Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta

Avainsanat

book review, Markku Aalto, neromyytti, romaanit, Tammi, Warelia

Markku Aalto. Kuva: Aula et co.

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. 192 s.

MARKKU AALTO (s. 1970) on helsinkiläinen kustantaja ja kirjailija. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi romaania ja kymmenkunta runokokoelmaa. Romaanit Muistoa kunnioittaen ja Kaikki päivät maailman loppuun asti ovat molemmat ilmestyneet 2020-luvulla. Päivätyökseen Aalto toimii Tammessa tietokirjallisuuden kustantajana.

Aallon uusin romaani Turvallinen katastrofi ilmestyi hiljattain Warelialta. Päähenkilönä ovat kaksi romuluista mieskirjailijaa sekä heidän herttainen naiskustantajansa. Nimettömäksi jäävä kustantamo mainitaan Suomen suurimpiin kuuluvana.

Romaanikertoja kuvailee kirjailijoiden kehitystä mehevän satiirisesti. Antsa Horttanainen on menestyskirjailija, kustantamonsa kultamunia muniva hanhi, joka pyöräyttää menestyskirjan toisensa jälkeen. Hän tapaa kirjallisella kutsulla Pentti Hopeavuoren, joka on kirjailijana täysin päinvastainen. Miespolo ei ole saanut aikaan kuin yhden haukutun esikoisromaanin ja yrittää väen vängällä tehdä seuraavasta teoksesta paremman. Hopeavuoren silmissä siintävät kunnian kukkulat, joiden huipulle mokoma Horttainen on kiivennyt ajat sitten.

Horttanainen ja Hopeavuori lähtevät hetken mielijohteesta matkalle Fuengirolaan, jossa ensin mainitulla on vapaa-ajan asunto. Siellä tapahtumat etenevät niin hullunkurisiksi, että Suomesta on pakko kutsua hätiin sekä naiskustantaja Hanna-Riitta että Horttanaisen Katri-vaimo. Romaanin lopussa Hanna-Riitta kertoo, miksi kaikki meni niin kuin meni ja mitä ”turvallisesta katastrofista” seurasi.

TYKKÄSIN romaanikerronnasta loppua kohti yhä enemmän. Alku vaikutti varsin sekavalta, enkä meinannut päästä kärryille. Henkilökuvaus tökki vastaan. Romaanihenkilöt tuntuivat lyövän toisiaan poskelle monta sivua putkeen. Ylilyöntejä sateli. Lause oli pitkä, ja kappaleet venyivät.

Pienoisromaanin varsinaiseksi päähenkilöksi taisi lopulta nousta kirjailijoiden takaa kustantaja Hanna-Riitta, joka yritti junailla kirjailijoiden taustalla se, minkä ehti ja mihin pystyi. Romaanin lopussa lukijalle aukeaa, ettei kustantaja loppujen lopuksi pystykään ihan hirveän paljon tekemään. Eli hänkin on ajopuu, jota kohtalovoimat ohjaavat.

Juuri Hanna-Riitan työ onkin kaikkein tutuinta Markku Aallolle, joka on itsekin kustantaja. Itse kirjailijan työstä romaani antaa varsin raadollisen kuvan naturalistisuuteen saakka:

”Hän oli yksinkertaisesti asettanut tavoitteensa liian korkealle, paljon korkeammalle kuin mihin hänellä oli edellytyksiä kivuta, ja vieläpä omissa silmissään nostanut tuon päämäärän saavuttamisen oman ihmisarvonsa mittariksi. Luonnollisesti on ihmiselle kova isku huomata rakentaneensa identiteettinsä pelkän harhaisen kuvitelmaan varaan.”

TURVALLISEN KATASTROFIN perusidea on loistava. Toteutus ei kuitenkaan tainnut olla minun makuuni. Kaipaan romaanilta helppotajuisuutta, yllätyksellisyyttä, mukaansatempaavaa aloitusta ja kiinnostavia vuoropuheluita. Näitä löytyi Aallon romaanista ainoastaan ajoittain. Ei silti, kerronta vei lopussa mukanaan kuin pikku hiljaa kehittynyt joki ennen suurta putousta.

Aallon romaani sijoittuu jonnekin viihteen ja vakavan proosan välimaastoon. Tämä ei sikäli ole miinus teokselle, koska sinne viihteen ja korkeataiteen välimaastoon taitavat sijoittua kaikki muutkin nykyromaanit.

Markku Aalto kärjistää varsin hauskalla tavalla myyttisen kuvan Suuresta Kirjailijasta. Tähän myyttiin uskominen ajaa kirjailijaparkoja kauheaan henkiseen rääkkiin, lähes itsemurhan partaalle, ja heidän elämänhallintansa alkaa lipsua pahemman kerran. Kirjallisuushistoria jos mikä osoittaa tämän mekanismin toimivan.

Jo esikoisromaanissaan Aalto kävi miesneromyytin kimppuun. Seuraavassa romaanissaan hän pohti menestyneen ihmisen äkillistä poismenoa. Kaikki on katoavaista. Turvallinen katastrofi istuu tähän jatkumoon kuin nenä päähän.

Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan

Avainsanat

Algoth Untola, Antero Warelius, book review, Elias Lönnrot, kirjallisuussosiologia, kustannustoiminta, Marko A. Hautala, Marko Vesterbacka, Mikko Lahtinen, tietokirjallisuus, Warelia

Mikko Lahtinen Pukstaavissa Sastamalassa 1. joulukuuta 2022.

Mikko Lahtinen: Kirja on pitkä ajatus. Warelia 2022. 224 s.

SASTAMALALAISEN yhteiskuntatieteilijän ja filosofin Mikko Lahtisen (s. 1966) uusin teos Kirja on pitkä ajatus on ns. wareliaanisia esseitä sisältävä esseekokoelma. Lahtinen on tuottanut kirjan Sastamalassa toimivan Warelia-kustantamon 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Teos on kustantamon tämän vuoden viimeinen nimike.

Olin kuuntelemassa kirjailijan julkistuspuheen Sastamalassa Pukstaavissa 1. joulukuuta. Lahtinen totesi maailmoja syleilevällä tyylillään kirjoittaneensa kaikki esseensä yhden kuukauden aikana viime kesänä. Samaan tapaan hän oli kuulemma tehnyt aikaisemman kirjansa Vastapainon 40-vuotisesta historiasta (ilm. 2022).

