Avainsanat
book review, Johanna Sinisalo, romaanit, science fiction, spekulatiivinen fiktio, suomalainen kaunokirjallisuus
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu. Otava 2021. 440 s.
Tamperelaisen Johanna Sinisalon (s. 1958) uutuusromaani Ukkoshuilu sekoittaa vanhaa ja uutta ainesta tavalla, jossa mielikuvitus kääntyy toiseen potenssiin.
Kevyenä johdantona on Raamatun Joonan tarina Niniven saarnaajana muutettuna uuteen uskoon. Salaperäinen lasihuilu valmistetaan Assyriassa. Siihen liittyvät taikakeinot pääsevät oikeuksiinsa Joonan lähdettyä merille seilaamaan.
Romaanin päähenkilö Leena Lind työskentelee meteorologina. Ukkoshuilun alussa hänet sanotaan irti sääennustusyrityksestä, ja hän siirtyy mutkan kautta töihin toiseen firmaan. Uudessa firmassa vain on jotain mätää – mitä?
Leenalla on pieni tyttö sekä miesystävä Raikka, jonka kanssa suhde ei etene mihinkään. Myös Leenan eksä Santeri vetää edelleen puoleensa. Mihin nainen keskittäisi elämänsä ja tulevaisuutensa?
Myöhemmin Leena huomaa, että säähän pystyy vaikuttamaan erikoisella, ukkoshuiluksi nimetyllä luontokappaleella. Kunnon töräytys johtaa ukkosmyrskyn puhkeamiseen.
Mitä ihminen tekisi näin suurella luonnonvoimalla? Tai sillä, että hän voisi sulkea vesisateet tietyistä paikoista jopa kuukausiksi yhteen menoon?
Romaanin loppua kohti jännityskierrokset kasvavat melkoisesti, kun ulkomaalaiset toimijat kiinnostuvat säänmuokkauksesta ja saavat vihiä Leenan laitteesta.
ENSI ALKUUN Ukkoshuilu vaikuttaa varsin sekavalta luettavalta. Muinaisassyrialaiset kuvat saavat myöhemmin rinnalleen nykyaikaisia maisemia, talouskuvausta, scifi-juonteita ja ongelmakeskeistä perhekuvausta.
Sinisalon kertoja siirtyy tottuneesti eteenpäin, oikoo häiritsevät mutkat suoriksi ja koukuttaa lukijan matkaansa. Eroottisia jännitteitä viritellään tämän tästä.
Kirjailijan aiempien romaanien tavoin Ukkoshuilussa on mukana kosolti eri aineksia ja aihepiirejä. Yritysten pelisääntöjä, uskonnollisia uskomuksia, yliluonnollisia aiheita, perheteemoja ja niin edelleen.
Leena Lindin kuusivuotias Leia-tyttö nousee ajoittain tarkoituksella kerronnan keskiöön. Tämäkin on tyypillistä Sinisaloa: lähestyä yliluonnollisilta vaikuttavia ilmiöitä lapsen silmin.
”Ehkä pitäisi olla lapsi, jotta osaisi arvostaa ja rakastaa säätä aina sellaisena kuin se on. Lapsi ei osaa ajatella tyynenpuoleista poutasäätä ihanteena, koska kaikki poikkeamat ovat vääriä ja pahoja. Sää ei ole koskaan hänelle huono tai kehno.” (s. 366)
Lukuromaanina Sinisalon uutuus on reipasliikkeinen, sujuvakielinen ja jännittävä.