Avainsanat

, , ,

stubb2_pi

Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex. Otava 2017. 312 s.

En yhtään ihmettele, miksi Alexander Stubbin (s. 1968) omaelämäkerta Alex ylsi syksyllä 2017 Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Teoshan aivan ilmaisee mukaansa. Luin Alexin kertalukemalla. Siihen meni noin kuusi tuntia. Välillä kävin kahvilla vaimon kanssa, ja saunassa ennen kahta viimeistä lukua.

Seuraavassa availen hieman lukukokemustani.

Käsi pystyyn kaikki, jotka tiedätte Stubbin lempinimen?

Se on ”Tico”.

”Olen usein hurrien keskuudessa ugri ja ugrien keskuudessa hurri, vaikka olen molempia yhtä aikaa. Olen supisuomalainen ugri-hurri. En ole suomenruotsalainen vaan kaksikielinen, ja olen varttunut normaalissa helsinkiläisessä kerrostalolähiössä, kaikkine asuntovelkoineen. Och samma på svenska.” (s. 14)

Tico syntyi Naistenklinikalla 1.4.1968 5,5-kiloisena, buddhapatsaan muotoisena pallukkana. Toisin kuin monesti luullaan, Stubb ei ole identiteetiltään suomenruotsalainen.

Eikä Tico syntynyt kultalusikka suussa. Hän varttui Lehtisaaressa kerrostalolähiössä.

Vaikka Stubb on äidinkieleltään ruotsinkielinen, hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi. Kielet olivat hänelle koulussa vahvimpia aineita.

Kaverit olivat kuitenkin nuorena koulua tärkeämpiä. Lukiossa Ticoa kiinnostivat tasan kolme asiaa: urheilu, keskiolut ja tytöt, tässä järjestyksessä.

Jääkiekon ohella golfista tuli nuorelle Stubbille tärkeä harrastus. Golfia hän pelasi jopa miesten maajoukkueessa asti.

”Minua ovat aina viehättäneet asiat, jotka ovat olleet täysin luonteeni vastaisia ja joissa en ole hyvä mutta voin parantaa itseäni. Olen joukkuepelaaja, mutta golfissa pelaaja on aivan yksin. Golf vaatii kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole nimeksikään. Oli vain pakko oppia.” (s. 34)

Golfista Stubb oppi itsekontrollia, lätkästä joukkuepeliä.

Vaihto-oppilasvuosi USA:ssa 1985–1986 kasvatti poikasesta nuoren miehen. Samalla se näytti, että jenkeissä voisi opiskella enemmänkin.

Stubbille tyypillisintä on aina ollut sinnikkyys. Periksi ei saa antaa. Ja ryhmätyöllä syntyy aina parempaa tulosta kuin yksin.

Sandaalijalkainen EU-nörtti on tehnyt paljon sellaisia lupauksia, joita hän ei ole pitänyt.

”En koskaan lähde politiikkaan, varsinkaan kansalliseen.”

”En kirjoita koskaan mitään muistelmia.”

Stubbin elämässä on ollut joitakin merkittäviä käännekohtia. Vaihto-oppilasvuosi Floridassa 1980-luvulla. Neljä opiskeluvuotta Etelä-Carolinassa Furmanin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1989–1993. Juristi Suzanne Innesin tapaaminen Belgiassa ja perheen perustaminen. Muutto Suomeen ja poliittiset vuodet.

stubbit2

Suzanne Innes-Stubb ja Alexander Stubb Linnan juhlissa 2017.

 

Stubb huomasi jo aika nuorena, että kansainvälinen politiikka on hänen juttunsa. Sen yo-opiskeluun USA:ssa oli hyvät mahdollisuudet.

Jo Furmanissa Stubb kiinnostui Suomen ja USA:n suhteista. BA-tutkinnon lopputyö käsitteli Suomen integraatiota länteen. Stubbin mielestä Suomen piti avautua taloudellisesti, integroitua Euroopan Unioniin ja liittyä Natoon. Kaksi ensimmäistä Suomi tekikin 1990-luvulla.

Stubbin väitöskirja Euroopan integraatiosta ilmestyi Englannissa 1999.

