Avainsanat
F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, literature article, Mihail Bahtin, science fiction, Tähtivaeltaja, Tiina Kartano, Venäjä, venäläinen kirjallisuus
SPEKULATIIVISEN FIKTION ystäville saattaa tulla yllätyksenä, että venäläisen kirjallisuuden suuruus Fjodor Dostojevski (1821–1881) ryhtyi vanhoilla päivillään scifi- ja fantasiakirjailijaksi.
Kirjailijalta löytyy kuusi enemmän tai vähemmän spefiin viittaavaa teosta, jotka ajoittuvat lähinnä Dostojevskin tuotannon loppupuolelle. Spefi-kertomuksista huomaa, että Dostojevski latasi niihin koko tuotantonsa lävitse kulkeneet eetokset ja johtolangat.
Lähes jokaisessa Dostojevskin teoksessa kukkii hetkittäin fantastisia aiheita ja mielikuvia.
Varsinaisesti spefiksi voidaan määritellä pienoisromaani Kaksoisolento (1846) sekä novellit Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Lempeä neito (1876) ja Naurettavan ihmisen uni (1877).
ALOITETAAN SIITÄ, mihin artikkelin voisi oikeastaan päättää, eli Dostojevskin viimeisestä fantasiakertomuksesta. Se kokoaa yhteen kirjailijan spekulatiivisen fiktion elementit.
Vuonna 1877 Dostojevski oli 56-vuotias. Samaan aikaan, kun hän luonnosteli pääteostaan Karamazovin veljekset (ilm. 1880), hän kirjoitti parikymmensivuisen fantasianovellin Naurettavan ihmisen uni.
Kertomus ilmestyi huhtikuun 1877 Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi kuolemaansa saakka.
Naurettavan ihmisen uni on kertomus maailmasta, jossa ei tunnu olevan mitään arvokasta. Sieltä siirrytään fantastiseen todellisuuteen, joka on täynnä arvokkaita asioita. Ajan ja paikan säännönmukaisuudet muuttuvat kuin unessa:
Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.
Novelli käynnistyy synkissä tunnelmissa. Onneton minäkertoja asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Oudon tapahtumasarjan seurauksena mies on muuttunut lähimmäistensä silmissä mielipuoleksi.
Mies on tullut tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole enää mitään merkitystä maailmalle eikä maailmalla hänelle – ja päätynyt suunnittelemaan itsemurhaa. Sitten hän törmää Pietarin kadulla yksinäiseen ja kodittoman oloiseen tyttöön.
Katkonaisesti äidistään puhuva tyttö yrittää saada miestä mukaansa, tuloksetta. Kotona mies valvoo koko yön. Huteran seinän läpi kuuluu sekavia ääniä köyhien naapureiden asunnoista.
Naurettava ihminen on oppinut sulkemaan silmänsä ja korvansa muiden asioilta ja kärsimyksiltä. Ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä ihmiselle, joka on menettänyt täysin elämänhalunsa.
Miehen ajatuksissa muiden väheksymä ihminen pienenee ja muuttuu kuolleen absoluuttiseksi nollaksi.
Itsemurhaan valmistautuminen edellyttää näin oman ihmisarvon polkemista maahan; vasta sitten sen uskaltaa tehdä. Mutta tytön tavattuaan mies ei enää ole valmis itsemurhaan.
Mies päättelee, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:
”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”
Tyttö on tietämättään pelastanut tuntemattoman miehen hengen. Itsemurhaa on lykättävä tuonnemmaksi. Sitten mies nukahtaa tuoliinsa – ja uni alkaa.
