Suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea

Avainsanat

book review, fantasy novel, Sini Helminen, spefi, Spin

Sini Helminen.

Sini Helminen: Maan povessa. Väkiveriset 4. Myllylahti 2019. 248 s.

Sini Helmisen (s. 1987) Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiaromaanisarjaa Väkiveriset. Teos on persoonallinen sekoitus suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea.

YA-kirjallisuutena Väkiveriset on toimiva, sujuvakielinen ja jännittävä romaanisarja. Helminen on kirjoittanut sarjaa viisi vuotta. Se on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Sarjassa ovat ilmestyneet Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).

Romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria.

MAAN POVESSA jatkaa sarjan edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan seikkailuja. Uutuusromaani yhdistää kolmen muun romaanin tapahtumasarjoja ja henkilökaartia. Mukana on näkkejä, kaarnanaisia, peikkoja, metsäläisiä, vuorelaisia jne. Ja tietysti kalviksia, niitä tavallisia tallaajia.

Romaanin alussa esitellään vihainen maahispoika Otra, joka on saanut kuulla huonoja uutisia: maan alla asuvien maahisten olisi muutettava pois kaivosalueen tieltä. Maahiset päättävät näyttää ihmisille, mistä heidät on tehty. Sitten Otra saa vangikseen mielenkiintoisen olion, joka pitää suklaasta ja karkeista.

Kolmannesta romaanista tuttu Mari saa kuulla sinipiikaystävänsä Tuulian kadonneen jäljettömiin. Löytääkseen Tuulian Mari etsii käsiinsä Pinjan ja Pekon. Yhdessä he suuntaavat Tuulian perään, mutta haluaako tämä tulla edes löydetyksi?

Helmisen romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria. Nuoret henkilöt saattavat pelata Fortnitea tai Pokémon Go:ta ennen kuin fantastiset seikkailut taas jatkuvat. Kirjailijalle ympäristöongelmat ja suvaitsemattomuus ovat tendenssejä, joihin hän ottaa kantaa nuorten henkilöhahmojensa kautta.

Henkilökuvissa maagiset yksityiskohdat ovat merkittäviä:

”Portinpuolikkaaseen nojailee farkkutakkiin pukeutunut mies, vihreä tukka valuu olkapäille ja kajaali vetää mustat silmät viiruiksi. Siinä voisi olla jonkun lukiolaistytön vanhempi punkkaripoikakaveri, elleivät kajaalin lomasta katsoisi käärmeen kapeat pupillit.” (s. 14)

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa.

HELMISEN VAHVUUKSIA on nuorten henkilöiden autenttinen kuvaus. Kirjailija tavoittaa uskottavasti erilaisia nuorten luonteenlaatuja, asenteita ja päämääriä. Väkiveriset-sarja havainnollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia, joita nuoret joutuvat prosessoimaan koulukiusaamisesta lähtien.

Fantasiakirjailijana Helminen on loihtinut monta hienoa yksityiskohtaa. Kirjailijan käyttämä kieli on täsmällistä, havainnollista ja selvää, vaikka hän kuvaisi mielikuvituksellisia miljöitä, sateenkaarivähemmistöjä ja fantastisia tapahtumia.

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa, vaikka jää pintapuoliseksi. Kirjailija käyttää vanhoista myyteistä sen, mikä romaanikerrontaan sopii.

Helminen on tässä kulkenut esikuvansa J. K. Rowlingin matkassa, joka on Harry Potter -romaaneissaan yhdistää fantastista velhomaailmaansa vanhaan englantilaiseen mytologiaan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 1/2019.

 

 

 

Mainokset

Ujouden puolustuspuheenvuoro

Avainsanat

book review, Liisa Keltikangas-Järvinen, psykologia, Suomen Kuvalehti, tietokirjallisuus

Liisa Keltinkangas-JŠrvinen

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.

PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.

Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti.  Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.

Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.

Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.

KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.

Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.

Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.

Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.

Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.

Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:

”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.

UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.

Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.

Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.

Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.

Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.

ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.

Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.

Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:

”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)

Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.

Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!

Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.

TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.

Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.

UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.

Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:

”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Taivas varjele mitä Turusta löytyy!