”Olen muuten lukenut Warelian kaikki satakaksikymmentäkolme kirjaa. Lukuprojektiin meni huomattavasti pitempi aika kuin kuukausi.”

Näihin reiluun sataan Warelian kirjaan kuuluvat minunkin kirjoittamat kolme esseekokoelmaa. Tulenko siis esseissä vastaan? Toki, jopa useamman kerran!

Kirja on pitkä ajatus -kirjassa on kaksikymmentä esseetä. Lahtinen on valinnut motokseen Riikka Palanderin Poissaolon painossa (Warelia 2022) kirjoittaman runonpätkän: ”Pitkää ajatusta ei voi kulkea perille: tiet haarovat.”

Jotain haarovaa tulee myös Lahtisen esseekokoelmassa vastaan. Hän käsittelee Warelian kirjoja monelta puolelta, lähtee liikkeelle kielestä kansankielenä ja miettii Vammalan paikallishistoriaa ja sen houkuttavuutta. Esseessään ”Ei mitään neliömillimetrin tutkimusta” Lahtinen käsittelee Marko A. Hautalan kirjoittamaa mammuttimaista Algoth Untolan elämäkertaa sekä allekirjoittaneen galaktista runousoppia.

Yhteiskuntatieteilijän ja filosofin näkökulmat ovat varsin monipuolisia. Lahtinen tuo julki monenlaisia kirjallisuuteen liittyviä reunaehtoja, joita pieni sastamalaiskustantaja havainnollistaa jopa hätkähdyttävästi.

Warelia on kahdenkymmenen vuoden aikana julkaissut hyvin laajasti erilaisia kirjallisuuslajeja. Julkaisumahdollisuus on annettu runoilijoille, elämäkertakirjailijoille, romaanitaiteilijoille ja muille, jotka ovat halunneet nähdä hengen tuotteensa kirjan muodossa. Onpa wareliaaneihin liittynyt myös sellaisia kirjailijoita, jotka ovat aiemmin tuottaneet kirjoja valtakustantajille.

Warelian kustantaja Marko Vesterbacka.

LAHTISEN katse kääntyy kohti Tyrvään omaa poikaa Marko Vesterbackaa (s. 1972), joka on perustanut kustantamon aikoinaan ja toiminut alusta asti sen primus motorina. Hänet Lahtinen mainitsee ansiosta useamman kerran.

Vesterbacka itse totesi julkistustilaisuudessa, että Warelia on alusta asti ollut useamman kuin yhden miehen kustantamo. Kustantaja on halunnut työnsä alle itseään leveämmät hartiat. Julkistustilaisuuden runsas wareliaaniyleisö sekä Lahtisen esseet osoittavat hänen onnistuneen siinä paremmin kuin hyvin.

Kustantamon nimi muuten tulee Antero Wareliuksesta (1821–1904), tyrvääläissyntyisestä kirjailijasta ja papista, joka auttoi muun muassa Elias Lönnrotia uudissanojen keksijänä. Eloisan ja hauskan kirjoitustyylin omaksunutta Wareliusta pidetään suomalaisen tietokirjallisuuden uranuurtajana. Suomen tietokirjailijat ry myöntää vuosittain Wareliuksen mukaan nimetyn palkinnon sellaiselle tietokirjailijalle, jolla on laaja ja korkealaatuinen tietoteostuotanto ja jonka teokset on suunnattu erityisesti yleisölle tai koululais- tai opiskelijakunnalle.

Lahtisen teksti rönsyilee surutta sivupoluille. Hän pohtii muun muassa kirjan tulevaisuutta painotuotteena. Warelialla on pieni kivijalkakirjakauppa Tyrvään Pryki Sastamalan keskustassa Marttilankadulla, johon on muotoutunut vertaansa vailla oleva kirjakatu. Lahtinen toteaa, että verkosta ladattavien sähköisten kirjojen ja äänikirjojen myynnissä kivijalkakaupoilla ei ole paljon tekemistä. Kun myös perinteisten antikvariaattien lukumäärä on vähenemässä, alkaakin kivijalkakaupan tulevaisuus näyttää huonolta. Viekö verkko loppujen lopuksi toimintamahdollisuudet perinteisemmällä kirjakaupalta?

Perinteisen kirjan ongelma on Lahtisen mukaan siinä, että se on fyysinen tuote, joka täytyy varastoida, kuljettaa ja pitää tarjolla. Kirjan sijoituskohde löytyy ensin kirjakaupasta, kirjastosta ja lopulta kodista. Kaikkialla kirjan säilyttäminen vie tilaa ja aiheuttaa kuluja.

Kuinka moni enää vanhaan tapaan säilyttää kotikirjastoa? Tähänkin Lahtinen käyttää joitakin sivuja. Hän tuo julki myös kirjan painamiseen ja ulkoasuun liittyviä tekijöitä, kertoo siitä, mitä kansitestit lupaavat, ja ottaa esimerkkinsä Warelian kirjoista, totta kai.

Carl Spitzweg: Der Bücherwurm (”Kirjamato/Lukutoukka/Kirjastonhoitaja”; Saksa 1850)

OMASTA kirjastostaan Lahtinen toteaa seuraavasti:

”Oma bibliofiilitilanteeni on ristiriitainen. Vanha taloni on periaatteessa iso ja avara, mutta käytännössä kirjojen liikaa kuormittama. Pelkkä ajatus siitä, että joskus joutuisi muuttamaan kerrostaloon, ahdistaa. Mihin laittaisin kymmenet tuhannet kirjani? Vuosikymmeniä jatkuneen kirjojen keräilyn verottamat varani eivät mitenkään riittäisi riittävän tilavaan kerrostaloasuntoon. Ellen tee asialle mitään, tyttäreni joutuu vielä kovan paikan eteen miettiessään perimäänsä kirjojen kohtaloa. Minkäänlaisia velvoitteita kirjakokoelmani säilyttämiselle en tietenkään halua asettaa. En millään tavalla halua lisätä kirjoistani jo muutenkin aiheutuvaa taakkaa.” (s. 75)

Warelian kirjailijoiden kasvava joukko kiinnostaa uusia lukijoita – ja myös uusia kirjailijoita. Lahtisen mukaan on helpompi tarjota omaa käsikirjoitusta kustantajalle, jolla on takanaan jo monipuolinen kirjailijakaarti. Pikkukustantajan mahdollisuudet julkaista uusia kirjoja ovat rajallisemmat kuin isommilla. Silti Warelia on löytänyt joka vuosi uusia kynäihmisiä, jotka haluavat ja myös saavat hengentuotteensa julki. Tämä jos mikä on kulttuuriteko.

