jopa maailmanlaajuiset katsantokannat olivat Holapalle tärkeitä.

Kolumneissa tämä näkyy aiheenvalinnassa, näkökulmien runsautena ja kriittisyytenä suppeisiin kansallisiin tulkintoihin esimerkiksi kulttuuri-ilmiöistä tai ihmisoikeuskysymyksistä.

Oman tiensä valittuaan kirjailija kulki sitä määrätietoisesti.

”Kirjoitteluni ei kelpaa esimerkiksi aatteellisesta puhdasoppisuudesta”, Holappa totesi jo varhain.

Homotaustansa avoimesti myöntäneen kulttuuripersoonan saappaat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Hän ponkaisi sosialidemokraattien riveistä kulttuuriministeriksi 1972 jatkaen silti poleemista kirjoittamistaan maan ykköslehdessä.

Kirjailija itse arvottaa sanomalehtitekstejä sen mukaan, kuinka järkeviä kyseisen kirjoittajan mielipiteet ovat ja kuinka selvästi ja nautittavasti hän kykenee ne esittämään.

Holapan omat tekstit paljastuvat tämän aihion kaltaisiksi: kieleltään selviksi, havainnollisiksi ja jouheviksi sekä ydinajatuksiltaan kirkkaiksi.

Ajan hermolla –teosta rasittavat kolumnikokoelmalle tyypilliset ongelmat, kuten aiheiden lavea rönsyily ja keskinäinen jäsentymättömyys. Kirjoitusten pituudet vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Holapan värikästä persoonallisuutta kolumnit avaavat tärkeällä tavalla. Häneen ei voi soveltaa sanomalehtikirjailijan titteliä samaan tapaan kuin vaikkapa jo edesmenneeseen Jouko Tyyriin (1929–2001).  Ajan hermolla ilmeisesti toisintaa älykkään sanankäyttäjän haikeutta aikaan, jolloin vielä jaksoi ottaa räiskyvästi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Kohuromaani, romaanihenkilöiden homoseksuaalisuutta avoimesti kuvaava Ystävän muotokuva, toi Holapalle kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998. Se oli tunnustus pitkästä elämäntyöstä kaunokirjailijana ja vastavirtaan hiihtävänä kulttuurivaikuttajana.

lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Helena Sinervon täysosuman ainekset

13 tiistai Maa 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Eeva-Liisa Manner, Espanja, Finlandia-palkinto, Helena Sinervo, Lalli, suomalainen kaunokirjallisuus

helenasinervo

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004. 240 s.

Kirjailija Helena Sinervon (s. 1961) esikoisromaani Runoilijan talossa sai aikoinaan osakseen suuren huomion, kun Opetushallituksen entinen pääjohtaja Jukka Sarjala valitsi teoksen Finlandia-voittajaksi. Runokokoelmia ja käännöksiä aikaisemmin julkaissut Sinervo osui näin kerralla täyteen kymppiin.

Alunperin elämäkerraksi suunniteltu Runoilijan talossa on mukaansatempaava ja mieleen painuva kertomus kirjailija Eeva-Liisa Mannerista (1921–1995), joka viettää yksinään aikaa rikkinäisessä Espanjan-kodissaan 1970-luvun alussa.

Yksinpuhelumainen romaani kertoo henkevästi, aistillisesti ja värikkäästi turhautuneen kirjailijan masentuneesta elämänmenosta ja harhojen täyttämästä ajattelusta.

Huumoriakaan Sinervo ei ole unohtanut vaan lisää sitä kerrontaan koomisten yhteensattumien ja kärjistysten avulla.

Romaanin luvut ovat lyhyet ja rakenne sekavan sirpaleinen. Välillä minäkertoja eli päähenkilö loikkaa kauas nykyhetkestä muistelemaan raskaita sotavuosia tai runotuotantonsa alkuvaiheita.

Eeva-Liisa Mannerin kustantaja Jalle (eli Jarl Hellemann) saa runoilijalta kyytiä romaanin alusta asti.

Runoilija muistelee vuolaasti karjalaisia lapsuuden tuttujaan ja tuotantonsa kannalta tärkeitä henkilöitä. Teoksen tärkeimmäksi sivuhenkilöksi kasvaa opettaja Anna-Liisa Mäenpää, joka tukee ristiriitaista runoilijaa vuosikymmenien ajan ja johon runoilijalla on homoeroottisia tunteita. Näin löytyy motiivi muutolle Espanjaan.

Miljöönkuvaus on Sinervon keskeinen vahvuus. Runoilijan talo on vaurioitunut pahoin maanjäristyksessä, ja Manner tuskailee kalliiden korjauskustannusten ja vieraskielisten urakoitsijoiden kanssa.

Päähenkilö suhtautuu kotiinsa ambivalentisti: yhtäältä hän kokee sen elintärkeäksi luomisvoiman lähteeksi, toisaalta hänen tekee ylivoimaisesti mieli muuttaa sieltä pois – takaisin Suomeen.

Sinervon ympäristökeskeinen kerronta havainnollistaa hyvin runoilijan sisäisiä ristiriitoja, kipupisteitä ja luonteenpiirteitä:

”Vaikutuksen tekemiseen minä kaikkein viimeisimmäksi pyrin. Mikään ei kiinnosta minua vähempää kuin se mitä muut minusta ajattelevat.”

Päähenkilö on kasvanut havainnoimaan kirjallisen menestyksen tuolle puolen, eivätkä maisemat näytä hyviltä. Melkoisen osan teoksesta Manner on hullujen kirjoissa. Häntä ällöttää ajatuskin omaelämäkerrasta.

