TOIMITTAJAMatti Kuuselan tuoreesta omaelämäkerrasta Journalisti (Warelia) on puhunut puoli Suomea toisen puolen seuratessa keskustelua sivusta. Tartuinpa itsekin kirjaan pääsiäisen pyhinä.
Minua kiinnosti Journalistissa erityisesti se, miten nuoresta koripallomiehestä tuli se Matti Kuusela, joka voitti lukuisat kirjoituspalkintonsa. Vaikka miestä on nyt ryvetetty lähes joka mediassa, on selvää, ettei hän pokannut palkintojaan sattumalta tai ansiotta.
Minun ei tarvinnut päästä Journalistin puoliväliin huomatakseni, että Kuusela osaa kirjoittaa lennokkaasti ja värikkäällä kielellä. Persoonallisia kommentteja ja pitkälle mietittyjä analyysejä riittää. Välillä sana on hyvinkin painokas, kuten esimerkiksi 1970–1990-lukujen doping-urheilun suhteen.
Jo Kuuselan lapsuus- ja nuoruuskuvista huomaa, ettei hän ollut silloinkaan mikään jokamies. Miehellähän on ilmiselvä jalokalan luonne. Vastamäet ja -tuulet alkoivat jo kouluaikana.
MATTI KUUSELA palkattiin urheilutoimittajaksi Aamulehteen 1983. Valinta oli silloisesta päätoimittajasta virhe: Kuuselalla oli kommunistitausta (vaikka ei ollut).
Miestä yritettiin vuosia savustaa toimituksesta, tuloksetta. Hän teki 13 vuotta urheilua, 13 vuotta kulttuuria, 13 vuotta muuta. Ja pärjäsi, kiperissäkin paikoissa. Kohtaamistaan vaarallisista paikoista ja tilanteista Kuusela puhuu niin kiinnostavasti, etten enää ihmettele miehen legendaarista mainetta juuri reportterina.
Kuusela sanoo ymmärtäneensä, että entisten esihenkilöiden moittiminen on ikävystyttävää ja kiusallista puuhaa. Moitesanoja on siksi vähän. Esimerkiksi Sanna Keskisestä, Kuuselan vastikään hyllyttäneestä Aamulehden päätoimittajasta, Journalisti puhuu pelkästään hyvää ja monessa paikassa.
Luettuani Matti Kuuselan omaelämäkerran Journalistin kannesta kanteen totean kuin Jorma Uotinen: ei huono. Kunpa kaikki muutkin Kuuselasta kirjoittaneet kollegat olisivat lukeneet kirjankin, eivätkä pelkästään lehtijuttuja, joita Kuuselasta on hiljattain kirjoitettu.
Pidättekö muuten Lauri Viidasta? Seuraava Viidan sitaatti löytyy aivan Journalistin lopusta:
Olen Kätkö
En Pelkää Löytävätkö
Mitä Oli Kaiken Kätkin
Kaikki Aarteen-Löytäjätkin.
Minusta tuntuu, ettei useimmilla Kuuselasta vastikään kiinnostuneilla ole ollut intoa toimittajan kätköä enempää penkoa.
OLEN OPETTANUT yli 20 vuotta ammattikoululaisille, että faktan ja fiktion epämääräinen yhdistelmä on journalismissa vaarallinen, koska sellaisen tunnistaminen on monesti vaikeata ellei mahdotonta.
Opin 1990-luvulla Tampereen yliopistossa itseltään Pertti Hemánukselta, ettei objektiivista totuutta ole olemassa, ainakaan lehtimiestä varten. Katsoin vapaa-ajalla säännöllisesti Maailma sanojen vankina -ohjelmaa, joka yritti määritellä esimerkkien kautta, milloin raja faktan ja fiktion välillä hämärtyi ajankohtaisessa suomalaisjournalismissa.
Vahvasti itseironinen TV-ohjelma, joka sisälsi jopa keksittyjä asiantuntijoita, keräsi parhaimmillaan yli 700 000 katsojaa. Ohjelman työryhmä sai Vuoden Kiila -palkinnon vuonna 1994.
Parasta Maailmassa sanojen vankina oli populaari ote. Ohjelman pointit tajusi ilman tiedotusopin opintoja.
Toimittaja Ilkka Malmberg. Kuva: Juhani Niiranen / Helsingin Sanomat.
JOURNALISMISSA laatu ja työmäärä kulkevat käsi kädessä. Mitä paremmin toimittaja perehtyy taustoihin ja tekee tutkimuksia, sen helpompi on kirjoittaa todellisista asioista.
Kunnon feature on kiinnostanut minuakin. Hesarin huipputoimittaja Ilkka Malmberg kirjoitti ennen menehtymistään todella mielenkiintoisia featurejuttuja. Niitä julkaistiin jopa kirjoina.
Malmbergin mielikuvituksen lentoa ohjaili hienosti tutkittu asiatieto. Tuskin hänelle kukaan Hesarissa sanoi, että hänen täytyisi vaihtaa tyylilajia sen vuoksi, että fakta ja fiktio kulkivat jutuissa rinnakkain.
Onhan heitä muitakin, featureen vihkiytyneitä. Kuumaksi käynyt keskustelu legendaarisen Matti Kuuselan tuoreen Journalisti-omaelämäkerran (Warelia) vuoksi havainnollistaa minusta lähinnä sitä, miten taistelu valeuutisointia vastaan on kiihtynyt entisestään.
HEMÁNUKSEN näennäisobjektiivisesta totuudesta on tietysti pitkä matka varsinaiseen valeuutiseen tai Donald Trumpin vaihtoehtoiseen faktaan.
Voi olettaa, että suomalaiset nykytoimitukset ovat tarkistaneet käsitystään faktan ja fiktion erosta tarkemmin kuin tehtiin esimerkiksi 1990-luvulla tai 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
On syytä huomata, että lehtijuttujen tilastointi on nykyään aivan toisella tasolla kuin Malmbergin tai Kuuselan nuoruudessa. Klikkausten lisäksi mitataan tilauksia, lukuaikoja, muiden juttujen lukemista jne. Moni aihe valikoituu lehteen monimutkaisen statistiikan vuoksi.
