Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho tekee tutkimusmatkan sielun pimeyteen

Avainsanat

Katri Naukari, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Katri Naukari. – Kuva: Janne Myllymäki

Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY 2021. 328 s.

”TÄMÄ ON tutkimusmatkani ihmissielun synkimpään ytimeen.” (s. 15)

Helsinkiläisen Katri Naukarin (s. 1984) juuri ilmestynyt esikoisromaani lupaa täyttää tämän maksiimin. ”Tutkimusmatka” sielun pimeyteen osoittautuu kuitenkin mutkikkaaksi ja salaperäiseksi.

Yhden puun tuho ei ole lukuromaanina kovinkaan vauhdikas, jännittävä eikä mukaansatempaava.

Silti teos kantaa kaukaiseen maaliinsa kuin hyvin jännitetty ja tarkkaan ammuttu nuoli. Kertomus ammentaa voimansa yllättävästä lähteestä. 

Autofiktiivinen teos ei mainitse kertaakaan päähenkilönsä ja minäkertojansa nimeä, joka taitanee olla kirjailija itse.

Kertojan matka omaan sisimpään alkaa kaukaisista maista. Hän reissaa ahkerasti eri puolilla maailmaa, vaikka miettii koko ajan hiilijalanjälkeään. Romaanin alussa kertoja on Jumbojetin kyydissä matkalla Japaniin.

Yhden puun tuhossa ei ole seksiä, ruutia eikä räminää.

NAUKARIN ROMAANIN tulkinta-avaimeksi osoittautuu Kim Kardashianin tosi-TV-hahmo, johon viitataan teoksessa tämän tästä.

Ihmiset palvovat tuota televisioikonia, ympäristötuhon ajan ihanneihmistä, ja koettavat edes jossakin asiassa samaan kuin hän. Jos ei muussa, niin hommataan jokin vaatekappale, jollaista Kardashian on sattunut käyttämään.  

Naukari hallitsee todella hyvin värikylläisen, osuvan ja havainnollisen sanaston.

Yhden puun tuhon kehyskertomuksena on lyhyt ja traaginen tarina, jossa kertojan jääkiekkoilijaisä ajautuu itsemurhaan. Tytärkin miettii vakavasti itsetuhoisuuden mahdollisuutta.

Tietoisuus lapsuuden luontorikoksesta ei ole jättänyt kertojaa rauhaan. Hän on nelivuotiaana kuorinut pihakoivun tuohet pois niin, että vihreä nilakerros on tullut esiin. Seurauksena kaunis puu on riutunut pois ja lapsi saanut trauman luonnon tuhoamisesta.

”Olen käyttäytynyt tuhoisasti lapsesta lähtien. Minun aivoni ovat kouliintuneet rakastamaan tuhoa.” (s. 29)

NAUKARIN TEOKSESSA on vahva esseistinen kertoja, joka valtaa suurimman osan kirjasta.

Kertoja lukee paljon varsinkin ympäristöasioista ja antaa Henry David Thureaun, Kurt Vonnegutin ja muiden luontokirjailijoiden puhua puolestaan. Samaan hengenvetoon hän esittelee luontokatastrofeja maailmalta kiihkeään sävyyn.

Yhden puun tuho samoilee ajoittain sekavasti toden ja keksityn välimaastossa.

Kertoja kaivaa itsestään kuoren pois kertomalla kaiken sen alta paljastuvan, senkin uhalla, että voisi käydä yhtä huonosti kuin entiselle koivulle.

YouTube-videoilla on romaanissa iso merkitys. Kertoja katselee niitä säännöllisesti erilaisista ympäristöaiheista. Wikipediasta hän saattaa katsoa kuuluisuuksia, jotka ovat isän tapaan tehneet itsemurhan.

Vihreä vesi on kertojan tärkein luontoelementti. Avaruudesta käsin meri ei näytä siniseltä vaan vihreältä. Meren estetiikka näyttäytyy syvänä, kuohuvana ja paatoksellisena. Vihreässä värissä heijastuu vauraan elämän mahdollisuus.

Vihreä onkin Naukarin romaanin tärkein väri. 

Jarkko Tontin rosoinen Haava vie lukijan piikitysasuntoon

Avainsanat

Jarkko Tontti, perhekuvaukset, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, trilleri

Kirjailija Jarkko Tontti. Kuva: Pauliina Leikas / n & n.

Jarkko Tontti: Haava. Otava 2021. 238 s.

Helsinkiläiskirjailija Jarkko Tontin (s. 1971) pienoisromaani Haava kertoo sydäntä särkevän tarinan vanhemmista, joiden ainoa tytär jää huumekoukkuun ja menehtyy tapaturmaisesti. Vai onko kyseessä sittenkin henkirikos?

Romaanin alussa paispäähenkilö Greta, viisikymppinen historian yliopisto-opettaja, saa kuulla poliiseilta tyttärensä Jeminan kuolemasta. Alkaa prosessi oman mielen sisälle, syyllisyyden syövereihin.

”Minä katsoin kuollutta tytärtäni. Taistelin pysyäkseni kasassa.” (s. 15)

TOINEN päähenkilö ja minäkertoja on Johannes, Jeminan isä. IT-konsulttina toimiva mies on alkoholisoitunut pikkuhiljaa. Lopulta ongelmista on seurannut avioero. Johannes on ressukkamainen oman tiensä kulkija, jonka on turha pyytää hyväksyntää täydellisyyttä tavoittelevan Gretan silmissä.

Paistaako onnen aurinko edes hetken Gretalle ja Johannekselle, kaikkeen väsyneille kulkijoille?

Opetusta yli kaiken inhoava Greta viettää päivänsä keskiaikaisen noitatutkimuksen äärellä. Kuin puolihuolimattomasti romaanissa seurataan nykypäivän tapahtumien rinnalla kahden Maria-nimisen noidan oikeudenkäyntejä 1600-luvun Suomessa ja Saksassa.

Haavan henkilökaarti on kirjava. Välillä kuvataan tiiviisti Gretan yliopistoympyröitä, toisinaan poiketaan tapaamassa Johanneksen yhteistyökumppaneita.

