Hannu Mäkelä kuvasi eloisasti eläkeläisten rakkautta

Avainsanat

Aviador, book review, Hannu Mäkelä, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Kirjailija Hannu Mäkelä. Kuva: Auli Närevuori.

Hannu Mäkelä: Pilven reuna. Aviador 2021. 300 s.

Akateemikko Hannu Mäkelän (s. 1943) toukokuussa ilmestynyt romaani Pilven reuna kertoo yksinäisen miesvanhuksen päämäärästä kohdata uusia tuttavuuksia, kun vanhat ihmissuhteet ovat menneet rikki tai häipyneet olemattomiin.

Ilmarin lapset ovat kaikonneet ulottumattomiin, ja edellinen vaimo on lähtenyt parhaan ystävän matkaan. Sitten Ilmari kohtaa yllättäen kantakuppilassaan Elinan, jonka kanssa rakkaus leimahtaa ilmiliekkiin.

”Miten saatoin rakastua selkään, joka kuului täysin tuntemattomalle ihmiselle. Naista en varmuudella ollut ennen tavannut, mutta uskoin tämän silti tuntevani, vieläpä hyvin.” (s. 38)

Kuva: COLOURBOX.

HANNU MÄKELÄ kuvaa eloisasti vanhojen ihmisten rakkautta. Kaikki tuntuu ensi huumassa olevan hyvin, mutta sitten mielikuvitus saa liikaa valtaa. Suhde tuntuu heiluvan ilmassa heinänkorren lailla, ja synkät painajaiset piirittävät miehen tämän tästä.

Ilmari on tehnyt elämäntyönsä lehtitoimittajana. Eläke ei ole iso mutta kattaa asumiskulut maaseudulla. Kovan onnen lapsi säälii itseään eikä odota enää ihmeitä mistään suunnasta.

Ilmari kirjoittelee ajankulukseen omalaatuisia aforismeja, joita hän kutsuu iforismeiksi. Tyyliin: elämä ei ole leikki, peli eikä mikään näytelmä, vaan kiemurainen metsäpolku ilman kompassia. Iforismeihin kuuluu vahva ajatus, että kaikki hyvä päättyy aikanaan, erityisen hyvä kaikkein varmimmin.

Elinan rakkaus on Ilmarille kuin valo pimeydessä, jo päättyneen elämän jatko-osa, joka putoaa miehen syliin kuin taivaan lahjana. Kaikki käy coup de fourde, kuin salamaniskusta.

”Tunsin ruumiissani tunteita, joita en ollut kokenut enää vuosiin. Olin sittenkin osa toisesta; en enää kuollut puu; uinahtanut vain. Kun juuristo saa vettä, alkaa pätkittyynkin runkoon joskus kasvaa uusia oksia ja versoja, tiesin. Minulla oli sittenkin halua olla mies, se sama, jonka vuodet olivat jo haudanneet.” (s. 69)

Kuva: COLOURBOX.

PÄÄHENKILÖ ja minäkertoja kulkee pää pilvissä mutta pelkää koko ajan putoavansa maan alimpaan loukkoon. Tunnemyrskyt eivät ota laantuakseen, vaikka Elina tekisi mitä. Viimein tunteet selkenevät kuin myrskyn jälkeinen taivas, ja tulee pitkäkestoisempien elämänratkaisujen aika.

Mäkelän kirjoitusote on jälleen raikkaan havainnollinen ja elämänmakuinen.

Finlandia-palkittu kynämies osoittaa taitonsa sommitella ristiriitaisia henkilöitä ja näiden kanssa kipuilevia lähimmäisiä.

Hannu Mäkelän uskolliset matkatoverit

Avainsanat

Hannu Mäkelä, muistelmat, Satakunnan Kansa

Hannu Mäkelä: Ruhtinas unelmain mailla. Matkani kirjojen kanssa. Otava 2005. 335 s.

”Ilman kirjoja en olisi enää elossa. Siinä ei ole mitään liioittelua. Kirjat ovat pitäneet minua hengissä silloinkin kun maailma on kaatunut päälle; sekä omat kirjani eli niiden tekeminen että toisten kirjoittamat.”