Lehtiavustajana olen huomannut houkutuksen ns. klikkijournalismiin olevan nykyisin niin voimakasta, ettei journalistista työtä voi oikein enää määritellä ilman sitä. Klikkausten etsintään taitaa olla tyytyminen.
Villielämää. Nuoren galicialaisen runouden antologia. Toim. ja suom. Rita Dahl. Kustannusliike Parkko 2022. 336 s.
Kirjallinen moniottelija Rita Dahl (s. 1971) suomensi ja toimitti pari vuotta sitten valikoiman galicialaisten nykyrunoilijoiden runoja. Kolmestatoista runoilijasta vanhimmat ovat nelikymppisiä. Mukana on muun muassa kolmekymppisenä kuollut Francisco Cortegoso (1984–2016).
Kokoelman suomentamiselle oli sosiaalinen tilaus, koska galicialaista runoutta ei tunneta Suomessa juuri ollenkaan. Tästä aiheesta Dahlin teos sisältää yllättävän paljon asiatietoa, lähtien Galician kansallisrunoilijana pidetystä Rosalía de Castrosta (1837–1885), jonka runokokoelmaa Cantares Gallegos (1863) pidetään galicialaisen kirjallisuuden ensimmäisenä merkkiteoksena.
”Kun puhuimme luku- ja kirjoitustaidosta Galiciassa,
olimme tietyllä tavalla kuolleita.
Kukaan ei ollut kertonut minulle
mutta tunsin kuilun keskustelun ja minun välillä
näin itseni kellumassa etäällä
ja se pakotti minut vahvistamaan ettei kukaan
voisi koskaan hyväillä sormenpäissään
luku- ja kirjoitustaidon makeutta.”
Tällä Oriana Méndezin (s. 1984) runolla alkaa Nuoren galicialaisen runouden antologia. Méndez kuuluu galicialaiseen taiteilijakollektiiviin, jonka kehittämällä poetiikalla on juurensa politiikassa. Poetiikallaan kollektiivi yhdistää historian, nykyisyyden ja fiktion ja koettaa lisätä kansallisen identiteettinsä ja kielensä arvostusta. Ei-lyyristä kieltä viljelevä Méndez on tuottanut neljä runokokoelmaa ja palkittu Rosalía de Castro -palkinnolla.
Dahlin kokoelman ainoa kansalaisaktivisti on taiteilijanimi Charo Lopes (s. 1988), joka toimii valokuvaajana ja runoilijana. Lopes on ollut aktiivisesti mukana Galician itsenäisyyttä ajavassa separatistiliikkeessä. Hänen runojaan on palkittu erilaisilla kansallisilla palkinnoilla. Lopesin proosarunoissa korostuvat käytännölliset näkökulmat:
”Minun heimossani merkit ja pilvet puhuvat. Jotta tietäisimme kuolemasta, myrskystä tai kruunaamisesta. Saalis on koko hiljaisuus. Melu tulee vakavista asioista, kuten pesukoneista tai ruokien omistamisesta ja niiden ravintoarvoista.”
Runoilija Charo Lopes alias María del Rosario López Sánchez.
Maantieteellisesti Galicia on alue Espanjan luoteisosassa Atlantin valtameren rannalla. Siellä puhutaan omaa kieltä, galegoa. Galegon kieli on läheistä sukua portugalille, ilmeisesti jälkimmäisen murre. Hallinnollisesti Galicia on Espanjan keskushallinnosta riippuvainen itsehallintoalue. Galegoa puhutaan Galician lisäksi hieman muuallakin Espanjassa.
Galician maaseudun elämäntavassa katolisella kirkolla rituaaleineen on ollut perinteinen merkityksensä. Nykyrunoilijat tuovat tähän jotain uutta ja inspiroivaa. Israel Ramos (s. 1994) ja Míriam Ferrádans (s. 1982) sanallistavat kirkon varjopuolia myönteisiä aspekteja unohtamatta.
”Isoisäni uskoon syntiin, jotta hänellä olisi jotain pelättävää. Pelko pitää hänet elossa.
Isoäitini huolehtii hänestä ja rukoilee joka ilta.
He vierailevat yhdessä pyhissä paikoissa, pienissä kirkoissa, pesten
kasvonsa ja suutelevat pyhäinjäännöksiä. He pitävät itseään pelastettuina.
Isoisäni ruumis on totuus. Minulle sanotaan, että omani muistuttaa hänen
ruumistaan. Minä
tiedän ettei, että isoisäni ruumis on pyhä.”
Kokoelman vanhimmat runoilijat kykenevät analysoimaan sukupolvien välisiä hankauskohtia ja Galician historiaa. Pikkukustantajan teksti on pienikokoista, sivut varsin täysinäisiä. Kokoelman tekstit antavat ilmeikkään kuvan pienen kielialueen kirjallisista toimijoista.
Villielämää-kokoelman toimitus ja käännöstyö ovat kulttuuritekoja. Sisällysluetteloa jäin kaipaamaan. Espanjassa paljon vieraillut Dahl kertoo osallistuneensa käännöstyöpajaan Galiciassa. Suomennostyö oli luonnollinen seuraava askel.
Tommi Kinnunen & Minna Rytisalo: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. 480 s.
”LUIN ja arvioin viime lukuvuotena noin 1400 tekstiä. Jos laskee, että jokaiseen menee keskimäärin 20 minuuttia ja koulupäiviä on vuodessa 200, jokaisena arkipäivänä on pitänyt lukea 2 tuntia 20 minuuttia opiskelijoiden vastauksia. Tämä selittänee omalta osaltaan väsymiseni ja epätoivoni.” (s. 65)
Maanantaina 14. elokuuta ilmestyi hätkähdyttävä tietokirja koululaitoksen nykytilasta. Opettaja-kirjailijat Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo ovat koonneet yhteen kirjeenvaihtonsa, jota he kävivät reilun vuoden ajan koululaitoksen alennustilasta.