Lahtisen teoksen kaltaisia kirjoja tehdään Suomessa aika vähän nykypäivänä. Harvoin on kustannustoiminnasta tehty samantyyppistä seikkaperäistä opusta, jossa käydään läpi yhden kustantamon kirjat koko kustannushistorian ajalta. Tosin Lahtinen ei ihan jokaisesta Warelian kirjasta kirjoita edes riviä, mutta hän on silti perehtynyt kaikkiin kirjoihin. Tällainen projekti olisi isomman kustantajan kohdalla hyvin vaikea ellei mahdoton toteuttaa.

MIKKO LAHTISEN journalistinen kirjoitusote on kiintoisa, kun ottaa huomioon, että on sentään kyse pitkän uran tehneestä tiedemiehestä. Kuivan akateemisen tyylin sijaan hän kuvaa varsin havainnollisesti, seikkaperäisesti ja elävällä kielellä Warelian kirjailijoita ja heidän kirjoittamiaan kirjoja. Yllätykset seuraavat toistaan.

Pitkään uutuuskirjoja arvioineena mietiskelen toisinaan uusien esikoiskirjailijoiden ikäjakaumaa. Voi olla, että nuori kirjoittaja kiinnostaa vanhaa enemmän kustantajia, kun he valikoivat kustannusohjelmiinsa debytanttien hengentuotteita.

Moni Warelian kirjailija on tehnyt päivätyönsä ihan muissa hommissa ja antautunut kirjailijan työhön eläkevuosinaan. Tähän on antanut yhteistyö Marko Vesterbackan kanssa hyvän mahdollisuuden. Hän kun arvostaa vuosien elämänkokemuksen mukanaan tuomaa hiljaista tietoa. Elämänkokemusten kristallinkirkkaaksi hiomien ajatusten muotoilu painokelpoiseksi tekstiksi voi ensin olla hapuilevaa, mutta wareliaanit ovat saaneet tähän ammattitaitoista tukea Warelian kustannustoimittajilta. Siitä itsellänikin on kokemusta jo kolmen kirjan verran.

Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa

Avainsanat

1990-luku, book review, Enostone, IRC, Pulmu Kailamo, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere, Tampereen yliopisto, Taru Kumara-Moisio, TTKK

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. 230 s.

HUHTIKUUSSA 2022 ilmestynyt Tenho on historiantutkija Pulmu Kailamon ja opettaja-kirjailija Taru Kumara-Moision yhdessä kirjoittama aikuisromaani. Kumara-Moisio on kokenut kirjailija, toisin kuin Kailamo, jolle romaani on esikoisteos.

Tenhon päätapahtumat sijoittuvat 1990- ja 2010-luvuille, nykyhetki on vuonna 2016. Naispäähenkilö Kata on ajautunut aviokriisiin. Sen syitä pohdiskellessaan hän alkaa muistella 1990-luvun loppupuolen opiskelijavuosiaan Tampereella. Samalla hän pohtii, pitäisikö lähteä opiskelemaan keski-ikäisenä lääkäriksi, mikä oli nuoruuden toiveammatti. Ja ei muuta kuin lääkiksen pääsykokeisiin!

Nuori Kata oli kova tyttö irkkaamaan. ataK-nimikkeen takaa hän koki voivansa tehdä netissä melkein mitä vain. Oman verkkoidentiteetin rakentaminen osoittautui kuitenkin lopulta haastavaksi: mitä kaikkea itsestä sopi oikeasti kuvitella tai syöttää muille? Yhtä kaikki, IRC-yhteisöstä tuli Katalle yllättävän tärkeä.

”En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan.” (s. 51)

Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio. Kuva: Henry Söderlund / Enostone

KAILAMON ja Kumara-Moision romaani keskittyykin kuvaamaan ysäritunnelmaa vuodesta 1993 toimineessa verkossa ja tamperelaisissa miljöissä. Romaani on tyylikäs kokonaisuus, ja varsinkin vuoropuhelut toimivat hyvin.

Se, että Kata päättää voittaa poismuuttaneen miehensä takaisin hakeutumalla lääkikseen, tuntuu minusta kaukaahaetulta, jopa oudolta juoniratkaisulta. Mutta muuten juonelliset ratkaisut vievät kerrontaa uskottavasti eteenpäin. Henkilökuvaus ei näyttäydy ollenkaan viihteellisenä vaan enemmän aidosti problematisoivalta. Sehän on suuri ansio.

Itsekin 1990-luvun Tampereella opiskelleena koin nostalgisia tunnelmia Tenhon äärellä. Kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan lukuisia maukkaita yksityiskohtia ysäritunnelmasta kovien kansien väliin.

Kuvatut IRC-meiningit sopivat hyvin juuri Tampereelle, jossa teknillisen korkeakoulun insinööriopiskelijoilla oli 1990-luvulla melkoinen nörttikulttuurirooli. Tämän havainnollistaminen on minusta Tenhon suurimpia ansioita.

Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

Avainsanat

book review, psykologia, suomalainen kaunokirjallisuus, Tähtivaeltaja, Tiina Raevaara, trilleri

Kirjailija Tiina Raevaara. Kuva: LIKE KUSTANNUS.

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri. Like 2022. 298 s.

KERAVALAISKIRJAILIJA Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin trilleri ilmestyi keväällä 2022. Sielujen syöveri jatkaa kolmiosaiseksi ehtinyttä jännityskirjasarjaa.

Sarjan edelliset osat ovat Kaksoiskierre (2020) ja Polaaripyörre (2021). Vaikka uutuuskirjassa viitataan jonkin verran sarjan aikaisempiin osiin, Raevaaran uutuuskirjan voi lukea itsenäisesti ilman tutustumista niihin.

Kirjan alussa sarjan päähenkilö Eerika tapaa iäkkään psykologin Harrietin, joka on tuntenut Eerikan edesmenneet vanhemmat. Hänelle on tuttu myös Kristiina, Eerikan läheinen ystävä, joka on joutunut vankilaan.

Harrietin tapaamisen jälkeen Eerika tempautuu monenlaisiin outoihin tilanteisiin. Hän saa mielensä muistoja, jotka eivät ole hänen omiansa. Sitten alkaa tapahtua murhia, ja jännitys alkaa tiivistyä.