Mannerin aikakäsitystä ja suomalaisten modernistien historiaa Sinervon romaani valaisee korkeatasoisen tutkimuksen tavoin. Kuriositeetti on se, että Finlandian voitti jälleen kerran homoseksuaalisuutta vahvasti käsittelevä teos.

espanjalainen talo

Juntin puheenvuoro

18 maanantai Jou 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Juha Hurme, Niemi, Satakunnan Kansa

jari koulukuva 2017 väri

Kuva: Petri Lähteenmäki Seppälän Koulukuvat 2017

Kirjasyksyn komeetta, tamperelainen Juha Hurme, voitti kaksi viikkoa sitten Niemi-teoksellaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Kirjailija piti puolet palkintopuheestaan ruotsiksi. Lopussa kuitenkin selvällä suomella:

”Opetelkaa ruotsia, juntit. Maailmankuvanne avautuu kummasti.”

Paljasjalkaisen maalaispojan tajunta ja sielu vavahtivat. Tämä tästä pelleilystä enää puuttuikin.

Niemi tuli luettua kirja-arvostelua varten lokakuun puolessavälissä. Ennakkotietojen perusteella avasin romaanin. Kymmenen sivua myöhemmin totesin: tämä onkin tietokirja!

Esseenä se sitten pysyi, loppuun asti.

Niemi (Teos) on valloittavimpia kirjoja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Hurme avaa Suomen kulttuurihistoriaa tavalla, joka herättää aitoa lukemisen riemua.

Hurmeen mestariteos olisi ollut erinomainen ehdokas tietokirja-Finlandian saajaksi. Kilpaillessaan romaanipalkinnosta Niemi oli täysin väärässä sarjassa.

Marraskuun alussa ulvilalainen juntti mietti kuumeisesti, mitkä ovatkaan ne Niemen fiktiiviset elementit, jotka tekevät siitä muka kaunokirjallisuutta.

Niemessä ei ole romaanikertojaa, vaan esseistinen kertoja, Juha Hurme itse. Kaikki historialliset seikat, joihin kertoja viittaa, ovat tarkistettuja faktoja, eivät kirjailijan mielikuvituksen tuotteita.

Niemessä ei ole yhden yhtäkään romaanihenkilöä. Edes historiallinen Skandinavian kolkka, jonka kirjailija nimeää Suomen sijasta Niemeksi, ei muutu sepitteeksi.

Niemen valitseminen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi ja voittajaksi romuttaa Suomen kovimman kirjallisuuspalkinnon symbolisen arvon.

Raatia on helppo syyttää kirjallisuuskilpailun sääntöjen rikkomisesta. Ei se yksin mokannut. Kustantajien arvottomassa pelissä faktaa heitettiin tahallaan samaan koriin fiktion kanssa. Jos vaikka menisi sukkana läpi.

Jo Helsingin kirjamessuilla lokakuussa Hurme tiesi olevansa nosteessa. Sen näki hänen käytöksestään.

Ison yleisön edessä oli murrosikäinen kulttuurihäirikkö (s. 1959). Räävitön hybris oli vallannut luovan työn tekijän.

Kuitenkin Hurme korostaa ruotsin kielen osaamista täysin aiheellisesti.

Ruotsin kielen kautta meille aukeaisi todella rikas ja pitkäikäinen kulttuurikenttä, samalla tavoin kuin Aleksis Kivelle, joka osasi paremmin ruotsia kuin suomea.

Onneksi Kivi kirjoitti hienot kaunokirjansa suoraan meille junteille suomeksi, toisin kuin Runeberg ja Topelius.

Hurme_etu_miia_291117_820_vd

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa 14.12.2017.

 

Naiskertojat lähtivät luontoon

19 sunnuntai Hel 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Johanna Sinisalo, luontokuvaus, Maarit Verronen, Maria Peura, suomalainen kaunokirjallisuus, Tammi, Teos

mariapeura
johannasinisalo
maaritverronen

Maria Peura: Vedenaliset. Teos 2008. 166 s.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Tammi 2008. 325 s.

Luontoon sijoitettu yhteiskunnan ja ihmismielen tulkinta puhututti syksyllä 2008 joitakuita naiskirjailijoitamme. Vahva luontokuvaus nivoutui ihmismielen perukoiden erittelyyn Maria Peuran romaanissa. Johanna Sinisalon romaanissa Linnunaivot tutkittiin luonnon manipuloinnin hyytäviä seurauksia. Maarit Verronen puolestaan lähti teoksessaan Karsintavaihe luonnostelemaan fantastista todellisuutta, jossa yhteiskunnan ja yksilön väliset ristiriidat kärjistyvät. Yhteistä näille kolmelle naiskirjailijalle oli sekin, että he kaikki ovat joko voittaneet Finlandia-palkinnon tai olleet ehdolla sen saajaksi.

Luonnonlapsen ahdistukset

Keväällä 2008 dramaturgiksi valmistuneen Maria Peuran (s. 1970) romaani Vedenaliset on kertomus ihmisistä luonnonvoimien ja urbaanin unelman risteyksessä. Peuran kolmas romaani on tyylillisesti sekava yhdistelmä maagista henkilökuvausta ja värikkäitä luontokuvia.

Romaanin päähenkilö Mirja on elänyt lapsuutensa saaressa, muun maailman ulkopuolella. Kun kovia kokeneet ja yksitotiset vanhemmat eivät ehdi olla tytön kanssa, tämä ystävystyy saaren kasvien ja meren kalojen kanssa. Luova mielikuvitus korvaa sen, mitä vanhemmat eivät tytölle anna.

”Mirja ei ollut toivottu lapsi. Siitä kalastajaäiti jaksoi tytärtään muistuttaa. Hän muistutti ollessaan huonolla tuulella, ja Mirja ympäröi häpeällä oman syntymänsä. Äidin mieliksi hän otti itselleen ne irvokkaat nimet. Saksalaisen penikka. Natsiäpärä.”