Luin Kinnusen ja Rytisalon kirjan heinäkuussa. Ensi reaktioni oli häkeltyminen. Lähes 500 sivua tiivistä asiaa. Rankkoja huomioita yksi toisensa jälkeen. OKM pyörittää kouluissa hyödyttömiä projekteja, joiden lopputulema häviää kuin savu ilmaan. Hallinto ei näytä pysyvän kärryillä, missä arjen pyörityksessä mennään.
KINNUSEN ja Rytisalon päähuomio kiinnittyy opettajaan, joka nääntyy suuren työkuormansa äärellä. Opiskelijoiden erityisongelmia on aiempaa enemmän, ja niiden selvittely tuntuu ylivoimaiselta. Lisäksi kuormittavat opetuksen päälle kasatut lisätehtävät. Opettajien edellytetään ratkovan jos jonkinlaisia yhteiskunnallisia ongelmia.
Molemmat kirjoittajat ovat toimineet lukion äidinkielenopettajina yli 20 vuotta. Kummallekin on tuttua uupuminen raskaan työtaakan alla ja uupumusta seurannut pitkä sairasloma.
Sairasloman päätyttyä Rytisalo irtisanoutui virastaan Kuusamon lukion opettajana ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Kinnunen sitä vastaan on palannut töihin turkulaislukion opettajaksi. Hän toteaa kirjassa, ettei hän vieläkään ole varsinaisesti hyvässä työkunnossa.
KIRJAN äärellä monta kertaa hätkähdin sitä, kuinka vaikeaksi paikaksi varsinkin nykylukio on muodostunut sekä opiskelijoille että opettajille. Mieleeni pölähtivät Porin suurlukion suuret väkimäärät ahtaissa ja epätoimivissa tiloissa.
Yksi opettajien taakkaa on lisäävä tekijä ovat sähköiset alustat, jotka toimivat miten sattuu. Opiskelijoilla on käytännössä oikeus uusia kokeita aika monta kertaa. Moni käyttääkin hyväkseen tätä mahdollisuutta. Se lisää opettajan vaativan tarkistustyön määrää.
Korona-aika, jolloin opettajat joutuivat valmistelemaan Teams-tunteja ja ohjaamaan verkkotehtävien tekemistä osoittautui ylivoimaiseksi monelle opettajalle. Kinnunen sanoi tehneensä töitä vuorokauden ympäri ja väsähtäneensä täysin valmistelutöihin.
POIKKESIN elokuun alussa äidinkielenopettajien päivillä Helsingissä. Kun purin Kinnusen ja Rytisalon esillä nostamia epäkohtia tutuille lukiokollegoille, he nyökyttelivät joukolla. Tuttua juttua on, todella.
Mentalisti Tommi Viikinkoski työssään. Kuva: Viikinkoski-blogi.
Tommi Viikinkoski: Kaikesta huolimatta. Mentalistin ohjeita hyvään oloon. Basam Books 2023. 131 s.
PORILAISEN mentalistin ja Radio Porin entisen juontajan Tommi Viikinkosken (s. 1984) esikoiskirja Kaikesta huolimatta ilmestyi keväällä 2023. Julkaisijana on yleiskustantamo Basam Books.
Viikinkosken teksti on hyvin helppolukuista. Kieli on kunnossa ja sanat hallussa. Sisältö vaikuttaa kiintoisalta.
Muodoltaan Kaikesta huolimatta on seikkaperäinen elämäntaito-opas. Amerikkalainen esikuva tuntuu vahvalta.
KAIKESTA HUOLIMATTA opettaa käytännön läheisesti ja helposti omaksuttavalla tavata, miten voi hallita omaa ajatteluansa. Ihmisen ajatteluhan pursuaa välillä ylimääräisiä juttuja, jotka häiritsevät varsinaiseen asiaan keskittymistä. Viikinkoski opastaa lukijaansa pääsemään irti itse rajoittavista uskomuksista ja muuttamaan ajatteluaan entistä käytännöllisemmäksi.
Viikinkosken lähtökohtana on stoalainen filosofia. Hän kaivautuu varsin syvälle esimerkiksi Senecan ja Marcus Aureliuksen ajatuksiin, jotka on suomennettu. Muitakin lähtökohtia vilahtelee: kristillinen teologia, buddhalaisuus, aatehistoria jne.
Aika paljon uutuuskirjan sisällöstä määrittyy itsetunnon ympärille. Viikinkoski havainnollistaa monin tavoin, miten ihminen löydettyään itsensä alkaa uskoa mahdollisuuksiinsa, joita hän ei ensin kuvitellut itsellään olevankaan.
”Huonosta itsetunnosta kärsivä voi esimerkiksi hakea jatkuvasti hyväksyntää väitteelle, jonka mukaan hän ei ole yksi hyvä kuin muut. Hän voi olla ulkopuolisten silmissä, vaikka miten taitava tahansa, mutta ei hyväksy kenenkään kehuja, koska pitää niitä valheina.” (s. 30)
Kirjan alussa kirjoittaja tuo esiin, millaisia epäonnistumisen hetkiä hänellä oli vuosia aikaisemmin. Otetta omasta elämästä ei ollut, eikä myöskään pitempiaikaisia päämääriä. Vasta kun oli eronnut, Viikinkoski koki olevansa pakotettu pohtimaan tarkemmin, miten saisi elämästä aiempaa paremmin kiinni. Hän löysi polun stoalaisten filosofien äärelle.
Marcus Aureliuksen patsas. Campidoglio, Rooma, Italia.
KIRJOITTAJA purkaa omia kokemuksiaan myös mentalistina ja taikurina teoreettisten jaksojen lomassa. Tykkäsin Viikinkosken kirjan käytännönläheisistä esimerkeistä ja harjoituksista. Kaikesta huolimatta on oppikirjamainen. Teorialuvut ja teorioita havainnollistavat harjoitukset vuorottelevat.