Sitten kertoja liikahtaa notkeasti Jeminan viiteryhmään, joka koostuu päihdeongelmaisista ja syrjäytymisuhan alaisista nuorista. Statisteina esiintyy kaksi poliisia, jotka tuntevat Jeminan ystävät pitkältä aikaa.

Gretan tajunnassa somella on erityisen paljon väliä. Vaikeuksien kasaantuessa nainen tarkistaa entistä herkemmin, mitä hänelle kuuluu Facebookissa, Instagramissa tai muualla.

Kavereiden tykkäyksillä on suuri merkitys, vaikka elämässä tapahtuisi mitä.

”Koko elämänsä kannatti suunnitella sen mukaan, mistä sai eniten tulospisteitä.” (s. 47)

LUKUROMAANINA ja kaunokirjana Haava on sanalla sanoen rosoinen tapaus.

Tontti on kirjoittanut aroista ja henkilökohtaisista asioista reippaasti ja alatyyliä säästelemättä. Samalla hän on sommittelut kiintoisan rikostarinan, jonka äärellä hätkähdin muutaman kerran.

Miljöönkuvaus korostaa arjen rosoa. Kertoja heittää hieman överiksi, kun kurkistetaan sotkuiseen piikitysasuntoon. 

Romaanihenkilöiden rosoisuus tarkoittaa sitä, että pahaa voi tapahtua myös niille, jotka yrittävät viimeiseen saakka täyttää velvollisuutensa.

Myös edellisessä romaanissaan Perintö (2018) Tontti väritti synkkiä perhekuvia. Perinnön kuollut äiti on vaihtunut Haavassa kuolleeseen tyttäreen.

Tontti kertoo isoista asioista lyhyellä kaavalla. Tykkäsin Haavan persoonallisesta tyylistä ja vangitsevasta tarinanrakentelusta. Näkökulmatekniikka napakoituu loppua kohti.

Koronaa ei mainita edes sivulauseessa. Tapahtumathan sijoittuvat jo keväälle 2019.

Ruutia, räminää ja rakkautta Tapani Sopasen tapaan

Avainsanat

book review, eskatologia, Ilmestyskirja, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tapani Sopanen, uskonnollinen kirjallisuus, uskonnollinen usko, uskonto

Kirjailija Tapani Sopanen. Kuva: Radio Dei.

Tapani Sopanen: Uloskutsutut. Romaani – tarina tulevasta. Perussanoma 2020. 392 s.

MONIPUOLISEN KIRJAILIJAURAN tehneen Tapani Sopasen (s. 1950) uusin romaani Uloskutsutut ilmestyi marraskuussa 2020. Kirjailijan aiempiin romaaneihin tykästyneille uutuus ei ole pettymys. Tarjolla on jälleen aimo annos ruutia, räminää ja rakkautta.

Tuhdin romaanin keskiössä on useita henkilöitä, tärkeimpänä helsinkiläinen Skogin kuusikymppinen eläkeläispariskunta Tero ja Anne. Nämä päättävät romaanin alussa hylätä kaupunkilaiselämän kerrostaloasuntoineen ja muuttaa maatilalle taajamien ulkopuolelle. Skogien Sari-tytär työskentelee sairaalassa lääkärinä ja seurustelee irakilaisen maahanmuuttajan Alin kanssa.

Kaikki neljä käyvät vapaa-aikana KirkasSali-seurakunnassa, jossa alkavat puhaltaa uudet tuulet.

Perinteikäs seurakunta liittyy osaksi amerikkalaista uuskarismaattista liikettä, jonka myötä moni asia menee uusiksi seurakunnan nimeä ja hallintoa myöten. Johtava pastori Sam Latola saa entistä vapaammat kädet toteuttaa itseään, kun perinteistä vanhimmistoa ei ole enää kontrolloimassa seurakuntatyötä.

Romaanikertoja seuraa tiiviisti Samia ja hänen lähimpiä työtovereitaan Villeä ja Tatua. Uudistunut työ lähtee menemään eteenpäin rytinällä, ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Vai ovatko sittenkään? Moni vanhemmista seurakuntalaisista esittää hiljaisen vastalauseensa ja poistuu takavasemmalle.  

Seurakunnan kokouksessa Ali esittää merkillisen profetian, jonka mukaan seurakuntalaisten olisi varauduttava koettelemusten aikoihin. Kohta alkaa vastoinkäymisten sarja, jolloin irakilaisen profetian sanat käyvät toteen seikkaperäisesti. 

Hätkähdyttävä romaani maallistuvasta kirkosta

ULOSKUTSUTTUJEN SUOMESSA eletään lähitulevaisuudessa. Covid-19 on jo siirtynyt historiaan, mutta taudin aiheuttamat maailmanlaajuiset ongelmat (talouslama, konkurssiaalto jne.) eivät. Köyhtyneet ihmislaumat turvautuvat monesti väkivaltaan, ja terrori-iskuja alkaa tapahtua entistä enemmän myös Suomessa.

Uloskutsutut on hätkähdyttävä romaani myös maallistuvasta kirkosta. Kirjailijan sepittämä dystooppinen kuva Suomen kirkollisesta elämästä on kiintoisa.

Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat menettäneet kansankirkon asemansa ja verotusoikeutensa. Myös vapaiden suuntien perinteiset yhdyskunnat ovat näivettyneet, ja tilalle on syntynyt kymmeniä uusia, karismaattisia seurakuntia. Raamattu- ja opetuskeskeisen sisällön korvaaminen viihteellisillä sisällöillä tulee kerronnassa esiin kerran jos toisenkin.

Sopasen romaanikertoja rakastaa kuvata arkisia, jokapäiväisiä tilanteita. Kuten suomalaisen ydinperheen joulunviettoa, johon osallistuu arabikristittymies tyttären puolisokandidaattina. Millaiseksi silloin jouluruokapöydän kattaisi, pitäisikö kinkku jättää suosiolla pois?   