USA-vuosinaan Stubb seurusteli kolme vuotta uskovaisen amerikkalaistytön kanssa. Lopulta tyttö teki valinnan Stubbin ja Jeesuksen välillä, jälkimmäisen eduksi. Tyttö kuulemma nai myöhemmin papin.

Ironista on, että Furmanissa yksi Stubbin läheisimmistä mentoreista oli entinen jesuiittapappi, joka oli myöhemmin päättänyt lopulta mennä naimisiin – ja hylätä Jeesuksen naisen vuoksi.

Stubb muistelee vuolaasti Furmanin opiskelukavereitaan ja opettajiaan.

Hän tunnistaa näiltä tulleet vaikutteet ja keskittyy niihin. Yksi erikoisimmista tapaamisista oli kolmikymppinen diplomaatti Valerie Plame, joka piti yhteyttä Stubbiin vuosia Furmanin jälkeenkin.

Tämä Valerie Plame on sama henkilö, josta Fair Game -elokuva (USA 2010) kertoo: CIA-agentti, joka paljastettiin 2003 hänen miehensä Joe Wilsonin arvosteltua liikaa republikaanihallinnon perusteluita Irakin sodalle.

Furmanissa Stubb oppi terveellisten elämäntapojen merkityksen. Hänen nykyiset kaverinsa kutsuvat häntä terveyspoliisiksi, tervariksi.

Alex on enemmän sydämen kuin järjen tuotos. Stubb sanoo kirjansa kirjoitetun lähinnä perheelle, ystäville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita kanssaihmisen elämästä.

Alexissa on paljon koskettavia kohtia ja joitakin erityisen koskettavia kohtia.

Jälkimmäisiin kohtiin kuuluu Stubbin äidin sairastuminen 1970-luvun lopulla epilepsiaan ja vähittäinen hiipuminen kuoleman rajan ylitse. Stubbin äiti muuttui voimakkaan lääkityksen vuoksi luonteeltaan toiseksi persoonaksi.

Lopulta Christel-äidille tuli muistisairauskin. Ennen kuolemaansa Stubbin äiti näki kahden poikansa varttuvan aikuisiksi ja kaikkien kuuden lastenlapsensa syntymän.

Stubb tuo avoimesti esille liikutuksen hetkiään. Koskettavimpia ovat olleet ne hetket, kun vaativat työt ovat päättyneet ja on pitänyt puhutella hyvin työnsä tehneitä alaisia viimeisen kerran.

Alexanderia ja hänen veljeänsä kasvatettiin ilmeisesti kohtuullisen vapaasti. Varsinkin isä otti tällaisen linjan. Stubb koki aina saavansa kannustusta kotoa. Mitään ratkaisua tai valintaa ei tuomittu.

Tarina ja kertojanääni ovat Stubbin, kynä Karo Hämäläisen. Pitkän linjan kirjoittajana Hämäläinen kirjoittaa nasevaa tarinaa, jossa äänenpainot ja painotukset vaihtelevat kiintoisasti.

Stubb nostaa joitakin henkilöitä ylitse muiden.

Yksi on Antti Satuli, Suomen ensimmäinen EU-suurlähettiläs Brysselissä. Suomen EU-politiikan kokoava voima.

Kirsi Piha, räväkkä voimanainen, Stubbin kampanjapäällikkö ja henkinen tuki monet vuodet.

Paavo Lipponen, suuri valtiomies, jolle kansakunnan etu oli tärkeämpi kuin vaalimenestys.

Romano Prodi, jonka edustusto palkkasi Stubbin poliittiseksi neuvonantajaksi ja joka antoi nuorelle suomalaiselle mahdollisuuden laukoa raflaaviakin mielipiteitä. Ja Stubbhan laukoi!

Martti Ahtisaari, Suomen kansainvälisin presidentti Mannerheimin jälkeen.

Juhana Vartiainen, Stubbin uran paras rekrytointi.  Vartiaisessa kuulemma yhdistyvät aatteen palo, muutoskyky ja rehellisyys hienoon ihmiseen.