Kaikesta huolimatta sisältää paljon hienoja oivalluksia. Yksi on sisäinen äänen konstruktio, jota Viikinkoski esittelee kirjan alkupuolella.
Ihmisen sisäinen ääni kertoo kyseiselle henkilölle tarinoita siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Tämä tosin on vaan tulkinta, eikä ole välttämättä totuuden kanssa tekemisissä. Ihmismieli oppii jäsentämään kokemus kokemuksia ja auttaa myös varautumaan tulevaisuuteen vaistomaisesti. Sisäinen opas puhuu meille pitääkseen meidät turvassa kaikelta siltä, mikä voisi joskus epäonnistua.
MYÖS puhe kiitollisuudesta on kiintoisa. Loppujen lopuksi aika paljon on kiittämisen arvoisia asioita. Eroamme kuitenkin siinä, kuinka hyvin tunnistamme kiitoksen aiheita.
Uskonnolliset liikkeet ja uskonnot opastavat aika usein kiitoksen äärelle. Saman tekee myös stoalainen filosofi. Kun muuttaa tapansa katsella asioita, asiat, joita katsoo, muuttuvat. Ihminen oppii katumaan asioita, joita ei ole tehnyt. Mutta tärkeämpää on se, että oppii tunnistamaan tähän päivään liittyvät mahdollisuudet ja tarttumaan niihin.
Tommi Viikinkosken lyhyt kirja jää minusta kesken. Toivottavasti kirjoittaja jatkaa virkistävien aiheidensa parissa myös tietokirjailijana.
Helsinkiläinen Janne Saarikivi (s. 1973) julkaisi lokakuussa 2022 uusimman teoksensa Rakkaat sanat (Teos).
– Ehdotin kustantajalle, että kirjan nimi olisi Sanakirja, mutta kustantajan mielestä heillä on liikaa kirja-kirjoja. Rakkaat sanat on tietokirjana maailmankatsomuksen etymologia. Tutkin sanojen alkuperää ja niiden merkityksen muutoksia ja niitä erilaisia kulttuurikontakteja, joita ne heijastavat.
Teoksesi siis koostuu sana-artikkeleista?
– Kyllä vain. Käsittelen useita hyvin yleisiä ja tärkeinä pidettyjä käsitteitä kuten rakkaus, vapaus, työ, raha ja jumala sekä itselleni tärkeitä sanoja.
Onko Rakkaat sanat populaari tietoteos?
– Eipä oikeastaan. En halua tehdä vakavamielistä ”setä tässä istuu ja kertoo miten asiat ovat”-tyylistä teosta. Tämän teoksen popularisointi tapahtuu persoonani kautta. Kerron omakohtaisesta näkökulmasta kielitietoa.
Kerro kirjasi syntyhistoriasta.
– Minulla on pitkään ollut tuommoinen kirja mielessä. Ajattelen pakkomielteisesti koko ajan kaikkien sanojen historiaa, jolla on aina suuri maailmankatsomuksellinen merkitys. Ihmettelen, miksei näistä asioista koskaan puhuta maailmankatsomuksen kannalta. Puhutaan aina vain perinteisen ja tylsän popularisoinnin kannalta.
Mitä tarkoitat?
-Haluaisin perinteisten lainamääritelmien sijasta puhua maailmankatsomuksesta, jossa ihmiset elää käsitteiden maailmassa. Siitä seuraten käsitteet ja kieli hallitsevat meitä, ei päinvastoin.
Kerro esimerkki pliis.
– Jos vaikka kysyisi kadulla ihmisiltä, mikä on elämässä tärkeää, he vastaisivat melkoisella todennäköisyydellä ”rakkaus”, ”oma vapaus” tai ”terveys”. Kielen historian äärellä ymmärtää, ettei sellaisia käsitteitä ole varsinaisesti ollut olemassa kovin kauan. Monet muotisanamme ovat tulleet kieleemme verraten myöhään, ja niillä saattaa olla tosi kummalliset taustat.
– Toinen asia, mikä tulee vastaan sanan historiasta, on globalisaatio. Hyvä esimerkki on kahvi-sana, joka on globaalisti täydellinen: sama sana tarkoittaa kaikkialla maailmassa samaa asiaa. Kahvin mukana koko maailmaan on levinnyt nykyisin varsin voimakas kahvinjuontikulttuuri.
Tällaisia globaaleja sanoja on paljonkin?
– On kyllä. Useat kauppatavaroiden nimistä ovat peräisin maya-kielistä, kuten tupakka, potaatti, tomaatti, kaakao, chili jne.
Haluatko pöllyttää kliseitä?
– Siinä mielessä joo, että haluan kurkistaa sanojen vanhoihin merkityskerroksiin. Esimerkiksi sana rakas on kansanrunoudessa ollut yksiselitteisesti merkitykseltään ahne, kiivas tai friikki. Raamatullinen rakkaus (agape) tarkoittaa esimerkiksi Paavalilla eräänlaista ”hippikommuunifiilistä” eli sitä, että jaatte kaiken keskenänne ettekä pidä mitään itsellänne.
– Nykymuodossaan rakkauden käsite on hirveä kaatoluokka, johon on tungettu hyvin erilaisia asioita. Toinen vastaava sana on luonto. Entisaikaan sillä viitattiin suomen murteissa pelkästään ihmisen luonteeseen, mutta myöhemmin merkitys laajeni kirjakielessä koskemaan kasvien ja eläinten ekologista kokonaisuutta.
Oletko kirjoittanut kirjaasi jotain äidinkielen opettajia varten?
– Olen, paljonkin! Kuten jo sanoin, sanojen historia on vahvasti maailmankatsomuksellinen asia. Etymologiaa pidetään hyvin marginaalisena osana kieltä, mutta siinä mennään pahasti harhaan. Etymologian kautta päästään aitoon kosketukseen ihmiskunnan historian ja kulttuurin kanssa.