Myöhemmin tyttö joutuu saarelta pois kaupunkiin. Tyttö kokee väärinymmärrystä, mutta ei silti syrjäydy yhteisön ulkopuolelle. Joitakuita tytön avoimuus puhuttelee ainutkertaisella tavalla. Lopulta Mirja löytää ystäviä islaminuskoisista.

Peuran ilmaisu on sangen runollista ja kohti käyvääkin. Kirjailija oli ehdolla Finlandian saajaksi 2001 esikoisteoksellaan On rakkaus ääretön. Vedenaliset tuo havainnollisesti esiin Peuran kerronnallisen repertuaarin, jonka maaginen ulottuvuus on syventynyt keinoksi havainnollistaa nyky-yhteiskunnan kipupisteitä.

Epäromanttinen matkakirja

Johanna Sinisalo (s. 1958) ylsi Peuran tavoin jo esikoisromaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi. Toisin kuin Peura, Sinisalo myös sai palkinnon. Ennen päivänlaskua ei voi (2000) käännettiin monille kielille, ja amerikkalaiset ostivat sen elokuvaoikeudet.

Linnunaivot-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähinnä Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Suomalaiset romaanihenkilöt Jyrki ja Heidi lähtevät seikkailemaan koskemattomaan erämaahan, jossa on vastassa pitkiä hiekkadyynejä, loputtomia rankkasateita ja sademetsiä. Hiljattain ennen vaellustaan tavanneet nuoret opettelevat retkeillessään yhteiselonkin alkeita.

Jyrki ja Heidi kohtaavat erikoisia kasveja ja eläimiä. Niistä mieliin painuvimpia ovat eukalyptus-puut ja kea-papukaijat, jotka poikkeuksellisilla sopeutumiskyvyillään hallitsevat elinympäristöään, myös jopa ihmisiä. Sinisalolla on romaanissa kolme kertojaa: Jyrki, Heidi sekä eläin, jonka piirteet ja laji hahmottuvat romaanin loppua kohti.

Olli Jalosen tavoin kilpailuhenkisen matkakirjan tuottanut Sinisalo on päätynyt varsin epäromanttiseen matkakuvaukseen. Vaikka Linnunaivot ei yllä Sinisalon parhaimmaksi romaaniksi, teos silti vahvistaa myönteisiä käsityksiä Finlandia-kirjailijan taidosta ja eläytymiskyvystä.

Synkkä dystopia

Maarit Verrosen (s. 1965) yhdeksäs romaani Karsintavaihe sisältää synkän dystopian turvallisuusyhteiskunnasta. Ihmiset on lokeroitu turvallisuussyistä sekä töissä että kotioloissa. Heille aletaan asentaa infosiruja, joiden kautta valtaapitävät pystyvät kontrolloimaan ja seuraamaan kansalaisten puuhailuja.

Romaanin päähenkilö Lumi tekee purkutöitä vuokrafirman laskuun ja kamppailee perinnöllisen sairautensa kanssa. Nelikymppinen nainen asuu 12 hengen soluasunnossa, väistelee ulkosalla ollessaan hämäriä tyyppejä ja monsterimaastureita sekä yrittää hoitaa pitkät työpäivänsä niin hyvin kuin suinkin.

Kun työn ja asumisen reunaehdot kiristyvät entisestään, ihmiset napsivat jaksamispillereitä, psyykelääkkeitä ja huumeita. Rikollisista elintavoista tulee monille ainoa selviytymiskeino. Kaksi Lumin asuntokavereista katoaa mystisesti, ja Lumi itse joutuu todistamaan mellakkajoukkojen hirmutekoja köyhälistöalueilla.

Kun Lumin soluun muuttaa joukko ankeisiin työoloihin sitoutuneita nuoria, nainen löytää itselleen läheisiä ihmisistä, jotka eivät tavallaan ole hänen. Hän alkaa seurustella lähes 70-vuotiaan Kalevin kanssa, joka hoitaa kotonaan dementoitunutta puolisoaan. Lisäksi Lumi ottaa siipiensä alle äidistään eroon joutuneen Verneri-pojan. Erikoinen uusperhe on syntynyt.

Verrosen dystooppinen maailma on jännittävä romaanin alusta loppuun. Kirjailija sepittää ansiokkaan kiintoisasti eri-ikäisten romaanihenkilöiden elämänmenoa totalitaarisessa ja suljetussa maailmassa. Nuorekkaat vuoropuhelut sävyttävät yhä ankeammaksi yhteiskuntakuvausta.

 

Hotakainen ja seksin ylivalta

02 sunnuntai Lok 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, ikonikritiikki, Kari Hotakainen, kirjailijahaastattelu, suomalainen kaunokirjallisuus

kari-hotakainen

Kari Hotakaisen (s. 1957) syksyllä 2006 julkaisema romaani Huolimattomat on erikoinen ja persoonallinen rakkausromaani, jonka sanoma ravistelee herättelevästi. Kirjailija lähestyy aihetta, jota hän on aikaisemmin kiertänyt ja johon hän nyt syventyy ronskin romaanikuvauksen avulla.

Finlandia-palkitun Hotakaisen romaani kertoo kahdesta keski-ikäisestä henkilöstä, jotka kohtaavat toisensa hyvin erikoisessa tilanteessa ja rakastuvat. Taustalla on vahva katsantokanta seksin valloittamaan yhteiskuntaan.

