Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

Finnmark, Juha Ruusuvuori, Kiiltomato.net, Norja, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Mainokset

Muukalaisia läheltä ja kaukaa

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy short stories, novellit, Osuuskumma, Saara Henriksson, science fiction, Tähtivaeltaja

Saara Henriksson. – Kuva: Toni Neffling.

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia. Osuuskumma 2018. 143 s.

TAMPERELAISEN kirjailijan ja toimittajan Saara Henrikssonin (s. 1981) lokakuussa 2018 ilmestynyt scifi-novellikokoelma Avaruusajan unelmia kurkottelee tähtien taakse alan perinteitä seuraten.

Taidokkaasti sommitellut ja loppuun asti ajatellut novellit ovat kirjailijan uran eri vaiheilta, 15 vuoden ajalta.

Henrikssonin novellit seuraavat pääsääntöisesti sellaista scifi-novellistiikan perinnettä, jossa varsinainen scifi-kuvaus tulee vasta jälkikäteen problemaattisten henkilökuvien jälkeen.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin kaaoksen keskellä.

SCIFI-YKSITYISKOHDAT ovat kirjailijalle kuin dekkarijuonen huippukohta, jossa alkaa viimein tapahtua. Scifi-ympäristönä voi kotoisen maapallon sijasta olla asumaton planeetta, jota Maasta tulleet avaruusmatkaajat yrittävät maankaltaistaa, kuten ”Siniset”-novellissa.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin siinä kohti, missä kaiken järjen mukainen järjestys osoittautuu riittämättömäksi tai rajalliseksi.

Novellissa ”Painovoiman sieppaamat” meritutkijat törmäävät grönlanninvalaisiin, jotka ennen liikkuvat merellä laumoina mutta ovat nykyisin harvinaisempia. Sitten minäkertoja löytää sata vuotta vanhan sukeltajankypärän, joka osaltaan sulkee aikaympyrän.

Novellissa valaat rinnastuvat avaruusaluksiin, jotka liikkuvat läpi avaruuden ilman painovoiman tuntua.

 

”HEIJASTUS”-novellissa kertoja leikittelee aika-avaruusmuunnoksilla ilman pidäkkeitä. Novellihenkilöt liikkuvat ensin hallitusti eri todellisuuksien välillä, mutta sitten liike muuttuu arvaamattomaksi ja henkilöt menettävät tuttaviaan ja läheisiään kuin kuolemalle.

Henrikssonin novelleissa tähdet ovat lähellä, samoin tähtiin kurottavat unelmat. Ihmisen yksinäinen osa maailmankaikkeudessa kiinnostaa kirjailijaa tavattomasti. Miten luoda kestävää kommunikaatiota ihmisten välille, entä erilaisten eliöiden kesken?

Muukalaisuuden teema on aina seurannut kirjailijaa.

KOKOELMAN nimikkonovelli laajentaa todellisuuden rajoja maapallon ulkopuolelle, josta on saapunut moniraajainen muukalainen Maan asukkaiden ihmeteltäväksi. Päähenkilö Annakaren hakeutuu kummajaisen seuraan ja oppii samalla melkoisesti metafysiikasta ja kosmisesta toiveajattelusta.

”Merkitystä ei ollut sillä, mihin oli mahdollista kurottaa. Todellisuudessa merkitystä oli vain sillä, mistä oli mahdollista palata takaisin.” (s. 46)

Meritähden muotoisista alieneista kertovat ”Meritähdet” on Henrikssonin kokoelman vanhin teksti. Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että muukalaisuuden teema on pysyvästi seurannut häntä ”Meritähdistä” lähtien.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2019.

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

Arja Palonen, book review, Kaisa Huhtala, poetry, Pori, Satakunnan Kansa, suomalainen runous, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

Kuva: Raija Rantola.

Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, poetry, runot, suomalainen runous, Tuli&Savu, Veera Antsalo

Veera Antsalo. – Kuva: Heini Lehväslaiho.

Veera Antsalo: Imago. Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon (s. 1975) eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista.

Yhdeksänsataa miljoonaa hyönteistä on fantastisen draaman taustakuoro.

ALOITUSRUNON kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä?

Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin kvintessenssiä, jonka myötä ”avaruus laajenee tuntemattomasta syystä” (s. 39) ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden Suuri Mysteeri, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Imagossa avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella.

ANTSALON teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys.

Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,

löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tuli&Savu-lehdessä nro 4/2018 (Veistos).

Kolmen maan steampunkia samoihin kansiin

Avainsanat

Anne Leinonen, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, höyrypunk, J. S. Meresmaa, Magdalena Hai, novellit, Osuuskumma, science fiction, steampunk

Steampunk International. Toim. J. S. Meresmaa, Ian Whates ja Pedro Cipriano. Osuuskumma 2018. 223 s.

OSUUSKUMMAN Steampunk International -novellikokoelma ilmestyi samaan aikaan sekä suomeksi, englanniksi että portugaliksi. Kokoelman ulkomaalaiset novellit on hyvällä kielellä suomentanut Markus Harju.

Suomalaiskirjoittajia kokoelmassa edustavat Anne Leinonen, Magdalena Hai ja suomenkielisen version toimittanut Meresmaa. Suomalainen laitos jatkaa Osuuskumman vuonna 2012 aloittamaa steampunk-sarjaa.

Magdalena Hain tyylikäs ”Siivekäs mies Isaac”-novelli sijoittuu samaan maailmaan kuin hänen Gigi ja Henry -romaanitrilogiansa.

Keloburgin yllä on varjaagien ilmalaivasto, joka sieppaa lapsia alapuolella olevasta kaupungista. Varjaageja vastaan taistelevat kapinalliset kokevat onnenpotkun löytäessään loukkaantuneen miehen, jolle on asennettu siivet selkään.