”Miksi minulla on tunne, että takanani pimeässä seisoo koko ajan joku, ja vaikka en voi nähdä häntä, kuulen hänen hengityksensä ja tunnen hänen läsnäolonsa? Jos kääntyisin, voisin koskettaa häntä. En halua kääntyä. Pysyn paikallani ja pidätän hengitystä.” (s. 183)

Romaanissa ovat mukana lähes kaikki sarjassa esiintyneet päähenkilöt. Tuulikki ja Kristiina saavat jälleen omat tärkeät roolinsa. Romaani päättyy siten, että tälle kirjalle voisi vielä tulla jatkoa.

Sielujen syöveri on taattua Raevaaraa kirjailijan kaunokirjoihin tykästyneille lukijoille.

Trilleri vangitsee lukijan tutustumaan erilaisiin muistoihin ja mielen manipulointiin. Romaanissa on hetkittäin jopa splatter-henkistä väkivaltaa. Tämäkin piirre tulee vastaan sarjan muissa osissa.

Tiina Raevaara osaa kertoa tottuneella otteella myös problemaattisista ihmissuhteista, vaikka ihmisten kipupisteet on viritetty tahallaan hyvin äärimmäisiksi. Jännityskerronta on ammattimaisesti rakennettu. Myös psykologisena kertojana kirjailija onnistuu jälleen hyvin.

Aase Bergin synkkä kolmiodraama Akasta, madonnasta ja nynnymiehestä

Avainsanat

#metoo, Aase Berg, book review, Jyrki Kiiskinen, rakkausromaanit, romaanit, ruotsalainen kaunokirjallisuus

Aase Berg. Kuva: Bengt Aberger.

Aase Berg: Akka. Alkuteos Haggan (Ruotsi 2019). Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala 2020. 311 s.

RUOTSALAISRUNOILIJA Aase Berg (s. 1967) pitää itseään kirjallisena aktivistina. #metoo lienee mieltä runoilijaa lähimpänä, mutta saattaa häntä inspiroida taistelevaan kirjoittamiseen jokin muukin tendenssi.

Bergin kahden vuoden takaisessa Akka-suomennoksessa akka tarkoittaa montaa asiaa yhtä aikaa.

Päällimmäiseksi se on Thelma-nimisen päähenkilön itsestään löytämä toinen identiteetti. Akka on nainen, joka ei alistu patriarkaatin sääntöjen alle. Akka ei vaikene näkemistään vääryyksistä. Kun Akka analysoi tilanteen ja huomaa epäkohtia, hän toimii. 

”En aio enää elää maailmassa, jonka olette luoneet. Palvelijana, tunneorjana ja seksileluna olen sukupolvien ajan oppinut kuuliaisuutta. Olen kiihko ja kylmyys. Tarkkailen kaikkea, tiedän kaiken. Ja aion hyötyä siitä.” (s. 7)

Akka on myös teonsana, akata. Varokoot piloille hemmotellut nynnymiehet akkaavan naisen edessä!

X X X X X

AASE BERG on yksi Ruotsin tärkeimmistä nykyrunoilijoista ja monitaitoinen kynänkäyttäjä. Akka on Bergin ensimmäinen suomennos, mikä sinänsä yllättää.

Esikoiskokoelma Hos rådjur ilmestyi 1997. Forsla fett (2002) asetettiin ehdolle Augustpriset-saajaksi. Seitsemän runokokoelman lisäksi Berg on kirjoittanut kaksi kirjallisuuskritiikkikirjaa ja Young Adult -romaanin Människoätande människor i Märsta (2009).

Autofiktiivisen Akka-romaanin runollisen proosan läpi kulkee kaksi linjaa, valoisa muisto ja sysipimeä linja. Lukijan tehtäväksi jää pohtia, kumpi on todempi.

Bergin alter ego Thelma on runoilija, joka elää alkoholistimiehen kanssa. Sitten hän tapaa Victorin, joka on hänkin naimisissa. He huomaavat rakastavansa toisiaan ja sopivat muuttavansa yhteen. Thelma on 43-vuotias, Victor kymmenen vuotta vanhempi.

Thelma pitää lupauksensa Victorille. Victor taas viivyttää eroaan niin kauan, että Thelma vakuuttuu olevansa pelkkä rakastajatar, Victorin piristäjä tämän sinnitellessä ankeassa avioliitossaan.

Elettyään yli kaksi vuotta toisen naisen elämää Thelma huomaa olevansa nobody jokaisella kenttäpuoliskolla. Hän ei ole mitään rakastettunsa elämässä. Kustantajalle Thelma on arvoton runoilija. Hänellä ei ole maahanmuuttaja- eikä lesbotaustaa – eikä hirveästi rahaa.

Vulkaaninen trauma panee lopulta Thelman mielen sekaisin ja herättää Akan, kulttuurisen anarkistin. Sehän ei voi olla jyrähtämättä. Akka tyhjentää pajatson ja siivoaa pöydän.

THELMA huomaa aina pitäneensä villeistä miehistä. Nemon kanssa hän oli kymmenen vuotta. Sitten Thelmalla oli H, entinen aviomies. Ei tämäkään puhdas pulmunen ollut, kaukana siitä. Thelman tragedia on siinä, että hän ei ole koskaan ollut tasavertainen rakkauskumppani kenenkään miehen kanssa.

Akka lukee haltioituneena itävaltalaisen Natascha Kampuschin kauheaa sieppausdokumenttia tämän elettyä kahdeksan vuotta psyykkisesti sairaan miehen vankina. Thelma kokee olevansa samanlainen uhri, joka väistämättä vetää tietynlaisia miehiä puoleensa.

Sitten Thelma hätkähtää. Natascha Kampusch onkin Victor, joka elelee pelosta hytisten vaimonsa tossun alla.

Ironisesti Akka on kerronnaltaan opettavainen teos. Oppikirjamaisia toistoja on paljon. Kerronta kiertää kehää eikä etene kronologisesti vaan edestakaisin. Kaaos kasvaa tällä tekniikalla isoksi, lähelle todellista kokoaan.

Noitaympyrän pauke kasvaa lopulta infernaaliseksi. Villi lemmenseikkailu johtaa ylilyönteihin ja sikalailmiöön, jossa äärimmäiset tunteet vuorottelevat.