Ronskista kerronnastaan ja räväkästä tyylistään huolimatta Huolimattomat ei ole eroottinen romaani, vaan realistissävyinen kaunokirja erotiikan erämaassa tarpovista nykysuomalaisista. Romaani päättyy melko toiveikkaaseen tunnelmaan, joskin romaanikertoja vaeltaa välillä todella synkissä ja lukijaa uuvuttavissa ympyröissä:

”Kaupunki tuotti liukuhihnalta sitoutumattomia ihmisiä, jotka vaihtoivat vaimoa, miestä ja mielipidettä niin nopeasti, ettei kukaan pystynyt ennustamaan heidän tarpeitaan ja toiveitaan edes vuoden päähän. Kyse ei ollut uudesta kulttuurista eikä eurooppalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti holtittomuudesta.”

Huolimattomat sisältää runsaasti antiutooppisen synkkää kuvausta ajasta, jolloin kansalaiset käyttävät kasvaneen vapaa-aikansa etsien mielihyvälähteitä ja yhä eksoottisempia virikkeitä. Toinen Hotakaisen päähenkilöistä on Leila, joka omassa yrityksessä hieroo miesasiakkailta näiden huolet taivaan tuuliin. Leila kokee työskentelevänsä uuden ajan kellarissa poistaen itsensä kadottaneiden ihmisten mielen pohjamutia.

Kuvien palvontaa vastaan

Huolimattomien särmikkäässä maailmankäsityksessä kärjistyy ensimmäiseksi kuvienpalvonta. Romaanikerronta näet lähtee vuodesta 1826, jolloin ikuistettiin maailman ensimmäinen valokuva. Kuvan ottanut Joseph Niépce ”ei voinut aavistaa, että tuosta harmaasta ja sangen mitätöntä kattonäkymää tallentavasta laitteesta tulisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava tuhoava kolmas silmä, optinen jumala, joka näyttää kuvia niille, jotka eivät sanoja ymmärrä.”

Kuvienpalvonnan kielteisyyden Hotakainen havainnollistaa eroottisten kuvien eli pornografian kautta. Hotakaisen romaanikertojan mukaan porno tainnuttaa vastaanottajansa holtittomaksi vastaanottajaksi. Kertoja heristelee aikuisviihteelle sormea yhtä syyllistävästi kuin Johannes Linnankoski (1869-1913) oman aikansa donjuaneille klassikkoromaanissaan Laulu tulipunaisesta kukasta (1905).

Tavallaan Hotakaisen antipatia kuvienpalvontaa kohtaan menee hänen tuotannossaan toisellekin tasolle, kun pohditaan hänen romaanejaan ikonikriittisestä näkökulmasta. Kirjailija on näet pyrkinyt tuomaan suomalaisten ikoneita esille koomisissa ja kärjistyneissä yhteyksissä.

Ikonikriittisyys näkyy esim. Juoksuhaudantiessä (jossa hän arvosteli Adolf Ehrnroothin ikonin asemaa), Klassikossa (kohteena Arvi Lind) sekä Iisakin kirkossa (Mika Myllylä). Ikoneiksi eivät Huolimattomien mukaan sovellu edes Madonna tai pornotähti Ron Jeremy, josta kirjailija on kertonut saaneensa ratkaisevan kipinän romaanin kirjoittamiseen.

Tavallaan Hotakaisen kuvakriittisyys kulminoituu uutuusromaanissa päähenkilön ammatissa eli poliisihenkilössä. Hotakaisen suhde poliisiin on muuttunut uutuuden myötä entistä läheisemmäksi. Työhönsä lujasti sitoutunut komisario Mokka ei ole aivan kovaksikeitetty salapoliisi. Poliisihahmon kautta kirjailija tuo esille paitsi kyynisyyteen vaipuneita ihmisiä myös romaanin raadollista ihmiskäsitystä:

”Mikään ei ollut Mokasta niin tylsistyttävää kuin kuunnella ihmistä, joka puhui aina totta. Se oli sama kuin olisi katsellut toritaulua, johon oli ikuistettu maisema juuri sellaisena kuin se on. Totuus oli lopullista, valheet pitivät maailman liikkeessä ja hänet hereillä. Totuus ei koskaan paljasta mitään, valheet paljastavat kaiken. Valehteleva ihminen on lähimmäinen, kaltaisemme. Totuudentorvi on usein pelkkä torvi, yksitoikkoinen tosikko.”

Rakkauden kaivaukset

Huolimattomissa rakkaus erotetaan erotiikan alta esiin kuin arkeologisilla kaivauksilla. Iisakin kirkossa (2004) kirjailija louhi uskontoa, Juoksuhaudantiessä (2002) isänmaallisuutta ja raha-asioita. Kun kirjailija käsittelee Klassikossa (1997) ja Juoksuhaudantiessä pakkomielteitä tragikoomisiin hillittömyyksiin johtavina syinä, hän on valinnut Huolimattomiin vakavamman ja synkemmän lähestymistavan pinttyneisiin ajatuskuvioihin.

Rakkaus-teemat ovat Hotakaiselle mahdollisuus luoda toiveikkaita näkökulmia paitsi maailman pahuuden ohitse myös ihmisen hyvyyteen. Virkaintoisen poliisin ja ihmissuhteilla puoskaroivan naishenkilön rakkaustarina lyö ilman varoitusta vyön alle lukkiintuneita uskomuksia esim. dekkarikirjallisuudesta. Huolimattomat ei silti ole pesunkestävä dekkari, vaikka siihen suuntaan viritetään romaanikerronnan alussa jännitettä.

Saatuaan Finlandian 2002 Hotakainen on kirjailijana sivunnut erityisesti uskonnollisia kysymyksiä. Romaani Iisakin kirkko (2004) tuo lukijan eteen uskonnollista problematiikkaa paljastetusti keskittämällä sukupolvien välistä törmäystä hengellisiin pohdintoihin.