UNEN ALUSSA mies on samassa paikassa ja ajassa kuin ennenkin. Hän istuu tuolissaan, ottaa aseen käteen ja ampuu itseään rintaan. Kuolleena mies on edelleen tietoinen ympäristöstään. Unen konkreettisuus iskee vasten miehen kasvoja:
”En tuntenut kipua, mutta oli kuin kaikki olisi vavahtanut sisimmässäni ja sammunut yhtäkkiä, ympärilläni laskeutui hirvittävä pimeys. Ikään kuin sokaistuin ja mykistyin, ja sitten makasin jollakin kovalla pitkin pituuttani, selälläni, en nähnyt mitään enkä pystynyt tekemään mitään liikettä. [–] Pian alistuin siihen ja kuten unessa on tapana, hyväksyin todellisuuden sellaisenaan asettamatta mitään kyseenalaiseksi.”
Naurettavan ihmisen unessa utopia kestää vuosikausia.
Untanäkeväinen kokee hautajaisensa ja jopa hautaamisensa. Arkku maan sisällä on kostea, kun vesi tunkeutuu lautojen läpi ja tipahtelee painajaismaisesti suoraan miehen kasvoille. Mies ei kestä kidutusta kovin pitkään ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi.
Sitten tuntematon, enkelimäinen hahmo avaa hänen hautansa. Mies temmataan arkusta, ja hän nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Alkaa pitkä matka halki kosmoksen.
Retken päätteeksi löytyvät Auringon kaltainen tähti ja Maan kaltainen planeetta. Ja sen pinnalta oikeita ihmisiä, jotka muistuttavat meidän planeettamme asukkaita.
Kertoja löytää uudelta planeetalta onnellisia, viattomia ihmisiä. Nämä eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Edes kuolema ei heitä pelota.
”Uudet ihmiset” kuolevat hymyillen iloisesti ja rakkaidensa ympäröiminä. Kuolema näyttäytyy kuin vanhana ystävänä, ei vihollisena tai viikatemiehenä. Kertojan mukaan onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.
Utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.
Eräänä päivänä muukalainen näet opettaa asukkaat valehtelemaan. Valheet synnyttävät ylpeyttä, joka johtaa muihinkin paheisiin.
Kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa, ihmiset oppivat huijaamaan, pelkäämään, vihaamaan ja tappamaan. Pian tapahtuu ensimmäinen murha ja syttyy jopa sotia.
Utopia on tuhoutunut, peruuttamattomasti.
Kotvan kuluttua entisen utopian jäsenet eivät kykene muistamaan aiempaa onneaan. Kuoleman pelko yleistyy nopeasti, samoin yksinäisyys. Naurettava ihminen on järkyttynyt ja kehottaa ihmisiä palaamaan vanhaan onnen tilaan – tai tappamaan hänet.
Tähän ei kuitenkaan suostuta. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuutta vanhaan, jossa oli autuaan tietämätön elämän ja kuoleman tutkimattomista laeista?
Kertomuksen lopussa minäkertoja herää muuttuneena miehenä. Itsemurha-ajatukset ovat tiessään.
Mies on vakuuttunut ihmisen perushyvyydestä ja mahdollisuuksista rakkauden suhteen. Hän omistaa loppuelämänsä opettaakseen kultaisen aikakauden lupausta asiasta tietämättömille. Nämä pitävät häntä mielipuolena – ja naurettavana.
Novellin lopussa mies lähtee etsimään tapaamaansa tyttöä ja löytää tämän.
NAURETTAVAN IHMISEN uni on kiintoisa sekoitus muinaiskreikkalaista satiiria, venäläistä komediaa, fantastisia unikuvia ja kultakauden eeppistä kertomusta.
Dostojevskin tuotantoa pitkään tutkinut venäläinen Mihail Bahtin näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä ns. menippolaisesta satiirista. 200-luvulta eaa. antiikin Kreikasta ponnistava kirjallisuudenlaji on saanut nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Genre korostaa mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä.
Menippolaiselle satiirikolle aatteellinen funktio on kaiken fantastisen kirjoittamisen päämäärä: seikkaillaan uppo-oudoissa paikoissa ja tehdään kaikenlaisia ihmeellisiä tekoja, jotta saadaan selville jonkin idean, uskomuksen tai filosofian todellinen luonne ja merkitys.
Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta.
Menippolainen satiiri ei näin ollen keskity henkilökuvaukseen kuin nimellisesti. Tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.
Bahtinin mukaan Dostojevski hyödyntää unen taiteellisia mahdollisuuksia erittäin laajasti ja monivivahteisesti. Unet saavatkin merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa.
Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa. Sen sijaan kerronnassa keskitytään kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin.
Kenties juuri tämä ajoi hänet kreikkalaisen satiirin pariin. Genressä kun on mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden ja pinnallisesti järkevän logiikan yli.
Kreikkalaisen satiirin kaavoja seuraten Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä, myös antiikin klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta. Polusta, jonka muodostavat maallinen paratiisi, syntiinlankeemus ja sovitus.
Vaikka Naurettavan ihmisen unessa korostuvat Dostojevskin tuotannossa yleiset kristilliset aiheet, novelli ei kuitenkaan ole varsinaisesti kristillinen. Teksti heijastaa enemmän antiikin ajan henkeä ja mytologioita. Naurettavan ihmisen välinpitämätön suhtautuminen maailmaan ja sen kärsimyksiin on sekin suoraa lainaa antiikin Kreikan kyynikoiden ja stoalaisten tarinoista.
MENIPPOLAINEN SATIIRI oli kuin oman aikakautensa sanomalehtitekstiä tai blogikirjoitusta. Bahtin puhuu ”antiikin sanomalehtigenrestä”, joka vastasi terävästi kyseisen ajan päiväkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin.
Menippolaisessa satiirissa arvosteltiin usein kirjoitusajan poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja, varsinaisen tarinan varjolla.
Tämä huomio sopii Dostojevskiin kuin nyrkki silmään. Julkaisemassaan Kirjailijan päiväkirjassa (1873–1881) hän noudatti antiikin tapaa kuvata karnevalistisen kertomuksen kautta ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja ideologisia kysymyksiä.
Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi romaanitaidettaan välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gradanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.
Kirjailijan päiväkirjasta otettiin kaksi kertaa isompia painoksia kuin Dostojevskin kaunokirjoista.
Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan Venäjällä. Ennen tätä sarjaa kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat.
Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat kaikki kansanryhmät, jotka osasivat lukea. On syytä muistaa, että 1870-luvun Venäjällä suurin osa kansasta ei kuitenkaan osannut lukea.
Dostojevski yhdisteli tuotannossaan antiikin luentoa, ortodoksista saarnaa sekä rippiä. Monet Naurettavan ihmisen unessa esiintyvistä aiheista vaivasivat Dostojevskia koko hänen elämänsä ajan.
Kun Naurettavan ihmisen uni ilmestyi, Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjaa jo neljä vuotta ja löytänyt yleisönsä. Suosionsa huipulla hän päätti tiivistää kaunokirjojensa ydinsanomat lyhyisiin fantasiakertomuksiin.
Kenties kirjailija oli elämänsä ehtoopuolella jo hyväksynyt, että ihmisten oli mahdoton oppia pois jo ammoisina aikoina omaksumistaan ”käytöshäiriöistä”.
Bahtinin mielestä Dostojevski kasvoi juuri ristiriitaisen ihmisen kuvaajana ulos menippolaisen satiirin antiikinaikaisesta genremaailmasta.
Kreikkalaisen henkilökuvauksen sijaan Dostojevski keksi polyfonian, eli romaanihenkilöiden moniäänisyyden. Moniäänisyys tarkoitti omaperäistä, moniulotteista henkilökuvausta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu vasta monista näkökulmista katsottuna – kuin salapoliisiromaanissa.
UNIKUVAT ONNELLISTEN valtakunnasta saattoivat olla kirjailijan yritys luonnostella oma versionsa ns. kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä.
Kulta-ajalla viitataan monissa kulttuureissa menneeseen tarunhohtoiseen suuruuden aikaan, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin sen jälkeen.
Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit.