SALARAKKAUDEN rinnalla porvarillinen avioliitto näyttäytyy kolkkotahtisena paritanssina, jossa vapautensa menettäneet riutuvat pikkuhiljaa tai julkiroihulla. Teerenpelin paljastaa ikivanha naisansa, josta romaanikertoja varoittelee tämän tästä kanssasisariaan.

Victorin vaimo on madonnahahmo, se ainoa oikea, jonka kanssa vannottiin pyhät valat. Kun Thelma lähtee valtapeliin madonnan kanssa, hän aavistaa nopeasti häviönsä:

”Te tiedätte, miten madonna ulvoo kärsiessään. Kyyneleet ovat valtaa. Silloin mies kokee tunteita ja haluaa olla kiltti ja kunniallinen. Ainakin kun ei petä toisaalla, silloin ei ole kyse omastatunnosta. Sitä mikä ei näy, ei ole olemassa. Näkyvä herättää miehen syyllisyydentunteet.” (s. 26)

Eikä mene kauan, kun Victor ilmoittaa lopettavansa suhteen Thelman kanssa. Sitten mies tulee tästäkin katumapäälle, yrittää sopia – ja laittaa kotvan kuluttua uudelleen välit poikki.

X X X X X

AKKA laajenee ennen puoltaväliä naisasiatutkielmaksi. Berg kirjoittaa väkivallan kuumeessa analyyttista aktivismia. Hän ottaa kantaa muun muassa #metoo-liikkeeseen syyttäen sitä yksisilmäisyydestä.

Thelma ei näe itseään niinkään patriarkaalisen kulttuurin uhrina vaan toimintahäiriönä: hän ei toimi siten kuin hänen odotetaan toimivan. Kanssasisaret eivät ole hänelle niin tärkeitä, että hän uhraisi itsekritiikkinsä. Hän ei suinkaan ole valmis mihin tahansa.

Yhteiskuntapamfletiksi olisin toivonut Akkaan mukaan enemmän huumoria. Bergin synkkenevä kolmiodraama ei naurata kertaakaan, ei edes hymyilytä.

Yksi romaanin mustista lopputulemista: uskottomuus pitää avioliittoja pystyssä.

Akan perustelut: vanhetessaan moni avioliitto muuttuu valliksi elämää vastaan. Mies tyytyy tylsään avioelämäänsä, kun saa pitää vaimon tieten rakastajatarta. Akan mielestä kaikki systemaattiseen uskottomuuteen perustuvat avioliitot pitäisi päästää tuhoonsa.

”Rakastajar on systeemin liukuvoidetta. Rakastajar ja madonna saavat jaetun ykköstilan Isin tyttöinä.” (s. 235)

Jyrki Kiiskinen. Kuva: Heini Lehväslaiho /Teos.

JYRKI KIISKISEN sanasto on rikas ja aiheen mukainen. Säväyttävä suomennos paukauttaa ruotsinkielisen alatyylin suosiolla omaan sävyynsä eikä peittele rosoja.

Itseään kommentoiva tarina on vaikea taiteenlaji. Epäuskottavalla kertojalla on moni asia prosessissa. Kliseitäkin satelee lukijan syliin. Mutta useimmiten Kiiskisen kieli on tuoretta ja eletyn makuista. 

Romaanin lopussa Thelma/Akka kävelee kustantamoonsa ja lyö toimittajan eteen runokokoelman sijasta autofiktiivisen proosakäsikirjoituksen. Luettuaan sen kustannustoimittaja kehuu Thelman osuneen napakymppiin tyhjentävällä avioliiton ja luokkaerojen vaikutuksen ruumiinavauksellaan.

Victorin takaa ei löydy yhtä todellista miestä, vaan useiden yhdistelmä. Kertoja hyökkää henkilön sijasta kulttuuristen tuulimyllyjen kimppuun.

Akan suulla: demokratia edellyttää ihmisiltä kypsyyttä, jota näillä ei useinkaan ole.

Esimerkiksi ruotsalaista demokratiaa eivät uhkaa ruotsidemokraatit tai rappeutuvien taajamien tatuoitu roskaväki. Akan kertoja näkee suuremman uhan pikkuporvarillisissa, pilalle hyysätyissä kakaroissa, jotka eivät aikuisiällä pysty aikuisiin tekoihin.

”Elämä on leikki. Mutta vain jos on kyllin kypsä tietääkseen, että leikki on totisinta totta.” (s. 256)

Lukuromaaniksi aika lailla kamala teos päättyy kyyneliin. Mutta ne eivät ole Akan kyyneleitä.

Kaari Utrion epookkiromaani Länsi-Lapista

Avainsanat

historialliset romaanit, Kaari Utrio, naisasialiike, naiskirjallisuus, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Kirjailija Kaari Utrio. Kuva: Jenni-Justiina Niemi.

Kaari Utrio: Oppinut neiti. Amanita 2011. 431 s.

KAARI Utrion (s. 1942) elokuussa 2011 julkaisema epookkiromaani Oppinut neiti liittyi kirjailijan 2000-luvulla julkaisemiin historiallisten komedioiden sarjaan. Sarjassa luodattiin sitä historiallista ajanjaksoa, jolloin Suomi siirtyi vähitellen suuriruhtinaskunnasta kansakunnaksi ja omaksi valtioksi.

Oppineen neidin tapahtumat sijoittuvat 1830-luvulle. Naispäähenkilönä on Sofia Malm –niminen suomalaisen upseerintytär, joka on opiskellut maineikkaassa Smolnan tyttökoulussa Pietarissa. Lapista kotoisin oleva Sofia haaveilee itsellisen naisen elämästä, joka aukeaa Smolnan opettajapaikan myötä.

Christian Hackfelt, Silvan kartanon kopea ja upporikas paroni, saa temperamenttisen Sofian sydämen sykkimään ennen kokemattomalla voimalla. Sukulaistyttö rähjäisessä olkihatussa tekee ensin nuoreen Hackfeltiin kielteisen vaikutelman.

Sitten paroni joutuu palaamaan Länsi-Lapin maisemiin kotikartanonsa isännäksi. Siellä epäsäätyinen rakkaus köyhän Sofian ja rikkaan Christianin välillä kasvaa vähitellen täyteen kukoistukseen. 

VÄRIKÄS miljöö- ja henkilökuvaus on Utrion kaunokirjallinen valttikortti. Oppineessa neidissä liikutaan uskottavasti niin Pietarin palatseissa, Lapin tuntureilla kuin Vantaanjoen maaseudulla.