Huolimattomien tapaan Hotakainen pohdiskelee Iisakin kirkossakin havainnollisesti sitä, kuinka vaikeaa on toisinaan saada yhteyttä läheisiin ihmisiin. Humoristinen näytelmä Punahukka (2005) puolestaan kärjistää uskoon tulleen konduktöörin kautta uskonnollisiin kysymyksiin liittyneitä mielleyhtymiä ja tilanteita. Huolimattomissakin Jumala mainitaan, tosin parodisena romaanihenkilönä!

Kuiva huumori on Hotakaiselle keino hillitä ja sävyttää vakavampia aiheita; romaanin tummat juonteet saavat näin mieleen painuvaa kontrastia. Esim. Iisakin kirkossa kirjailijan terävin ironia kohdistuu naiseen tekemällä heikkosydämisestä naisvanhuksesta miehensä pahoinpitelijän.

Katarttinen loppu tuntuu olevan Hotakaisen romaaneissa selviö. Niin myös Huolimattomissa.

KIRJALLISUUS:

Kari Hotakainen: Huolimattomat. WSOY 2006. 267 s.

Artikkeli on julkaistu Hiidenkivessä 2/2007.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

kari-hotakainen
jari-2015

Oheinen haastattelu on tehty sähköpostitse 2006. Haastattelu julkaistiin Hiidenkivessä edellämainitun artikkelin yhteydessä.

J. O. Hiltunen: Olet uudessa kirjassasi Huolimattomat valinnut rohkean aiheen ja sen käsittelytavan. Onko kirjasi taustalla tendenssi muuttaa seksikorosteista yhteiskuntaa tai kulttuuri-ilmastoa toisenlaiseksi?

Kari Hotakainen: Kirjalla on vaikea muuttaa maailmaa, mutta aina kannattaa sohaista tikulla mätiä pesäkkeitä.

JOH: Olet aikaisemmin sanonut mm. TV-haastattelussa, että vierastat kaunokirjallisuudessa seksikohtauksia ja että toivoisit kirjailijoiden keskittyvän fiktiossaan muihin aiheisiin. Oletko muuttanut uudessa romaanissasi kelkkasi suuntaa? Millainen sukupuolikuvaus on sinusta paikallaan esim. romaanissa?

KH: Olen edelleen sitä mieltä, että seksin kuvaaminen on vaikeaa, mutta mahdollista se on. Visuaalinen maailma näyttää kaiken eikä mitään. Koska seksi sijaitsee korvien välissä, sitä on mahdollista kuvata kirjoittamalla. Mutta tietysti nyt kun takki on käännetty, se myös revitään. En kirjoita enää koskaan seksistä.

JOH: Täytyykö menestyvän kirjailijan kirjoittaa seksistä? Onko tällainen pidättäytyminen edes mahdollista, jos haluaa kirjansa myyvän hyvin esim. Suomessa?

KH: Seksillä ei romaania voi myydä. Kaikki kohu on maailmasta loppu.

JOH: Onko uusi kirjasi tuotantosi rohkea kokeilu vai jonkin jatkumon jatke? Olet aikaisemmin kirjoittanut paljon esim. uskonnosta. Suuntaatko uusille urille kirjailijana?

KH: Tarkoitukseni on kirjoittaa erilaisia kirjoja erilaisista aiheista, muuta unelmaa ja tehtävää minulla ei ole. Seuraava kirja, jos sellaista tulee, on aivan erilainen.

JOH: Pidätkö itseäsi romanttisena kirjailijana eli romantikkona?

KH: En pidä itseäni minkäänlaisena. Minusta on vaarallista jos kirjailija itse alkaa pitää itseään jonkinlaisen tyylisuunnan tai kuvastavan taitajana. Kirjailija on parhaimmillaan silloin kun hän ei liian tarkasti tiedä mitä on tekemässä.

JOH: Millaisen vastaanoton ennakoit Huolimattomille? Miten kustantaja suhtautui käsikirjoitukseen?

KH: En ennakoi vastaanottoa. Kustantaja suhtautui käsikirjoitukseen kuten aina; yllättyi aiheesta.

JOH: Millaista palautetta olet jo saanut Huolimattomista? Miten kriitikot ovat ottaneet romaanin vastaan?

KH: Olen saanut paljon palautetta, pääosin myönteistä, mutta myös hämmentynyttä. Se on hyvä.

 

 

Juha Seppälän proosa kuvaa arkea ja talouskysymyksiä

29 perjantai Maa 2013

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Juha Seppälä, Mr. Smith, Paholaisen haarukka

JUHA_S~2

Juha Seppälä: Suuret kertomukset. WSOY 2000. 164 s.

Juha Seppälä: Routavuosi. WSOY 2004. 246 s.

Juha Seppälä: Mitä sähkö on? WSOY 2004. 203 s.

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka. WSOY 2008. 267 s.

Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012. 279 s.

 Porin paras kirjailija Juha Seppälä (s. 1956) on julkaissut 23  kaunokirjallista teosta, joihin mahtuu novellikokoelmia, romaaneja ja kuunnelmia. Seppälä viljelee mielellään satiiria ja mustaa huumoria ja kuvaa useimmiten tavallisia ihmisiä arjen keskellä. Pitkään laatuproosaa kirjoittanut Seppälä ansaitsisi paikan kotimaisen kirjallisuuden kaapin päällä Finlandia-palkinnon muodossa. Ehdokkuuksia on ollut jo neljä teoksilla Hyppynaru (1990), Super Market (1991), Paholaisen haarukka (2006) ja Mr. Smith. Tarkastelen seuraavassa joitakin Seppälän teoksia vuosien varrelta.