Kreikkalaisen (Hesiodos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia tai huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kultakauden myyttiä kuvaava kertomus.
Kultakauden myytti on toiminut utopioiden lähtökohtana jo vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Niistä tärkeimmät olivat englantilaisen Thomas Moren Utopia (1516), italialaisen Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja englantilaisen Francis Baconin Uusi Atlantis (1627).
Naurettavan ihmisen uni on mitä todennäköisimmin vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin Kuun valtakunnalle (1655) että Voltairen Mikromegas-teokselle (1752).
Dostojevskia suomentanut ja tämän aatehistoriaa tutkinut Tiina Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä myös saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan. Schellingin innoittamana Dostojevski ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.
Naurettavan ihmisen unen uudet ihmiset eivät tarvinneet uskontoa.
Kartanon mukaan Naurettavan ihmisen unessa Schellingin suuntaan viittaa ennen muuta se, että kirjailija lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille kuolemanjälkeisen elämän uudessa, vielä paremmassa maailmassa.
Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta. Siinä maailman aikakaudet seuraavat toistaan, entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina.
F. W. J. von Schelling.
Pahaa ei kuitenkaan voida poistaa kokonaan. Siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin.
Dostojevskin alituinen uskontopuhe nousee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Uusilla ihmisillä ei näet ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys Maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, johon liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa.
BAHTIN HAVAITSI Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon. Se on ajatus päähenkilön kaksoisolennosta.
Kirjailija sepitti säännöllisesti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä.
Kaksoisolentoteema esiintyy selvimmillään Dostojevskin Kaksoisolento-pienoisromaanissa. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1846 ”Isänmaallisissa kirjoituksissa”. Dostojevski uudisti ja julkaisi sen toistamisiin vuonna 1866.
Romaanin päähenkilö on valtion virkailija, nimineuvos Jakov Goljadkin. Minäkertoja käy koko pienoisromaanin ajan voimakasta sisäistä taistelua, joka johtuu siitä, että Goljadkin tapaa toistuvasti kaksoisolentonsa.
Kaksoisolento on nuoren Dostojevskin toinen romaani. Länsimaisessa kirjallisuudessa kaksoisolentoaihe muodostaa oman traditionsa. Sitä käsittelevissä tutkimuksissa viitataan monesti myös Dostojevskiin.
Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa?
Kaksoisolennon muukalainen on samanniminen ja kotoisin samalta seudulta kuin Goljadkin. Hän tulee jopa samaan työpaikkaan samankaltaisiin tehtäviin. Vaikka hän näyttää samalta, kaksoisolento on nimineuvoksen polaarinen vastakohta luonteenpiirteidensä vuoksi.
Kaksoisolento on olemassa ihmisenä tarinan muillekin henkilöille. Hämmästyttävästi muut pitävät asiaa luonnollisena, toisin kuin Goljadkin-parka.
Romaanissa Dostojevski teki kaksoisolentoteemasta identiteettikysymyksen. Koska kaksoisolento uhkaa nimineuvoksen ihmisyyttä ja asemaa, hänestä on päästävä eroon.
Romaania analysoinut Penjami Lehto puhuu kuvaavasti Dostojevskin epäluotettavasta romaanikertojasta. Päätelmissään henkilöiden identtisyydestä lukijan on syytä olla varovainen, sillä romaanin minäkertoja kärsii selvästi mielenhäiriöistä. Romaanin lopussa Goljadkin kuvittelee näkevänsä itsestään lukuisia kaksoisolentoja, jolloin hänen mielensä sortuu lopullisesti.
Naurettavan ihmisen unessa Dostojevski sepittää jopa Auringolle ja Maalle ”kaksoisolennot”. Novellin minäkertoja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:
”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin Maamme?”
Näin kaksoisolentoteema viedään Naurettavan ihmisen unessa karnevalistisesti toiselle asteelle. Kuten muutkin Dostojevskin kaksoisolennot, myös uusi Maa on luonteeltaan erilainen kuin vastakappaleensa.