J. S. Meresmaa. – Kuva: J. S. Meresmaa.

J. S. MERESMAAN jännittävän ”Augustine”-novellin päähenkilönä on orpo tyttö, joka asuu 1800-luvun lopun vaihtoehtohistoriallisessa Pariisissa.

Koneinsinöörin opinnoista haaveilevan puolikuuron Augustinen ympärillä pyörii komea ja salaperäinen Jasques, joka laittaa 15-vuotiaan tytön mielen jatkuvasti sekaisin. Lopulta Augustine joutuu kokemaan elämänsä petoksen, jonka ratkaisussa on iso merkitys valtavalla metallihämähäkillä.

Anne Leinosen tiivishenkisessä ”Sylinterihatussa” naispäähenkilö laittaa päähänsä mystisen silkkipytyn, joka saa hänet näkemään valvepainajaisia. Erikoista tekniikkaa sisältävä hattu on tarkoitettu aivan muihin päihin, hattumestarin suuruudenhullun unelman johdosta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi.

NOVELLISTIT ovat kotimaissaan tunnettuja spefi-kirjoittajia. Esimerkiksi englantilaisen nimimerkki Derry O’Dowdin takaa paljastuu kirjailijapari Michael ja Katy O’Dowd, isä ja tytär.

O’Dowdien yhdessä kirjoittamassa ”Ateenalaisissa pidoissa” seurataan skotlantilaiset synnytyslääkärit keksivät lantiorenkaan, jolla estetään naisten virtsaamisongelmia synnytysten jälkeen. ”Ateenalaisten pitojen” kerronta lyö rujosti vasten kasvoja esitellessään synnyttävien naisten ankeutta alkeellisissa oloissa.

PORTUGALILAISTEN Anton Starkin, Diana Pinguichan ja Pedro Ciprianon sepittämät tarinat ovat varsin väkivaltaisia.

Kun Stark vie lukijansa 1500-luvun Portugaliin, Pinguicha yhdistelee nopeatempoista scifiä ja steampunkia verraten onnistuneesti suurten elämänkysymysten käsittelyyn. Portugalilaislaitoksen toimittanut Cipriano sepittää itse spefi-henkisen vakoojatarinan, jonka vaihtoehtotodellisuudessa tapellaan tosissaan elämästä ja kuolemasta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi, jossa huumori, dekkarielementit ja yllättävät sattumukset seuraavat toistaan.

Tyylillisesti kaikki novellit ovat korkeatasoisia ja lennokkaita, eivätkä vaihtoehtotodellisuudet uuvuta lukijaa liiallisella kompleksisuudella. Tämä kokoelma toimii hyvänä johdantona steampunkin maailmaan niille, jotka eivät ole siihen ennen tutustuneet.

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2018.

Jarkko Tontti avaa äidin salaiset kansiot

Avainsanat

book review, Jarkko Tontti, jännitysromaanit, perhekuvaukset, Suomen Kuvalehti

Jarkko Tontti. Kuva: Turun Sanomat.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.

PERHEENJÄSENTEN välit ovat arka asia. Jo William Shakespeare osoitti sisaruskateuden kaunokirjallisen voiman.

Jarkko Tontin (s. 1971) Perintö-romaanissa keski-ikäinen Henrik on taistellut siskonsa Anna-Leenan kanssa aina ja kaikesta. Kun äiti kuolee 75-vuotiaana, hän jättää jälkeensä päiväkirjat, joita Anna-Leena ei soisi veljensä lukevan.

”Alimmaisena työpöydän laatikossa oli kasa sinikantisia vihkoja. En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni niitä.” (s. 11)

Henrik saa kuitenkin päiväkirjat käsiinsä, ja siitäkös riemu repeää!

Yllätys on täydellinen, kun yhden vihon välistä löytyy kondomi. Päiväkirjat tuovat esille erilaisen äidin, jonka Henrik on tuntenut.

Kuka onkaan salaperäinen M, joka esiintyy päiväkirjavihoissa kerran jos toisenkin – vieras mieskö, jota äiti on tavannut vuosikymmeniä?

Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu sisarensa kotiin.

LUKIJALLE selviää, että juuri Anna-Leena on houkutellut äitinsä kirjoittamaan päiväkirjavihot. Samalla äiti on vannottanut tytärtä hävittämään vihot, jos hän sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Perintö aukeaa ensin raadollisena perhekuvauksena, mutta muuttuu loppua kohti koskettavaksi perhetarinaksi, jossa sentimentaalinen tunne syö lopulta muiden tunteiden elintilan.

Perinnönjako tuo sisarusten eteen sellaista, mitä he odottavat ja mitä eivät odota. Yllätykset seuraavat toisiaan. Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu Anna-Leenan kotiin ja käy hakemassa ne vihkot, joita sisko ei haluaisi veljen näkevän.

Perheteemasta huolimatta Perintö on jännitysromaani, jonka kerronta muistuttaa dekkaria.

Kirjailija on varannut itselleen cameo-roolin tapahtumien taustalla. Anna-Leena jättää avioerohakemuksen kiinteistönotaarille, jonka nimi sattuu olemaan – Tontti!

Henrikin lapsuus on päättynyt 17-vuotiaana isän kuolemaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän yrittää räpistellä itseään irti isosiskostaan, mutta se ei onnistu niin helposti.

Perintö on raikkaan persoonallinen ja puhutteleva lukuromaani.

KIRJAILIJANA Tontti pysyy koko ajan kertomukselle sopivalla tontilla: realistinen perhekuva ei himmene muiden aiheiden äärellä. Romaanin miehet ovat selvästi naisia heikompia, hauraampia ja tasapainottomampia.