Avainsanat

book review, Dare Talvitie, fantasy novel, spefi, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku

Dare Talvitie: Valkea liekki. Näkymätön piiri 1. Kuoriaiskirjat 2018. 291 s.

Dare Talvitien (s. 1972) hurja fantasiadekkari Valkea liekki on Näkymätön piiri -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani alleviivaa kirjailijan rakkautta entistä kotikaupunkiaan kohtaan. Turku esiintyy Valkeassa liekissä suomalaisen magian epävakaana keskuksena, jonka rauhallisen pinnan alla piilevät arvaamattomat voimat.

Vartiovuorenmäellä sattuu erikoinen kuolemantapaus, joka hämmentää kaikki asiaan osallistuvat. Romaanissa liikutaan Turussa ristiin rastiin lähikuntia myöten.

Suomalaisen magian tulivuori odottaa Turussa purkautumistaan.

TALVITIEN romaanin päähenkilö Kari Spiegelberg on kaukaista sukua maagikoille, jotka hallitsivat yliluonnollisia voimia. Romaani alkaa Riikasta, jossa Spiegelberg (suom. Peilivuori) on musisoimassa uusnatsien keskellä ja päätyy todistamaan maagikkojen kammottavaa ihmisuhritilannetta.

Siitä siirrytäänkin ”luontevasti” suoraan Turkuun, jossa suomalaisen magian tulivuori odottaa purkautumistaan. Spiegelbergin painaisunet vaihtelevat painajaismaisten valvetilojen kanssa, kun turkulaiseen katukuvaan ilmestyy yhtä ja toista sinne kuulumatonta.

Puhumattakaan Uuden Elämän seurakunnan raamattupiiristä, johon Kari tekee rohkean ekskursion vähän ennen romaanin puoltaväliä!

Romaanikerronnan keskiöön nousee Weissflamme, Valkea liekki, joka määrittää jos jonkinlaisia elämänpolkuja ja kohtaloita, polttokuolemasta puhumattakaan. Jännitteensä loppuun saakka säilyttävässä dekkarissa tulee ruumiita säännöllisin väliajoin.

Keravalaissyntyinen Talvitie on asunut Turun lisäksi muun muassa Porvoossa ja Oulussa. Nyt hän majailee Helsingissä ja työskentelee IT-ylläpitäjänä. Roolipelien ja seikkailuharrastusten mies on opiskellut Oulun ja Turun yliopistoissa.

30 vuotta pöytälaatikkofiktiota, roolipeliharrastus ja epäonnistuneet yliopisto-opinnot vaikuttivat sen, että Talvitien reaalifantastinen esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet ilmestyi 2015 (Myllylahti). Sitä kirjoittaessaan Talvitie sai ajatuksen okkulttisesta yksityisetsivästä, joka ratkoisi sekavassa seurassa yliluonnollisia rikoksia, ja Valkea liekki sai syntynsä.

Talvitien ihailemia kirjailijoita ovat Lois McMaster Bujold, China Miéville ja Charles Stross. Näistä Miéville lienee tärkein esikuva Valkean liekin kannalta.

Dare Talvitie. – Kuva: Myllylahti.

Talvitien Turku on jakautunut kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin.

NOIR-DEKKARINA Valkeassa liekissä on jonkin verran uuskummallisia yhtymäkohtia Miévillen romaaniin Toiset (The City & The City; 2009): fantastista magiaa, rinnakkaisia maailmoja, erikoisia kuolemantapauksia, vainoharhaisuutta. Siinä missä Miéville jakaa tapahtumapaikkansa kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin, Talvitien Turkukin on jakautunut kahtia.

Teknisesti Valkea liekki toimii kuin hyvin rasvattu konekivääri. Hyvin mietittyjä sanoja sinkoilee jatkuvalla syötöllä, kerronnan fokus ja tyyli säilyvät samanlaisina läpi pitkän romaanin ja kielikin pysyy harkitusti poskella, vaikka mitä tapahtuisi.

Hurttia huumoria sataa lukijan laariin kuin Jerry Cottonissa. Maaginen todellisuus saa jatkuvasti parodisia piirteitä:

”Yliluonnollinen murha on hyvä tapa pilata päiväni. Minulla on taipumus ottaa sellaiset asiat aivan tarpeettoman henkilökohtaisesti.” (s. 43)

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2019.