1830-luvulla Venäjä on voimissaan, ja talot, kulttuuri ja sivistys ovat korkealla tasolla. Pohjoisen Suomen maalaisjoukon keskellä tulee vastaan kuuluisiakin henkilöitä, muun muassa Kaaresuvannon voimakas kirkkoherra Lars Levi Laestadius.

Romantiikka jyllää Oppineessa neidissä kaikennielevällä tenholla. Romaanihenkilöistä monet menevät naimisiin aseman ja elatuksen vuoksi, eivät niinkään rakkaudesta.

Kertoja virittää tämän realismin rinnalle yltiöromanttisia asetelmia. Naispäähenkilön itsenäinen riippumattomuus on tuttua Utrion aikaisemmista romaaneista.

Kaari Utrio osoitti jälleen hallitsevansa paitsi henkilöidensä tunnemyrskyjen kuvauksen, myös ajanmukaiset vaatteet, kulkuneuvot, ruoat jne. Epookkikertojana Utrio loi Oppineessa neidissä eläviä katsauksia 200 vuoden takaisiin maisemiin ja henkilöihin.

Lukuromaanina Utrion teos loistaa kertomisen iloa ja intohimoa kuin majakka saaristoyössä.

Marko Hautala sepittää kauhunovelleissaan kummituksia ja kuolemanvaaroja

Avainsanat

kauhuromantiikka, Marko Hautala, novellit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tähtivaeltaja

Kauhun ammattilaiset Marko ja Tiina Hautala Espoon Finnconissa heinäkuussa 2022. Kuva: Jari Hiltunen

Marko Hautala: Kuolleiden valssi. Tammi 2022. 229 s.

”HE OLIVAT katsoneet kuvaruutua ja tunteneet, että huudossa ja veressä ja rusentuvissa luissa oli piiloviesti. Kuiskaus. Aivan kuin joku olisi hetken puhunut totta.” (s. 14)

Vaasalaiskirjailija Marko Hautalan (s. 1973) tammikuussa 2022 ilmestynyt Kuolleiden valssi on kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma. Kokoelmassa on kymmenen tarinaa.

Kirjailijan tavaramerkiksi on noussut psykologinen kauhukerronta. Sen efekteihin perustuu myös Hautalan novellien voima.   

Hiippareita, radiopsykologeja, turisteja, yksinäisiä kulkijoita. Avausnovellissa ”Pitkä kuuma kesä” nuori pariskunta törmää automatkalla omituisiin, murhanhimoisiin hiippareihin. Seuraa sarja mieletöntä väkivaltaa, joka tuo mieleen nuorena katsottuja TV-sarjoja.

”Saurin hiljaisuus”-novellissa on mukana oikea henkilö, radiopsykologi Pekka Sauri. Tämän vetämää yöllistä radio talk show’ta avustaa Eemil, jonka korvin seurataan psykologin karmaisevaa puhelinkeskustelua omituisen soittajan kanssa.

”Maanalainen Niili” vie suomalaisturistit kosketuksiin muinaisen muumion kanssa Egyptin-matkalla.  ”Loki”-novellissa taas kuollut koira palaa omistajansa luokse kummituksena.

Kuoleman mahdollisuus ja pelko ovat Hautalalle tärkeitä kuvauskohteita. Kuoleman lähestyessä nurkan takana novellihenkilöiden kauhu kasvaa toiseen potenssiin.

”Morsionsalmi”-novellissa maahanmuuttajamies raivaa kesäpaikan rantakaislikkoa, kunnes tapahtuu jotain selittämätöntä ja hän joutuu kuolemanvaaraan.

Kirjailija kunnioittaa lajityypin vanhoja klassikoita. Maagista realismia sävyttää toisinaan esimerkiksi muinaisislantilainen mytologia, kuten ”Teurastajan paradigma”-novellissa. ”Maanalainen Niili” on taas pesunkestävä viktoriaanisen ajan muumiotarina.

TYKKÄSIN Hautalan novellien tyylistä ja kielestä. Kirjailija viljelee paljon kiintoisia yksityiskohtia ja novelleista löytyy myös puhuttelevia kerroksia.

Kertomukset ovat keskenään myös verraten erilaisia. Kuolleiden valssi osoittaa Hautalan kirjailijana osaavan käsitellä varsin laajaa skaalaa aihepiirejä, miljöitä ja henkilöitä. Myös rakenne vaihtelee. Yksi novelleista on pelkkä twiittien ketju.

Parisuhde monine kipupisteineen on Hautalalle tärkeä kuvauskohde. Novellissa ”Varpaissa” keski-ikäinen suomalaismies jättää perheensä parikymppisen tytön vuoksi ja lähtee tämän kanssa vaellusretkelle Etelä-Ranskaan. Siellä ei kaikki tietenkään mene ihan putkeen.  

20 vuotta kirjoittanut Marko Hautala on Suomen tunnetuimpia kauhukirjailijoita, joka on saanut lukijoita myös ulkomailta. Kirjailijan romaaneja on käännetty muun muassa englanniksi, saksaksi ja italiaksi.

Leena Majander-Reenpää teki kulttuuriteon kertomalla naiskustantajan taipaleesta miehisellä alalla

Avainsanat

book review, elämäkerrat, kustantajaelämäkerrat, Leena Majander-Reenpää, Otava, Virke

Leena Majander-Reenpää. Kuva: Anni Reenpää

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää. Siltala 2021. 495 s.

LEENA MAJANDER-REENPÄÄ (s. 1956) on pitkän linjan kirja-ihminen, joka on tehnyt pitkän päivätyön kirjallisuuden moniottelijana. Mukaan tempaava muistelmateos Kirjatyttö on ensimmäinen suomalaisen naiskustantajan omaelämäkerta.

Kustantaminen on ollut Majander-Reenpäälle henki ja elämä. Se käy monin tavoin ilmi Kirjatytöstä. Teos tuo havainnollisesti esille paitsi kirjallisuusinstituution reunaehtoja, myös kustantajan arkityötä kustannussopimuksesta valmiin kirjan makulointiin saakka. Kirjan tekemisen tekniikat tulevat esille havainnollisesti.

Nuoren Leena Majanderin hyvin alkanut ura Otavassa tyssäsi petettyyn lupaukseen 1986. Luvattua markkinointipäällikön tointa ei sitten tullutkaan äitiyslomalta palanneelle kauppatieteen maisterille.