Lopun ajan dystopiaa Ilmestyskirjan hengessä

UUTUUSKIRJASSAAN KIRJAILIJA jatkaa samalla tinkimättömällä linjallaan, joka on tuttu jo hänen 1980-luvulla kirjoittamistaan romaaneista.

Sopanen kuvaa henkilöitään niin rosoisesti ja problemaattisesti, että henkilökuvaus on realistista. Esimerkiksi pastorihenkilöiden ongelmia (avioero, pornoriippuvuus, johtamisongelmat jne.) ei lakaista lainkaan maton alle, mutta ei paisutellakaan.

Toisinaan kirjailija oikoo mutkia suoriksi töksähtävän yksioikoisesti. Esimerkiksi seurakuntatyöhön liittyviä prosesseja kertoja kuvaa hyvin lyhyen kaavan mukaan.

Todentuntuiset vuoropuhelut pehmentävät merkittävästi lopun ajan dystopiaa, jossa Ilmestyskirjan ennustukset alkavat käydä toteen. Kirjoitusotteeltaan Uloskutsutut on vahvasti sukua muille lopun aikaa kuvaaville kaunokirjoille, kuten Jukka Rokan romaanille Kurppilan suku lopunajassa (1980).

Sopasen romaanikertoja asettuu selvästi puolustamaan uloskutsuttuja kristittyjä, jotka saavat dramaattisesti kokea vainoa työpaikoillaan ja muissa yhteyksissä. Näiden keskinäinen yhteys maanalaisissa seurakunnissa näyttäytyy toivon valonsäteenä, joka hohtaa koko ajan synkkenevässä pimeydessä.

– – – – – – – – – –

Julkaistu Ristin Voitossa joulukuussa 2020.

Tapani Sopasen haastattelun voit katsella tästä:

Selkokirjailija Tuija Takala muokkasi klassikkorunoista uusia versioita

Avainsanat

Aino Kallas, Aleksis Kivi, Eino Leino, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, Jaakko Juteini, runot, selkokirjat, suomalainen runous, Tuija Takala

Tuija Takala palkittiin selkokielisistä kirjoistaan Selkokeskuksen Seesam-palkinnolla Turun kirjamessuilla 2019.

Tuija Takala: Vanhat runot, uudet lukijat. Avain 2020. 111 s.

HELSINKILÄINEN ÄIDINKIELEN opettaja, selkokirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala on sijoittanut uusimpaan kirjaansa Vanhat runot, uudet lukijat kolmisenkymmentä vanhaa suomalaista runoa ja niille nykysuomennetut versiot.

Mukana on runoja muun muassa Aleksis Kiveltä, L. Onervalta, Eino Leinolta, Aino Kallakselta ja Elias Lönnrotilta. Runoilijoista on mukana myös selkokieliset esittelyt.

Runot uusine versioineen ja selityksineen vievät reilut 80 sivua.

Teoksessa on parinkymmenen sivun alkusanat, joissa kirjoittaja muun muassa perustelee vuolaasti kirjaprojektiaan, kertoo monipuolisesti valitsemiensa runojen kielestä ja erittelee maailman muutostekijöitä, jotka on mahdollista nähdä runoissa.

Oppikirjailija tulee esiin runojen takaa.

TYYLIT JA AIHEET vaihtuvat, mutta runo pysyy. Takala osoittaa monin tavoin, että vanhojen runojen ajattomat aiheet on mahdollista siirtää uusille lukijoille.

Kokoelman vanhimmat runot ovat 1800-luvun alusta, nuorimmat 1940-luvulta.

”Olen valinnut kirjailijoita, jotka ovat olleet suomalaisille tärkeitä. Mukana on mös runoja tai kirjailijoita, jotka kertovat jotain omasta ajastaan.” (s. 9)

Takalan teoksessa näkyy hänen taustansa oppikirjailijana. Varsinkin teoksen alkuosassa lukija saa hyvän perehdytyksen muun muassa runokielen lukemiseen ja runoissa käytettävien kirjallisten keinojen ymmärtämiseen.

Takalan lyhyt teos on täynnä yleissivistystä.

SELKOKIELI TEKEE kirjoittajan mukaan vanhoista runoista kuin koruja, joita arkeologit löytävät vanhasta haudasta.

Vaikka runoista on kulunut ajan saatossa pois monta hienoa yksityiskohtaa, runoista näkee silti ajatuksen ja tunteen, ne kaikkein kestävimmät elementit.

Monet Takalan valitsemista runoista ovat todella haastavia kääntää nykysuomeksi. Selkokirjailija onnistuu kuitenkin työssään vähintään kohtuullisesti.

Takala on esimerkiksi pukenut uusiin kuosiin Eino Leinon Hymyilevän Apollon, Jaakko Juteinin Laulun Suomessa ja J. L. Runebergin Maamme-laulun.

Puhumattakaan Leinon Laulusta onnesta, jonka ensimmäinen säkeistö menee Takalan tulkinnan mukaan näin:

”Jos jollain on onni, / hänen täytyy se piilottaa. / Jos jollain on aarre, / hänen täytyy se peittää. / Ja hänen täytyy olla vain / yksin onnellinen / ja yksin täynnä iloa.”

Vanhat runot, uudet lukijat on täynnä sellaista yleissivistystä, että oksat pois! Ja tietysti myös pala latvaa.

Andy Weir sepitti teknotrillerin lähitulevaisuuden kuuelämästä

Avainsanat

Andy Weir, Annukka Kolehmainen, book review, Ridley Scott, science fiction, spekulatiivinen fiktio, Spin, Yksin Marsissa

Andy Weir.

Andy Weir: Artemis. Alkuteos Artemis (USA 2017). Suom. Annukka Kolehmainen. Into 2019. 326 s.

ANDY WEIRIN (s. 1972) ensimmäinen romaani Martian (2011; suom. Yksin Marsissa 2015) sai osakseen sellaista menestystä, joka sai muiden scifi-kirjoittajien suut loksahtamaan auki. Omakustannedebyyttinä alkanut kirjaprojekti myi lopulta 5 miljoonaa kirjaa.