Erilaisia kirjallisuudenlajeja kokeillut Seppälä oli ennen 2000-lukua kirjailijana ennen kaikkea novellisti. Porilaiskirjailijan särmikäs, lakoninen ja karhea tyyli toimi esikuvana monille uuden polven kirjailijoille. Tästä antavat havainnollisen kuvan Suurten kertomusten (2000) novellit, jotka ovat hyvin seppälämäisiä, ammattitaidolla rakennettuja ja äärimmilleen pelkistettyjä. Kirjailija ei päästä lukijaansa vähällä: hän lyö stereotyyppistä, myyttien varaan rakentuvaa tai sovinnaista ajattelua vasten kasvoja kivusta piittaamatta eikä tarjoa helppohintaisia kompromisseja henkilöidensä elämänongelmien ratkaisuiksi. 

1980- ja 1990-luvuilla Seppälä oli monesti kuvannut epäonnistuneita luusereita sekä kohtalokkaan kylmissä ihmissuhteissa eläneitä ihmispoloja, joiden risukasoihin ei aurinko näyttänyt paistavan. Moni Seppälän novellihenkilö valitsi yksinäisyyden sosiaalisuuden sijasta löytäen yllättävän ja persoonallisen pakokeinon tai ratkaisun ahdinkonsa keskellä. Näin käy myös Suurissa kertomuksissa. Seppälän kuusi novellia sisältävät sekä hirtehistä huumoria että groteskeja henkilöasetelmia. Dementikkomiestään hoitava kuusikymppinen isoäiti yllättyy uudelleen heränneestä seksuaalisuudestaan (vrt. Super Market, 1991), jota viriili alivuokralainen tiedostamattaan virittää. Tikapuita kauppaavat matkamiehet taivastelevat maaseudulla kuin Don Quijote seuralaisineen. Kokoelman viimeinen novelli Miehen kuolema puolestaan kertoo setänsä kuolinvuoteella istuvasta sukulaismiehestä, joka kipuilee velvollisuudentunnon ja omien tarpeidensa välillä. 

Mukana kokoelmassa ovat kehonrakentajien ja reissutyöläisen tasaisen harmaat matkakertomukset, joissa ei näy vaihteen varjoa rutiiniksi tai epätoivoksi muuttuneen elämänmenon keskellä. Saudi-Arabiaan lähtenyt muurari ei tiedä, miten selvitä kotiin jääneen vaimonsa kanssa, jonka silmistä on ilo sammunut toisen uskottomuuden vuoksi. Erään novellin kertoja muistelee isovanhempiaan lievällä haikeudella. Tässä kertomuksessa Seppälän lakoninen tyyli pääsee oikeuksiinsa lyhyine lauseineen. Minäkertoja heittelee sirpalemaisia heittoja sinne tänne, kuin psykiatrin vastaanotolla istuen.

Juha Seppälän novellikokoelma haastaa nimekkeellään perinteiset suuret kertomukset, joiden väitetään menettäneen uskottavuutensa länsimaiden moniarvoisessa kulttuurissa. Seppälän luonnostelema maailma onkin monista kohdin pirstaleina: vanhat instituutiot eivät kanna yksilöä arjen paineissa, ja ydinperhettä kohtaavat voimakkaat mullistukset tuhoisin seurauksin.

Kokoelman nimeke on kuitenkin ironinen ajatusleikki ja inspiroivien assosiaatioiden lähde. Kirjailija ei kuitenkaan lähde luonnostelemaan vaihtoehtoista filosofista tai teologista oppirakennelmaa. Lopputuloksesta ei puutu raikkaita yllätyksiä eikä kirkkaita toivonrippeitäkään.

Routavuosi-romaani (2004) on monitasoinen kertomus henkilöistä raakojen näkyjen ja tekojen virrassa. Suomen nykyaika ja historia eivät ole toisilleen vieraita. Historiansa lukenut ei hämmästele pommiuutisten äärellä. Routavuoden päähenkilöksi nousee Kaarle-niminen poliittisen historian opiskelija, joka mietiskelee voimakkaasti kuvernööri Bobrikovin ampuneen Eugen Schaumanin kohtaloa. Historia muuttuu nuoren älykön mielessä konkreettiseksi todellisuudeksi, ja hän alkaa muuttua toiseksi ihmiseksi.

Routavuosi on täynnä suuria sanoja ja tekoja. Kirjailija erittelee raivokkaan kriittisesti suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kriisiä. Suomalaiset kärsivät kollektiivisesta masennuksesta, jonka tärkeimpänä syyksi romaanissa nousee sosiaalidemokratian alennustila. Sortovuodet eivät olekaan päättyneet, vaan vasta alkaneet. Seppälä ampuu yli sortopolitiikan pelkistyksessään, vaikka heitot lentävät oikeaan suuntaan. Hän osoittelee Kaarlen sormella valtaa käyttäviä poliitikkoja, joiden tyhmyydet suorastaan houkuttelevat julmiin aikeisiin. Kirjailijan mukaan elämme yhteiskuntajärjestelmässä, joka tuottaa automaattisesti terroristeja:

”Järjestelmä peittää itse itsensä, seisoo omassa varjossaan. Sen rengit etsivät syitä muualta, toisista, rajan ylittäjistä, tajuamatta että edustavat itse kaiken alkuperää. Järjestelmää ei voi rangaista, mutta yksilön voi aina syyllistää, saattaa vastuuseen järjestelmän vioista.”

Mustista sävyistään huolimatta Routavuosi on piristävän lennokasta luettavaa. Omalaatuinen tajunnanvirtatekniikassa on sekavuudestaan huolimatta tyyliä ja särmää räväköille sanomille. Romaani ei jää kauaksi täysosumasta. Routavuosi tavallaan jatkaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien (2002) aloittamaa keskustelua. Molemmat kirjoittavat maahanpoljettujen ihmisten kärsimyksistä ennennäkemättömän rikkaassa nyky-Suomessa.

Novellikokoelmalla Mitä sähkö on? (2004) kirjailija palasi jälleen lyhytproosan pariin. Teos sisältää kuusi novellia, joiden kerrontaa sävyttävät Seppälälle tutut koruttomat vuoropuhelut ja räväkät ihmissuhdekuvat.