Tulistunut kirjatyttö lähti saman tien töihin Weilin+Göösille. Sieltä hän palasi jonkin vuoden päästä takaisin Otavaan paljon isompiin saappaisiin.

Kustannusosakeyhtiö Otava. Kuva: Wikipedia.

KIRJOITTAJA on tehnyt kirjakustannusalalla sellaisen uran, että harvoin tapaa. Hän on toiminut vuosikymmeniä kirjankustantajana, markkinoinnissa, alan yhteistyöelimissä ja erilaisten alan yhteistyöprojektien (mm. Finlandia-palkinnon) synnyttäjänä.

Yksinäisenä naisena miehisellä alalla on tullut monenlaisia ylimääräisiä paineita. Niitä elämäkerturi avaa avoimesti ja jopa hauskasti.

Myös Reenpään kustantajasuvun värikkäitä persoonia Majander-Reenpää tuo esille hyvin kiinnostavasti. Päähuomio keskittyy aviomiehen Antti Reenpään (s. 1957) lisäksi appiukko Olli Reenpäähän (s. 1934), joka toimi pitkään Otavan toimitusjohtajana.

Kustantajan täytyy ennen kaikkea osata sanoa ei. Yhtä kieltäytymistä Majander-Reenpää harmitteli pitkään. Kun hän kieltäytyi Harry Potterin julkaisemisesta, tämä kultakaivos meni sitten Tammelle.

Majander-Reenpää esittelee useita ihmisiä, joilta on joko saanut paljon, oppinut hurjasti tai joita on oppinut kunnioittamaan ylitse muiden. Useimmat ihailun kohteista ovat olleet menestyneitä naisia: esimerkiksi Elisabeth Rehn, Kirsi Kunnas, Lenita Airisto.

Myös edesmennyt kouluneuvos, äidinkielen opettaja Kirsti Mäkinen (1939–2016) saa Majander-Reenpäältä sanasen:

”Ajattelen sinua öisin, peräänantamaton kulttuuriaktivisti Kirsti Mäkinen, Suomalaisen yhteiskoulun lahjakkuuksien paimentaja. Sinä ehdotit suorasanaista, nykykielistä ja tarinallista Kalevalaa, joka puhuisi suoraan lapsille. Kaksi kustantajaa oli jo antanut ajatukselle pakit, mutta Otavan linjaan lasten Kalevala sopi.” (s. 268)

Ote Kirjatytön sivuilta. Kuva: Kirsin Book Club.

LEENA MAJANDER-REENPÄÄ on aina ollut kiinnostunut ihmisten lukemisesta. Siksi hän toivoo painetun kirjan elävän vielä pitkään, äänikirjojen suuresta suosiosta huolimatta.

Kirjoittaja esittelee vuolaasti paitsi elämänsä aikana lukemiaan kirjoja, myös kirjailijoita niiden takaa. Hän veikkaa seuraavaksi suomalaiseksi Nobel-voittajaksi Olli Jalosta.

Hyvällä kielellä kirjoitetun Kirjatytön teksti on täynnä merkityksiä. Lauseet ovat niin tiiviitä, että niitä on luettava hyvin keskittyneesti.

Majander-Reenpää jättäytyi pois työelämästä neljä vuotta sitten sairastuttuaan syöpään. Tämänkin taistelun kirjoittaja kokoaa teoksen loppupuolelle.  

Kirjatytön on muuten kustantanut kirjailijan luokkatoveri Touko Siltala.

Leena Majander-Reenpää Helsingin Kirjamessuilla. Haastattelijana Touko Siltala. Kuva: Kirsin Book Club.

”Oikea vihollinen asuu yläpuolellamme, ei naapurissa”

Avainsanat

Asta Leppä, book review, Virke

Toimittaja Asta Leppä. Kuva: Suvi Elo.

Asta Leppä. Sävyttömät sanat. Kun vastakkainasettelut saivat vallan. Kirjapaja 2019. 216 s.

RAISIOLAINEN toimittaja Asta Leppä (s. 1965) tuo kirjassaan Sävyttömät sanat (2019) esille runsaasti esimerkkejä nykyaikamme kärjistyneestä julkisesta keskustelusta ja sen taustalta löytyvistä mekanismeista.

Tietokirjailijana Leppä on kirjoittanut muun muassa teoksen Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa (2017).

Sävyttömät sanat tavoittelee monenlaista taivaan ja maan väliltä. Ensin käsitellään terveyttä, sitten sukelletaan hyvyyden ja pahuuden käsitteiden alle.

Kolmannessa osassa pohditaan ihmisen osaa luonnon osana ja neljännessä nuoruuden ja ikääntymisen kysymyksiä. Viidennessä osassa aiheina ovat mieheys, naiseus ja sukupuoli-identiteetti. Eli aika moneen suuntaan Leppä kurkottaa!

Uutuusteos koostuu esseistä samoin kuin Lepän edellinen kirja Voittajien varjot. Leppä on kehittynyt kirjoittajana. Yllätyksiä, ahaa-elämyksiä ja hyviä mielipiteitä satelee lukijan syliin. Toisen kunnioittamisella ei näyttäisi olevan samanlaista arvoa kuin ennen. Onko aitoa myötätuntoa enää lainkaan havaittavissa saati olemassa?

Nykypäivänä kukaan ei halua tinkiä mielipiteestään. Vastakkainasettelusta on tullut sääntö, ei poikkeus. Julkisen riidan saa helposti aikaan muustakin kuin ilmastonmuutoksesta.

KIRJOITTAJA puhuu jonkin verran jälkimodernin ihmisen ahdistuksesta, johon liittyy voimakkaita yksinäisyyden, pelon ja epävarmuuden tunteita.  

Ihminen ei tunne välttämättä kuuluvansa mihinkään joukkoon, vaikka haluaisi. Olla osa jotakin yhteisöä on tärkeä perustarve ihmisellä, on ollut sitä aina.

Leppä on kuitenkin havainnut, että perinteiset perheet ja muut ihmisyhteisöt ovat kriisissä ja etsivät uusia muotoja. Ihmiset muuttavat entistä enemmän uusille seuduille ja jäävät juurettomiksi.

Monesti tästä seuraa myös konkreettinen yksinäisyys, joka haavoittaa sielua syvältä. Ja kun yksinäisellä ihmisellä menee huonosti, hän monesti käyttäytyy sen mukaisesti. Esimerkiksi sometoiminta on monella yksinäisellä lapsellista ja infantiilia.