Kirjailija käyttää välillä sekä Henrikiä että Anna-Leenaa minäkertojana. Näkökulmatekniikka havainnollistaa hyvin sisarkateuden syvyyttä ja lähtökohtia, kuviteltua ja todellista. Vaikka Tontti ei yllä aiheessaan lähellekään Shakespearen intensiteettiä, lopputulema on silti raikkaan persoonallinen ja puhutteleva.

Pienoista liioittelua romaanissa on alusta asti. Esimerkiksi Henrik ei ole syönyt lihaa 20 vuoteen. Silti mennessään viemään äitinsä muuttokuormaa hän ”lankeaa” saman tien syömään suun täydeltä kalkkunaleikkeitä!

Yllätysloppu alleviivaa rakkauden merkitystä elämän rankkojen valintojen majakkana ja huonojen aikojen turvasatamana.

Perinnössä Espoo on todella läsnä äänineen, maisemineen ja tuoksuineen. Keuruu on toinen paikka, jossa viivytään yhä enemmän romaanin loppua kohti.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Kun kaukaiset eivät ole lähimmäisiä

Avainsanat

Aleksanteri Kovalainen, book review, fasismi, Parnasso, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

– Aleksanteri Kovalainen. – Kuva: Teos.

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys. Teos 2018. 375 s.

”LÄHIMMÄINEN on se, joka on lähellä, ei se joka tulee kaukaisesta maasta.” (s. 19)

Tamperelaisen Aleksanteri Kovalaisen (s. 1978) uutuusromaanin Kansallisen herätys kertojana köhisee rasistinen radioääni Zebedeah Kiukkonen. Miekkonen kuuluu Kansan Kita -nimiseen äärioikeistolaiseen järjestöön ja seuraa suomalaisen oikeistopopulismin nousua aitiopaikalta.

Kansallinen herätys on osittain tosipohjainen kertomus kansallissosialismin uudesta noususta Suomessa.

Kirjailija on kaivanut melkoisen määrän todistusaineistoa henkilöiden ja tapahtumien tueksi ja hyödyntänyt muun muassa sosiaalisen median ja chat-palstojen keskusteluja, blogitekstejä, poliisin esitutkintamateriaalia ja Youtube-videoita.

Fasismiaihe kantaa hyvin romaanin läpi.

ROMAANIN alussa eletään kevättä 2013. Kahdensadantuhannen ulkomaalaisen raja Suomessa on juuri rikkoutunut. Ensimmäisestä jytkystä on pari vuotta, ja ensimmäiseen pakolaistulvaan on saman verran aikaa.

Perehtyessään kansallisen toiminnan historiaan maassamme Zebediah huomaa sen organisoituneen varhaisessa vaiheessa. Jopa omiltaan salaa mies suunnittelee kirjoittavansa kirjan kansallismielisyydestä Suomen valtion historian ajalta.

Näin saa syntynsä Kansallinen herätys, kuvaus radikalisoituvista ihmisistä, jotka päättävät tehdä jotain antifasistiselle Suomelle. He kiihdyttävät itsensä puhkaisemaan punavihreää kuplaa, puritaanin moraalilla ja jakobiinin kiihkolla:

”Vasemmistolainen kulttuuriväki kerjää verta nenästään; me annamme sille verta.” (s. 90)

Eurooppaa uhkaa jälleen kriisi, ja valveutuneiden kansalaisten on varauduttava toimimaan, kun on sen aika. Mieluusti jo vähän ennen.

Kansan Kita esitellään nykyajan pitkäaikaisimpana kansallismielisenä liikkeenä Suomessa. Ryhmä näkee turvapaikanhakijoiden edustaman islamin uhkana kristilliselle traditiolle.

Kun lehdistö levittää valheita eikä suostu näkemään turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomia vaaramomentteja, Zebediah päättää tehdä asialle jotain radiossa. Hänestä tulee Kansan Kidan rohkea äänitorvi, joka kerää kuulijoita ympäri Suomea.

Fasismiaihe kantaa hyvin loppusivuille asti. Koko ajan lukijaa jännittää, seuraako Kansan Kidan asenteista suoraa toimintaa, väkivallan aaltoa tai muuta peruuttamatonta.

KANSALLINEN HERÄTYS osoittaa hätkähdyttävästi, että näin olisi voinut tapahtua – ja on tapahtunutkin. Vaikutelma on uskottavampi kuin Ilkka Remeksen viimeisimmissä bestsellereissä. Turvapaikanhakijoiden ekspansion jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia (1954) sisälsi kertomuksen suomalaisista ja saksalaisista aseveljistä yhden tavoitteen kanssa. Samalla tavoin Kansallisessa herätyksessä suomalaiset kansallismieliset kaivavat naftaliinista esiin saksalaisen 1920- ja 1930-lukujen ideologian lähes sellaisenaan.

Ainoa mitä he eivät hyväksy, on natsiaate tai nimitys. Me olemme kansallissosialisteja, emme natseja, Zebediah muotoilee.

Kansallisen herätyksen avainsana on suora toiminta. Kiukkonen lataa radioon parastaan:

”Koska tahdon estää tämän rasistis-fasistisen katastrofin, ehdotan että Tornion rajalle pystytetään konekivääripatteristo torjumaan tämä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuva maamme valtaus.” (s. 255)

Ja koska kaukaiset maahantulijat eivät ole lähimmäisiä sanan perimmäisessä merkityksessä, heitä kohtaan saattaa olla välinpitämätön, torjuva tai muuten kielteinen. Jos muu ei auta, voi astua äärimmäisyyteen, tuosta noin vain.

Romaanin ajankuva liikkuu muutaman vuoden haarukassa 2010-luvulla. Toisinaan pysähdytään pitemmäksi ajaksi paikalleen. Esimerkiksi Kansan Kidan kevätkinkereitä 2013 kuvataan yli 80 sivua.

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta.