Hannu Mäkelän (s. 1943) teosnimeke on lainaa L. Onervan runosta.

Ruhtinas unelmain mailla on kirjoituskokoelma, jossa kirjailija kertoo kirjailijanurastaan, kirjallisista vaikutteistaan sekä ystävistään. Teos sisältää lukuisia kiintoisia huomioita kirjailijantyön reunaehdoista nyky-Suomessa esimerkiksi apurahakäytännöistä lähtien.

Hyvän kirjallisuuskriitikon ominaisuudetkin Mäkelä tulee kertoneeksi ikään kuin sivulauseessa.

Onerva ja Eino Leino ovat Mäkelälle paitsi pitkällisiä tutkimuskohteita, myös tärkeitä kirjallisia esikuvia, joihin tämä suhtautuu ajoittain jopa palvovasti.

Lähes yhtä tärkeä on ranskalainen George Perec (1936–1982), jonka tekstejä Mäkelä referoi sivukaupalla. Varsinkin vaikeatajuinen La Vie Mode d’emploi (1978) teki Mäkelään aikoinaan suuren vaikutuksen.

Monia muitakin kirjailijoita hän nostaa toisten eteen, kuten Samuli Parosen, Mika Waltarin, William Blaken sekä venäläiset Eduard Uspenskin, Juri Trifonovin ja Anton Tsehovin.

Yli 80 kirjaa tähän mennessä julkaisseen Mäkelän esikoisromaanit Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi tai liikaa ilmestyivät 40 vuotta sitten. Eläkeikään ehtinyt kirjoittaja kertaa seikkaperäisesti, miten kirjat ovat häntä auttaneet monenlaisissa koettelemuksissa ja elämänongelmissa.

Kolmannen kerran naimisissa oleva kirjailija puhuu avioliitoistaan verraten vähän ja lakonisesti. Kirjojen kautta nämäkin kriisit:

”Olen koko ikäni ympäröinyt itseni kirjoilla ja kun elämäntilanteeni on muuttunut, ovat kirjat jääneet ja minä lähtenyt, aloittanut niiden kokoamisen uudessa paikassa taas lähes alusta. Ne eivät ole fyysinen suojamuuri, vaan henkinen sanakirja, kartasto.”

Hyvän kirjan pahin ominaisuus on Mäkelän mukaan lukemiseen kuluva aika. Onko lukeminen silti ajan tuhlausta?

Hieman kirjailija ennakoi yhteiskunnallisia murroksia koskien vanhan kirjan asemaa Suomessa. Kuinka kauan esimerkiksi ilmainen kirjasto jatkaa olemassaoloaan?

Ruhtinas unelmain mailla on rakenteeltaan sirpaleinen sekametelisoppa, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Teos alkaa maaseudulta löytyneestä kirjeestä, jonka kirjailija on kirjoittanut äidilleen yli 50 vuotta sitten.

Kyseessä on ensimmäinen teksti, jonka Mäkelä on kirjoittanut. Oikeista sanoistaan huolimatta muistoissa säilynyt ”hauska” tunne ei ollut säilynyt myöhäisempään aikaan. Mäkelä viittaa kirjeiden kautta myös isäänsä, johon hänellä oli pitkään kilpailusuhde.

Hannu Mäkelä kirjoittaa monesta tärkeästä kaikkia suomalaiskirjailijoita koskevasta asiasta.

Niitä ovat kirjavat kustannussopimukset, joita kustantajat panevat rahapulaa potevien kirjailijoiden eteen. Nykyisin palkkioprosentit lasketaan kaavoilla, jotka ovat tekijöille paitsi vaikeaselkoisia myös laiha-antisia: kirjailija saa työstään paljon entistä vähemmän. Varsinkin pokkareista kirjailija tienaa hyvin pieniä summia.

Kirjailijana Mäkelä sortuu toisinaan kärjistävään liioitteluun, kuten puhuessaan suomalaisten kirjailijoiden vanhuudenpäivistä. Ne eivät kovin ruusuisilta näytä, jos Mäkelä (tai Veijo Merta) on uskominen.