Kun Ridley Scott teki saman nimisen menestyselokuvan 2015, Weirin nousu maailmanluokan scifi-kirjailijaksi oli ollut pyrstötähtimäistä.

Kun Weir suunnitteli uutta romaania, hän hylkäsi Marsin ja lähti Kuuhun. Artemis ei ole esikoisteoksen jatko-osa, vaan täysin eri tarina ja erilainen kirjanakin.

Weir pyöräyttää Kuuhun viiden suurkuplan kaupungin.

ROMAANIN PÄÄHENKILÖ on nuori nainen, joka joutuu vaaroihin valtavalla kuuasemalla. Kerronnan sävy on aika samantyyppinen kuin Robinson Crusoe -henkisessä esikoisromaanissa, vaikkei nyt kamppailla samassa mitassa eloonjäämisestä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Itse Artemis on viiden suurkuplan kuukaupunki, joka palvelee raskasteollisuutta ja turismia. Teollisuus tuottaa alumiinia ja happea anortiittimalmista, jota louhitaan valtavilla keräimillä Artemiksen ulkopuolella.

Päähenkilö Jasmine ”Jazz” Bashara on rämäpäinen tyttö, joka saa elatuksensa salakuljetuksesta. Jazz asuu pienessä luukussa, jakaa yhteiset pesutilat ja syö halvinta leväkasvatettua ruokaa eli Moskaa.

Köyhyys saa Jazzin ryhtymään rikolliseen toimeenpanoon: pieni kevyt sabotaasi Kuun pinnalla ja iso pankkisiirto tilille. Asiat eivät luonnollisestikaan etene ilman ongelmia.

Kohta Jazz huomaa salamurhaajan seuraavan kintereillään. Maahan asti ulottuva mafiakuvio meinaa viedä Jazzilta sekä järjen että hengen.

Weirin kirjassa käytetty teknologia on oikeasti olemassa.

KUTEN YKSIN MARSISSA -romaanissa, Weirin proosassa korkeakirjallinen estetiikka ei ole ensimmäinen tavoite eikä kielellä ole tarkoitus missään vaiheessa hurmata lukijaa:

”Meillä Artemiksessa ei ole katuja. Meillä on käytäviä. Kuurakentamiseen uppoaa paljon rahaa, joten sitä ei helvetti soikoon tuhlata teihin. Voihan sitä halutessaan hankkia sähkökärryn tai skootterin, mutta käytävät on suunniteltu jalankulkuliikennettä varten. Ala-Conradin käytävät ovat kertakaikkisen klaustrofobiset. Ne ovat hädin tuskin niin leveät, että kaksi ihmistä mahtuu ohittamaan toisensa kylki edellä.” (s. 15)

Debyyttiin verraten juoni on hieman monimutkaisempi. Kertoja selittää varsin pedantisti esimerkiksi laajan kuuaseman ja alumiiniteollisuuden monimutkaisia teknisiä yksityiskohtia.

Kunnon teknotrillerin tavoin Weirin kirjassa käytetty teknologia on oikeasti olemassa. Artemiksen kerronta on ensin varsin hidasta ja poukkoilevaa, mutta kiihtyy sittemmin melkoiseksi crescendoksi.

Teeman kannalta tärkeään asemaan nousee ZAFO, energiahäviötön kaapeli (”Zero Attenuation Fiber Optic”), joka mahdollistaa datan pitkän matkan siirron ilman toistimia ja mullistaa viestinnän infrastruktuurin.

Koska ZAFOn valmistusprosessi vaatii matalaa painovoimaa, Artemis osoittautuu ihanteelliseksi paikaksi tällaiseen projektiin. Uusi teollisuudenhaara edistäisi merkittävästi kaupungin lamaantunutta taloutta.

KUUN JA MAAN väliset matkat ovat Weirin romaanissa tavallisia, ja Kuu on tullut lomakohteeksi kaikentyyppisille ihmisille. Ainoat, joilla on varaa asua siellä ympäri vuoden (muut kuin siellä työskentelevät), ovat uusrikkaita.

Artemis on lukuromaanina varsin jännittävä ja hauska. Weir on kulkenut pitkälti kuukuvauksen klassikon Robert A. Heinleinin jalanjäljissä.

Monitasoinen tarina toimii kuin hyvin öljytty kone. Räväkkää huumoria kirjailija viljelee jatkuvalla syötöllä.

Annukka Kolehmaisen suomennos on ammattimaisen sujuvakielinen ja tiiviin toimiva kokonaisuus. Yksin Marsissa -kirjaan tykästyneille tämä teos saattaa olla pienoinen pettymys. Artemis sopii toiminnallisen scifi-dekkarin ystäville.

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä.

Anneli Kannolle kirjoittaminen on parhaimmillaan todellinen flow-kokemus

Avainsanat

Anneli Kanto, book review, kirjoittamisoppaat, Virke

– Kirjailija Anneli Kanto.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa. Reuna 2020. 199 s.

Kirjailija Anneli Kannon (s. 1950) kirjoitusopas Kirjoittamassa lähestyy ammattikirjoittamisen arkea omakohtaisesti ja havainnollisesti.

Kannon mukaan kirjoittaminen on toisinaan, hyvin useinkin keveää ja sujuvaa, kun taas jotkut työpäivät täyttää tiukkaakin tiukempi ponnistelu. Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvät tyydytyksen tunteet ovat kuitenkin mieliinpainuvan suuria.

”Kirjoittaminen on tylsän näköistä nysväämistä, ei siitä elokuvaa tai draamaa irtoa enempää kuin paperitehtaan ohjaamosta, mutta useimmat kirjailijat tekevät muutakin kuin kirjoittavat kirjoja. Suomalaisen kirjailijan keskiansio kirjoista on 2000 euroa vuodessa. Lisätienestit ovat välttämättömät, apurahat arpajaisvoitto.” (s. 185)

Ammattikirjoittaja kirjoittaa vaikkei haluttaisi.

Kannon kirjan luvut ovat lyhyitä. Tekstit ovat syntyneet alun perin blogiteksteinä, jotka kirjailija on koonnut yhteen tietokirjaksi. Lähestymistapa on kohti käyvä ja lukijaystävällinen.