Ja Olli-Pekka Heinonen, aina rauhallinen ja järkähtämätön viisauden ääni.

Sitä vastoin perheestään Tico puhuu varsin vähän muuhun nähden.

Arvostettuna jääkiekkomanagerina toiminut Göran-isä saa aika paljon kuvausta, äiti hieman vähemmän. Suzanne saa lähinnä kiitoksia arvokkaasta tuestaan sekä oivaltavista kommenteistaan. Lapsiaan Stubb mainitsee hyvin vähän.

Tico on aina koettanut pitää perheensä poissa julkisuudesta. Niin taisi käydä nytkin.

Politiikan arvaamattomuus on valjennut Stubbille monet kerrat. Ilkka Kanervan tekstiviestikohu keväällä 2008 nosti hänet ulkoministeriksi. Myöhemmin hän oli ulkomaankauppaministerinä. Suomen pääministerinä Stubb toimi vuosina 2014-2015 ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 2014-2016.

Kansanedustaja Stubb oli vuosina 2011-2017. Hän sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa yli 41 000 ääntä.

Vuonna 2014 Stubb kuvitteli pääsevänsä Suomen EU-komissaariksi. Suureksi yllätykseksi virka menikin Jyrki Kataiselle, joka oli päättänyt irtaantua Kokoomuksen johdosta ja pääministerin tehtävästä. Stubb otti Kataisen vanhat tehtävät vastaan – ja joutui elämänsä myllyyn.

”Monelle puolueen puheenjohtajuus voi olla suuri unelma. Minulle se ei sitä koskaan ollut.”

Alexissa on myös vahvaa selittelyn makua.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Stubb suu vaahdossa selittelee pääministerinä ampumiaan sammakoita. Ns. hallintarekisterikohun loppuvaiheessa Stubb käveli käskemättä eduskunnan pönttöön ja pyysi virheitään anteeksi. Se ei kuulemma kelvannut oppositiopuolueille, jotka suuttuivat ja esittivät välikysymyksen Stubbin luottamuksesta.

Stubb puhuu paljon median roolista politiikan vahtikoirana ja kiusanhenkenä. Stubb oli kotimaisen politiikan kärkipaikoilla kahdeksan vuotta putkeen. Hänen päälleen on heitetty lokaa julkisesti säännöllisin väliajoin, välillä hyvin reippaasti.

Hesari leipoi hänestä julkisesti koulukiusaajan, kun mies oli hiljattain valittu ulkoministeriksi. Kun epäilyksen varjo oli heitetty, siitä ei päässyt enää eroon. Stubb kuitenkin kiistää jyrkästi ketään varsinaisesti kiusanneensa kouluaikana – ja muutenkaan.

Muitakin kohuja on ollut. Ja sitten Stubb nostaa esille kohunaiheita, jotka eivät päässeet julkisuuteen, vaikka kovasti yritettiin.

Alex on kuin sotakirja: taistelu häämöttää nurkan takana, ja päähenkilö käy taistoon isänmaan puolesta, väistämättömiä tappioita kavahtamatta.

Alex päättyy poliittisen testamentin mahtipontisessa hengessä:

”Annoin politiikassa kaikkeni, aivan kaikkeni. Joka ikinen päivä. Välillä se tuntui hyvältä, välillä pahalta, mutta kaiken kaikkiaan hienolta. Olin etuoikeutettu. En lähde politiikasta katkerana, vaan kiitollisena kaikesta siitä, mitä olen saanut tehdä.” (s. 298)

Alexin tunnepohjainen kirjoitusote tekee myönteisen vaikutuksen.

Tätä puolta Stubbissa minun on ollut aina vaikea nähdä. Hänhän on aina näyttänyt loppuun viritetyltä Duracell-pupulta, joka puhuu taukoamatta sanomatta paljon mitään, ylipirteältä ja jopa koppavalta poikaselta, joka on astunut suuriin, valtiomiehiltä unohtuneisiin kenkiin ja lähtenyt kävelemään väärään suuntaan.