– Äidinkielen opettajien pitäisi pystyä välittämään oppilailleen, että siinä, miten asia sanotaan, piilee iso valta. Se kantaa mukanaan historiaa ja on sosiaalisten suhteiden tulkki. Normaalisti ihminen suhtautuu kieleen pragmaattisesti, kielitietoinen ihminen taas ei.
Näin ollen ei ole sama, sanotaanko asia englanniksi tai suomeksi?
– Ei tosiaan ole!
Kielitiedon runsaudensarvi
Rakkaat sanat käy läpi isoja, pieniä, hauskoja ja kuolemanvakavia sanoja. Samalla kirja kertoo seikkaperäisesti, mistä sanat tulevat. Joskus kirjoittaja määrittelee jopa sen, mihin sanat ovat menossa.
Saarikivi on toiminut Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen professorina. Hän on ollut myös ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, joka on monelle TV:stä tuttu. Saarikiven edellinen teos, esseekokoelma Suomen kieli ja mieli, ilmestyi 2018.
Kirjassaan Saarikivi sanoo ajattelevansa koko ajan sanoja. Kyseessä on sekä pakkomielle että ammatti. Hän muistaa olleensa jo varhain kiinnostunut sanoista enemmän kuin siitä, mitä puhuja sanoo. Kirjoittaja on saattanut jäädä miettimään jonkin sanan äänneasua, merkitystä ja olemusta niin paljon, että on unohtanut miettiä sanan tarkoitusta.
Saarikiven lukemisharrastuksen aikoinaan pelastivat sanakirjat, joissa sanat olivat aakkosjärjestyksessä ilman keksittyjä tarinakehyksiä. Sanakirjojen myötä hänestä tuli itsestäänkin sanaston tutkija, joka ymmärsi, että sanat itsessään olivat niin syviä tarinoita, ettei niiden ympärille muuta tarvittu.
Janne Saarikivi ei ole halunnut tehdä uutuudestaan ”tavallista” populaaritieteellistä teosta. Sitä vastoin hän on kirjoittanut sanaston tutkimuksesta maailmankatsomuksena. Samalla hän kirjoittaa paljon itsestään, jutuistaan, perhe-elämästään, sukulaisistaan ja ystävistään. Silloin kun puhuu sanojen alkuperästä, hän pohjaa tekstinsä tutkimuskirjallisuuteen. Muuten teksti etenee rönsystä toiseen journalistisella tyylillä.
Rakkaiden sanojen sana-artikkelien mitat vaihtelevat muutamasta sivusta noin kymmeneen sivuun. Saarikivi on mitä ilmeisimmin valinnut mukaan itseään eniten sykähdyttäneitä sanoja. Mukana on muun muassa neekeri, Hitler, natsi, urheilu, viina, rakkaus sekä kosolti suomalaisia paikannimiä ja pejoratiivisia ilmaisuja.
Esitellessään sanojen rikasta etymologiaa Saarikivi kuvaa vuolaasti sitä, missä yhteydessä hän kyseiseen sanaan törmännyt. Samalla selviävät kielentutkijan elämänvaiheet opiskelijana, yliopistotutkijana ja uusioperheen perustajana. Saarikivi laukoo pää- ja sivulauseissa monenlaisia mielipiteitä poliittisista asioista ja maailmantapahtumista koronasta lähtien.
Yksi läpikantava ajatus on maailman nopea modernisaatio ja siihen liittyvä elämäntavan ja käsitteiden muutos. Merkit aikaisemmista elämäntavoista ja entisajan ihmisistä tulevat näkyviin kielessä, jos osaa lukea sanoista niiden historiaa. Muuten arvokkaat tiedot uhkaavat kadota historian hämäriin.
Kaiken kaikkiaan Rakkaat sanat on todellinen kielitiedon runsauden sarvi., jota voi lämmöllä suositella kaikille äidinkielenopettajille. Saarikiven valitsemat näkökulmat ovat ravistelevia, ja arvokasta kielitietoa satelee lukijan syliin joka sivulla. Teos soveltuu myös nuoremmalle lukijalle sen yksinkertaisen kielen vuoksi.
Haastattelu ja arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.
Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. 192 s.
MARKKU AALTO (s. 1970) on helsinkiläinen kustantaja ja kirjailija. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi romaania ja kymmenkunta runokokoelmaa. Romaanit Muistoa kunnioittaen ja Kaikki päivät maailman loppuun asti ovat molemmat ilmestyneet 2020-luvulla. Päivätyökseen Aalto toimii Tammessa tietokirjallisuuden kustantajana.
Aallon uusin romaani Turvallinen katastrofi ilmestyi hiljattain Warelialta. Päähenkilönä ovat kaksi romuluista mieskirjailijaa sekä heidän herttainen naiskustantajansa. Nimettömäksi jäävä kustantamo mainitaan Suomen suurimpiin kuuluvana.
Romaanikertoja kuvailee kirjailijoiden kehitystä mehevän satiirisesti. Antsa Horttanainen on menestyskirjailija, kustantamonsa kultamunia muniva hanhi, joka pyöräyttää menestyskirjan toisensa jälkeen. Hän tapaa kirjallisella kutsulla Pentti Hopeavuoren, joka on kirjailijana täysin päinvastainen. Miespolo ei ole saanut aikaan kuin yhden haukutun esikoisromaanin ja yrittää väen vängällä tehdä seuraavasta teoksesta paremman. Hopeavuoren silmissä siintävät kunnian kukkulat, joiden huipulle mokoma Horttainen on kiivennyt ajat sitten.
Horttanainen ja Hopeavuori lähtevät hetken mielijohteesta matkalle Fuengirolaan, jossa ensin mainitulla on vapaa-ajan asunto. Siellä tapahtumat etenevät niin hullunkurisiksi, että Suomesta on pakko kutsua hätiin sekä naiskustantaja Hanna-Riitta että Horttanaisen Katri-vaimo. Romaanin lopussa Hanna-Riitta kertoo, miksi kaikki meni niin kuin meni ja mitä ”turvallisesta katastrofista” seurasi.