Anneli Kannolle kirjoittaminen on parhaimmillaan hieno flow-kokemus. Aina kirjoittaminen ei tietysti ole sitä. Kokenut kirjoittaja kirjoittaa, vaikkei aina haluaisi. Kenties juuri tämä erottelee hänet amatööristä, jolle kirjoittamisen tunne on tärkeä.

Kirjailijan on pystyttävä sietämään keskeneräistä tekstiään jopa kuukausikaupalla. Kun tekstin on valmis, tulee irti päästämisen hetki, johon liittyy myös surua.

Kanto on lukenut melkoisen määrän muiden kirjoittamia kirjoitusoppaita ja vertailee niitä ansiokkaasti. Oikeastaan Kirjoittamassa on varsin kätevä johdatus kirjoitusoppaiden maailmaan ja sopii sen vuoksi erinomaisesti äidinkielen opettajan ja toimittajan käteen.

Oppaita käsitellessään Kanto vertailee ahkerasti omia kokemuksiaan muiden vastaaviin. Hän kannustaa uusia kirjoittajia hakeutumaan muiden kollegojen kanssa tekemisiin. Näin saatu vertaistuki auttaa jaksamaan yksinäisten luomishetkien ahdistuksen kanssa.

Kanto ohjaa lukijaansa jopa käytännön vinkeillä liittyen vaikka apurahahakuihin ja esiintymisiin messuilla, kouluissa ja muissa tilaisuuksissa sekä lehtihaastatteluissa. Kommenteissa kuuluvat painokkaasti seitsemääkymmentä käyvän veteraanin matalat rintaäänet. Huumoria unohtamatta. 

Mitä kirjallisuusblogit merkitsevät?

Kirjoittamassa avaa kiintoisia näkökulmia myös nettimaailman vaikutuksiin kirjailijan työn kannalta. Netistä löytyy kätevästi paljon hyviä lähteitä googlettamalla. Myös some on monelle kirjailijalle tärkeä virkistyskeino yksinäisen työn keskellä, vaikka helposti nappaa liian ison siivun ajankäytöstä.

Netistä löytyy myös kirjallisuusblogeja, jotka käsittelevät kirjallisuutta kirjailijan kannalta arvokkaalla tavalla:

”Blogikirjoitukset todistavat, että kirja on edelleen tärkeä lukijalle ja kirjoista saa haastetta älylle, tunne-elämyksiä, oivalluksia ja tietoa. On ihana kohdata lukija blogissa ja saada tietää, että hän on liikuttunut, järkyttynyt tai huvittunut lukiessaan. Kirjalla on ollut merkitys. Kirjahan ei tule lopullisesti kirjoitetuksi, ennen kuin joku ottaa sen vastaan.” (s. 158)

Olin aika yllättynyt, ettei Kannon luottokustantajat Gummerus ja Karisto olleet kustantaneet tätä kirjoittamisopasta. Pitkään hautuneet aiheet olisivat voineet mennä hyvin läpi valtakustantajaltakin.

Arvostelu on julkaistu Virkkeessä 3/2020.

Kuva: Tuija Takala

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan

Avainsanat

book review, historialliset romaanit, Katja Kaukonen, mielisairaala, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, WSOY

Kirjailija Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. WSOY 2020. 375 s.

Porilaissyntyisen ja nykyisin Tampereella asuvan Katja Kaukosen (s. 1968) romaani Saari jonne linnut lentävät kuolemaan vie lukijansa saarelle, jonne ei aurinko paista. Suruvoittoiset tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle.

Hulluiksi leimattujen naisten hoitopaikkana saarella on kaksikerroksinen Tiiralinna. Sinne saapuu ensin henkilökunta: Alli-emäntä, ylihoitaja Linnea, keittäjät, piiat, pappi Joel ja talonmies Birger. Potilaiden saapuessa Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitos sairasmielisiä varten täyttyy toinen toistaan oudommista kulkijoista:

”Potilaat olivat sielultaan autioita naisia, jotka ylittivät yhteisön sovitut rajat. Mantereen elämä oli heille liian avaraa. Miljöö vauhditti moraalittomuutta, taipumuksia epäsäännölliseen elämään, haureuteen, rikoksiin ja vastahankaisuuteen. Saari maisemallisessa ahtaudessaan antaisi luontaiset rajat, joita ei tarvinnut kyseenalaistaa.” (s. 29–30)

Onnelliset ja onnettomat auttajat

MANTEREEN ULKOPUOLELLA oleva saari alkaa elää omaa elämäänsä, jossa hulluus tarttuu henkilöstä toiseen eivätkä ”terveet” työntekijätkään ole siltä suojassa. Hoitomenetelmät ovat karuja ja rajuja. Linnea odottaa lääkäri Gunnar Bergin saapumista viikkokaupalla, mutta lääkäriä ei näy eikä kuulu.

Alli-emäntä ei ole saarella kutsumuksen vuoksi, kuten Linnea. Hän kerää rahaa muuttaakseen Australiaan aloittaakseen siellä uuden elämän.

Pappi Joel on saaren traagisin ammattiauttaja: mies jolla on voimakas vaikuttamisen palo mutta jonka uhrautuvat toimet tuntuvat tuhoon tuomituilta.

Romaanikertoja miettii hulluuden rinnalla ihmisyyden eri puolia ja kipupisteitä. Jokaisella on salaisuutensa, eikä niistä kannata toisten udella. Kun järki ei enää riitä selittämään kaikkea, taikausko ja mielikuvitus saavat vallan.

Saarella tapahtuu yhtä ja toista outoa: itsemurha, katoamisia, tulipaloja. Tiiralinnan tunkiolta löytyy pärekorissa vastasyntynyt pienokainen. Kenen lapsi se on? Kuka on isä?

Lapsesta, joka ristitään Meri-Mirjamiksi, tulee saaren asukkien maskotti, saarielämän keskipiste ja huomisen toivo.

