Carita Forsgren yhdistää ihmisiä ja jumalia scifi-debyytissään

Avainsanat

books, Carita Forsgren, kreikkalainen mytologia, Osuuskumma, science fiction, spefi, Spin

Nicola da Urbino: The Food of the Gods on Olympus (1530)

Carita Forsgren: Ambrosia. Osuuskumma 2018. 388 s.

Carita Forsgren (s. 1968) on tamperelainen kirjailija, opettaja, kuvittaja ja yrittäjä. Hän opettaa Tampereen ammattikorkeakoulussa animaatiota, käsikirjoittamista ja kuvankäsittelyä.

Ambrosia on Forsgrenin viides kaunokirja ja ensimmäinen scifi-romaani. Romaanien lisäksi kirjailija on julkaissut muun muassa tieteisnovelleja Portti-lehdessä.

Ambrosia tarkoittaa kreikkalaisessa mytologiassa jumalten ruokaa.

”Hänen kehonsa kaipasi kuolla. Ilu tunsi pimeyden houkuttelevan kutsun sisimmässään. Jos hän nyt nukahtaisi tähän, hän ei ehkä enää heräisi. Mutta hänhän oli jumalten jumala. Ei hänen kuulunut kuolla.” (s. 213)

Ambrosia-romaani on nautintojen kavalkadi. Päähenkilölle, hervantalaiselle Jennille maistuu suklaa ja seksi. Koska kumpaakaan ei saa joka päivä, Jenni joutuu opettelemaan kohtuullisuutta ja kirjoittelee suklaasta ahkerasti blogiinsa.

JENNI törmää kiintoisiin miehiin – ja erikoiseen seerumiin, joka tuntuu nuorentavan ja antavan yliluonnollisia kykyjä niin sängyssä kuin muuallakin.

Kun Jenni miettii arkisia huoliaan ja miesongelmiaan, siirrytään takautumissa tuhansien vuosien taakse menneisyyteen, jolloin Maahan on haaksirikkoutunut tuhansia vuosia vanhoja muukalaisia ulkoavaruudesta. Nämä risteytyvät ihmisten kanssa ja pettyvät pahemman kerran näiden pahansuopuuteen ja vallanhimoon.

Romaanin loppua kohti Jenni tutustuu näihin ganymeedeihin paremmin ja joutuu sovittelijaksi ikivanhoihin kiistoihin ihmisten ja alienien välillä.

Forsgrenin scifi-kerronta on kiintoisa yhdistelmä klassisia kuolemattomuusmyyttejä, voimakasta nautinnonhalua, kliseisiä alien-kuvia ja nuoren äidin elämänongelmia.

Peter Paul Rubens: Ganymeden kaappaus (1611).

SUKLAA vie hassusti Jennin galaktiseen yhteyteen samaan makuun tottuneiden avaruusolentojen kanssa. Ja kyllähän näiltä avaruusolennoilta se seksikin sujuu, jopa ihmisten kanssa.

Alieneista kertovat jaksot tuovat väistämättä mieleen Isaac Asimovin palkituimman romaanin Itse jumalat (1972; suom. 1974). Kun Asimov siteeraa romaanissaan Schillerin kuuluisaa sitaattia ”Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan”, Forsgren kääntää kyseisen ajatuksen nurin niskoin: itse jumalatkin voivat tyhmistyä vuosituhansien mittaan!

Ambrosian ajatus siitä, että alienit ohjailevat tuhansia vuosia ihmiskuntaa, viittaa puolestaan Asimovin Säätiö-kirjoihin.

Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010), jännitysromaani Jänistanssi (2011) sekä sukuromaani Perintö.

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia. Oikeastaan tamperelaiskirjailijan tuotanto on ollut matkaa kohti scifi-kerrontaa. Jo aiemmissa teoksissaan Forsgren sekoitti mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia.

Pidin Ambrosiasta aika paljon, vaikka teoksen romanttiset kohdat ovat hyvin harlekiinimaisia. Kunnon scifi-juoni palkitsi lukemisen. Forsgren on rautainen ammattilainen vuoropuheluiden ja värikkäiden tapahtumasarjojen sepittäjänä.

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 2/2018.