TYKKÄSIN romaanikerronnasta loppua kohti yhä enemmän. Alku vaikutti varsin sekavalta, enkä meinannut päästä kärryille. Henkilökuvaus tökki vastaan. Romaanihenkilöt tuntuivat lyövän toisiaan poskelle monta sivua putkeen. Ylilyöntejä sateli. Lause oli pitkä, ja kappaleet venyivät.
Pienoisromaanin varsinaiseksi päähenkilöksi taisi lopulta nousta kirjailijoiden takaa kustantaja Hanna-Riitta, joka yritti junailla kirjailijoiden taustalla se, minkä ehti ja mihin pystyi. Romaanin lopussa lukijalle aukeaa, ettei kustantaja loppujen lopuksi pystykään ihan hirveän paljon tekemään. Eli hänkin on ajopuu, jota kohtalovoimat ohjaavat.
Juuri Hanna-Riitan työ onkin kaikkein tutuinta Markku Aallolle, joka on itsekin kustantaja. Itse kirjailijan työstä romaani antaa varsin raadollisen kuvan naturalistisuuteen saakka:
”Hän oli yksinkertaisesti asettanut tavoitteensa liian korkealle, paljon korkeammalle kuin mihin hänellä oli edellytyksiä kivuta, ja vieläpä omissa silmissään nostanut tuon päämäärän saavuttamisen oman ihmisarvonsa mittariksi. Luonnollisesti on ihmiselle kova isku huomata rakentaneensa identiteettinsä pelkän harhaisen kuvitelmaan varaan.”
TURVALLISEN KATASTROFIN perusidea on loistava. Toteutus ei kuitenkaan tainnut olla minun makuuni. Kaipaan romaanilta helppotajuisuutta, yllätyksellisyyttä, mukaansatempaavaa aloitusta ja kiinnostavia vuoropuheluita. Näitä löytyi Aallon romaanista ainoastaan ajoittain. Ei silti, kerronta vei lopussa mukanaan kuin pikku hiljaa kehittynyt joki ennen suurta putousta.
Aallon romaani sijoittuu jonnekin viihteen ja vakavan proosan välimaastoon. Tämä ei sikäli ole miinus teokselle, koska sinne viihteen ja korkeataiteen välimaastoon taitavat sijoittua kaikki muutkin nykyromaanit.
Markku Aalto kärjistää varsin hauskalla tavalla myyttisen kuvan Suuresta Kirjailijasta. Tähän myyttiin uskominen ajaa kirjailijaparkoja kauheaan henkiseen rääkkiin, lähes itsemurhan partaalle, ja heidän elämänhallintansa alkaa lipsua pahemman kerran. Kirjallisuushistoria jos mikä osoittaa tämän mekanismin toimivan.
Jo esikoisromaanissaan Aalto kävi miesneromyytin kimppuun. Seuraavassa romaanissaan hän pohti menestyneen ihmisen äkillistä poismenoa. Kaikki on katoavaista. Turvallinen katastrofi istuu tähän jatkumoon kuin nenä päähän.
KIRJALLISEN maailman moninaisuutta kuvaa se, että muihin käyttötarkoituksiin tehdyt systeemit saattavat muuttua kirjan näköiseksi – tai jopa päinvastoin.
Miltä näyttäisi esimerkiksi nykyaikana niin muodikas pakohuone kirjan sivuilla? Tammikuussa 2023 ilmestynyt Roope Lipastin parisataasivuinen Pakoretki mestauslavalta (WSOY) on ensimmäinen pakopelikirja, jonka olen saanut käsiini.
Lipastin pakopelikirjassa interaktiivisuus on viety astetta pitemmälle kuin muissa interaktiivisissa kirjoissa. Kirjan liepeistä löytyvät irti leikattavat kirjanmerkit. Samoin kirjan takana on muistiinpanosivu. Kirjan lopussa olevaan ratkaisutaulukkoon lukija joutuu kurkistamaan useammankin kerran.
Kirjan lukeminen etenee siten, että ensin luetaan jonkun aikaa tapahtumien ja henkilöiden kuvausta. Sen jälkeen tehdään joku tehtävä, jonka ratkaisusta riippuu, mihin päin kirjassa siirrytään seuraavaksi. Kun kirjan juonen kannalta kaikkein tärkeimmät tapahtumat on käyty läpi ja tehty harjoitukset, kirja (ja sen lukeminen) päättyy Turkuun. Ah, vanhaa kotiseutua!
Kirjassa on vinkkilistoja, joita käytetään hyväksi taittamalla kirjan sivuja. Kun kurkkasin tehtäviä, ne vaikuttivat yllättävän haastavilta. Jos kirjan tekstit lukisi läpi muutamassa tunnissa, tehtävien tekemiseen saattaisi mennä vähintään toinen mokoma.
Kirjailija Roope Lipasti. Kuva: Riikka Kantinkoski.
LEHTIEN elokuva-analyyseja lukiessa olen joskus törmännyt tilanteeseen, että elokuvan juoni on tuttu katsojille jostakin tietokonepelistä, joka on saattanut ilmestyä aikaisemmin. Pakopelisysteemit ovat tähän nähden huomattavasti yksinkertaisempia.
Toimintatavaltaan ne ovat kuitenkin täysin samanlaisia kuin tietokonepelit, joissa aktiivinen toimija, tässä tapauksessa lukija etenee toisen muotoilemassa ympäristössä omien valintojensa mukaan.
Valinnan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole kovin paljon. Yleensä peli on rakennettu siten, että reitistä riippumatta henkilö päättyy samaan paikkaan muiden kanssa. Omista valinnoista riippuu eniten se, kuinka kauan aikaa pelin kanssa joutuu viettämään.
Omaa aikaani Lipastin pakopelikirjan kanssa en mitannut. Ja vaikka tietäisin, en välttämättä kertoisi.
Mikko Lahtinen Pukstaavissa Sastamalassa 1. joulukuuta 2022.
Mikko Lahtinen: Kirja on pitkä ajatus. Warelia 2022. 224 s.