ROMAANIN alussa kirjailija luotaa eeppiseen sävyyn jopa maailman syntyä, joka ei todellakaan mennyt kuin Kalevalassa.

Alussa oli Kovalaisen mukaan kylmää, sateista ja huono näkyvyys, ja taivaasta laskeutui maahan suuri valkoinen siemen sähköistä plasmapylvästä pitkin. Siemenestä syntyi elämänkoivu, josta versosivat loput eläväiset ja olevaiset, jopa ihmiset. Kun suomalaiset syntyivät, aurinko ei heille enää paistanut. Siitä kylmyytemme sai alkunsa.

Tätä taustaa vasten kansallisen herätyksen suomalainen versio tuntuu hyvin osuvalta, uskottavalta ja oikealta.

”Zebedeah muistaa, miten isän televisio näytti kaksoistornien tuhoutumisen. Sitä hän ei tiennyt, miten ulkomailla maahanmuuttokriittinen liike alkoi aktivoitua jo vuosituhannen vaihteessa. Kun suomalainen puoluekenttä nukkui yhä sikeää, sokeaa untaan – ja jatkaisi horrostaan seuraavatkin kymmenen vuotta – oltiin Ruotsissa ja Ranskassa hereillä, syntyi aitoa huolta ja tarve toimia, ja Pohjoismaiden ensimmäinen kansallismielinen puolue perustettiin.”

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta. Uusnatsit hyökkäävät Zebediahin kimppuun kerran jos toisenkin.

Torniossa ääriainekset ottavat yhteen maahantulleiden pakolaisten kanssa, ja yksi viaton sivullinen puukotetaan hengiltä. Jyväskylässä mellakoidaan avoimesti, ja poliisi käyttää kovia otteita mellakan hillitsemiseksi.

Sitten Zebediah joutuu työministeri Jari Lindströmin puhutteluun radio-ohjelmansa vuoksi. Häntä ei varsinaisesti kielletä puhumasta, vaan enemmän ojennetaan vääristä puheenaiheista. Kaikkein eniten Lindström kieltää puhumasta perussuomalaisten suorasta toiminnasta maahantulijoita kohtaan: siitä on vaiettava tyystin.

”Jos Elop olisi jättänyt tekemättä sen minkä teki, olisi meille ehkä kehittynyt avoin yhteiskunta, sananvapaus ja lupa nostaa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia pöydälle ilman että heti joutuu oikeuteen. Nyt näin ei kuitenkaan ole, ei ole mahdollisuuksia asialliseen ja rehelliseen kansalaiskeskusteluun, sillä väärät mielipiteet vaiennetaan. Sielunsa silmin Zebedeah näkee mitä olisi voinut tapahtua, jos isän koneen ruudulla tiimalasin pyörintä olisi päättynyt ja netti syntynyt. Silloin kansalaiset olisivat voineet keskustella vapaasti tärkeistä asioista, kenenkään sensuroimatta.” (s. 30)

Kovalaisen tendenssissä on samoja piirteitä kuin Jari Tervon Matriarkassa (2016). Kumpikin kirjoittaa rasismista intohimoisesti muste roiskuen.

Yhden kertojanäänen Kovalainen antaa pakolaiselle, jonka matkaa Lähi-idästä seurataan aina Suomeen saakka. Waltarilaisittain sanottuna tämä ääni jää sontakärpäsen surinaksi kovaäänisten pärähdettyä kunnolla käyntiin.

Kahdensadan sivun jälkeen hieman tylsistyttää. Suora toiminta vie kuitenkin huomion pois päähenkilöstä, joka näkee ongelmat paremmin ja syvemmin kuin maan hallitus, poliisi tai tavallinen kadunmies.

Hänen ennustamansa räjähdys tulee lopulta, toisin kuin muut ajattelevat, vaikkakin kansallismielisten itse aiheuttamana. Edes tästä Zebediahin vankkumaton usko omaan oikeassa olemiseen ei horju.

Myös Kovalaisen esikoisromaanissa esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

KOVALAISEN romaanissa tulee vastaan useita todellisia henkilöitä, kuten Elias Simojoki, Teemu Lahtinen, Laura Huhtasaari ja Timo Soini.

Simojoki esitellään sotilaista urheimpana, vertaansa vailla olevana hyväntekijänä. Zebediah kirjoittaa Simojoesta ”asiallisen tutkielman” ja pääsee sen avulla Kansan Kidan jäseneksi. Timo Soini on Timo Sonni, lyllertävä ihmisnero, joka toi politiikan takaisin politiikkaan.

Kiukkonen käyttää ”dokumentaarisessa fantasiassaan” hyväkseen sensuroimattomia nauhoituksia, jotka lähtevät sellaisenaan eetteriin. Kun muut mediat ujostelevat paljastaa totuuksia kansalle, Zebediah on pidäkkeetön, estoton ja hyperaktiivinen kuin MV-lehti: tuutista voi tulla ulos mitä vain.

Huumoriakaan Kovalainen ei ole unohtanut. Kertoja viljelee sarkasmia ja satiiria tämän tästä.

Mädän elämän alkeet (2016) oli 38-vuotiaan filosofin esikoisromaani. Myös siinä esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

Onko Kansallinen herätys kehitysromaani, jossa päähenkilö kasvaisi ulos tai eteenpäin kammottavista ajatuksistaan? Eipä tosiaan. Zebediah kokee kypsyneensä täyteen mittaansa, kun muut alkavat horjua asenteissaan. Hänestä kasvaa täysverinen kansallissosialisti (ei siis natsi, senhän hän erotteli selvästi).

Romaanin lopussa vuosi 2015 päättyy ja samalla suora toiminta alkaa. Oulussa räjähtää aktivistien sijoittamia pommeja. Kansan Kidan johtajat rientävät Ouluun ja murtuvat täysin murhenäytelmän äärellä.