KLASSIKKOLISTOJEN UNOHTUMATTOMIIN jää usein pienempiä teoksia. Nämä pienuudet saattavat tarjoilla lukijoille ja kirjallisuudentutkijoille jopa antoisampia elämyksiä kuin kirjailijan pääteokset, koska niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde, kuten Penjami Lehto on huomauttanut.
Yksi tällainen teos on Dostojevskin Krokotiili-novelli (1865), fantastinen kertomus Ivan Matveitšista, jonka krokotiili nielaisee. Mies ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin vatsaan.
Kukaan minäkertojaa lukuun ottamatta ei kuitenkaan tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Krokotiili on kuulemma niin arvokas, ettei sitä haluta tappaa yhden pikkuvirkamiehen vuoksi!
Hullunkurisuuden huippu on, että uhrikaan ei pistä pahakseen elämäänsä krokotiilin sisällä. Matveitš uskoo tulevansa näin kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan:
”Henkeni ei ole koskaan liidellyt niin korkealla kuin nyt. Ahtaassa turvapaikassani pelkään vain yhtä: paksujen aikakauskirjojen kirjallisuuskritiikkiä ja pilalehtiemme vihellyksiä. Pelkään sitä, että pinnalliset päältäkatsojat, tyhmyrit ja kadehtijat ja yleensäkin nihilistit tekevät minusta pilkkaa. Mutta minä ryhdyn toimenpiteisiin. Odotan malttamattomana yleisön huomisia lausuntoja ja ennen kaikkea sanomalehtien mielipidettä.”
Teoksessa on mukana melkoisesti karnevaalihenkeä, jonka Dostojevski vei entistä pidemmälle myöhemmissä teksteissään. Asiat käännetään päälaelleen kerran jos toisenkin, ja lopulta kerronta muuttuu absurdiksi.
Krokotiili-novelli ei ollut tyypillistä Dostojevskia.
Krokotiili on luonteva tulkita allegoriaksi henkilöstä, joka on joutunut olosuhteiden ”nielaisemaksi”. Ensin tuholta näyttävä tilanne kääntyy nurin, ja tuhon ”uhri” päättää käyttää tilanteen luomat mahdollisuudet hyväkseen. Samoin tekee myös lähipiiri, joka yrittää kummallisen innokkaasti sopeutua uuteen tulevaisuuteen.
Dostojevski kirjoitti Krokotiilin osa kerrallaan veljensä kanssa julkaisemaansa Epoha-lehteen. Kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.
Ilkikurinen, 52-sivuinen satiiri on epätyypillinen Dostojevskin tuotannossa, jossa synkkä pohjavire maustaa lähes kaikkia teoksia.
SATIIRINA KROKOTIILI tuo väistämättä mieleen Nikolai Gogolin (1809-1852) tarinat. Omalaatuinen absurdismi ja surrealismi ovat Gogolin tuotannon parhaita piirteitä, kuten suomentaja Vappu Orlov on todennut.
Nikolai Gogolin muistomerkki Moskovassa.
Gogolin suosikkinäytelmä Reviisori (1836) lienee ollut Dostojevskille tärkeä esikuva juuri Krokotiilin kirjoitusvaiheessa. Reviisori on väärinkäsityksille ja erehdyksille rakentuva hulvaton komedia, jossa vahvasti karrikoidut henkilöt esiintyvät koomisesti.
Samalla teos ruoskii omaa etuaan tavoittelevia ja valtaan takertuvia virkamiehiä ja poliitikkoja, aivan samalla tavoin kuin Krokotiili.
Dostojevski kopioi muitakin fantastisia aiheita suurelta esikuvaltaan Gogolilta.