Menestynyttäkään kirjailijaa ei kustantaja meinaa ottaa vakavasti. Eikä rahahuolista pääse ikinä eroon, koska pieni maa ei elätä suurta joukkoa ammattikirjailijoita. Taiteilijaeläkejärjestelmääkin ajetaan kuulemma alas.

Mäkelän kerronta äityy tämän tästä maailmaasyleileväksi ja sekavaksi. Kommentteja heitellään sinne tänne tajunnanvirtamaisesti, ja kirjoituksien sujuvat rakenteet on jätetty muokkaamatta.

Muuten melko selvää kieltä käyttävä mestarikirjoittaja puhuu monesti kuin vaikeaselkoinen runoilija: tapaillen outoa, kliseistä vapaata ilmaisua ja vieraannuttaen lukijansa arkitodellisuudesta.

 

Runoilijan sisäinen monologi

Avainsanat

Aleksis Kivi, book review, Eino Leino, Hannu Mäkelä, suomalainen kaunokirjallisuus

Hannu Mäkelä: Pensiooni Fortuna. Otava 2001. 283 s.

Helsingissä asuva kirjailija Hannu Mäkelä (s. 1943) julkaisi vuonna 2001 kaksi romaania. Keväällä 2001 ilmestynyt Muisto kertoi vanhan naisen viimeisestä päivästä omassa kodissaan. Kirjailija liikkui samantapaisten teemojen ympärillä teoksessaan Äiti (1999), joka kertoi Mäkelän oman äidin traagisesta kuolemasta.

Seuraavana syksynä ilmestynyt romaani Pensiooni Fortuna luotaa sekin Mäkelän varhaisempaan tuotantoon.

Mäkelän pääteos Mestari (1995) kertoi Eino Leinon elämästä Finlandia-palkinnon arvoisesti. Pensiooni Fortuna on ikään kuin Mestarin jälkisoitto ja jatko-osa, utuinen ja harhakuvia täynnä oleva kertomus kaikkien tuntemasta ja monien unohtamasta runoilijasta, joka käpertyy itseensä täysihoitolan nurkkahuoneessa ja kelaa uutta ja vanhaa.

Vieraita hoitolassa

Romaanissa Eino Leinon vieraaksi saapuu erikoisia hahmoja, joiden reaalisuudesta ei ole lopullista varmuutta. Aleksis Kivi vaihtaa ajatuksia suuren runoilijan kanssa, samoin nuori piikatyttö, viisas tohtori sekä runoilijanalku Koski. Runoilija pohdiskelee varsin ahdistuneesti kaiken alkua ja loppua: miten alkaisi uudestaan jos voisi, tekisikö kaiken samalla tavoin?

Mäkelä lähestyy Leinon elämän ehtoota jälleen tästä itsestään käsin, korkealle kurkottaen. Kenties monessa kirves kalahtaa kiveen. Fiktion ja faktan yhdistelijänä Mäkelä on taitava sekoittaja, joka hallitsee läpinäkymättömän ja viitteellisen kerrontatavan.

Kun vanhenevien naisten kuvaus näytti muodostuneen Mäkelän leipälajiksi, kirjailija lähtee uutuudessaan porautumaan vanhenneen miehen pääkopan sisälle. Mäkelä jälleen kaivautuu syvälle henkilöidensä tajuntaan rationaalisen tuolle puolen ja hallusinaatioiden lähteille.

Vanhenevan runoilijan elämän(ja kuoleman)menoon Mäkelä eläytyy tosin jo kolmannen kerran. Mestarin ja uutuusromaanin rinnalle voidaan nostaa Samuli Kustaa Berg (1982), joka sisältää monologinovellin yksinäisen runoilijan viimeiseltä päivältä.

Mäkelän tavaramerkiksi noussut sisäinen monologikerronta jatkuu tyylikkäästi uutuusromaanissa. Groteski tapa yhdistää äärimmäisiä asioita yksilön tajunnan kautta saa uusia ulottuvuuksia.