Kun naiset alkavat toipua, havahdutaan yllättävään ongelmaan. Heitä ei enää haluta mantereelle takaisin.

Potilailla on mahdollisuus päästä Taivaaseen tai Helvettiin.

TIIRALINNAN POHJAKERROKSEEN sijoitetaan sairaat, yläkerrokseen toipuneet. Kerrokset nimitetään Helvetiksi ja Taivaaksi.

Sanaleikin kautta kirjailija ironisoi surkuhupaisan miljöönsä, jossa sekä hoitajien että potilaiden on vaikea sulautua rooleihinsa ja pitää niitä yllä.

Tyyliltään Kaukosen romaani on lähinnä maagista realismia. Alituiset lintukuvat ovat voimakkaita ja havainnollisia.

Kertojan tajunnanvirta poimii henkilön toisensa jälkeen ja sekoittaa näiden järkevät mietteet päivä- ja yöuniin sekä houreisiin.

Lukuromaanina Saari jonne linnut lentävät kuolemaan on hyvin toimiva ja jännittäväkin. Kieli on runollisen kaunista. Traagiset kohtalot saavat mieliin painuvat tulkintansa.

Ylväs kummitustarina sateenkaariperheen kotipiiristä

Avainsanat

book review, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Johanna Sinisalo, kauhuromantiikka, Spin, suomalainen kaunokirjallisuus

Johanna Sinisalo. Kuva: TS / Ari-Matti Ruuska.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. 448 s.

Johanna Sinisalon Vieraat (Karisto, 2020) voitti Kariston suuren kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Kauhu onkin tunnetulle fantasia- ja scifi-kirjailijalle uusi aluevaltaus.

Sinisalo on kirjoittanut monta dystopiakuvausta ihmisen kyvyttömyydestä hallita luontoa. Esimerkiksi Enkelten verta -romaani (2011) havainnollistaa koskettavasti tilannetta, jossa mehiläiset ovat kadonneet maapallolta. Scifi-seikkailussa Renaten tarina (2018) ihminen onnistuu jopa tuhoamaan koko maapallon ekosysteemin ydinaseilla.

Vieraat liikkuu tamperelaisissa ympyröissä. Sinisalon aiheena on tällä kertaa perheensisäiset jännitteet, jotka kehittyvät ja kasvavat, kun kiireiset ja moneen suuntaan tahkoavat vanhemmat eivät oikein opi tuntemaan lapsiaan kunnolla. 

Kirjailija hämmentää, kiehtoo ja tempaa mukaansa.

KUVAUKSEN KESKIÖSSÄ on sateenkaariperhe, jonka ytimenä ovat Masterchef-kilpailijana tunnetuksi tullut kahvilayrittäjä Essi ja hänen kotona työskentelevä kirjanpitäjäpuolisonsa Siiri. Lisäksi heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja kaksivuotias Luukas. 

Kuopuksen puhumattomuus tuo vanhemmille harmaita hiuksia. Sitten Sissi viiltelee itseään päiväkodissa. Selviää, että hänellä on vanhempiakin haavoja. Sissin ajatuksia luettuaan lukija tietää kotvan kuluttua syyn, toisin kuin huolestuneet vanhemmat. Vanhempiensa hämmentyessä yhä enemmän Siiri löytää oudon yhteyden puhumattomaan veljeensä.

Kertojana ovat vuorotellen Essi, Siiri ja Sissi. Toisinaan näyttämölle astuu myös Sissin ja Luukkaan biologinen Ville-isä, joka joko lähettelee naisille sähköpostia tai poikkeaa vierailulle. 

Sinisalo hämmentää, kiehtoo ja tempaa mukaansa, kuten ennenkin. 

Suolistobakteerit saavat romaanissa hyvin tärkeän roolin. Nimeääpä Sissi oman bakteerikantansa Flooraksi, johon suhtautuminen tuottaa päänvaivaa erityisesti Essi-äidille.  

Jokaisessa ihmisessä on kilogrammoja painava massa suolistobakteereja, joilla on tärkeä tehtävä paitsi ihmisen ruoansulatuksen, myös aivotoiminnan kannalta. Pari vuotta sitten osoitettiin, että suolistobakteerit tuottavat välittäjäaineita suoraan aivojen käyttöön. Eli kärjistetysti sanottuna: se, mitä syöt, vaikuttaa suoraan siihen, mitä ajattelet.

Tarinana Vieraat on moniulotteinen ja rönsyilee moneen suuntaan. Pahuus on lähellä jokaista romaanihenkilöä, kuin käden ulottuvilla.

Sinisalo hallitsee hyvin näkökulmatekniikan ja pystyy eläytymään erilaisten hahmojensa havaintoihin ja ajatuksiin. Tarina etenee sujuvasti ja jännittävästi. Lopputulema on psykologisen kauhun tiivistymä, joka kietoo lukijan otteeseensa kuin luja hämähäkinverkko.

Tutuista paikoista löytyvä kauhu kasvaa pikkuhiljaa.

VIERAAT käsittelee sateenkaariperheen arkea ja perhedynamiikkaa varsin onnistuneesti. Romaanin monet kerrokset on pakattu tiiviiksi paketiksi, jota availee mielellään. 

Sinisalo on kirjoittanut koko uransa arkitodellisuuden ulkopuolella olevista elementeistä. Niin myös Vieraissa. Psykologisessa kauhussa ei ole varsinaisia hirviöitä. Kauhu kasvaa pikkuhiljaa kuin hidas crescendo. 

Oikeastaan kammottavinta Sinisalon kerronnassa on se, että kauhuelementit eivät ole mitenkään kaukaisia, vaan löytyvät ennestään tutuista pelon aiheista. 

Niitä sopivasti yhdistelemällä syntyy synkkiä ja hirvittäviä mielikuvia. Essi ja Siiri ovat epätietoisia siitä, ovatko heidän lapsensa alttiita henkivoimille vai vaikuttaako heihin jokin muu, arkijärjellä käsitettävämpi voima.

Sinisalon pitkäaikainen kiinnostus biologiaan näkyy Vieraat-romaanissa. Kirjailija metsästää vimmatusti ihmisen eläimellisyyttä, jota biologia ohjaa. 

