Rakkaus voittaa ennakkoluulot

Avainsanat

Hain series, Jyrki Iivonen, Maanpakolaisten planeetta, Planet of Exile, Ursula K. LeGuin

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta. Alkuteos Planet of Exile (USA 1966). Suom. Jyrki Iivonen. Avain 2011. 166 s.

Ursula K. Le Guinin (s. 1929) scifi-romaani Maanpakolaisten planeetta on ilmestynyt USA:ssa vuonna 1966. Julkaisu tapahtui kolmisen vuotta ennen Pimeyden vasen käsi -romaania, joka oli Le Guinin varsinainen läpimurto tieteiskirjailijana.

Maanpakolaisten planeetta on kirjailijan ns. Hain-sarjan toinen osa. Pienoisromaanin fantasiamaailma sijoittuu kaukaiselle Werel-planeetalle, joka kiertää aurinkonsa ympäri 60 Maan vuodessa ja jossa on koittamassa 15 Maan-vuoden mittainen talvi. Kaksi heimoa, tevarilaiset ja ns. kaukana syntyneet, päättävät käydä yhdessä taisteluun pohjoisesta hyökkäävää gaalien armeijaa vastaan.

Romaanin päähenkilöt Wold ja hänen tyttärensä Rolery kuuluvat tevarilaisiin. Ennen sotaa Rolery tutustuu kaukana syntyneeseen Agatiin, joka osaa kansansa miesten tavoin puhua ajatusten avulla ja tehdä muitakin kummallisia asioita. Romaanin loppua kohti Roleryn ja Agatin rakkaus kasvaa rotuennakkoluuloja suuremmaksi voimaksi.

Scifi-kirjailijana Le Guin on ollut oman tiensä kulkija sikäli, että hänen romaaninsa käsittelevät erityisen paljon kulttuuriantropologisia aiheita. Varsinkin Hain-sarja käsittelee antropologian kysymyksiä ja erityispiirteitä monipuolisesti ja oivaltavasti.

Hain-sarjan ensimmäinen osa Rocannonin maailma (1966) on itse asiassa kirjailijan esikoisteos. Hugo- ja Nebula-palkinnot kerännyt Pimeyden vasen käsi on sarjan neljäs osa. Sarjan kaikissa osissa liikutaan eri planeetoilla ja eri ajassa.

Maanpakolaisten planeetassa kertoja tutkailee tämän tästä erirotuisten henkilöiden taustoja ja alkuperiä. Käy ilmi, että kaukana syntyneet ovat tulleet vuosia sitten avaruusaluksilla muualta, tähtien tuolta puolen. Heimojen välisessä sodankäynnissä avaruustekniikka ei näy, sillä Werelin sodat käydään miekoin, keihäin ja lingoin.

Teos jättää aiheidensa kehittelyn puolitiehen. Pienoisromaanin sijasta Le Guinin olisi suonut kirjoittavan pitemmän teoksen fantasiamaailmastaan. Jyrki Iivosen suomennos on kauniin runollista kieltä.

– – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 2011.

Robert Harrisia kiinnostavat antiikin ja nykyajan uhkapelit

Avainsanat

Cicero, Lustrum, Pelkokerroin, Robert Harris, Salaliitto, The Fear Index

Robert Harris: Salaliitto. Alkuteos Lustrum (Englanti 2009). Suom. Natasha Vilokkinen. Otava 2010. 463 s.

Robert Harris: Pelkokerroin. Alkuteos The Fear Index (Englanti 2011). Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2012. 317 s.

Englantilainen kirjailija Robert Harris (s. 1957) on kirjoittanut historiallisia romaaneja lähes 20 vuotta. Hänen uusin romaanisarjansa sijoittuu Antiikin Roomaan.

Sarjan ensimmäisen osan nimi on Imperium (2007; suom. 2009) ja toisen osan Salaliitto. Trilogian kolmannen osan on määrä ilmestyä Englannissa vuonna 2011. Sarjan karismaattinen päähenkilö on roomalainen poliitikko Marcus Tullius Cicero (106–43 eKr.).

Kun Imperiumissa Cicero nousee loistavilla puhetaidoillaan senaattorista ensin Rooman ediiliksi ja sitten kiskontatuomioistuimen preetoriksi, Salaliitossa hänestä leivotaan jo ensi sivuilla Rooman uusi konsuli. Romaanikertojana toimii Ciceron yksityissihteeri Tiro, todellinen historian henkilö hänkin.

Tiro seuraa Ciceroa paitsi senaatin istuntoihin myös Mars-kentän kansankokouksiin, tuomioistuinten oikeudenkäynteihin sekä senaattorien ja sotapäälliköiden salaisiin neuvotteluihin, joissa tasavallan asiat ja tulevaisuus käytännössä päätetään. Ciceron konsulivuoden jälkeen anarkistiset voimat saavat entistä enemmän valtaa ja Rooman tasavallan aika alkaa vääjäämättä päättyä.

Romaanikertoja suhtautuu erittäin myötätuntoisesti ja ihailevasti Ciceron kaunopuheisuuteen, älykkyyteen ja muihin lahjoihin. Cicero oivaltaa Caesarin turmiolliset luonteenpiirteet jo varhain, mutta tämän vähittäiselle nousulle roomalaisten kansanjohtajaksi ei kukaan voi mitään.

Natasha Vilokkisen suomennos on ihailtavan virheetön ja tiiviskielinen. Harris on nähnyt melkoisesti vaivaa esitelläkseen perusteellisesti muitakin Rooman historiasta tuttuja valtiomiehiä, kuten Caton, Catuluksen, Lucius Luculluksen ja Pompeiuksen. Huomiota riittää myös Catilinalle, joka ryhtyy salaliittoon Ciceroa vastaan tämän konsulivuonna, ja Clodiukselle, nuorelle huikentelijalle, joka asettuu myöhemmin Ciceron vastustajaksi.

Salaliitto on jännittävä lukuromaani, jossa tapahtumat etenevät nopeasti ja mukaansatempaavasti. Parasta Antiikin Rooman poliittisessa trillerissä on yllätyksellinen kirjoitusote. Myös moninaiset vuoropuhelut ja henkilökuvaus toimivat moitteettomasti.

Uhkapeliä miljardien panoksilla

Finanssikeinottelijoista kertovan Pelkokertoimen (2011; suom. 2012) päähenkilö on Alex Hoffmann, upporikas sveitsiläinen fyysikko ja pankkiiri. Hän on onnistunut luomaan algoritmisarjan, joilla alituisessa liikkeessä olevat pörssiluvut voidaan kääntää koko ajan sijoittajien eduksi.

Ruususen uni kuitenkin päättyy karmaisevasti, kun Hoffmann joutuu yllättäen kotonaan Genevessä päällekarkauksen kohteeksi. Samaan aikaan hänen hedge-rahastossaan alkaa tapahtua käsittämättömiä asioita muka Hoffmannin itsensä pyynnöstä. Kohta miehen mitta on täysi, ja hän päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä, ja sivuille alkaa ilmestyä ruumiita. Romaanin lopussa käydään kiintoisa mittelö tekoälyn ja ihmisälyn välillä.

Taloustrilleri lähtee käyntiin hitaasti, mutta lopussa crescendon vauhti on huima. Hoffmann apureineen ottaa miljardiluokan riskejä kymmenen sivun välein.

Robert Harris on minusta sujuvampi ja syvällisempi historiallisten romaanien sepittäjänä kuin jännityskirjailijana. Suuren maailman talouslukuja ja finanssitekijöitä hän kuitenkin käsittelee tottuneesti. Pinnallisiksi jäävät romaanihenkilöt seilaavat globaalien markkinoiden 700 biljoonan dollarin merellä vailla omantunnontuskia, ainoastaan pelon ohjaamina.

– – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa.

Elämä omissa käsissä

Avainsanat

Orhan Pamuk, Pascal Mercier, Peter Bieri, Raija Nylander, Tuula Kojo

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Alkuteos Nachzug nach Lissabon (Sveitsi 2004). Suom. Raija Nylander. Tammen Keltainen Kirjasto 404. Tammi 2010. 623 s.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo. Alkuteos Masumiyet müzesi (Turkki 2008). Suom. Tuula Kojo. Tammen Keltainen Kirjasto 405. Tammi 2010. 719 s.
Tammen Keltaisessa Kirjastossa ilmestyi keväällä 2010 kaksi tiiliskiviromaania, joiden eksoottiset ympäristöt ja yllättävät juonet tenhoavat tehokkaasti. Molemmissa teoksissa päähenkilö päättää käyttäytyä epäsovinnaisella tavalla mutta erilaisin seuraamuksin.

Saksaksi kirjoittava Pascal Mercier on kirjoittanut kolme romaania ja yhden novellikokoelman. Kirjailijanimimerkin takaa löytyy sveitsiläinen filosofi Peter Bieri (s. 1944). Raija Nylanderin tiiviisti suomentama Yöjuna Lissaboniin alkaa erittäin kiintoisasti. Romaanin päähenkilö on sveitsiläinen latinanopettaja Raimund Gregorius, joka on tehnyt vuosia työtään berniläisessä koulussa moitteettomasti ja konemaisella tarkkuudella. Sitten Gregorius törmää kohtalokkaaseen naiseen keskellä kirkasta päivää – eikä mikään ole niin kuin ennen.

Muiden silmissä aina ennalta arvattava Gregorius alkaa käyttäytyä erikoisesti: hän lähtee pois koululta ennenkuulumattomasti kesken oppitunnin, marssii rautatieasemalle ja nousee länteen lähtevään yöjunaan. Hän löytää portugalilaisen lääkärin Amadeu de Pradon kirjoittaman filosofisen kirjan ja matkustaa Lissaboniin saakka ottaakseen tästä paremmin selvää. Eläkeikää lähestyvä päähenkilö ei vaikuta karikatyyriltä.

Portugalilaisen teoksen lauseet vaikuttavat häneen huumaavasti, koska Gregorius kokee niiden tulleen kirjoitetuiksi juuri hänelle siihen hetkeen, joka oli muuttanut hänen elämänsä. Vähitellen paljastuu, että latinanopettajan viisi vuottanut kestänyt avioliitto on kariutunut lähinnä Gregoriuksen omalaatuisiin tapoihin ja asenteisiin.

Lissabonissa Gregorius tapaa Pradon sukulaisia ja muodostaa vähitellen parempaa kuvaa myyttisestä portugalilaiskirjailijasta. Hän käy jatkuvasti sisäistä keskustelua, johon osallistuvat myös antiikin ajan kirjailijat miehen loistavan muistin kätköistä.

Mercierin kirjoittajanote on esteettisesti taidokas ja monipuolinen. Kiinnostavan alun jälkeen kerronta tosin vaikeutuu ja lukukokemus muuttuu olennaisesti. Yöjuna Lissaboniin on jälkimodernissa hengessä kirjoitettu serenadi yksinäisille vaeltajille ja heidän eksistentialistisille pohdiskeluilleen, jotka eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan.

Menneen rakkauden kaipaus

Turkkilaisten paras kirjailija Orhan Pamuk (s. 1952) sai kirjallisuuden Nobelin 2006. Viattomuuden museo on kahdeksas suomennettu Pamukin teos. Ansiokas suomennos on ilmestynyt jälleen kerran Tuula Kojon kääntämänä.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen poikamies Kamal, jonka elämä Istanbulissa on vailla pienintäkään varjoa. Hänellä on hyvä asema sukufirman toimitusjohtajana sekä edessään hieno tulevaisuus kauniin ja hyvin koulutetun Sibelin sulhasena.

Ennen kihlautumistaan Kamal kuitenkin törmää 18-vuotiaaseen Füsun-tyttöön ja ajautuu kiihkeään suhteeseen tämän kanssa. Kielletyllä suhteella ei ole tulevaisuutta, ja niin Kamalin ja Füsunin tiet erkanevat.

Asia jää painamaan Kamalia vuosiksi. Hän vierailee säännöllisesti Füsunin kotona ja kerää kokoelman esineitä, joita entinen rakastettu on käyttänyt. Näistä muodostuu eräänlainen menneen rakkauden museo, johon Kamal suhtautuu paatoksella. Pakkomielle johtaa traagisiin tilanteisiin.

Viattomuuden museo on paitsi rakkausromaani, myös koko ajan syvenevä kertomus turkkilaisten yläluokan elämästä ja historiasta. Pääosa tapahtumista sijoittuu 1970-luvun jälkipuoliskolle ja 1980-luvun alkuun. Pääosa Turkin yläluokasta ja sivistyneistöstä näyttäytyy uskonnollisesti maallistuneena. Uskontoa ei ylenkatsota, vaan siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Maallistumisprosessia on kiihdyttänyt se, että valtaosa rikkaiden turkkilaisten lapsista on kustannettu opiskelemaan Länsi-Euroopan ja jopa USA:n yliopistoihin, joissa nämä ovat alttiita uusille vaikutteille. Pamuk kärjistää kulttuuriset ristiriidat kielletyn rakkauden kautta, kun turkkilaisten aikuiset lapset solmivat kiellettyjä sukupuolisuhteita. Mutta löytyy niitäkin nuoria, joille myytti onnellisesta avioliitosta tarkoittaa pidättäytymistä esiaviollisesta seksistä.

Pamukin kertojanote on värikäs ja nostalginen. Hän vyöryttää jatkuvana virtana yksityiskohtia siitä yli 30 vuoden takaisesta Turkista, joka pitkälti on siirtynyt historiaan ja jonka perintöä on nykyinen kirjailijan kotimaa. Kiintoisa kuriositeetti on, että kirjailija itse esiintyy cameo-roolissa kahteen kertaan!
– – – – – – –
Arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä 2010.