Gogolin novelleissa epäonni ja absurdit sattumukset vainoavat virkamiespoloja kohtuuttomasti. Esimerkiksi novellissa Nenä (1836) kollegioasessori Kovaljov kokee eräänä aamuna järkytyksen, kun hänen nenänsä on kadonnut. Sitten nenä ilmaantuu yllättäen käyskentelemään Pietarin kaduille valtioneuvokseksi muuttuneena!
Gogolin Päällystakki-novellissa (1842) pikkuvirkamies hankkii puolestaan suurella vaivalla uuden päällystakin, joka varastetaan. Kun hän yrittää epätoivoisesti saada takkiaan takaisin, hän menettää terveytensä ja kuolee – ja alkaa kuolemansa jälkeen jahdata ihmisten päällystakkeja kummituksena.
Kaksoisolennon vähäpätöinen virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin.
Gogolin ja Dostojevskin kaltaisille yhteiskuntakriittisille kirjailijoille virkamies oli kiitollinen hahmo 1800-luvun Venäjällä.
Arvoasteikossa vähäiselle pikkuvirkamiehelle naureskelu ei ärsyttänyt liikaa vallanpitäjiä. Silti vähäpätöinenkin virkamies oli osa laajempaa kokonaisuutta, hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää.
Lukijalle ei varmaankaan jäänyt epäselväksi, mikä oli pilanteon varsinainen kohde.
Dostojevskin Kaksoisolennon virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin. Toimistotyön hierarkkiset rakenteet, byrokratia ja usein yksilön kannalta mielivaltaiset käytännöt eivät ole kadonneet mihinkään. Kuka tahansa on korvattavissa toisella samankaltaisella, joka muistuttaa erehdyttävästi omaa itseä, mutta on työnantajan kannalta silti hivenen parempi painos.
Kaksoisolento on itse asiassa Dostojevskin teosten suurin Gogol-jäljitelmä. Alaotsikko ”Pietarin runo” viittaa suoraan Gogolin Kuolleisiin sieluihin (1842). Kirjailija Vladimir Nabokov kutsuikin Kaksoisolentoa Päällystakin parodiaksi.
Dostojevski kirjoitti Kirjailijan päiväkirjaan, että ”vaikka en onnistunut tuossa romaanissa [Kaksoisolennossa], sen ajatus oli melko selkeä ja en ole koskaan ilmaissut kirjoituksissani mitään vakavampaa”.
Nabokov, joka yleisesti piti Dostojevskia keskinkertaisena kirjailijana, on puolestaan todennut Kaksoisolennon olevan täydellinen taideteos, parasta mitä Dostojevski koskaan kirjoitti.
DOSTOJEVSKIN NOVELLI Lempeä neito ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa vuonna 1876, vuotta ennen Naurettavan ihmisen unta. Tekstiin alaotsikko on ”Fantastinen kertomus”.
Esipuheessaan kirjailija tosin toteaa, ettei Lempeä neito ole fantastinen niinkään sisällöltään kuin esitystavaltaan:
”Tässä tapauksessa fantastinen on todellista; tämä koskee nimenomaan kertomuksen muotoa. [–] Kertojana oleva mies puhuu milloin itselleen, milloin näkymättömälle kuuntelijalle, jonkinlaiselle tuomarille. [–] Olettamus kaiken muistiinmerkitsevästä pikakirjoittajasta (jonka työn minä olisin viimeistellyt) saa minut kutsumaan kertomusta fantastiseksi.”
Lempeässä neidossa (1876) panttilainaamon omistaja menee naimisiin varkaan kanssa.
Dostojevski sanoo nähneensä vastaavan idean fantastisesta pikakirjoittajasta Victor Hugon romaanissa Kuolemantuomitun viimeinen päivä (1829). Romaani perustuu ideaan, että kuolemaantuomittu henkilö kertoo aivan viime hetkiinsä asti tunnoistaan toiselle, joka kirjoittaa kaiken ylös.
Lempeä neito sai syntynsä ompelijan itsemurhasta kertoneesta uutisesta, jonka Dostojevski luki huhtikuussa 1876. Uutinen innoitti kirjailijaa avaamaan tapausta mielikuvituksensa voimin.