Kenties sitä vasten projisoituu se, mikä ihmisessä on juuri inhimillistä.

Vieraat on ennen muuta Sissin kehitystarina. Hän on kuusivuotiaaksi turhan varhaiskypsä ja siksi epäuskottava kertoja. Myös Luukkaalle tapahtuu paljon, mutta tyttöhenkilö vie tässä selvästi voiton. Hän löytää kuin löytääkin kiintoisan tavan kommunikoida Luukkaan kanssa ja opettaa tätä puhumaan. Aikuisten kohtalona on supistua statisteiksi ja dynaamisten lapsien seuraajiksi.

Onko lapsi tabula rasa, tyhjä taulu, vai jo valmiiksi pahuuden ”siementen” kyllästämä? Sissi tekee moraalisesti kyseenalaisia tekoja eikä koe niitä pahoiksi, ennen kuin joku muu opettaa hänelle ne pahoiksi.

”Mulla on hirveän kurja olla, koska äiti ja Siiri höösää siihen tyyliin että mä oon tehnyt semmoisia asioita että äiti ja Siiri ja Luukas ja Lellu ja kaikki on nyt vaikka kuinka pahassa pulassa, ja mun on mentävä sille psykologille ja voi tulla lastensuojelua, ja se voi meinata sitä että joutuu pois kotoa, johonkin laitokseen tai vieraaseen perheeseen, ja enhän mä semmosta yhtään halua.”

Vieraiden eetoksen mukaan ennakko-oletukset tekevät kommunikaatiosta vaikeaa. Aikuisten romaanihenkilöiden on vaikea keskustella niin toistensa kuin lastensa kanssa. Puhumattakaan kommunikaatiosta suolistobakteerien kanssa!

Lapsilta tämäkin homma sujuu paremmin ja voisimmeko sanoa – luontevammin.  

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 2/2020.

Pia Rendicin rohkeaa seksipuhetta kristityille

Avainsanat

book review, Pia Rendic, religion, Ristin Voitto, seksuaalisuus, tietokirjallisuus

Pia Rendic.

Pia Rendic: Taivaallisen hyvää seksiä. Aikamedia 2020. 203 s.

Kokeneen seksuaalineuvojan Pia Rendicin hienon tietokirjan yliampuva nimeke lyö poskelle heti kannessa.

Miltä tuntuisi lukea keittokirjaa, jonka nimenä olisi Taivaallisen hyvää ruokaa?

Toisin kuin nimekkeestä voisi päätellä, Rendicin opaskirja keskittyy seksuaalisuuteen ilmiönä kristillisestä näkökulmasta sen sijaan, että opastettaisiin sukupuolisen kanssakäymisen tekniikoissa.

Kirjan taustalla on verkkokysely, jolla kirjoittaja lähestyi jokin aika sitten suomalaisia kristittyjä. Nettikyselyyn osallistui yli 300 vastaajaa.

Vastauksista Rendic sai kirjaansa paljon havainnollisia tekstijaksoja.

Koska seksiä eivät kaikki harrasta, Rendicin teos jakaa lukijoitaan jo lukemisen lähtökohdissa. Parhaiten teos sopii avioliitossa eläville uskoville, jotka haluavat kehittää puolison kanssa entistä paremmaksi myös tätä kommunikaation lajia.

Myös yksin olevan sukupuolisuudesta Rendicillä on paljon sanottavaa.

Kirjailija keskittyy seksiin liittyviin ristiriitoihin, sekaannuksiin ja riippuvuuksiin.

TIETOKIRJAILIJANA Rendic on kirjoittanut paljon seksuaalisuuden pimeästä puolesta.

Pornosta hän julkaisi teoksen Voihan porno! (2018), uskottomuudesta teoksen Rikottu luottamus (2018) ja seksiperäisestä ihmiskaupasta Ihmiskaupan kasvot (2015).

Rendic valmistelee väitöskirjaa kristittyjen kiinnittymisestä pornografiaan. Myös uutuuskirjassaan hän keskittyy seksiin liittyviin ristiriitoihin, sekaannuksiin ja riippuvuuksiin.

Kohteena on juuri kristitty seurakuntapiiri, esipuheesta lähtien:

”Seksuaalisuus on kristillisissä piireissä, samoin kuin elämässä ylipäätään, kaksiteräinen miekka. Seksuaalisuus ja seksi voivat haavoittaa tai parantaa. Niitä voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaan. Jos seksuaalisuuttamme manipuloidaan, hyväksikäytetään tai sen olemassaolo totaalisesti kielletään, seuraukset voivat olla tuhoisia.”

Rendicin kirjoissa korostuu vapauttava tiedon intressi: minkä valo paljastaa, sen saattaa järjen ääni puhdistaa. Seksiin liittyvien ongelmien piilottelu johtaa vääristymiin ja jopa rikollisuuteen.

Tykkäsin Rendicin teoksen hengellisistä lähtökohdista ja ulottuvuuksista. Niistä ei lipsuta.

Kirjoittaja onnistuu hyvin osoittamaan Raamatun valossa sen, etteivät seksuaalisuus tai seksi ole hävettäviä tai elämälle vieraita asioita. Mitä häpeän tilalle? Elämän iloa!

Pitkän linjan seksuaalineuvoja näkee seksin elämän suolana, suurena Jumalan siunauksena:

”Jokaisella tulisi olla mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vastuullisella ja toista ihmistä kunnioittavalla tavalla, ilman häpeää ja syyllisyyttä. Seksuaalisuuden ja seksin tulisi tarjota ihmisille iloa ja nautintoa läpi elämän, rikastuttaa ja parantaa jokaista päivää.”

Rendicin kirjassa olisi ainesta vaikka Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

RENDIC KESKITTYY muovaamaan lukijansa asenteita entistä avarammiksi myös lemmenleikkien suhteen.