Alex avaa tähän nähden aivan erilaisen Stubbin. Hän vaikuttaa teoksen alusta loppuun saakka järkevältä, inhimilliseltä, persoonalliseltakin. Hän muistelee ihmisiä varsin lämpimästi eikä vaikuta ensinkään katkeralta. Vaikka hänen poliittisella karriäärillään olisi varmasti aihettakin.

Stubb nostaa joitakin paheitaan näyttävästi pramille. Hän käytti nuorena nuuskaa ja joi kaljaa ajoittain kaksin käsin. Päihteet saivat jäädä terveysintoilun vuoksi.

Kirjoittajien keskinäinen yhteistyö on toiminut ilmeisen kiitettävästi.

Stubbin kirjoituskumppani Karo Hämäläinen (s. 1976) on toiminut kirjailijana, toimittajana ja kirjallisuusarvostelijana. Kirjailijana Hämäläinen on kirjoittanut muun muassa lastenkirjoja ja jännitysromaaneja. Hän työskentelee tällä hetkellä kirjallisuuslehti Parnasson vastaavana tuottajana.

Hamalainen_Karo08-400x0-c-default

Karo Hämäläinen.

Itse 16 kirjaa tuottanut Stubb olisi saanut kyllä yksinkin omaeläkerran aikaan.

Hämäläinen on ollut hänelle kirjallinen sielunkumppani, joka on nauhoittanut 50 tuntia keskusteluja Stubbin kanssa ja työstänyt niiden pohjalta journalistisen ensimmäisen version. Se on sitten kirjoitettu uusiksi, korjailtu ja täydennetty.

Stubb toimii nykyisin Euroopan investointipankin varapääjohtajana Luxemburgissa. Määräaikainen pesti kestää vuoden 2019 elokuun loppuun. Stubbin omia tekstejä voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Finnairin Blue Wingsin kolumneissa sekä Financial Timesissa.

Alexin voi muuten kuunnella äänikirjana Stubbin itsensä kertomana Storytel-palvelusta.

Alexin lukeneet kirjallisuuskriitikot kiinnittivät huomiota lähinnä poliittisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi Stubb joutui puoluejohtajana, pääministerinä ja valtiovarainministerinä. Omat ja kumppanit löivät puukkoa selkään, usein yllättävissä ja todella huonoissa tilanteissa.

Alex kelpasi myös joukolle kirjabloggareita. Pari kurkistusta:

”Kirja ei todellakaan ole mitään puisevaa poliittista jargonia vaan se on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, modernein ja rennoin twistein. [–] Jos haluaa tietää, millaista EU:n toiminta on sisältä päin, kannattaa ehdottomasti tarttua Alexiin. [–]Alex on erinomainen EU:ta ja Suomen sisäpolitiikan armottomuutta valaiseva elämäkerta. [–] Alex on vetävä kurkistus kansainväliseen ja kotimaan 2000-luvun politiikkaan. Elävästi kirjoitettu, moderni,  avoin ja rehellisen tuntuinen.” (Kirja vieköön! -blogi; https://kirjaviekoon.blogspot.fi/2017/11/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

”Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. [–] Alex on rehellisen ja vilpittömän oloinen kuvaus siitä, miten yksi poliitikko on nähnyt ja kokenut isommat ja pienemmät historialliset tapahtumat, joita on saanut joko olla seuraamassa aitiopaikalta, tai itse vahvasti myrskynsilmässä luovien.” (Amman lukuhetki -blogi; http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2017/12/karo-hamalainen-alexander-stubb-alex.html)

Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on aivan oma lukunsa. Ohessa raadin perusteluja:

”Positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä (sekä sopivassa suhteessa ärsyttävyyttä). Alex on sujuvasti etenevä ja hyvin kerrottu katsaus lähimenneisyyden kotimaan ja kansainvälisen politiikan tapahtumiin ja kulisseihin. Ennen kaikkea Alex on kuitenkin yhden, suomalaisen politiikan ilmiöksi nousseen ihmisen henkilökohtainen ja inhimillinen tarina huipulle etenemisestä, ja sieltä putoamisesta. Kirja palauttaa uskon poliittisiin elämäkertoihin.”

Näihin kommentteihin voi yhtyä, kaikkiin.

Mainokset