SASTAMALALAISEN yhteiskuntatieteilijän ja filosofin Mikko Lahtisen (s. 1966) uusin teos Kirja on pitkä ajatus on ns. wareliaanisia esseitä sisältävä esseekokoelma. Lahtinen on tuottanut kirjan Sastamalassa toimivan Warelia-kustantamon 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Teos on kustantamon tämän vuoden viimeinen nimike.
Olin kuuntelemassa kirjailijan julkistuspuheen Sastamalassa Pukstaavissa 1. joulukuuta. Lahtinen totesi maailmoja syleilevällä tyylillään kirjoittaneensa kaikki esseensä yhden kuukauden aikana viime kesänä. Samaan tapaan hän oli kuulemma tehnyt aikaisemman kirjansa Vastapainon 40-vuotisesta historiasta (ilm. 2022).
”Olen muuten lukenut Warelian kaikki satakaksikymmentäkolme kirjaa. Lukuprojektiin meni huomattavasti pitempi aika kuin kuukausi.”
Näihin reiluun sataan Warelian kirjaan kuuluvat minunkin kirjoittamat kolme esseekokoelmaa. Tulenko siis esseissä vastaan? Toki, jopa useamman kerran!
Kirja on pitkä ajatus -kirjassa on kaksikymmentä esseetä. Lahtinen on valinnut motokseen Riikka Palanderin Poissaolon painossa (Warelia 2022) kirjoittaman runonpätkän: ”Pitkää ajatusta ei voi kulkea perille: tiet haarovat.”
Jotain haarovaa tulee myös Lahtisen esseekokoelmassa vastaan. Hän käsittelee Warelian kirjoja monelta puolelta, lähtee liikkeelle kielestä kansankielenä ja miettii Vammalan paikallishistoriaa ja sen houkuttavuutta. Esseessään ”Ei mitään neliömillimetrin tutkimusta” Lahtinen käsittelee Marko A. Hautalan kirjoittamaa mammuttimaista Algoth Untolan elämäkertaa sekä allekirjoittaneen galaktista runousoppia.
Yhteiskuntatieteilijän ja filosofin näkökulmat ovat varsin monipuolisia. Lahtinen tuo julki monenlaisia kirjallisuuteen liittyviä reunaehtoja, joita pieni sastamalaiskustantaja havainnollistaa jopa hätkähdyttävästi.
Warelia on kahdenkymmenen vuoden aikana julkaissut hyvin laajasti erilaisia kirjallisuuslajeja. Julkaisumahdollisuus on annettu runoilijoille, elämäkertakirjailijoille, romaanitaiteilijoille ja muille, jotka ovat halunneet nähdä hengen tuotteensa kirjan muodossa. Onpa wareliaaneihin liittynyt myös sellaisia kirjailijoita, jotka ovat aiemmin tuottaneet kirjoja valtakustantajille.
Warelian kustantaja Marko Vesterbacka.
LAHTISEN katse kääntyy kohti Tyrvään omaa poikaa Marko Vesterbackaa (s. 1972), joka on perustanut kustantamon aikoinaan ja toiminut alusta asti sen primus motorina. Hänet Lahtinen mainitsee ansiosta useamman kerran.
Vesterbacka itse totesi julkistustilaisuudessa, että Warelia on alusta asti ollut useamman kuin yhden miehen kustantamo. Kustantaja on halunnut työnsä alle itseään leveämmät hartiat. Julkistustilaisuuden runsas wareliaaniyleisö sekä Lahtisen esseet osoittavat hänen onnistuneen siinä paremmin kuin hyvin.
Kustantamon nimi muuten tulee Antero Wareliuksesta (1821–1904), tyrvääläissyntyisestä kirjailijasta ja papista, joka auttoi muun muassa Elias Lönnrotia uudissanojen keksijänä. Eloisan ja hauskan kirjoitustyylin omaksunutta Wareliusta pidetään suomalaisen tietokirjallisuuden uranuurtajana. Suomen tietokirjailijat ry myöntää vuosittain Wareliuksen mukaan nimetyn palkinnon sellaiselle tietokirjailijalle, jolla on laaja ja korkealaatuinen tietoteostuotanto ja jonka teokset on suunnattu erityisesti yleisölle tai koululais- tai opiskelijakunnalle.
Lahtisen teksti rönsyilee surutta sivupoluille. Hän pohtii muun muassa kirjan tulevaisuutta painotuotteena. Warelialla on pieni kivijalkakirjakauppa Tyrvään Pryki Sastamalan keskustassa Marttilankadulla, johon on muotoutunut vertaansa vailla oleva kirjakatu. Lahtinen toteaa, että verkosta ladattavien sähköisten kirjojen ja äänikirjojen myynnissä kivijalkakaupoilla ei ole paljon tekemistä. Kun myös perinteisten antikvariaattien lukumäärä on vähenemässä, alkaakin kivijalkakaupan tulevaisuus näyttää huonolta. Viekö verkko loppujen lopuksi toimintamahdollisuudet perinteisemmällä kirjakaupalta?
Perinteisen kirjan ongelma on Lahtisen mukaan siinä, että se on fyysinen tuote, joka täytyy varastoida, kuljettaa ja pitää tarjolla. Kirjan sijoituskohde löytyy ensin kirjakaupasta, kirjastosta ja lopulta kodista. Kaikkialla kirjan säilyttäminen vie tilaa ja aiheuttaa kuluja.
Kuinka moni enää vanhaan tapaan säilyttää kotikirjastoa? Tähänkin Lahtinen käyttää joitakin sivuja. Hän tuo julki myös kirjan painamiseen ja ulkoasuun liittyviä tekijöitä, kertoo siitä, mitä kansitestit lupaavat, ja ottaa esimerkkinsä Warelian kirjoista, totta kai.