Rima nousee korkealle: parisuhdeseksiin lisää leikittelyä, hulluttelua ja seikkailua. Voisiko seksuaalinen halu kestää läpi elämän, vanhuuteen saakka? Rendicin mukaan voi – ja ilmeisesti myös pitäisi.

Kristillisten painotustensa vuoksi Rendicin kirjassa olisi ainesta vaikka Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Kuriositeettina mainittakoon, että kanadalaisen Sheila Wray Gregoiren bestseller The Good Girl’s Guide to Great Sex (suom. Nauti seksistä – Hyvistytön opas 2017) palkittiin Kanadassa vuonna 2012 vuoden kristillisenä kirjana.

Aihe oli täsmälleen sama.

Arvostelu on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 3.6.2020.

Laura Luotola kirjoittaa kunnianhimoista fantasiaa suojakuvun alle

Avainsanat

book review, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, high fantasy, J. R. R. Tolkien, Laura Luotola, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tähtivaeltaja

Laura Luotola.

Laura Luotola: Suoja: Veteen heijastuvat kivet. Iris Kustannus 2019. 703 s.

SYKSYLLÄ 2019 ilmestynyt Veteen heijastuvat kivet on Laura Luotolan (s. 1976) ylvään Suoja-trilogian toinen osa. Tiiliskiviromaani sekoittaa viihdyttävästi dystopiaa, aasialaista filosofiaa ja kulta-ajan myyttejä. Unohtamatta vahvaa punk-henkeä, joka puhaltaa fantasiaseikkailun vahvaan elämään.

Suoja-sarjan universumi sijoittuu valtavan kuvun alle. Vanha maailma on tuhoutunut, ja kirjan henkilöt ovat tietoisia vain suojakuvun alaisesta todellisuudesta.

Suojakuvun alaisessa infrastruktuurissa on päällekkäin kaksi kaupunkia, joista An on ylempi ja Kándu alempi. Suojan ulkopuolella olevaa maailmaa kutsutaan khaironiksi.

Kuvun alla on tiukka meininki. Keskusjohto valvoo Kándun menoa tarkasti. Poliisivoimien katupartiot ovat jokapäiväisiä.

Kupuyhteisön huipulla ovat Mahdit, ruumiittomat jumalat, joista kukaan ei tunnu tietävän mitään. Kuvaus vertautuu suoraan antiikin Kreikan homerolaisiin jumalrunoihin:

”Kulta-ajan kansat saavuttivat tietämyksessään ja taidoissaan niin korkean huipun, että heidän lähettämänsä viestit kaikuivat avaruuden jokaiseen kolkkaan. Vauraudesta sekä yltäkylläisyydestä kertovat viestit herättivät toisten aurinkokuntain jumalissa syvää kademieltä. Lopulta kateelliset jumalat lyöttäytyivät yksiin.” (s. 16)

Uskonnollinen jännite on Luotolalle tärkeä.

VETEEN HEIJASTUVAT KIVET sijoittuu tapahtumiltaan pääosin Kudon saaristoon.

Uskonnollinen jännite on Luotolalle tärkeä alusta lähtien. Päähenkilö Ranir Nissa-Ir on liskojen jälkeläinen, joka on asunut vanhassa kallioluostarissa. Raamatun Samuelin tavoin hän pystyy keskustelemaan jumalien kanssa.

Sittemmin Mahdit ovat hiljentyneet, ja Ranir on maallistunut. Kunnes lapsuuden jumalatar Tytär ilmestyy uudelleen, ja Ranirin elämä muuttuu kertaheitolla.

Seuraa värikkäitä ja monipolvisia jaksoja, joissa Ranir kumppaneineen matkaa viidakossa ja rämpii lumessa vuorilla. Syrjäisellä Kautsurannikolla kootaan sotajoukkoja, joiden tarkoituksena on käynnistää vallankumous. Ehtiikö Ranir kumppaneineen tehdä asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä?

KUDON saaristoa hallitseva Tytär on teokraattisen valtakuntansa diktaattori.

Kuusi Bhir Jandirin askeettia ja juonikas dekaani Nergüi Issa-Oler matkaavat Kudon halki mukanaan Tyttären kiistanalainen viesti. Kun matka aikanaan päättyy, alkaa uusi aikakausi, jonka sisältö ja muoto ovat arvoitus Tyttärellekin.

Tärkeitä sivuhenkilöitä ovat kapinallisjohtaja Bendelgeren, Tulen Antaja, sirkustirehtööri sekä Liskojen Lisko, jonka hallussa on Mustan Marmoripalatsin salaisuus.

Luotolan lajityyppi on tutustumisen arvoinen yhdistelmä scifiä, kyberpunkia, fantasiaa ja dystopiaa. Kekseliäs miljöö sisältää kehittynyttä teknologiaa arkaaisessa kulttuurissa.

Luotolan romaanista henkii sanomisen palo ja kirjoittamisen ilo.

KIRJAILIJAN voima on taitavassa tarinankuljetuksessa sekä henkilön- ja miljöönkuvauksessa. Esimerkiksi dystooppisen infrastruktuurin yksityiskohdat on pohdittu tarkasti ja loppuun saakka. Myös hallitun suljetun systeemin tematiikka on kiintoisasti esillä.

Kieli on loppuun asti hiottua. Runsas uudissanasto viittaa Tolkienin esikuvaan.

Romaanin lopussa olevasta sanastosta lukija voi tarkistaa mielleyhtymiensä oikeellisuuden.

Kirjailija ilmiselvästi nauttii juuri tällaisen tyylin ja tekstin kirjoittamisesta. Romaanista henkii sanomisen palo ja kirjoittamisen ilo. Veteen heijastuvat kivet ei vaikuta varsinaisesti suomalaiselta spefi-teokselta vaan hakee vertailukohtansa ja -teoksensa muualta.

Luotola on kuopiolaislähtöinen mutta asuu nykyisin Helsingissä. Se, että Luotola julkaisee Suoja-teoksiaan oman Iris Kustannuksensa kautta, on itsessään kiintoisaa. Näin hyvin tehdyt teokset olisivat hyvin kelvanneet jonkin valtakustantajan kustannusohjelmaan.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 1/2020.