”Isoisä kuoli kolmekymmentä vuotta sitten, eilen. Siitä ei ole kuin hetki kun juoksin perämetsään raivaamaani esterataa ja hyppäsin korkeutta liiterin takana. Ikää on tullut, ei tietoa. Minä etsin kadonnutta aikaa, tätä.”

Reipas kuvakieli siivittää ristiriitaisten novellihenkilöiden arjen ja juhlan kuvausta. Myös uskonnolliset kuvat ovat esillä. Vaikka Jumalan iankaikkisuuden läsnäolo ei kaiu kirkonkellojen äänessä, ristiinnaulitun henkilö näyttäytyy aivan kokoelman lopussa. Sisällön puolesta Seppälän kokoelman ydinjuttu on nimikkonovelli, jossa sähköasentajien maailma avautuu kaikkine vaaroineen. Novelli sisältää paljon fysikaalista ja teknistä asiatietoa, mutta monenlaisia filosofoiva kertoja ei tyydy näihin.

Sähkönovelli osoittaa luonnontieteellisen tiedon toiselle puolen: sähkö on muutakin kuin positiivisten varausten virtaa. Valokaari syttyy minäkertojalle merkiksi tämän puoleisen ja tuonpuoleisuuden välille. Vaikka sähköisku on vienyt monen hengen, sähköinen kuolema on kuitenkin kiinni monesta asiasta. ”Me emme tiedä perimmiltään sähköstä juuri mitään. Se on kuin elollinen, ajatteleva olento, joka tekee valintoja.”

Seppälän 2000-luvun alkupuolen tuotannossa talousaiheet alkoivat nousta esille. Kirjailijan edellinen romaani Routavuosi tähysi suomalaisen yhteiskunnan aatteelliseen rappioon ja kriisiin. Mitä sähkö on? -kokoelman novellissa ”Bisnesenkeli” nuori pörssikeinottelija kokee sisäistä tyhjyyttä, kun perheasiat ja rakkaus eivät kehitykään. Pörssimeklarin elämänmenon pinta tulee näkyviin hänen tavattuaan toisenlaisen ihmisen, rauhallisen naisen, jolla on kanttia olla puhumatta ja näyttelemättä. ”Hän kosketteli hampaitani niin kuin olisi yrittänyt suunnistaa hammaskartallani. Tunnusteliko hän kovaa ydintäni, sitä ainoaa mikä jäisi minusta jäljelle kun minut poltettaisiin?” Seppälän tendenssi näyttää vahvalta: raha ei välttämättä tee onnelliseksi.

 

Romaani Paholaisen haarukka (2008) on yksi kirjailijan pääteoksista. Finlandia-ehdokkuuteen yltänyt teos oli pintatasolla kirjasyksyn 2008 sekavimpia teoksia. Seppälän kymmenes romaani kertoo ihmisten välisestä yhteydestä ja sen puutteesta niin jälkimodernilla otteella, että teoksen äärellä häiriintyy pienimuotoiseen angstiin saakka.

”Ihmisen, pienenkin, vaativuus on aivan eri luokkaa kuin rotan. Rotta selviytyy aina, ihminen ei koskaan. Rotan saa viidellätoista eurolla. Ihmisen ilmaiseksi. Ja kuitenkin meillä on rottien kanssa yhteinen evoluutiotausta ja elinympäristö, biologisessa katsannossa vain muutama perusasia erottaa meidät rotista.”

Seppälä sepittää draamaa persoonallisella otteella. Romaanissa on kuusi henkilöä, joiden tie menee välillä ristiin ja päällekkäin. Lari Laine on pankkialalla, hänen sisarensa Laura puolestaan tekee elokuvia. Sisarusten isä on kelloseppä. Toinen romaanin perheistä on Lehtosen pariskunta Kari ja Saija, joilla menee huonosti mutta jotka silti yrittävät arkensa sankareiksi. Kirjailija keskittyy kuvaamaan nykypäiväisen pahoinvoinnin syitä ja seurauksia. Seppälä onnistuu havainnollistamaan kouriintuntuvasti lama-ajasta seuranneita prosesseja. Hyvinvoinnin keskittyminen harvoille ja valituille tuottaa kitkaa myös niille, jotka voisivat olla osaansa tyytyväisiä. Onnea ei löydy ilman oikeaa asennetta ja työtä.

Seppälän uusin romaani Mr. Smith (2012) on tavallaan Paholaisen haarukan jatkoa, vaikka on itsenäinen kaunokirja. Kyseessä on suurella tunteella kirjoitettu veijariromaani, joka yhdistelee uutta todellisuutta vanhaan ja kaikkien tuntemaan historiaan. Myös Mr. Smith pääsi kisaamaan Finlandiasta, tälläkin kertaa tuloksetta.

Romaanin päähenkilö Mr. Smith on arvoituksellinen hahmo, joka kulkee ajasta ja paikasta toiseen ihmeellisesti. Hän on maailmanparantajien kellokas, joka pystyy ratkomaan ongelman jos toisenkin. Hänelle mikään ongelma ei ole mahdoton ratkaista:

”Saavun ovellenne kuin Mr. Smith. Kuin tarkoittaa että Smith ei ole nimeni. Selvyyden vuoksi käytän tästä eteenpäin itsestäni tuota nimeä, Smith.”