Novellin alussa panttilainaamon omistajan vaimo on juuri tappanut itsensä. Leskimies toimii novellin kertojana ja asettelee lukijan eteen tuskaisesti tapahtumasarjan, jonka hän kuvittelee johtaneen itsemurharatkaisuun.
Yksi panttilainaamon omistajan toistuvista asiakkaista on ollut 16-vuotias tyttö, joka rahapulassa varastaa säännöllisesti lainaamon esineitä. Lainaamon omistaja kiintyy hiljalleen tyttöön – ja he avioituvat.
Kertojan avioliitto käynnistyy romanttisesti, mutta perheen köyhyys alkaa lopulta rasittaa vaimoa. Viestinnän puute ja erimielisyydet siitä, miten panttimyymälä olisi hoidettava, johtavat riitoihin.
Sitten vaimo alkaa laihtua ja muuttua huonovointiseksi. Mies kutsuu lopulta paikalle lääkärin, jonka pintapuoliset tutkimukset eivät tuota tulosta.
Eräänä päivänä minäkertoja lähtee käymään ulkona. Kun hän palaa takaisin, vaimo on surmannut itsensä hyppäämällä ikkunasta. Narsistinen mieskertoja jää lohduttomana surkuttelemaan itseään.
Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään.
Lempeä neito on tietyssä mielessä Naurettavan ihmisen unen rinnakkaiskirjoitus. Tekstit julkaistiin puolen vuoden sisään Kirjailijan päiväkirjassa. Lempeän neidon minäkertoja onnistuu yhden ihmisen kohdalla samassa kuin Naurettava ihmisen uni kokonaisen ihmiskunnan kanssa: pilaamaan puhtaan mielen ja täyttämään sen pelokkuudella ja epätoivolla.
Lempeän neidon paholaismainen minäkertoja purkaa fantastiselle pikakirjoittajalleen sisäistä ahdinkoaan, jota kukaan ei voi helpottaa tai ottaa pois. Hän on kuin Hugon kuolemaantuomittu romaanihenkilö, joka on tajunnut tekonsa peruuttamattomuuden ja siitä vääjäämättä seuraavan rangaistuksen:
”Mitä minulle merkitsevät nyt teidän lakinne? Mihin tarvitsen tapojanne, moraalisääntöjänne, elämäänne, valtiotanne, uskontoanne? Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään. [–] Ei, vakavasti puhuen, miten käy minun huomenna sitten kun hänet on viety?”
YMPÄRÖIVÄSTÄ ELÄMÄNPIIRISTÄ irralleen joutunut päähenkilö seikkailee Bobok-novellissa (1873) hautausmaalla ja tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina, jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa.
Kertomuksessa ironisoidaan ihmisten arvohierarkioita ja ns. parempien ihmisten vähättely alempia kohtaan. Kuolema tasapäistää kaikki ylivertaisella tavalla.
Bobokissa Dostojevski pilkkaa aikansa spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä. Novellin aikalaisvastaanotto oli hyvin vaihtelevaa. Varsinkin kirkon piiristä satoi lunta tupaan rankasti.
Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua. Se viittaa novellissa ääneen, joka ihmisestä lähtee, kun elämän viimeinen lanka katkeaa.
Huomattavasti vakavahenkisemmin kuolemanjälkeistä elämää käsittelee Poika Kristuksen joulujuhlassa -novelli, joka ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa 1876.
Poika Kristuksen joulujuhlassa vie lukijan kuoleman toiselle puolen.
Novellin päähenkilö on kuusivuotias, pietarilainen kerjäläispoika, joka asuu kylmässä kellariloukossa kuolemansairaan äitinsä kanssa. Poika lähtee nälissään etsimään ruokaa Pietarin kaduilta ja joutuu katupoikien pahoinpitelemäksi. Hän vetäytyy halkopinon taakse piiloon ja menehtyy.