Carita Forsgren. Kuva Pekka Holmström 2010

Carita Forsgren kuvaa rikosta, rangaistusta ja perhekriisiä

Avainsanat

Aiskhylos, Carita Forsgren, romaanit, Satakunnan Kansa, sukutarinat, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere

Carita Forsgren. Kuva: Otavan Kuvapankki

Carita Forsgren: Jänistanssi. Otava 2011. 271 s.

Carita Forsgren: Perintö. Otava 2012. 287 s.

Tamperelainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija Carita Forsgren (s. 1968) julkaisi maaliskuussa 2012 romaanin Jänistanssi. Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010).

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia.

Kyseessä on nykypäivään sijoittuva trilleri, jossa kauhutunnelmat vuorottelevat kiivastahtisten työhetkien kanssa. Toisaalta Jänistanssi osoittautuu tutkielmaksi rikoksen ja rangaistuksen väistämättömyydestä.

Päähenkilö on animaatiostudiolla työskentelevä Tiia, jolla on tahraamaton maine studion kilttinä työnarkomaanina. Hän asuu työkaverinsa Samulin kanssa, jolla on maailmanmiehen elkeet ja joka ei ota Tiiaa kovin vakavasti.

Kovakuntoinen Tiia juoksee aamulenkkejä kaupungin harjuilla lähes päivittäin. Yhden lenkin aikana hän saa uhkaavan tekstiviestin. Sitten Tiia huomaa jonkun varjostavan häntä:

”Rauhallinen mielialani suli pois ja väistyi levottomuuden tieltä. Vilkuilin ympärilleni, ja ehkä tosiaan näytin rusakolta. Ja niin kuin rusakko, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin.”

Pieni animaatiostudio Tamaani valmistelee suurin odotuksin produktiota jäniksistä. Jänissarja muuttuu koko romaanin ajan yhä ronskimmaksi, vaikka kyseessä on lasten animaatio.

Forsgrenin romaani päättyy vaikuttavasti lasten katsoessa hoitolaitoksessa Tamaanin lopullista tuotosta, jossa jänikset kasvattavat itselleen hampaat ja ajavat niitä uhanneet pedot pois.

Romaanin lopun kaameat tapahtumat käynnistyvät Samulin mystisestä katoamisesta ja siitä seuraavista poliisitutkinnoista. Paineiden kasvaessa kiristyvät studion pienen henkilökunnan välit.

Romaanikertojana esiintyy välillä jokainen romaanin kahdeksasta varsinaisesta henkilöstä.

Forsgrenin jännityskerronta pitää lukijan otteessaan teoksen loppuun asti. Jänistanssin henkilökuvat kehittyvät koko ajan yhä yllättävämmiksi.

Forsgren sekoittaa mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia. Vaikutelma on tehokas, vaikka ajoittain niiden erottaminen toisistaan on työlästä.

Oresteian toisinto

Forsgrenin seuraavassa romaanissa Perintö (2012) eletään herraskaisen suomalaisperheen perinnönjaon hetkiä. Romaani on aiheeltaan tavanomainen mutta toteutukseltaan persoonallinen sukutarina.

Perintö alkaa dekkarin tavoin ruumiiden ääreltä.

Keskiöön nostetaan Okko-niminen rikkaan perheen poika, josta odotetaan sukuyhtiön tulevaa johtajaa. Taiteellisesti lahjakasta Okkoa itseään ei tällainen rooli kiinnosta, ja niin hän saapuu vanhempiensa luokse omien suunnitelmiensa kanssa.

Okon vanhempien kesämökillä tilanteet kuitenkin kärjistyvät äärimmäisyyksiin. Rajut kohtaukset ja perheyrityksen Ores-nimi viittaavat Aiskhyloksen Oresteia-tragedian toisintoon.

Romaanissa liikutaan myös Kiinassa, Ranskassa ja Saksassa. Kertoja kuvaa muun muassa Okon huonoa sopeutumista saksalaisiin opiskelijapiireihin, hänen vanhempiensa välien kiristymistä ja näiden erosta syntyvien uusioperheiden elämänmenoa.

Perintö on jännittävä ja crescendon tavoin loppua kohti kiihtyvä lukuromaani.

Mies- ja naishenkilöt kuvataan pelkistetyin hahmoin. Nainen piilottaa hymyn taakse salaiset ajatuksensa, ja keskivertomiehen ajatustoiminta lakkaa kauniin naisen edessä. Pieni miinus on, että Forsgrenin romaanikerronta on toisinaan irtonaista lievään sekavuuteen saakka.