Avainsanat

, , , ,

heberlein

Ann Heberlein. Kuva: AFTONBLADET.

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Alkuteos Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva (Ruotsi 2009). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2010. 167 s.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta. Alkuteos En liten bok om ondska (Ruotsi 2010). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2011. 309 s.  

Ruotsalaisen eetikon Ann Heberleinin (s. 1970) teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen kanssa elämisestä. Omakohtaisen teoksen tapahtumat sijoittuvat lähinnä kesään 2008, vaikka kirjoittaja kertaa elämäänsä pitkin matkaa.

Teos sisältää varsin hajanaisia otteita mielensairauden erämaassa tarpomisesta ja itsetuhoisista mielleyhtymistä:

”Ahdistukseni saa minut pitämään elämää arvottomana ja ajattelemaan, että se pitäisi lopettaa. Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä.”

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on häiriintyneen henkilön tunteikas vuodatus niistä syyseuraussuhteista, joiden vuoksi juuri hänestä kehittyi mielisairas yksilö.

Kirjoittaja on käynyt psykiatrisessa hoidossa 14-vuotiaasta lähtien. Heberlein antaa psyykelääkkeille suuren arvon: ilman niitä hän olisi tappanut itsensä jo vuosia aiemmin.

Lääkkeillä on kuitenkin vain rajallinen vaikutus. Ne eivät poista mielisairaan varsinaisia elämänongelmia eivätkä tee hänestä onnellista.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää -teoksen ydinpointti on, että ihminen jää ahdistuksensa kanssa väistämättä yksin ilman todellisia ystäviä.

Kirjailijalla on ollut julkisuusasemansa vuoksi tuttuja kaikilla ruotsalaisen yhteiskunnan tasoilla. Kyynisesti hän toteaa tuttujen kaikonneen jonnekin tavoittamattomiin, kun koetti heitä lähestyä ahdistuneena.

Kerronta silti koskettaa sikäli, että kirjoittajanotteen ristiriitaisuuden takaa pilkistää lukuisia järjen ja johdonmukaisuuden näkökulmia, kuin pilven takaa.

Heberleinin läpimurtoteos oli Den sexuella människan, etiska perspektiv (2004). Seuraavana vuonna hän väitteli teologian tohtoriksi syyllisyyden ja anteeksiantamuksen etiikasta.

Ahkerasti lehtiin kirjoittavan Heberleinin ensimmäiseksi suomennettu teos Det var inte mitt fel (2008; suom. Se ei ollut minun vikani 2009) erittelee vastuukysymyksiä ja vastuun välttelyä nyky-yhteiskunnassa.

Elokuussa 2008 Heberlein erosi Ruotsin kirkosta teologisten erimielisyyksien vuoksi. Kirjailijan mielestä kirkosta oli tullut liian pinnallinen eikä se enää uskaltanut puhua Jumalasta, Jeesuksesta, synnistä ja anteeksiannosta.

Tavallisen ihmisen pahuudesta

Turkulainen suomentaja Ulla Lempinen on kääntänyt sujuvalle suomelle kaikki suomeksi ilmestyneet Heberleinin kolme teosta. Viimeisin suomennos on Pieni kirja pahuudesta (2010; suom. 2011), jossa kirjailija lähestyi inhimillisen pahuuden olemusta teoksessaan .

Teologin tiedon intressi pahuuden selvittämiseksi on hermeneuttinen: kun opimme ymmärtämään pahuutta ja siihen liittyviä mekanismeja, voimme tehdä niille jotakin.

Heberlein ottaa valtaosan esimerkeistään kaunokirjallisuuden klassikoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja ajankohtaisista uutisotsikoista. Kaunokirjallisuudesta eritellään muun muassa Dostojevskin romaaneja ja Goldingin Kärpästen herraa.

Paha saattaa olla Heberleinille käsittämätöntä, mutta ei koskaan näkymätöntä. Hän puhuu painokkaasti siitä muutoksesta, joka on menneinä vuosina tapahtunut ihmisten suhteessa pahaan ja pahuudesta puhumiseen:

”Pahuudesta puhuminen ei ole enää sivistymätöntä ja rahvaanomaista. Enää ei ole tabu julistaa ihmistä pahaksi. Päinvastoin: rikoksentekijän leimaaminen pahaksi on nyt rohkeaa ja merkki myötätunnosta uhria kohtaan.”

Ann Heberlein korostaa monessa kohdin ns. tavallisen ihmisen pahuutta. Pahojen olosuhteiden myötä tavallinenkin ihminen voi muuttua hirviöksi, minkä vuoksi jokaisen täytyy tarkkailla moraalista identiteettiään.

Isosti otsikoidut kansanmurhat edellyttävät aina hiljaisen enemmistön hyväksyntää. Ihmiset suojautuvat sen uskomuksen taakse, että kaikki paha johtuu yksittäisten pahojen ihmisten ja johtajien aikeista ja teoista:

”Ilman meidän hiljaista hyväksyntäämme sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Radovan Karadžić olisivat olleet lähinnä pateettisia.”

Heberleinille Jumala ei ole pahuuden lopullinen kukistaja. Ihmiselle jää paljon vastuuta ja työtä, vaikka hän uskoisi Jumalankin tekevän osansa.

Kirjoittajan mukaan on rakentavampaa vihata välinpitämättömyyttä kuin pahaa, koska moraalinen piittaamattomuus selittää ison osan maailman kauheudesta.

Pahuus ei ole Heberleinille sen käsittämättömämpää kuin hyvyys.

Käsittämätöntä on sen sijaan ihmisten sitkeä haluttomuus luoda maailma, jossa olisi mahdollisimman vähän pahaa. Ajatukseen on helppo yhtyä.

 

 

 

 

Mainokset