Asta Leppä kirjoittaa varsin paljon itsestään, viisikymppisestä yksinhuoltajaäidistä. Miessuhteet ovat järjestään epäonnistuneet, sukupuoli-identiteettiä mietitään edelleen. ”En ole se jota esitän.”

Spinozan jalanjäljissä hän pyrkii vapautumaan kulttuurisista paineista, elämään juuri hänelle varattua elämää. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!

Sävyttömät sanat on sisällöltään lähellä amerikkalaista elämäntaitokirjallisuutta. Kirjoittaja esittelee perätysten pitkän linjan tutkimustietoa, omia kokemuksiaan, uutisia, Facebook-päivityksiä jne. Journalistisen kirjoittamisen lopputulema on johtopäätös käyttää tervettä maalaisjärkeä ja löytää todellinen vihollinen:

”Jaksaisimmeko enää väsymykseltämme panna vastaan sille koneistolle, joka tainnuttaa meidät tällaisiksi? Sillä sen asemesta, että taistelemme toisiamme vastaan, meidän pitäisi nähdä oikea vihollinen. Eikä hän asu vastapäätä. Hän asuu yläpuolellamme. Meitä vastapäätä asuu vain meidän lähimmäisemme.” (s. 205–206)

Oma koti kullan kallis!

Avainsanat

Arto Paasilinna, book review, elämäkerrat, Lalli

Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa. WSOY 2002. 258 s.

Syksyn 2002 kiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuului Arto Paasilinnan (1942–2018) omaelämäkerrallinen Yhdeksän unelmaa. Vanhoja arkistoja selatessa osui silmiini kahdenkymmenen vuoden takainen, Lalliin kirjoittamani arvostelu kirjasta, jossa kirjailija kertoo menneistä rakennushankkeistaan.

TIETOTEOKSEN kantavana juonena on kertoa kirjailijan unelmien täyttymyksistä, kymmenestä rakennuksesta, jotka hän on rakentanut eri puolille Suomea vuosikymmenten saatossa. Samalla Paasilinna kertoo vuolaasti elämänsä kiintoisia kuriositeetteja ja käännekohtia ja parantaa maailmaa omalta osaltaan.

Teosta lukiessa huomaa Paasilinnan osoittautuneen varsin aikaansaavaksi niin kynämiehenä kuin rakentajana. Kun rahaa on löytynyt, sitä on innokkaasti käytetty hyviin tontteihin ja taloihin.

Pula-ajan läpikäyneen maalaispojan mieli tekee yhä rakennella ja sisustaa. Paasilinna toteaa: ”Niin se on, että kun mies saa valmiiksi mökin, mieli alkaa palaa uuden kämpän kimppuun. Semmoinen luonto.”

Pohjapiirustukset

YHDEKSÄN UNELMAA kasvaa kerros kerrokselta omakohtaiseksi tutkielmaksi kirjailijan osasta ja elämänkysymyksistä. Paasilinnan tarkoituksena on ollut kertoa havainnollisesti rakennusten kautta ”elämänsä pohjapiirustuksista”. Tämän hän tekeekin.

Menestyskirjailijan moni-ilmeinen persoona tulee Yhdeksässä unelmassa kenties konkreettisemmin esille kuin Paasilinnan viimekeväisessä omaelämäkerrassa Lentojätkä, jonka toimittaja Eino Leino on kirjoittanut. Tähän teokseen Paasilinna viittaa uutuudessaan kerran todeten, että Lentojätkän julkaisi Otava, eikä WSOY, kuten yleensä Paasilinnan kirjojen kohdalla.

Syytä vakinaisen kustantajansa sivuuttamiseen Paasilinna ei kerro Yhdeksässä unelmassa, vaan sitä vastoin kehuu kustantajansa yhteistyötaitoja. Lentojätkässä kerrotaan jonkun Hesarin toimittajan hiljattain suututtaneen painosten kuninkaan paksuilla jutuillaan maan valtalehdessä. Tästä kimpaantuneena kirjailija lähetti omaelämäkertansa WSOY:n pahimmalle kilpailijalle.

Yhdeksän unelman kirjallisuussosiologinen arvo on merkittävä. Paasilinna kertoo avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista kirjailijan työn reunaehdoista. 

Vihamieliset naapurit

PAASILINNAN IRONISOI jo ensi sivulta asti itsensä kylmän oluen ystäväksi ja räyhääjäksi, joka saa vaivatta naapurit hiiltymään. Mies on oppinut elämään senkin kanssa, että on syntynyt 20. huhtikuuta eli samana päivänä kuin Adolf Hitler!

Ilkikurisia sävyjä kirjailija ei ole edes yrittänyt välttää kommentoidessaan sarkastisesti omia toilailujaan tai ystäviensä luonteenpiirteitä. Esim. kirjailija Jussi Kylätaskusta Paasilinna toteaa, että tämä on ”merkillinen mies, monimutkainen niin kuin kirjailijan ja varsinkin näytelmäkirjailijan parhaimmillaan pitääkin olla”.

Kaikkien aikojen menestyneimmäksi suomalaiseksi elokuvaohjaajaksi Paasilinna nimeää ystävänsä Ere Kokkosen. Siinä ei tainnut olla ironiaa mukana.

Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei ole monta hyvää sanaa sanottavana. Hän suhtautuu näihin vihamielisesti odottaen väistämättömän hyökkäyksen tulevan arvaamattomalla ajalla. Naapurivihamielisyys on vaikuttanut myös kirjailijan rakennushankkeisiin (esim. Maahismaan puolustustorni).

Unelmat sirpaleina

YHDEKSÄN UNELMAN kirjoittamisen motiivi perustuu selvästi narsismiin ja itsensä paljastamiseen. Paasilinna haluaa paljastaa karheat ajatuksensa, suoristaa monia menneitä väärinkäsityksiä ja sivallella tyylikkäästi suuntaan ja toiseen.

Teoksessa romuttuu railakkaasti sekin myytti, että kirjailija olisi yli-ihminen tai epäihminen. Kirjailijan ihmisyydessä ei ole kadehtimista, liekö päinvastoin.

Tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää Yhdeksää unelmaa alusta asti. Vaikka Paasilinna on kyennyt rakentamaan ja kirjoittamaan paljon, hän ei silti koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita. 

Arto Paasilinna. Kuva: Hannes Heikura / HS.