Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

dekkari, Eveliina Talvitie, Pori, romaanit, Satakunnan Kansa

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Mainokset

Karmaisevat grillijuhlat Eurajoella ja muita juhannustarinoita

Avainsanat

Arttu Tuominen, Eeva Rohas, kauhuromantiikka, novellit, Satakunnan Kansa, Tiina Raevaara, Tommi Kinnunen

Juhannusmorsian – valon ja varjon tarinoita. Toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Varjo Kustannus 2019. 213 s.

Heinäkuussa ilmestynyt Juhannusmorsian-antologia kokoaa yhteen erilaisia juhannustarinoita läheltä ja kaukaa. Antologia on jatkoa Helmivyö-kustantamon vuodentakaiselle kokoelmalle Koivulehto.

Kokoelman toimittajina ovat viimevuotiseen tapaan kirjailijat Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Mukana on 15 kirjailijaa, joiden tummat kauhutekstit värittävät juhannuksesta jälleen väkivaltaisen ja hurmeisen kansanjuhlan.

Tiina Raevaaran novellissa painajaismainen kaaos peittää elämän ja toivon.

RUNEBERG-PALKITUN Tiina Raevaaran novelli ”Menneen kesän kosto” aloittaa antologian. Päähenkilön romanttinen juhannustaika äityy kammottavaksi, kun lähipiiristä alkaa väkeä kaatumaan vammautuneena rantakaislikkoon. Lopputulema ei anna helpotusta, vaan painajaismainen kaaos peittää kuolemalla kaiken elämän ja toivon.

Markus Ahosen novellissa tyttären kuolemaan liittyvät syyllisyydentunteet ja muut synkät ajatukset piirittävät novellikertojan lopulta niin, ettei tämä pysty muuta ajattelemaan:

”Muutaman vuoden jälkeen unet olivat muuttuneet järkyttävästä kaipuusta ja läheisyyden äkillisestä poisviemisestä painajaismaisemmiksi. Väkivalta rynnisti uniin ja mielen melankoliset urut alkoivat soittaa pelon marssia.” (s. 39)

Mieskertoja lähtee koston tielle ja löytää ulottuvilleen tyttären kuolemasta vastuussa olleet rikolliset. Tilinteon mustat hetket käydään läpi katseilta piilossa.

Eeva Rohas opettaa ihmisen käsittelyn aakkosia kannibaaleille.

JOISSAKIN KERTOMUKSISSA kieli on niin sujuvaa, että tarinaan lähtee väistämättä mukaan, karmeista tilanteista ja aiheista huolimatta. Esimerkiksi Jaakko Melentjeffin Hissi-novellissa kertomus alkaa kertojan lapsuudesta, jossa hän oppi tiedostamaan maailman todellisen pahuuden.

Myöhemmin kotitalon hissi muuttuu fantastiseksi kanavaksi näkymättömään maailmaan ja ihmisen huonojen puolien äärelle. Talossa käynnistyy vuosien päästä murhatutkimus, jonka äärellä novellihenkilöiden maailma kääntyy kokonaan ympäri.

Kokoelman lyhin teksti on Eeva Rohaksen ihmisen käsittelyn aakkoset kannibaaleille, kolmisen sivua. Pisimmän, 29-sivuisen, on tehnyt Markus Ahonen.

Merikarvialaislähtöisen Mäntylän kauhunovellissa ”Pahvilaatikkopoika” uskonnolliset tunteet sekoittuvat sekavaan tajunnanvirtaan. Ikänsä pahvilaatikossa nukkunut poika joutuu sukulaistensa messiassyndrooman sijaiskärsijäksi. Kun tapaus nousee otsikoihin, pojan äiti havahtuu järkyttävien tosiasioiden edessä.

Arttu Tuominen.

Arttu Tuomisen ”Korpikumpu”-novelli on kokoelman tyylikkäimpiä. Teksti kertoo neljästä pojasta, jotka ovat varttuneet Porin Sampolassa betonin ja saven äärellä ja lähteneet maailmalle, kuka minnekin.

Myöhemmin pojat alkavat tavata juhannuksena Eurajoen Korpikummussa. Siellä järjestetään joka vuosi grillijuhlat, johon tuodaan eksoottisia herkkuja ympäri maailmaa. Kilpailu menee överiksi, kamalin seurauksin.