 

Kätevä opas tuleville tietokirjailijoille

Avainsanat

tietokirjallisuus, tietokirjoittaminen, Tiina Raevaara, Urpu Strellman, Virke

Tiina Raevaara. Kuva: Jussi Helttunen

Urpu Strellman. Kuva: Turun Sanomat

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja. Docendo 2019. 339 s.

MONET meistä äidinkielen opettajistakin haaveilevat tietokirjailijan työstä. Vastikään ilmestynyt Tietokirjailijan kirja on kirja tuleville tietokirjailijoille. Selväkielinen ja hyvin taitettu teos esittelee ja erittelee tietokirjallisuuden kenttää. Samalla se kuvaa muun muassa kustannusalan toimintaa ja säännönmukaisuuksia.

Myös tietokirjailijan työstä tulee vastaan kaikenlaista kokemusperäistä. Miten tietokirjahanke viedään menestyksekkäästi maaliin saakka? Siitä kirjoittajat puhuvat kokemuksen vakaalla rintaäänellä.

Tykkäsin kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista.

MOLEMMAT toimittajat ovat ansioituneet paitsi kirjailijoina, myös alan kouluttajina.

Perinnöllisyystieteen tohtori Tiina Raevaara on kirjoittanut lukuisia kaunokirjoja, tiedeaiheista journalismia sekä tietokirjallisuutta. Tiedeviestintää opettaneen Raevaaran edellinen opaskirja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino) ilmestyi 2016. Hänet on palkittu Runebergin kirjallisuuspalkinnolla ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.

Kirjallisuusagentti Urpu Strellman on koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Hän on työskennellyt kirjankustannusalalla ja opettanut kustannustoimittamista, tieteellistä kirjoittamista, tekstien työstämistä ja yleistajuistamista. Strellman on toimittanut kirjan Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus 2013) yhdessä Johanna Vaattovaaran kanssa.

Tykkäsin aika paljon kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista. Kysymykset, joihin haetaan vastausta, eivät ole kaukaa haettuja: Miten kehitellä toimiva idea ja rakentaa siitä jäntevä tietokirja? Miten kirjoittaa niin koukuttavasti, että tietokirja onnistuu voittamaan sähköisen viestinnän?

Siitä kumpuaakin pohjimmainen syy kirjoittaa uusia tietokirjoja maailmaan, jossa tietoa pursuaa joka suunnasta:

”Juuri internetin takia laadukasta tietokirjallisuutta tarvitaan kipeämmin kuin koskaan. Tarvitsemme analyysejä ja synteesejä; kirjoittajia, jotka osaavat valita olennaisen kaiken epäolennaisen joukosta ja tarjota meille kokonaiskuvia. Tarvitsemme näkemyksen siitä, mitä asiat merkitsevät, ja sen antaminen on tietokirjailijan tärkein tehtävä.” (s. 15)

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi.

TEOKSESSA on lähestytty erityisesti joitakin tiettyjä tietokirjallisuuden lajeja, joita nykyaikana riittää moneen suuntaan ja aiheeseen. Tulevan (ja miksei jo syntyneen) tietokirjailija on syytä löytää juuri itselleen sopiva tietokirjallisuuden laji, aihe ja fokus.

Siihen Tietokirjailijan kirja antaa mukavasti opastusta. Ja lopuksi vielä napakan potkun ahteriin: mene ja hoida homma maaliin saakka!

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi. Kirjoittajat neuvovat apurahahakemuksissa, markkinoinnissa, ammattietiikassa – ja jopa siinä, miten tietokirjailija esiintyy somessa ja julkisuudessa. Pidin myös lukuisista tietolaatikkoteksteistä, joissa aihetta lähestyttiin jonkin havainnollisen näkökulman tai esimerkin kautta.

Raevaaran ja Strellmanin teoksesta oppii ennen muuta sen, että kirjoittajan on syytä valmistautua monenlaisen uuden asian omaksumiseen, ennen kuin tietokirjan käsikirjoitus on valmis ja julkaistuna teoksena kirjakaupan hyllyllä.

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

Finnmark, Juha Ruusuvuori, Kiiltomato.net, Norja, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Muukalaisia läheltä ja kaukaa

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy short stories, novellit, Osuuskumma, Saara Henriksson, science fiction, Tähtivaeltaja

Saara Henriksson. – Kuva: Toni Neffling.

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia. Osuuskumma 2018. 143 s.

TAMPERELAISEN kirjailijan ja toimittajan Saara Henrikssonin (s. 1981) lokakuussa 2018 ilmestynyt scifi-novellikokoelma Avaruusajan unelmia kurkottelee tähtien taakse alan perinteitä seuraten.

Taidokkaasti sommitellut ja loppuun asti ajatellut novellit ovat kirjailijan uran eri vaiheilta, 15 vuoden ajalta.

Henrikssonin novellit seuraavat pääsääntöisesti sellaista scifi-novellistiikan perinnettä, jossa varsinainen scifi-kuvaus tulee vasta jälkikäteen problemaattisten henkilökuvien jälkeen.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin kaaoksen keskellä.

SCIFI-YKSITYISKOHDAT ovat kirjailijalle kuin dekkarijuonen huippukohta, jossa alkaa viimein tapahtua. Scifi-ympäristönä voi kotoisen maapallon sijasta olla asumaton planeetta, jota Maasta tulleet avaruusmatkaajat yrittävät maankaltaistaa, kuten ”Siniset”-novellissa.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin siinä kohti, missä kaiken järjen mukainen järjestys osoittautuu riittämättömäksi tai rajalliseksi.

Novellissa ”Painovoiman sieppaamat” meritutkijat törmäävät grönlanninvalaisiin, jotka ennen liikkuvat merellä laumoina mutta ovat nykyisin harvinaisempia. Sitten minäkertoja löytää sata vuotta vanhan sukeltajankypärän, joka osaltaan sulkee aikaympyrän.

Novellissa valaat rinnastuvat avaruusaluksiin, jotka liikkuvat läpi avaruuden ilman painovoiman tuntua.

 

”HEIJASTUS”-novellissa kertoja leikittelee aika-avaruusmuunnoksilla ilman pidäkkeitä. Novellihenkilöt liikkuvat ensin hallitusti eri todellisuuksien välillä, mutta sitten liike muuttuu arvaamattomaksi ja henkilöt menettävät tuttaviaan ja läheisiään kuin kuolemalle.

Henrikssonin novelleissa tähdet ovat lähellä, samoin tähtiin kurottavat unelmat. Ihmisen yksinäinen osa maailmankaikkeudessa kiinnostaa kirjailijaa tavattomasti. Miten luoda kestävää kommunikaatiota ihmisten välille, entä erilaisten eliöiden kesken?

Muukalaisuuden teema on aina seurannut kirjailijaa.

KOKOELMAN nimikkonovelli laajentaa todellisuuden rajoja maapallon ulkopuolelle, josta on saapunut moniraajainen muukalainen Maan asukkaiden ihmeteltäväksi. Päähenkilö Annakaren hakeutuu kummajaisen seuraan ja oppii samalla melkoisesti metafysiikasta ja kosmisesta toiveajattelusta.

”Merkitystä ei ollut sillä, mihin oli mahdollista kurottaa. Todellisuudessa merkitystä oli vain sillä, mistä oli mahdollista palata takaisin.” (s. 46)

Meritähden muotoisista alieneista kertovat ”Meritähdet” on Henrikssonin kokoelman vanhin teksti. Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että muukalaisuuden teema on pysyvästi seurannut häntä ”Meritähdistä” lähtien.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2019.

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, poetry, runot, suomalainen runous, Tuli&Savu, Veera Antsalo

Veera Antsalo. – Kuva: Heini Lehväslaiho.

Veera Antsalo: Imago. Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon (s. 1975) eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista.

Yhdeksänsataa miljoonaa hyönteistä on fantastisen draaman taustakuoro.

ALOITUSRUNON kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä?

Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin kvintessenssiä, jonka myötä ”avaruus laajenee tuntemattomasta syystä” (s. 39) ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden Suuri Mysteeri, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Imagossa avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella.

ANTSALON teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys.

Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,

löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tuli&Savu-lehdessä nro 4/2018 (Veistos).

Kolmen maan steampunkia samoihin kansiin

Avainsanat

Anne Leinonen, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, höyrypunk, J. S. Meresmaa, Magdalena Hai, novellit, Osuuskumma, science fiction, steampunk

Steampunk International. Toim. J. S. Meresmaa, Ian Whates ja Pedro Cipriano. Osuuskumma 2018. 223 s.

OSUUSKUMMAN Steampunk International -novellikokoelma ilmestyi samaan aikaan sekä suomeksi, englanniksi että portugaliksi. Kokoelman ulkomaalaiset novellit on hyvällä kielellä suomentanut Markus Harju.

Suomalaiskirjoittajia kokoelmassa edustavat Anne Leinonen, Magdalena Hai ja suomenkielisen version toimittanut Meresmaa. Suomalainen laitos jatkaa Osuuskumman vuonna 2012 aloittamaa steampunk-sarjaa.

Magdalena Hain tyylikäs ”Siivekäs mies Isaac”-novelli sijoittuu samaan maailmaan kuin hänen Gigi ja Henry -romaanitrilogiansa.

Keloburgin yllä on varjaagien ilmalaivasto, joka sieppaa lapsia alapuolella olevasta kaupungista. Varjaageja vastaan taistelevat kapinalliset kokevat onnenpotkun löytäessään loukkaantuneen miehen, jolle on asennettu siivet selkään.

J. S. Meresmaa. – Kuva: J. S. Meresmaa.

J. S. MERESMAAN jännittävän ”Augustine”-novellin päähenkilönä on orpo tyttö, joka asuu 1800-luvun lopun vaihtoehtohistoriallisessa Pariisissa.

Koneinsinöörin opinnoista haaveilevan puolikuuron Augustinen ympärillä pyörii komea ja salaperäinen Jasques, joka laittaa 15-vuotiaan tytön mielen jatkuvasti sekaisin. Lopulta Augustine joutuu kokemaan elämänsä petoksen, jonka ratkaisussa on iso merkitys valtavalla metallihämähäkillä.

Anne Leinosen tiivishenkisessä ”Sylinterihatussa” naispäähenkilö laittaa päähänsä mystisen silkkipytyn, joka saa hänet näkemään valvepainajaisia. Erikoista tekniikkaa sisältävä hattu on tarkoitettu aivan muihin päihin, hattumestarin suuruudenhullun unelman johdosta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi.

NOVELLISTIT ovat kotimaissaan tunnettuja spefi-kirjoittajia. Esimerkiksi englantilaisen nimimerkki Derry O’Dowdin takaa paljastuu kirjailijapari Michael ja Katy O’Dowd, isä ja tytär.

O’Dowdien yhdessä kirjoittamassa ”Ateenalaisissa pidoissa” seurataan skotlantilaiset synnytyslääkärit keksivät lantiorenkaan, jolla estetään naisten virtsaamisongelmia synnytysten jälkeen. ”Ateenalaisten pitojen” kerronta lyö rujosti vasten kasvoja esitellessään synnyttävien naisten ankeutta alkeellisissa oloissa.

PORTUGALILAISTEN Anton Starkin, Diana Pinguichan ja Pedro Ciprianon sepittämät tarinat ovat varsin väkivaltaisia.

Kun Stark vie lukijansa 1500-luvun Portugaliin, Pinguicha yhdistelee nopeatempoista scifiä ja steampunkia verraten onnistuneesti suurten elämänkysymysten käsittelyyn. Portugalilaislaitoksen toimittanut Cipriano sepittää itse spefi-henkisen vakoojatarinan, jonka vaihtoehtotodellisuudessa tapellaan tosissaan elämästä ja kuolemasta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi, jossa huumori, dekkarielementit ja yllättävät sattumukset seuraavat toistaan.

Tyylillisesti kaikki novellit ovat korkeatasoisia ja lennokkaita, eivätkä vaihtoehtotodellisuudet uuvuta lukijaa liiallisella kompleksisuudella. Tämä kokoelma toimii hyvänä johdantona steampunkin maailmaan niille, jotka eivät ole siihen ennen tutustuneet.