Ainoa ”selväjärkinen” on Zebediah, joka näkee näissä tapahtumissa odottamansa kriisin lopputuleman.

Ei reflektiota, ei katumusta, ainoastaan pienoista iloa oman ajatuksen onnistumisesta. Loppupäätelmissä vilisee ilmestyskirjamaisia näkyjä ja raamatulliset kielikuvat hakevat paikkansa.

Tehokeino on täysin sama kuin John Steinbeckin Vihan hedelmissä (1939). Muutakin lainaa Steinbeckilta löytyy, muun muassa Raamattuun viittaavat nimet Zebediahista lähtien.

Kun Vihan hedelmät kuvasi vasemmistoradikalismin nousua USA:ssa niin, että päähenkilöön saattoi lopulta samastua ilman ongelmia, Zebediahin omalaatuiseen tajunnanvirtaan on lähes mahdoton samastua.

Minusta Kansallinen herätys on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Ei romaani kenties ole hienoimmasta tai koskettavimmasta päästä, mitä syksyllä 2018 on ilmestynyt, mutta silti se tarjoaa vaikuttavan lukukokemuksen. Jopa herättelyn.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 6-7/2018.

 

 

 

Paperilla seisova perkele

Avainsanat

elämäkerrat, Hannu Salama, Kiiltomato.net, Milla Peltonen, Tampere

Hannu Salama.

Milla Peltonen: Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat. Into 2016. 442 s. 

Into Kustannus julkaisi Hannu Salaman 80-vuotispäivän kunniaksi Milla Peltosen (s. 1973) kirjoittaman elämäkerran vuonna 2016. Kangasalla asuva Peltonen on perehtynyt Salaman elämään ja tuotantoon toistakymmentä vuotta. Salaman tuotantoa käsittelevä väitöskirja ilmestyi Turussa 2008.

Väitöskirjaa yleistajuisemmin kirjoitettu Paperilla seisova perkele paljastaa Salaman maailmankuvaa ja sen kehitystä lapsuudesta lähtien. Samalla esitellään ja arvotetaan Salaman 48 kaunokirjaa ja puututaan kirjailijan pitkän elämän kulminaatiokohtiin.

Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

HANNU Salamasta ovat aiemmin kirjoittaneet laajoja monografioita Pekka Tarkka (1973) ja Timo Harakka (1986). Jälkimmäisen teos S: Markiisi de Salaman vuodet oli 50-vuotiaan Salaman postmoderni elämäkerta, jossa sirpaleisen reportaasin keinoin tehtiin selkoa kirjailijan elämästä ja kirjojen taustoista.

Paperilla seisova perkele poikkeaa esimerkiksi Tarkan ja Harakan teoksista siinä, että Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

Pienoinen omakehu tuoksahtaa elämäkerturin mainitessa, että luettuaan 2008 tuoreeltaan Peltosen väitöskirjan Salama oli soittanut hänelle ja kiittänyt vertaansa vailla olleesta ymmärryksestä. Tarkemmin sanottuna Salama virkkoi, että Peltonen oli ensimmäinen tutkija, joka oli oikeasti ymmärtänyt häntä.

Peltonen teki väitöskirjan haastattelematta kertaakaan kirjailijaa itseään. Sitä vastoin uutuusteosta varten haastatteluja on ollut useita.

Salama on kirjoittanut päiväkirjaa 17-vuotiaasta asti, vuodesta 1999 asti julkaisumielessä. Nämä ns. Millenium-päiväkirjat julkaistaan kuulemma vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Peltonen on kuitenkin saanut luvan lukea päiväkirjoja, ja hän kommentoi niitä monografian loppusivuilla.

Päiväkirjat osoittavat kaikenlaista Salaman persoonasta ja ajattelusta. Monet tutut ihmiset saavat siellä kuulla kunniansa.

Esimerkiksi Pekka Tarkkaan Salama kuulemma pettyi pahasti vanhemmiten. Tuliko kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta todella kirjailijan vihamies, kuten Salama on kirjoittanut päiväkirjoihinsa?

Päiväkirjamerkinnöistä selviää myös, että Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955, 18-vuotiaana. Nuori taiteilijasielu oli kiinnostunut sekä kirjallisuudesta että kuvataiteista.

Tampere (erityisesti Pispala) oli kirjailijan mielestä erityisen kova ja kovuutta vaativa selviytymispaikka, mitä seikkaa Salama on havainnollistanut esimerkiksi Minä, Olli ja Orvokki -romaanissaan. Romaanin Harri Salmisen kovat kokemukset pohjautuvat kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin Tampereella.

Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955.

KIINTOISA pointti liittyy Salaman suhteeseen median kanssa.

Kirjailija on aina suhtautunut mediaan ja julkisuuteen ristiriitaisesti. Ristiriita ei ole vanhemmiten vähentynyt tai tasoittunut, päinvastoin.

Salama kirjoittaa edelleen aktiivisesti saadakseen tekstiä julkisuuteen. Uusin runokokoelma Hyvästi, kirvesvarsi! ilmestyi talvella 2016. Kun uusien teosten myötä tulee mahdollisuuksia esiintyä messuilla ja TV:ssä, kirjailija vaikuttaa ensin vastahakoiselta – mutta menee kuitenkin täysillä mukaan median pyöritykseen.

Median kutsu on siis vastustamaton.

Peltonen kuvaa seikkaperäisesti, kuinka teiskolaisesta maalaispojasta kuoriutui maailmankirjallisuuteen ja modernistiseen tyyliin perehtynyt kirjailija.

Nuori Hannu perehtyi modernistiseen kirjallisuuteen opiskellessaan Oriveden opistolla 1950-luvulla. Samalla aukesivat ulkomaalaiset esikuvat Dostojevskista ja Camus’sta lähtien.