Kuolemanjälkeinen elämä alkaa saman tien. Poika kutsutaan joulujuhlaan, jossa hän näkee ison joukon ennenaikaisesti menehtyneitä lapsia – ja Kristuksen heidän kanssaan.
Novellin yhteiskunnallinen sanoma on selvä. Kertomuksen alussa kertoja ruoskii lukijaa kuvilla aikuisista, jotka ryyppäävät ja pelaavat lasten kaduilla kerjäämillä rahoilla. Pojan kuoleman jälkeen fantastinen aines häivyttää raadollisen todellisuuden taka-alalle.
Poika Kristuksen joulujuhlassa saa aavistamaan, että kirjailija on perehtynyt Hans Christian Andersenin ja Charles Dickensin tuotantoon. Andersenin Pikku tulitikkutyttö (1845) on aiheiltaan ja ratkaisuiltaan hyvin samankaltainen. Hengeltään Dostojevskin novelli muistuttaa kovasti Dickensin Joulukertomusta (1843), jota on innoittanut kirjailijan intressi opettaa lukijoilleen hyväsydämisyyttä.
DOSTOJEVSKIN FANTASTISET kertomukset kokoavat yhteen kirjailijan tuotannon keskeisiä teemoja ja johtolankoja. Bahtin nostaa Naurettavan ihmisen unen Dostojevskin keskeisten teemojen tietosanakirjaksi.
Mitä nämä teemat ovatkaan?
1. Hullu henkilö. Monet Dostojevskin sankarit ovat hulluja tai naurettavia. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus on kirjailijalle tietyllä lailla historiallista ja ainutkertaista – siksi muistettavaa.
Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän ei siis ole oikeasti hullu, vaan outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esim. Rodion Raskolnikov, Ivan Karamazov, Jakov Goljadkin).
Lapsen kärsimys on yksi Dostojevskin kestoaiheista.
2. Itsemurhan hautominen. Kun novellin tai romaanin päähenkilö ajautuu itsemurha-ajatuksiin, syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Tunnit täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös kreikkalaisille satiireille.
3. Kärsivä lapsi. Surullisen tytön tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen.
Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin kuolemaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä (Iljušetška).
4. Myytti onnellisista ihmisistä. Myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota.
Naurettavan ihmisen uni on kuvaus onnellisuuteen upotetuista ihmisistä, jotka oppivat siitä pois. Tarinahan jää tavallaan kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä.
USKON, ETTÄ Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta. Tämä lienee ollut myös koko hänen kirjailijantyönsä johtoajatus.
Kaunokirjailijana Dostojevski kuvasi hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä. Erityisen selvästi nämä aiheet pelkistyvät ja havainnollistuvat hänen fantastisissa kertomuksissaan.
– – – – – – – – – – – – – – – –
LÄHTEET
Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.
Fjodor Dostojevski: Kaksoisolento. Alkuteos Dvojnik (Venäjä 1846). Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2011.
Fjodor Dostojevski: Krokotiili. Alkuteos Krokodil (Venäjä 1864). Teoksesta Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Suom. Vappu Orlov. Avain 2010.
Fjodor Dostojevski: Bobok. Alkuteos Bobok (Venäjä 1873). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 277-296. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Fjodor Dostojevski: Lempeä neito. Alkuteos Krotkaja (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 317-365. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Fjodor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa. Alkuteos Malčik u Hrista na jolke (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 297-303. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi. Kiiltomato.net 9.9.2017.
Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta. Nuori Voima (nuorivoima.fi) 26.1.2018.
Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.
Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.
Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä s. 7–47. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861–1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.
Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873–1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.
Penjami Lehto: Dostojevskin Kaksoisolento. Maailmankirjat (www.maailmankirjat.ma-pe.net) 2011.
Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.
Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain 2010.
Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.
– – – – – – – – – – – – – – – –
Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2018.
Kirjoituksen pohjalta tehty podcast on mahdollista kuunnella täältä.
