Avainsanat
Anu Koivunen, book review, Hiidenkivi, Jyrki Katainen, kulttuurintutkimus, Mikko Lehtonen
Anu Koivunen & Mikko Lehtonen (toim.): Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino 2011. 299 s.
Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen hallinnoivat yhdessä Suomen Akatemian projektia ”Kulttuurin valta ja hyväksynnän tuottaminen” (2006-2009). Projektin yhteistuotoksena julkaistiin 2011 artikkeliantologia Kuinka meitä kutsutaan? – Kulttuuriset merkityskamppailut Suomessa. Artikkeleissa suomalaista nykykulttuuria esitellään monenlaisten määrittelykamppailujen näyttämönä. Keskenään ristiriitaiset ”kutsuhuudot” herättävät erilaisia identifikaatioita.
Kulttuurisia merkityskamppailuja havainnoi ja erittelee Koivusen ja Lehtosen lisäksi kuusi yliopistotutkijaa. Lähtökohdiltaan kirjoittajat ovat taiteen-, median- tai viestinnäntutkijoita. Joukkoon on lähtenyt yksi sukupuolentutkijakin (Leena-Maija Rossi).
Antologian avauksessa Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen lähtevät liikkeelle Jorma Ollilan johtamasta ns. maabrändivaltuuskunnasta, joka jätti loppuraporttinsa marraskuussa 2010. Tehtävä Suomelle -raportin näkemys oli se, että Suomi on jo sellaisenaan maailman paras maa. Koivunen ja Lehtonen lukevat raporttia merkityskamppailuna, jossa pyritään kohentamaan Suomi-kuvaa. Raportin vastaanotto jäi laimeaksi. Maabrändäys ei kiinnostanut kansalaisia niin paljon kuin esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittolaki.
Koivuselle ja Lehtoselle kulttuurin valta on heille valtaa muodostaa symboleja, jotka jäävät ihmisten tajuntaan ja muokkaavat heidän käsityksiään ja vaikuttavat toimintaan. Tutkijat ovat laajentaneet kulttuurin ja vallan perinteisiä käsitteitä. ”Me hengitämme, juomme ja syömme kulttuuria.” Kulttuurin kulutuksen räjähdysmäinen kasvu on kuulemma muuttanut kulttuurin paikkaa – siis minne?
Teatteria ja televisiota
Kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi tarkastelee Kristian Smedsin Tuntematon sotilas –teatterisovituksen vastaanottoa yhteiskunnallisen kamppailun näyttämönä lehtijuttujen sekä TV- ja internetkeskustelujen pohjalta. Kansallisskandaalin käryn takaa Ojajärvi osoittaa, että tärkeimmäksi kysymykseksi korostui se, kenellä on oikeus määritellä tietyn ajan historiakuva. Näytelmän loppukohtaus, jossa Suomi julistettiin kuolleeksi ja kansalliset ikonit aikansaeläneiksi, jätti harvoja kylmäksi.
Mari Pajala käy läpi YLEn ja MTV3:n tuottamia 50-vuotistelevisiosarjoja määrittäen niitä muun muassa perinteisen TV-kulttuurin puolestapuhujina. Hanna Suutela tarkastelee niitä improvisaatioteatteriin liittyneitä kulttuurisia assosiaatioita, joita Tarja Halosen vaalikampanja onnistui hyödyntämään. Mikko Hautakangas puolestaan pohtii, onko Big Brother –ohjelma kulttuurinen hylkiö vai jotain muuta. Hautakangas osoittaa, että yleisöä ei kiinnosta Big Brotherissa seurata arkea ja tavallisuutta, vaan yleisöä motivoi tunne kaiken näkemisestä ja sen tarjoamasta tiedosta ja vallasta.
Leena-Maija Rossi tarkastelee niitä tapoja, joilla Mogadishu Avenue –televisiosarjan (2006) henkilökuvat ja kertomukset tuottivat katsojille tuttuutta ja kunniallisuutta tai määrittelivät vierautta ja epäkelpoisuutta. Erkki Karvonen puolestaan osoittaa seikkaperäisessä artikkelissaan Tanja Karpelan julkisuuskuvasta, kuinka poliitikot saavat usein mediassa osakseen viihdejulkkiksen roolin, ansaitusti tai ei.
Antologian päättää Anu Koivusen artikkeli Jyrki Kataisen julkisista kyyneleistä. Kataisen julkinen kyynelehtiminen huhtikuussa 2008 hänen erottaessaan Ilkka Kanervan ministerinpaikalta sai median hämmästymään. Puoluejohtaja asettui rooliin, johon ammattipoliitikko astuu harvoin: hän puhui toisesta poliitikosta henkilökohtaisena ystävänä. Koivunen esittelee Kataista voimattomana sivustakatsojana, joka ei kykene vaikuttamaan poliittisiin prosesseihin enempää kuin voi.
Taisteluhenki esillä
Kuinka meitä kutsutaan? –antologian artikkelien antama kuva kulttuurisista merkityskamppailuista Suomessa muodostuu hämmentävän sirpaleiseksi ja monipolviseksi. Sisällysluettelon välittämä kokonaisuus määrittyy varsin taisteluhenkiseksi.
Toimittajien hyvää tarkoittava intentio saada aikaan selväpiirteinen kokonaisesitys osaavien tutkijoiden yhteistuotoksella ei onnistu hyvin. Artikkeleissa sorrutaan toisinaan siihen tarkoitus- ja sensaatiohakuiseen esimerkkiviljelyyn, josta kirjoittajat toisaalla ojentavat kriittisen sävyyn mediaa.
Artikkeleissa käsitellään perusteellisesti kulttuurin pinnanalaisia ilmiöitä ja otetaan rohkeasti kantaa niiden syyseuraussuhteisiin. Teos (tai sen osat) sopii luontevimmin yliopistotason oppikirjaksi mediakulttuurin ja tiedotusopin opiskelijoille. Lähteiden käyttö on kiitettävästi dokumentoitua ja ansiokkaan monipuolista seikkaperäistä.
– – – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Hiidenkivessä 2012.