Työläisperheen pojan kaunokirjallinen läpimurto oli romaani Juhannustanssit (1964), tekijänsä neljäs kaunokirja, josta nousi vertaansa vailla oleva kohu Suomen kirjallisuushistoriassa.

Kohua on seurannut myöhemminkin, esimerkiksi silloin, kun romaani Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi (1972). Romaani käsitteli räväkästi suomalaisten kommunistien vastarintaryhmiä II maailmansodan aikana. Kriitikot suhtautuivat siihen pääosin myönteisesti, varsinkin porvarillisissa lehdissä. Taistolaislehdissä teos teilattiin sen vuoksi, ettei Salama lähtenyt kirjoittamaan sosialistista realismia, kuten moni vasemmistolainen lukija oli odottanut.

Vaikka Salama on suhtautunut erittäin kriittisesti myös kommunisteihin, kirjailijan oma ääni on Peltosen mukaan aina ollut työläisen ja kadunmiehen ääni. ”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi, joka jaksaa räyhätä ainaista rosvokapitalismia vastaan.

Pienenä lapsena Tampereella Hannu joutui näkemään, kuinka poliisit pahoinpitelivät hänen isoisänsä epäiltynä kommunistisesta toiminnasta. Kun II maailmansodan aikana tuli nähtyä lähietäisyydeltä suomalaisten kaltoin kohtelemia venäläisiä sotavankeja, nuoreen mieleen iskostui painostavia kuvia väkivaltaisesta maailmasta ja elämänmenosta.

”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi.

SALAMA oppi lukemaan jo 4-vuotiaana.

Kirjoittamisen opettelu otti huomattavasti pitemmän ajan, koska sen omaksuminen kangerteli. Vaikka Hannu oli vasenkätinen, hänet pakotettiin ajan tavan mukaisesti oikeakätiseksi kirjoittajaksi.

Vuosi 1953 oli Hannu Salamalle sikäli merkityksellinen, että sinä vuonna päättyi hänen ”lapsenuskonsa” kommunismiin ja Neuvostoliittoon Stalinin kuoltua pois. Myöhemmin tuleva kirjailija kiinnostui politiikasta uudelleen.

Salama on antanut paljon ajattelemisen aihetta myös kaunokirjallisen muodon kehittämisestä. Viisiosainen Finlandia-sarja (1976–1983) sai muutkin kirjailijat sekä tutkijat miettimään uuden romaanimuodon ilmentymistä.

Milla Peltosen mukaan Hannu Salama on erilainen ihminen kuin romaaneista tuttu alter ego Harri Salminen.

Heillä on paljon yhtäläisyyksiäkin: molemmat ovat syntyneet 1936, käyneet kansankorkeakoulun, eläneet yksinäisinä kirjailijoina, pitäneet päiväkirjaa ja pelänneet mielisairauksia.

Salama totesi kuitenkin jo Minä, Olli ja Orvokki -teoksen (1967) ilmestyessä, ettei teoksessa esiintyvä Harri Salminen ilmennä hänen kokonaispersoonallisuuttaan – kuten ei yksikään Salaman lukuisista romaanihenkilöistä.

Itsestään kirjailija kuitenkin jakaa kukkuramitoin jokaiseen teokseensa. Todellisen psykologisen itsepaljastuksen Peltonen on havainnoinut muun muassa romaanista Tapausten kulku (1969).

Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama.

HANNU Salaman uskonnollisuus on esillä elämäkerrassa säännöllisin väliajoin. Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama, johon hän on suhtautunut jopa huumorilla.

Romaaneissaan Salama ei ole vierastanut uskonnollisia aiheita, päinvastoin. Elämän opetuslapsia I-III (1997–2002) ja Hakemisen riemu (2014) olivat Uuden testamentin uudelleenkirjoitusta.

Päiväkirjan lisäksi eräs toinenkin kirjoittamisen muoto on aina kiinnostanut Salamaa. Hän on näet ollut nuoresta asti innokas kirjeiden kirjoittaja. Usein kirjeet ovat kuitenkin jääneet lähettämättä.

Milla Peltosen sujuvakielinen ja havainnollinen ilmaisu tekee vaikutuksen ensi luvusta lähtien. Elämäkerturi käy analyyttisesti läpi Salaman teoksia liittäen ne kirjailijan elämänvaiheiden lomaan taitavasti ja kiinnostavasti.

Milla Peltonen. Kuva: Nauska.

Salaman teosten rinnalla Peltonen on lukenut myös melkoisen määrän kirjallisuuskritiikkejä ja huomioinut niiden vaikutuksia kirjailijan työhön. Lopputulema on kielellisesti hyvin hiottua tekstiä, jonka tyylikäs feature-kerronta jopa tempaisee mukaansa.

Vaikka Peltonen on haastatellut kirjailijaa paljon, hän silti siteeraa Salamaa verraten harvoin.

Peltonen osoittaa kirjailijaa kohtaan selvää myötätuntoa ja ymmärrystä tämän monista harhapoluista ja ongelmista huolimatta. Onhan sentään kyse kirjallisen romaanimuodon uudistajasta, joka on ohjannut monia ”seuraajiaan” luopumaan esimerkiksi kaikkitietävän kertojan luonnostelusta.

Hannu Salaman teoksista suurin osa lienee avainromaaneja ja ‑teoksia. Kirjailijalle on ollut aina tärkeä kuvata yhteiskunnallisia asioita ja muita aiheita oman itsen ja läheisten ihmisten, omien perheenjäsenten ja sukulaisten kautta.

Toisinaan kirjailija on käyttänyt romaanikerrontaa koston välineenä niitä kohtaan, jotka olivat joskus tehneet hänelle katalia temppuja.

Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle.

Hannu varttui lapsuutensa vuorotellen Sulo-isän ja Mirjami-äidin luona. Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle. Kommunistinen elämänkoulu kasvatti lahtarivihaan ja porvarien halveksuntaan.