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2018.

Jarkko Tontti avaa äidin salaiset kansiot

Avainsanat

book review, Jarkko Tontti, jännitysromaanit, perhekuvaukset, Suomen Kuvalehti

Jarkko Tontti. Kuva: Turun Sanomat.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.

PERHEENJÄSENTEN välit ovat arka asia. Jo William Shakespeare osoitti sisaruskateuden kaunokirjallisen voiman.

Jarkko Tontin (s. 1971) Perintö-romaanissa keski-ikäinen Henrik on taistellut siskonsa Anna-Leenan kanssa aina ja kaikesta. Kun äiti kuolee 75-vuotiaana, hän jättää jälkeensä päiväkirjat, joita Anna-Leena ei soisi veljensä lukevan.

”Alimmaisena työpöydän laatikossa oli kasa sinikantisia vihkoja. En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni niitä.” (s. 11)

Henrik saa kuitenkin päiväkirjat käsiinsä, ja siitäkös riemu repeää!

Yllätys on täydellinen, kun yhden vihon välistä löytyy kondomi. Päiväkirjat tuovat esille erilaisen äidin, jonka Henrik on tuntenut.

Kuka onkaan salaperäinen M, joka esiintyy päiväkirjavihoissa kerran jos toisenkin – vieras mieskö, jota äiti on tavannut vuosikymmeniä?

Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu sisarensa kotiin.

LUKIJALLE selviää, että juuri Anna-Leena on houkutellut äitinsä kirjoittamaan päiväkirjavihot. Samalla äiti on vannottanut tytärtä hävittämään vihot, jos hän sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Perintö aukeaa ensin raadollisena perhekuvauksena, mutta muuttuu loppua kohti koskettavaksi perhetarinaksi, jossa sentimentaalinen tunne syö lopulta muiden tunteiden elintilan.

Perinnönjako tuo sisarusten eteen sellaista, mitä he odottavat ja mitä eivät odota. Yllätykset seuraavat toisiaan. Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu Anna-Leenan kotiin ja käy hakemassa ne vihkot, joita sisko ei haluaisi veljen näkevän.

Perheteemasta huolimatta Perintö on jännitysromaani, jonka kerronta muistuttaa dekkaria.

Kirjailija on varannut itselleen cameo-roolin tapahtumien taustalla. Anna-Leena jättää avioerohakemuksen kiinteistönotaarille, jonka nimi sattuu olemaan – Tontti!

Henrikin lapsuus on päättynyt 17-vuotiaana isän kuolemaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän yrittää räpistellä itseään irti isosiskostaan, mutta se ei onnistu niin helposti.

Perintö on raikkaan persoonallinen ja puhutteleva lukuromaani.

KIRJAILIJANA Tontti pysyy koko ajan kertomukselle sopivalla tontilla: realistinen perhekuva ei himmene muiden aiheiden äärellä. Romaanin miehet ovat selvästi naisia heikompia, hauraampia ja tasapainottomampia.

Kirjailija käyttää välillä sekä Henrikiä että Anna-Leenaa minäkertojana. Näkökulmatekniikka havainnollistaa hyvin sisarkateuden syvyyttä ja lähtökohtia, kuviteltua ja todellista. Vaikka Tontti ei yllä aiheessaan lähellekään Shakespearen intensiteettiä, lopputulema on silti raikkaan persoonallinen ja puhutteleva.

Pienoista liioittelua romaanissa on alusta asti. Esimerkiksi Henrik ei ole syönyt lihaa 20 vuoteen. Silti mennessään viemään äitinsä muuttokuormaa hän ”lankeaa” saman tien syömään suun täydeltä kalkkunaleikkeitä!

Yllätysloppu alleviivaa rakkauden merkitystä elämän rankkojen valintojen majakkana ja huonojen aikojen turvasatamana.

Perinnössä Espoo on todella läsnä äänineen, maisemineen ja tuoksuineen. Keuruu on toinen paikka, jossa viivytään yhä enemmän romaanin loppua kohti.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.