Avainsanat
esseet, Hassan Blasim, kaanon, Olli Löytty, tietokirjallisuus, Virke
Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Teos 2021. 183 s.
TAMPEREELTA käsin operoiva kotimaisen kirjallisuuden dosentti Olli Löytty (s. 1966) toivottaa jäähyväisiä oppiaineelleen uusimmassa esseekokoelmassaan.
Löytyn jäähyväisajatus perustuu näköharhaan, että kirjallisuutemme olisi erillinen saareke muun maailmankirjallisuuden ulkopuolella.
Kirjoittaja panee kaanonin kieppumaan kuin Linnanmäen kieputtimessa. Esseisti kyseenalaistaa raikuvasti totuttuja kirjallisuuskäsityksiämme, jotka tulevat esille muun muassa tavassamme kanonisoida suomalaisen kaunokirjallisuuden perusteoksia.
Kansallinen on taiteelle kovin ahdas kehys tai reunaehto. Kirjallisuuden ”kotimaisuutta” ja ”ulkomaisuutta” on nykyään entistä vaikeampi pitää erillään, ja tällaiset erottelut tuntuvat Löytystä ennen kaikkea keinotekoisilta:
”Olen alkanut epäillä koko ajattelutavan mielekkyyttä: mitä palvelee luokittelu, jossa kirjallisuuden kaltainen taidemuoto erotellaan kielten ja kotipaikkojen perusteella?” (s. 11)
Löytty purkaa kotimaisen kirjallisuuden ahtaita rajoja ennen muuta Hassan Blasimin esimerkin kautta. Arabitaustaisen Blasimin lokerointi juuri suomalaiseksi kirjailijaksi siksi, että hän sattuu asumaan nykyisin Suomessa, on hyvinkin epäonnistunut.
Toisaalta Löytty havainnollistaa sitä rankkaa osaa, jota suomalainen kirjallisuuskenttä tarjoaa maahanmuuttajakirjailijalle. Vaikka Blasim tekisi maailmalla vaikka mitä, Suomessa hän säilyy silti kirjallisena outolintuna, koska kirjoittaa vierailla kielillä. Hän kelpaa Suomeen henkilönä, mutta hänen kirjoituskielensä arabia ei kelpaa.
Nationalismin aika on ohitse, on aika avata kirjallisuutemme rajat laveammalle. Nationalismiin liittyvään muukalaisvihaan ja muihin ongelmiin Löytty viittaa jopa päälauseissa.
LÖYTYLLÄ piisaa kosolti hyviä argumentteja. Hän ottaa monesti puheeksi äidinkielen opettajien merkityksen kirjallisen kaanon-tiedon ylläpitäjinä ja uusintajina.
Pakollisina lukiossa luetettava kotimainen kirjallisuus on kaventunut oikeastaan kahteen kirjallisuuden perusteokseen, Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen ja Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Kansallisromaani ja itsenäisyytemme puolesta käydyn taistelun kirjallinen symboli ovat kirjallisuutemme jäävuorenhuippu.
Löytty näkee kaanonin työkaluksi tuoda esiin kunkin ajan kulttuurista ja etnistä moninaisuutta. Kaanon on luotava, jotta se voitaisiin kyseenalaistaa aika ajoin. Molemmat prosessit Löytty näkee keskeisenä osana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien työnkuvaa.
Maahanmuuttajaopiskelijoiden kasvava määrä Suomen koululaitoksessa on suuri haaste, jota ei voi ohittaa. Kaanon luodaan tiettyjä ihmisiä varten, ei kaikkia. Luodessaan kaanonin opiskelijoitaan varten kirjallisuuden opettaja ottaa tähänkin asiaan kantaa tärkeällä tavalla.
Esseissään Löytty lukee auki lukuisia teoksia, kuten Minna Canthin Työmiehen vaimoa (1885), Arto Salmisen Turvapaikkaa (1995), Annamari Marttisen Vapaata (2015), Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa (1985), Arne Nevanlinnan Marieta (2008), Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa (1875) ja Ulla-Lena Lundbergin Sadetta (Regn; 1997). Hassan Blasimin novellien analyysit tulevat vastaan useammassakin esseessä.
Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle on jäntevä ja toimiva kokonaisuus, joka välttää esseekokoelmien perussynnin, sirpaleisuuden. Myös kieli on kunnossa, ja sujuva kirjoitusote tempaisee mukaansa.
VETUS Et NOVA 