Monet Salaman miespuoliset sukulaiset kärsivät skitsofreniasta. Aihe esiintyy jo Salaman esikoisromaanissa Se tavallinen tarina (1961), jossa päähenkilö joutuu mielisairaalaan. Mielenterveys on ollut kirjailijalle itselleenkin pitkäaikainen huolenaihe.

Romaanissaan Siinä näkijä missä tekijä (1972) Salama ruotii vanhempiensa salaista vastarintaliiketoimintaa, suomalaisen luokkayhteiskunnan ristiriitoja sekä Suomen kommunistisen liikkeen epäyhtenäisyyttä. Seurauksena monet suuttuivat, muun muassa taistolaiset lukijat sekä Salaman Mirjami-äiti.

Peltosen painokkaiden sanojen ja mielipiteiden taustalla on vuosia kestänyt mietiskely ja tutkimustyö.

Hannu Salaman kirjailijakuva on sikäli ristiriitainen, että yhtäältä hän on inhorealistinen kertoja, joka ei säästele lukijaansa ahdistukselta, ja toisaalta hän on herkkävireinen lyyrikko, jonka runollinen tyyli tulee esiin jopa realistisen romaanikerronnan rivien välissä. Tämän Peltonen osoittaa lukuisten esimerkkien ja tapauskuvausten kautta. Aivan oma lukunsa on Salaman naiskuvaus, johon Peltonen kiinnittää erikseen huomiota.

Juhannustanssit ja jumalanpilkkakohu saavat tilaa kymmeniä sivuja.

Peltonen osoittaa, että Juhannustanssien vastaanotossa oli samanlaisia piirteitä kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vastaanotossa. Sekä 1870-luvulla että 1960-luvulla syntyi valtava haloo siitä, että kirjailija juotti romaanihenkilön humalaan ja tämä kännipäissään piti karnevalistisen pilkkasaarnan. Seitsemässä veljeksessä ”saarnaajaksi” nousee Lauri, Juhannustansseissa muurari Hiltunen.

Toisaalta Peltonen osoittaa sen, mistä alustasta Juhannustanssien yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat ampuivat liikkeelle ja osuivat maaleihinsa, historiallisin tuloksin. Kirjailijan näkyvä kapinointi yhteiskunnan silloisia valtarakenteita vastaan sai kansanedustajat reagoimaan. Näin kuuluisa kirjasota syttyi, vaikka kirjallisuuskriitikot arvioivat teosta pääosin myönteisin kommentein.

Ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

KIRJAILIJA tuomittiin lopulta korkeimmassa oikeudessa kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen romaanihenkilönsä Hiltusen vuorosanoista, joiden tulkittiin sisältävän jumalanpilkkaa. Vankilaan Salama ei silti joutunut, koska presidentti Urho Kekkonen armahti hänet 1968.

Juhannustanssien pitkällinen julkisuusmylly vaikutti Salamaan Peltosen mukaan kaksijakoisesti:

”Juhannustanssijupakka oli Hannulle kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se oli pitkittyessään raastava rupeama, tuntuihan koko yhteiskuntarupeama nousseen yhtä jäsentään vastaan. Toisaalta tilanne oli kutkuttava. Huomio hiveli niin miehistä itsetuntoa kuin kirjailijan identiteettiäkin: kiinnostuneita (naisia eritoten) riitti, ja todennäköisesti Hannu koki olevansa niiden suurten edeltäjiensä veroinen, jotka olivat kohahduttaneet lukevaa yleisöä teoksillaan mutta jotka myöhemmin oli nostettu kuolemattomiksi klassikoiksi.” (s. 130)

Salama-sodasta on syytä muistaa, että Juhannustanssit kohautti myös Ruotsia ilmestyttyään siellä käännöksenä 1965.

Myös Sveanmaalla käytiin valtionpäivillä jumalanpilkkakeskustelua Salaman vuoksi, mutta kiivastuneiden ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

Otava on ollut Salaman luottokustantaja alusta asti. Välillä Salama on käväissyt toisella kustantajalla (Art House) mutta palannut sitten takaisin.

Mikä onkaan paljon julkaisseen Salaman varsinainen pääteos?

Salama on kuulemma kirjoittanut joitakin teoksia hätäpäissään hengen pitimiksi, rahapulassa. Sellaisiin ei kuitenkaan voi laskea romaania Siinä näkijä missä tekijä, jonka merkitys työväen kuvauksena on jopa kirjallisuushistoriallinen.

Kirjailija itse ei enää pidä tätä teosta pääteoksenaan, toisin kuin kirjallisuudentutkijat.

Peltosen elämäkerta tuo esiin paljon muitakin kirjailijoita, joiden kanssa Salama on ollut ahkerasti tekemisissä. Kirjailijalistan kärkinimi, johon viitataan useita kertoja, on Pentti Saarikoski. Hän ja Salama olivat toistensa luottoystäviä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 13.7.2017.

 

Lumoava romaani loputtomasta yksinäisyydestä

Avainsanat

book review, Markku Pääskynen, matkakirjallisuus, Nuori Voima, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Markku Pääskynen. – Kuva: Curt Richter.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. 199 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) yhdeksäs romaani Hyvä ihminen on matkakirja, jossa seurataan yksinäisen nuorukaisen, Rakun, taivalta läpi Länsi-Euroopan ja tämän rauhoittumista kotoiseen Helsinkiin.

Romaani on tutkielma vähäosaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Teema lähtee liikkeelle minäkertojasta itsestään ja laajenee sen jälkeen hänen tapaamiinsa lähimmäisiin.

Rakun sukupuolesta ei ota helposti selvää: häntä luullaan jatkuvasti naiseksi. Hän pukeutuu paljon valkoisiin, mikä lisää harhatulkintoja.