Tommi Kinnusen rakkaustarina autokauppiaasta säväyttää kauneudellaan. Mies oppii juhannusmorsiameltaan rakkauden salat, mutta ei voi mitään pimeälle puolelleen.

Juhannusmorsian pursuaa karmeita tarinoita. Juhannuksen taikaa ei silti voita mikään, ei edes kuolema. Sen saavat myös kokoelman novellihenkilöt huomata.

Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

Claes Andersson, Jyrki Kiiskinen, politiikka, suomalainen kaunokirjallisuus, suomalainen runous, Suomen Kuvalehti

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea

Avainsanat

book review, fantasy novel, Sini Helminen, spefi, Spin

Sini Helminen.

Sini Helminen: Maan povessa. Väkiveriset 4. Myllylahti 2019. 248 s.

Sini Helmisen (s. 1987) Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiaromaanisarjaa Väkiveriset. Teos on persoonallinen sekoitus suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea.

YA-kirjallisuutena Väkiveriset on toimiva, sujuvakielinen ja jännittävä romaanisarja. Helminen on kirjoittanut sarjaa viisi vuotta. Se on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Sarjassa ovat ilmestyneet Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).

Romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria.

MAAN POVESSA jatkaa sarjan edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan seikkailuja. Uutuusromaani yhdistää kolmen muun romaanin tapahtumasarjoja ja henkilökaartia. Mukana on näkkejä, kaarnanaisia, peikkoja, metsäläisiä, vuorelaisia jne. Ja tietysti kalviksia, niitä tavallisia tallaajia.

Romaanin alussa esitellään vihainen maahispoika Otra, joka on saanut kuulla huonoja uutisia: maan alla asuvien maahisten olisi muutettava pois kaivosalueen tieltä. Maahiset päättävät näyttää ihmisille, mistä heidät on tehty. Sitten Otra saa vangikseen mielenkiintoisen olion, joka pitää suklaasta ja karkeista.

Kolmannesta romaanista tuttu Mari saa kuulla sinipiikaystävänsä Tuulian kadonneen jäljettömiin. Löytääkseen Tuulian Mari etsii käsiinsä Pinjan ja Pekon. Yhdessä he suuntaavat Tuulian perään, mutta haluaako tämä tulla edes löydetyksi?

Helmisen romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria. Nuoret henkilöt saattavat pelata Fortnitea tai Pokémon Go:ta ennen kuin fantastiset seikkailut taas jatkuvat. Kirjailijalle ympäristöongelmat ja suvaitsemattomuus ovat tendenssejä, joihin hän ottaa kantaa nuorten henkilöhahmojensa kautta.

Henkilökuvissa maagiset yksityiskohdat ovat merkittäviä:

”Portinpuolikkaaseen nojailee farkkutakkiin pukeutunut mies, vihreä tukka valuu olkapäille ja kajaali vetää mustat silmät viiruiksi. Siinä voisi olla jonkun lukiolaistytön vanhempi punkkaripoikakaveri, elleivät kajaalin lomasta katsoisi käärmeen kapeat pupillit.” (s. 14)

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa.

HELMISEN VAHVUUKSIA on nuorten henkilöiden autenttinen kuvaus. Kirjailija tavoittaa uskottavasti erilaisia nuorten luonteenlaatuja, asenteita ja päämääriä. Väkiveriset-sarja havainnollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia, joita nuoret joutuvat prosessoimaan koulukiusaamisesta lähtien.

Fantasiakirjailijana Helminen on loihtinut monta hienoa yksityiskohtaa. Kirjailijan käyttämä kieli on täsmällistä, havainnollista ja selvää, vaikka hän kuvaisi mielikuvituksellisia miljöitä, sateenkaarivähemmistöjä ja fantastisia tapahtumia.

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa, vaikka jää pintapuoliseksi. Kirjailija käyttää vanhoista myyteistä sen, mikä romaanikerrontaan sopii.

Helminen on tässä kulkenut esikuvansa J. K. Rowlingin matkassa, joka on Harry Potter -romaaneissaan yhdistää fantastista velhomaailmaansa vanhaan englantilaiseen mytologiaan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 1/2019.

 

 

 

Ujouden puolustuspuheenvuoro

Avainsanat

book review, Liisa Keltikangas-Järvinen, psykologia, Suomen Kuvalehti, tietokirjallisuus

Liisa Keltinkangas-JŠrvinen

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.

PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.

Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti.  Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.

Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.

Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.

KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.

Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.

Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.

Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.

Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.

Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:

”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.

UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.

Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.

Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.

Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.

Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.

ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.

Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.

Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:

”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)

Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.

Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!

Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.

TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.

Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.

UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.

Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:

”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Taivas varjele mitä Turusta löytyy!

Avainsanat

book review, Dare Talvitie, fantasy novel, spefi, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku

Dare Talvitie: Valkea liekki. Näkymätön piiri 1. Kuoriaiskirjat 2018. 291 s.

Dare Talvitien (s. 1972) hurja fantasiadekkari Valkea liekki on Näkymätön piiri -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani alleviivaa kirjailijan rakkautta entistä kotikaupunkiaan kohtaan. Turku esiintyy Valkeassa liekissä suomalaisen magian epävakaana keskuksena, jonka rauhallisen pinnan alla piilevät arvaamattomat voimat.

Vartiovuorenmäellä sattuu erikoinen kuolemantapaus, joka hämmentää kaikki asiaan osallistuvat. Romaanissa liikutaan Turussa ristiin rastiin lähikuntia myöten.

Suomalaisen magian tulivuori odottaa Turussa purkautumistaan.

TALVITIEN romaanin päähenkilö Kari Spiegelberg on kaukaista sukua maagikoille, jotka hallitsivat yliluonnollisia voimia. Romaani alkaa Riikasta, jossa Spiegelberg (suom. Peilivuori) on musisoimassa uusnatsien keskellä ja päätyy todistamaan maagikkojen kammottavaa ihmisuhritilannetta.

Siitä siirrytäänkin ”luontevasti” suoraan Turkuun, jossa suomalaisen magian tulivuori odottaa purkautumistaan. Spiegelbergin painaisunet vaihtelevat painajaismaisten valvetilojen kanssa, kun turkulaiseen katukuvaan ilmestyy yhtä ja toista sinne kuulumatonta.

Puhumattakaan Uuden Elämän seurakunnan raamattupiiristä, johon Kari tekee rohkean ekskursion vähän ennen romaanin puoltaväliä!

Romaanikerronnan keskiöön nousee Weissflamme, Valkea liekki, joka määrittää jos jonkinlaisia elämänpolkuja ja kohtaloita, polttokuolemasta puhumattakaan. Jännitteensä loppuun saakka säilyttävässä dekkarissa tulee ruumiita säännöllisin väliajoin.

Keravalaissyntyinen Talvitie on asunut Turun lisäksi muun muassa Porvoossa ja Oulussa. Nyt hän majailee Helsingissä ja työskentelee IT-ylläpitäjänä. Roolipelien ja seikkailuharrastusten mies on opiskellut Oulun ja Turun yliopistoissa.

30 vuotta pöytälaatikkofiktiota, roolipeliharrastus ja epäonnistuneet yliopisto-opinnot vaikuttivat sen, että Talvitien reaalifantastinen esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet ilmestyi 2015 (Myllylahti). Sitä kirjoittaessaan Talvitie sai ajatuksen okkulttisesta yksityisetsivästä, joka ratkoisi sekavassa seurassa yliluonnollisia rikoksia, ja Valkea liekki sai syntynsä.

Talvitien ihailemia kirjailijoita ovat Lois McMaster Bujold, China Miéville ja Charles Stross. Näistä Miéville lienee tärkein esikuva Valkean liekin kannalta.

Dare Talvitie. – Kuva: Myllylahti.

Talvitien Turku on jakautunut kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin.

NOIR-DEKKARINA Valkeassa liekissä on jonkin verran uuskummallisia yhtymäkohtia Miévillen romaaniin Toiset (The City & The City; 2009): fantastista magiaa, rinnakkaisia maailmoja, erikoisia kuolemantapauksia, vainoharhaisuutta. Siinä missä Miéville jakaa tapahtumapaikkansa kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin, Talvitien Turkukin on jakautunut kahtia.

Teknisesti Valkea liekki toimii kuin hyvin rasvattu konekivääri. Hyvin mietittyjä sanoja sinkoilee jatkuvalla syötöllä, kerronnan fokus ja tyyli säilyvät samanlaisina läpi pitkän romaanin ja kielikin pysyy harkitusti poskella, vaikka mitä tapahtuisi.

Hurttia huumoria sataa lukijan laariin kuin Jerry Cottonissa. Maaginen todellisuus saa jatkuvasti parodisia piirteitä:

”Yliluonnollinen murha on hyvä tapa pilata päiväni. Minulla on taipumus ottaa sellaiset asiat aivan tarpeettoman henkilökohtaisesti.” (s. 43)

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2019.

 

Kätevä opas tuleville tietokirjailijoille

Avainsanat

tietokirjallisuus, tietokirjoittaminen, Tiina Raevaara, Urpu Strellman, Virke

Tiina Raevaara. Kuva: Jussi Helttunen

Urpu Strellman. Kuva: Turun Sanomat

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja. Docendo 2019. 339 s.

MONET meistä äidinkielen opettajistakin haaveilevat tietokirjailijan työstä. Vastikään ilmestynyt Tietokirjailijan kirja on kirja tuleville tietokirjailijoille. Selväkielinen ja hyvin taitettu teos esittelee ja erittelee tietokirjallisuuden kenttää. Samalla se kuvaa muun muassa kustannusalan toimintaa ja säännönmukaisuuksia.

Myös tietokirjailijan työstä tulee vastaan kaikenlaista kokemusperäistä. Miten tietokirjahanke viedään menestyksekkäästi maaliin saakka? Siitä kirjoittajat puhuvat kokemuksen vakaalla rintaäänellä.

Tykkäsin kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista.

MOLEMMAT toimittajat ovat ansioituneet paitsi kirjailijoina, myös alan kouluttajina.

Perinnöllisyystieteen tohtori Tiina Raevaara on kirjoittanut lukuisia kaunokirjoja, tiedeaiheista journalismia sekä tietokirjallisuutta. Tiedeviestintää opettaneen Raevaaran edellinen opaskirja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino) ilmestyi 2016. Hänet on palkittu Runebergin kirjallisuuspalkinnolla ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.

Kirjallisuusagentti Urpu Strellman on koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Hän on työskennellyt kirjankustannusalalla ja opettanut kustannustoimittamista, tieteellistä kirjoittamista, tekstien työstämistä ja yleistajuistamista. Strellman on toimittanut kirjan Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus 2013) yhdessä Johanna Vaattovaaran kanssa.

Tykkäsin aika paljon kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista. Kysymykset, joihin haetaan vastausta, eivät ole kaukaa haettuja: Miten kehitellä toimiva idea ja rakentaa siitä jäntevä tietokirja? Miten kirjoittaa niin koukuttavasti, että tietokirja onnistuu voittamaan sähköisen viestinnän?

Siitä kumpuaakin pohjimmainen syy kirjoittaa uusia tietokirjoja maailmaan, jossa tietoa pursuaa joka suunnasta:

”Juuri internetin takia laadukasta tietokirjallisuutta tarvitaan kipeämmin kuin koskaan. Tarvitsemme analyysejä ja synteesejä; kirjoittajia, jotka osaavat valita olennaisen kaiken epäolennaisen joukosta ja tarjota meille kokonaiskuvia. Tarvitsemme näkemyksen siitä, mitä asiat merkitsevät, ja sen antaminen on tietokirjailijan tärkein tehtävä.” (s. 15)

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi.

TEOKSESSA on lähestytty erityisesti joitakin tiettyjä tietokirjallisuuden lajeja, joita nykyaikana riittää moneen suuntaan ja aiheeseen. Tulevan (ja miksei jo syntyneen) tietokirjailija on syytä löytää juuri itselleen sopiva tietokirjallisuuden laji, aihe ja fokus.

Siihen Tietokirjailijan kirja antaa mukavasti opastusta. Ja lopuksi vielä napakan potkun ahteriin: mene ja hoida homma maaliin saakka!

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi. Kirjoittajat neuvovat apurahahakemuksissa, markkinoinnissa, ammattietiikassa – ja jopa siinä, miten tietokirjailija esiintyy somessa ja julkisuudessa. Pidin myös lukuisista tietolaatikkoteksteistä, joissa aihetta lähestyttiin jonkin havainnollisen näkökulman tai esimerkin kautta.

Raevaaran ja Strellmanin teoksesta oppii ennen muuta sen, että kirjoittajan on syytä valmistautua monenlaisen uuden asian omaksumiseen, ennen kuin tietokirjan käsikirjoitus on valmis ja julkaistuna teoksena kirjakaupan hyllyllä.

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

Finnmark, Juha Ruusuvuori, Kiiltomato.net, Norja, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Muukalaisia läheltä ja kaukaa

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy short stories, novellit, Osuuskumma, Saara Henriksson, science fiction, Tähtivaeltaja

Saara Henriksson. – Kuva: Toni Neffling.

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia. Osuuskumma 2018. 143 s.

TAMPERELAISEN kirjailijan ja toimittajan Saara Henrikssonin (s. 1981) lokakuussa 2018 ilmestynyt scifi-novellikokoelma Avaruusajan unelmia kurkottelee tähtien taakse alan perinteitä seuraten.

Taidokkaasti sommitellut ja loppuun asti ajatellut novellit ovat kirjailijan uran eri vaiheilta, 15 vuoden ajalta.

Henrikssonin novellit seuraavat pääsääntöisesti sellaista scifi-novellistiikan perinnettä, jossa varsinainen scifi-kuvaus tulee vasta jälkikäteen problemaattisten henkilökuvien jälkeen.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin kaaoksen keskellä.

SCIFI-YKSITYISKOHDAT ovat kirjailijalle kuin dekkarijuonen huippukohta, jossa alkaa viimein tapahtua. Scifi-ympäristönä voi kotoisen maapallon sijasta olla asumaton planeetta, jota Maasta tulleet avaruusmatkaajat yrittävät maankaltaistaa, kuten ”Siniset”-novellissa.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin siinä kohti, missä kaiken järjen mukainen järjestys osoittautuu riittämättömäksi tai rajalliseksi.

Novellissa ”Painovoiman sieppaamat” meritutkijat törmäävät grönlanninvalaisiin, jotka ennen liikkuvat merellä laumoina mutta ovat nykyisin harvinaisempia. Sitten minäkertoja löytää sata vuotta vanhan sukeltajankypärän, joka osaltaan sulkee aikaympyrän.

Novellissa valaat rinnastuvat avaruusaluksiin, jotka liikkuvat läpi avaruuden ilman painovoiman tuntua.

 

”HEIJASTUS”-novellissa kertoja leikittelee aika-avaruusmuunnoksilla ilman pidäkkeitä. Novellihenkilöt liikkuvat ensin hallitusti eri todellisuuksien välillä, mutta sitten liike muuttuu arvaamattomaksi ja henkilöt menettävät tuttaviaan ja läheisiään kuin kuolemalle.

Henrikssonin novelleissa tähdet ovat lähellä, samoin tähtiin kurottavat unelmat. Ihmisen yksinäinen osa maailmankaikkeudessa kiinnostaa kirjailijaa tavattomasti. Miten luoda kestävää kommunikaatiota ihmisten välille, entä erilaisten eliöiden kesken?

Muukalaisuuden teema on aina seurannut kirjailijaa.

KOKOELMAN nimikkonovelli laajentaa todellisuuden rajoja maapallon ulkopuolelle, josta on saapunut moniraajainen muukalainen Maan asukkaiden ihmeteltäväksi. Päähenkilö Annakaren hakeutuu kummajaisen seuraan ja oppii samalla melkoisesti metafysiikasta ja kosmisesta toiveajattelusta.

”Merkitystä ei ollut sillä, mihin oli mahdollista kurottaa. Todellisuudessa merkitystä oli vain sillä, mistä oli mahdollista palata takaisin.” (s. 46)

Meritähden muotoisista alieneista kertovat ”Meritähdet” on Henrikssonin kokoelman vanhin teksti. Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että muukalaisuuden teema on pysyvästi seurannut häntä ”Meritähdistä” lähtien.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2019.

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.