Mr. Smithin mielestä on tervettä pyrkiä onneen ja hyvinvointiin ja välttää kärsimyksiä. Hän yrittää auttaa asiakkaitaan näkemään tilanteidensa hyvät puolet ja kääntämään tappionsa voitoiksi. Riskien hallinta on elämänhallintaa. Romaanissa seurataan toisinaan Venäjällä herra Mihail Schmidtiä, joka on päähenkilön mystinen isoisä ja joka vuorottelee Mr. Smithin kanssa minäkertojana. Kaikki alkaa Pietarista 1891 ja päättyy nyky-Suomeen. Matkalla kertoja esittelee neljä päähenkilöä, joiden elämänpolut risteävät.   

Fiktiivinen kirjailija ja Seppälän mahdollinen alter ego Erkka Torro muotoilee todennäköisesti kirjailijan oman kirjallisuuskäsityksen ytimen:

”Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

Uusin Seppälä on kohtuullisen vaikeatajuinen kuten aina. Ajatukset monesti sinkoilevat tajunnanvirtamaiseksi sekamelskaksi, jonka seuraaminen käy työstä. Kerronnasta erottuu väläyksiä muun muassa yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksista kansalaisvaltion nousuun ja tuhoon.

Seppälän teokset ovat viime vuosina olleet lukuromaaneina varsin haastavia. Mr. Smith tuo tähän jatkumoon keventävän poikkeuksen. Aikatasojen suuret liikkeet tosin hieman vaikeuttavat lukijan työtä. Välillä ollaan Pietarissa 1890-luvun alussa, välillä taas nyky-Suomessa. Mustaa huumoria sinkoilee esiin lähes joka sivulla.

Seppälä erittelee kunnianhimoisesti yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksia kansalaisvaltioiden nousuun ja tuhoon. Mr. Smith muotoutuu talousromaaniksi, jossa avataan auki kapitalistisen yhteiskunnan kerroksia rahan ylivallan selvittämiseksi. Raha tuntuu sanelleen liikaa myös historiallisesti, minkä vuoksi romaanihenkilöt joutuvat kärsimään tämän tästä kaikenlaisista suhdannevaihteluista. 

– – – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Lallissa, Opettaja-lehdessä ja Satakunnan Viikossa.

 

Aki Ollikaisen loistava esikoinen pula-ajasta

13 keskiviikko Maa 2013

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Aki Ollikainen, book review, Finlandia-palkinto, Nälkävuosi, Siltala

akiollikainen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 s.

Äänekoskella syntyneen mutta Sammatissa asuvan Aki Ollikaisen (s. 1973) esikoisteos Nälkävuosi on hienolla tavalla rakennettu ja koskettavasti kirjoitettu pienoisromaani yhdestä Suomen historian julmimmista koettelemuksista. Monenlaisia töitä tehnyt Ollikainen työskentelee toimittajana paikallislehdessä.

Finlandia-ehdokkuuden lisäksi Ollikaisen debyytti voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Nimensä mukaisesti Nälkävuosi sijoittuu kamalaan nälkätalveen lokakuusta 1867 huhtikuulle 1868.

Ollikaisen henkilökuvaus käy kahtaanne. Lähellä Helsinkiä sijaitsevalla maaseudulla sateinen kesä ja halla tuhoavat sadon. Romaanikertoja seuraa pienen Mataleena-tytön torppariperheen kamalia vaiheita nälänhädän heikentäminä. Ruoan loputtua Mataleenan perheenjäsenet hylkäävät torppansa ja lähtevät kerjuulle. Kuoleman viikatemies niittää perheen ympärillä runsasta satoa.

Toisaalla seurataan hyväosaisia Renqvistin veljeksiä, jotka tahoillaan pohdiskelevat niin kansakunnan kärsimystä kuin valtion vastuuta kansalaistensa auttamiseksi. Toinen veljeksistä on lääkäri, toinen senaatin apulaiskamreeri. Luottamus korkeampiin voimiin ja valtion mahdollisuuksiin auttaa hädänalaisia joutuu koetukselle.

Ollikainen marssittaa nälkäänäkeviä köyhiä yhteen Renqvistien kanssa, ja inhimillisyyden ydintä tulkitseva lopputulema on kuin suoraan Charles Dickensin klassikoista. Kun parempiosainen henkilö kohtaa nälkäänäkevän lähimmäisen, toisen hädän torjunta ja unohtaminen määrittyy ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Armeliaisuus ei ole helppo asenne aikana, jolloin maata kiertävät kerjäläiset levittävät tappavia kulkutauteja.

Ollikaisen peruseetos on kuvata elämän- ja kuolemavietin keskinäistä kamppailua. Viranomaiset ovat luonnonvoimien edessä kyvyttömiä auttamaan hädänalaisia. Ollikaisen kuvauksessa harhaiset näyt sekoittuvat karmivaan todellisuuskuvaan. Tämä tuo romaanihenkilöiden kohtalon esille ankeana painajaisunena, josta heräävät ainoastaan poisnukkuneet jos hekään. Vieraannuttava vaikutus on tehokas.

Ollikaisen lakoninen kirjoittajanote on esikoiskirjailijaksi yllättävän tyylikäs ja harmoninen. Pienoisromaani kätkee sisäänsä hienosti sommitellun maalaismiljöön, jossa paksun lumen peittämillä lakeuksilla käydään taistelua elämästä ja kuolemasta.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Opettaja-lehdessä 8.3.2013.

 

← Older posts

Blogin tilastot

  • 94 905 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota
  • Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

  • Jari Olavi Hiltunen
toukokuu 2023
ma ti ke to pe la su
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031  
« Hel    

Arkistot

  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Hannu Mäkelä kuvasi eloisasti eläkeläisten rakkautta
  • Väinö Linna uskonnollisten kysymysten äärellä (2007)
  • Sukupolvien katkeamaton ketju
  • Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Peter Høeg - Maagisen kerronnan tanskalainen mestari
  • Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan
  • Snaipperi - Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin
  • Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen alkaa poliisin rysästä
  • Juha Seppälän parhaat kolumnit

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 94 905 hits

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...