VALO ja varjo ovat tärkeitä metaforia Pääskysen kerronnassa. Valon ja pimeyden kautta kirjailija kuvastaa ihmisen vaikeuksia havaita näkemiään asioita tai arvottaa niitä oikein.

Kun Rakku tapaa Helsingissä katujen kasvatteja, hän huomaa auringonvalonkin käyttäytyvän oudosti näiden kohdalla: valo hajoaa niin olemattomaksi, ettei näistä maan vähäisimmistä jää edes varjoa.

Hyvässä ihmisessä vilisee ulkomaalaisia ja helsinkiläisiä paikannimiä jatkuvana virtana. Myös Rakun paikalleen pysähtynyt elämä on Pääskysen kertomana tajunnanvirtaa, jossa tapahtuu vähän ikimuistoista ja jonka totuusarvo muuttuu koko ajan kyseenalaisemmaksi.

Hyvässä ihmisessä Rakku tekee jatkuvasti kauhistuneita havaintoja muista ihmisistä ja ympäristöstään. Lähelle tulevat ihmiset tuntuvat toimivan jopa järjenvastaisesti. Kun hän yrittää itse toimia oikein, muut reagoivat yllättävästi: loukkaantuvat tai sanovat hänelle pahasti.

On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus.

ROMAANI tuo mieleen Mika Waltarin klassikon Yksinäisen miehen juna (1929), jossa 21-vuotias kirjailija kuvaa alakuloiseen tapaansa pitkää, todellista junamatkaa Istanbuliin ja takaisin. Pääskysen samanikäinen minäkertoja tekee matkaa eri suuntaan kuin Waltarin, idästä länteen. Yhteistä teoksille on painostava tunnelma, vaikka nuoria henkilöitä kiehtovat seikkailut odottaisivatkin seuraavan kulman takana.

Silloin tällöin Rakku tarttuu tarot-kortteihin, jotka vievät hänet kohti uusia seikkailuja. Hän uskoo sattumaan enemmän kuin Jumalaan.

”On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.”

Pelko/rakkaus-dikotomia on itse asiassa sekin kuin suoraan Waltarin suusta.

Auringon liikkumattomuus aurinkokunnan keskiössä puhuttelee Rakkua tavattomasti. Hänkin haluaisi asettua Aurinkoa kiertävälle radalle, jossa ei tarvitsisi piitata harharetkistä.

Tämä tapahtuukin toisen osan alussa, kun Rakku on vakiintunut perheenisäksi. Viivin ja pienen vauvan kanssa Rakku oppii, kuinka tärkeät asiat muuttuvat arkipäiväisiksi: läheisen ihmisen puheesta tulee ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Ja jos läheistä ei enää kunnolla kuuntele, tämä on muuttunut itsensä yhdentekeväksi varjoksi.

Päiväkirjan kirjoittamisesta tulee Rakulle pakkomielle. Hän on pannut merkille, että tie sanonnan kirkkauteen on koettelemuksia täynnä: jos haluaa ilmaista itseään hyvin, sitä on harjoiteltava yhä uudelleen. Päiväkirjaan Rakku kirjaa seikkaperäisesti kokemuksiaan Suomesta ja maailmalta.

Välillä hän unohtaa päiväkirjan jonnekin, josta seuraa voimakas vieraantumisen tunne. Hän tuntuu täyttävän päiväkirjaa automaattikirjoituksella ja seuraa myöhemmin mielenkiinnolla, mitä tulikaan kirjoittaneeksi.

Työkaverin mukaan Rakku on luonnostaan hyvä ihminen: muiden etuja ajatteleva rajojen kokeilija, joka rakastaa muita aidosti, on hyvä ja solidaarinen ystävä, poliittisesti valveutunut ja aktiivinen sekä universaalisti innostunut.

Tätä Rakku ei hevin usko. Hänhän tekee väritöntä virastotyötään, möyryää tuntikausia maanalaisissa varastokäytävissä Eläintarhanlahden alla, hoitaa kotitöitä. Ketä sellainen ihminen tai elämä voisi kiinnostaa?

Sitten tulee pysähdys: Viivi päättää jättää tylsäksi kokemansa miehen. Rakku putoaa tyhjän päälle – ja huomaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

NIIN nuorempi kuin vanhempi Rakku lueskelee portugalilaisen Fernando Pessoan runoja. Waltarin rinnalla Pessoa on avain Pääskysen sanaiseen arkkuun.

Portugalilaiskirjailijahan on maailmankirjallisuuden kuuluisin heteronyymien käyttäjä. Pessoa loi kokonaisia kirjoja tekniikalla, jossa sepitettiin kirjoittajakin, ei pelkästään kertojaa.

Rakku huomaa kirjoittavansa päiväkirjaansa heteronyyminä, vaikka ei ensin tiedosta sitä. Teksti, joka tuntuu juuri nyt omalta, ei ole sitä enää vuoden kuluttua.

Tätä kautta Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

Kun Pääskysen päähenkilö huomaa, ettei hän voi määritellä itseään toisten kautta (Viivin aviomiehenä, työyhteisön jäsenenä, ystävänä jne.), hän alkaa etsiä muista riippumatonta itseään.

Kun Rakku löytää itsensä, pitkä vaellus läpi vieraan ja pimeän päättyy ja hän tuntee ajan pysähtyvän kuin juoksukilpailun maalissa.

Pääskysen sinänsä lumoava romaani jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Teos kertoo koskettavasti ihmisestä, joka ymmärtää ajan riennon ja osansa maailmankaikkeudessa persoonallisemmin kuin lähipiirinsä ja jää näiden tietojensa kanssa yksinäiseksi.

– – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Nuoressa Voimassa 25.5.2018.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

Arttu Tuominen, dekkari, Pori, Satakunnan Kansa

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård