Avainsanat
book article, kristilliset symbolit, Liisa Väisänen, religion
Fil. tri Liisa Väisäsen elokuussa 2011 julkaisema tutkimus Kristilliset symbolit – Ikkuna pyhään (Kirjapaja) tuo arvokkaalla tavalla esille niitä symboleja, jotka ovat värittäneet kristillistä taidetta vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Uskonnolliseen taiteeseen erikoistuneen taidefilosofin lähtökohtana on johdattaa lukijansa kristillisten symbolien kiehtovaan maailmaan. Löytöretken taustalla on huoli symbolien vähittäisestä katoamisesta nykyihmisen tajunnasta:
”Nykyihmisen kyky lukea uskonnollisia symboleja on jatkuvasti maallistuvissa länsimaissa heikentynyt. Samoin monien taiteilijoiden kyky ja halu käyttää vanhoja symboleja taiteessaan on vähentynyt. Symbolikielitaito on häviämässä.”
Symbolit muodostavat oman kielensä tietyn kulttuurisen kehyksen sisällä. Symbolien avulla voidaan tunnistaa ja määritellä syvempiä ulottuvuuksia kristillisistä opeista. Symbolit pitäisi kuitenkin Väisäsen mukaan tulkita omaa aikaansa ja kulttuuritaustaansa vasten; vasta silloin niiden oikeat tulkinnat aukeavat.
Tutkija sanoo kristillisen symboliikan taustan olevan erilaisen kuin muissa uskonnoissa. Kun muissa uskonnoissa kuvilla kuvataan uskonnon konkreettista sisältöä, kristilliset symbolit kertovat uskonnollisista kokemuksista, pyhän kosketuksesta ja kristinuskon henkisestä puolesta. Keskeisenä pyrkimyksenä on näyttää näkymätön näkyvällä tavalla.
Kristillisen perinteen äärellä
Väisäsen teos avaa näköaloja paitsi eurooppalaisiin kulttuureihin, myös kristilliseen perinteeseen. Eri aikakaudet ovat vaikuttaneet sekä symboleihin itseensä että niiden tulkintaan. Esimerkiksi ristin merkitys on nykyisin tyystin erilainen kuin Jeesuksen päivinä:
”Risti tai krusifiksi ei kerro nykyihmiselle sitä täydellistä häpeää ja nöyryytystä, jonka Kristus kuollessaan koki. [–] Jeesuksen rististä on tullut meidän aikanamme voiton symboli ja puhtaasti positiivinen merkki. Krusifiksin tekeminen sellaisenaan ei enää nykyihmiselle korosta sitä, kuinka alas Jeesus tuli, kuinka matalalle hän asettui, vaikka oli kaikkivaltiaan Jumalan poika.”
Väisänen esittelee kiintoisasti kristillisten symbolien historiaa viime vuosisadoilla. Esimerkiksi reformaation aikaa 1500- ja 1600-luvuilla leimasi kuvien pelko (ikonofobia), minkä vuoksi kirkkorakennuksista saatettiin hävittää kaikki kuvat pois. Uskonnollinen taide ei silti kokonaan hävinnyt. Taide symboleineen nähtiin tuolloin ennen kaikkea opetusmenetelmänä, jolla kirkko pyrki ohjaamaan ihmisiä parempaan moraalielämään.
Kun 1700-luvulla kristillisissä symboleissa palattiin lopulta klassisiin ihanteisiin, 1800-luvun romanttisen tyylisuunnan myötä Neitsyt Mariaan liittyvät symbolit yleistyivät länsimaisessa kristillisessä taiteessa. 1900-luvun taiteilijat puolestaan lähtivät mieluusti käyttämään tuttuja symboleja omalaatuisella, persoonallisella tavalla.
Esimerkiksi suomalaisen Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon maalaamista teoksista löytyy tutkijan mukaan yhdistelmä vanhaa kristillistä symboliikkaa, taiteilijan henkilökohtaisia näkemyksiä että Suomen ja Pirkanmaan seudun omaa kulttuuria.
Tärkeä on Väisäsen huomio, että nykytaiteilijat eivät tunne kovin hyvin vanhoja symboleja ja niiden mahdollisuuksia. Jotkut lähtevät keksimään ikiomaa symbolikieltään, jonka tulkinta on erikseen työläästi ”opetettava” katsojille. Toiset taiteilijat halajavat takaisin alkukirkon perinteiden äärelle etsien yhteisiä, alkukirkollisia symboleja.
– – – – – – – – – – –
Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa elokuussa 2011.