Carl Spitzweg: Der Bücherwurm (”Kirjamato/Lukutoukka/Kirjastonhoitaja”; Saksa 1850)
OMASTA kirjastostaan Lahtinen toteaa seuraavasti:
”Oma bibliofiilitilanteeni on ristiriitainen. Vanha taloni on periaatteessa iso ja avara, mutta käytännössä kirjojen liikaa kuormittama. Pelkkä ajatus siitä, että joskus joutuisi muuttamaan kerrostaloon, ahdistaa. Mihin laittaisin kymmenet tuhannet kirjani? Vuosikymmeniä jatkuneen kirjojen keräilyn verottamat varani eivät mitenkään riittäisi riittävän tilavaan kerrostaloasuntoon. Ellen tee asialle mitään, tyttäreni joutuu vielä kovan paikan eteen miettiessään perimäänsä kirjojen kohtaloa. Minkäänlaisia velvoitteita kirjakokoelmani säilyttämiselle en tietenkään halua asettaa. En millään tavalla halua lisätä kirjoistani jo muutenkin aiheutuvaa taakkaa.” (s. 75)
Warelian kirjailijoiden kasvava joukko kiinnostaa uusia lukijoita – ja myös uusia kirjailijoita. Lahtisen mukaan on helpompi tarjota omaa käsikirjoitusta kustantajalle, jolla on takanaan jo monipuolinen kirjailijakaarti. Pikkukustantajan mahdollisuudet julkaista uusia kirjoja ovat rajallisemmat kuin isommilla. Silti Warelia on löytänyt joka vuosi uusia kynäihmisiä, jotka haluavat ja myös saavat hengentuotteensa julki. Tämä jos mikä on kulttuuriteko.
Lahtisen teoksen kaltaisia kirjoja tehdään Suomessa aika vähän nykypäivänä. Harvoin on kustannustoiminnasta tehty samantyyppistä seikkaperäistä opusta, jossa käydään läpi yhden kustantamon kirjat koko kustannushistorian ajalta. Tosin Lahtinen ei ihan jokaisesta Warelian kirjasta kirjoita edes riviä, mutta hän on silti perehtynyt kaikkiin kirjoihin. Tällainen projekti olisi isomman kustantajan kohdalla hyvin vaikea ellei mahdoton toteuttaa.
MIKKO LAHTISEN journalistinen kirjoitusote on kiintoisa, kun ottaa huomioon, että on sentään kyse pitkän uran tehneestä tiedemiehestä. Kuivan akateemisen tyylin sijaan hän kuvaa varsin havainnollisesti, seikkaperäisesti ja elävällä kielellä Warelian kirjailijoita ja heidän kirjoittamiaan kirjoja. Yllätykset seuraavat toistaan.
Pitkään uutuuskirjoja arvioineena mietiskelen toisinaan uusien esikoiskirjailijoiden ikäjakaumaa. Voi olla, että nuori kirjoittaja kiinnostaa vanhaa enemmän kustantajia, kun he valikoivat kustannusohjelmiinsa debytanttien hengentuotteita.
Moni Warelian kirjailija on tehnyt päivätyönsä ihan muissa hommissa ja antautunut kirjailijan työhön eläkevuosinaan. Tähän on antanut yhteistyö Marko Vesterbackan kanssa hyvän mahdollisuuden. Hän kun arvostaa vuosien elämänkokemuksen mukanaan tuomaa hiljaista tietoa. Elämänkokemusten kristallinkirkkaaksi hiomien ajatusten muotoilu painokelpoiseksi tekstiksi voi ensin olla hapuilevaa, mutta wareliaanit ovat saaneet tähän ammattitaitoista tukea Warelian kustannustoimittajilta. Siitä itsellänikin on kokemusta jo kolmen kirjan verran.
Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. 230 s.
HUHTIKUUSSA 2022 ilmestynyt Tenho on historiantutkija Pulmu Kailamon ja opettaja-kirjailija Taru Kumara-Moision yhdessä kirjoittama aikuisromaani. Kumara-Moisio on kokenut kirjailija, toisin kuin Kailamo, jolle romaani on esikoisteos.
Tenhon päätapahtumat sijoittuvat 1990- ja 2010-luvuille, nykyhetki on vuonna 2016. Naispäähenkilö Kata on ajautunut aviokriisiin. Sen syitä pohdiskellessaan hän alkaa muistella 1990-luvun loppupuolen opiskelijavuosiaan Tampereella. Samalla hän pohtii, pitäisikö lähteä opiskelemaan keski-ikäisenä lääkäriksi, mikä oli nuoruuden toiveammatti. Ja ei muuta kuin lääkiksen pääsykokeisiin!
Nuori Kata oli kova tyttö irkkaamaan. ataK-nimikkeen takaa hän koki voivansa tehdä netissä melkein mitä vain. Oman verkkoidentiteetin rakentaminen osoittautui kuitenkin lopulta haastavaksi: mitä kaikkea itsestä sopi oikeasti kuvitella tai syöttää muille? Yhtä kaikki, IRC-yhteisöstä tuli Katalle yllättävän tärkeä.
”En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan.” (s. 51)
Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio. Kuva: Henry Söderlund / Enostone
KAILAMON ja Kumara-Moision romaani keskittyykin kuvaamaan ysäritunnelmaa vuodesta 1993 toimineessa verkossa ja tamperelaisissa miljöissä. Romaani on tyylikäs kokonaisuus, ja varsinkin vuoropuhelut toimivat hyvin.
Se, että Kata päättää voittaa poismuuttaneen miehensä takaisin hakeutumalla lääkikseen, tuntuu minusta kaukaahaetulta, jopa oudolta juoniratkaisulta. Mutta muuten juonelliset ratkaisut vievät kerrontaa uskottavasti eteenpäin. Henkilökuvaus ei näyttäydy ollenkaan viihteellisenä vaan enemmän aidosti problematisoivalta. Sehän on suuri ansio.
Itsekin 1990-luvun Tampereella opiskelleena koin nostalgisia tunnelmia Tenhon äärellä. Kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan lukuisia maukkaita yksityiskohtia ysäritunnelmasta kovien kansien väliin.
Kuvatut IRC-meiningit sopivat hyvin juuri Tampereelle, jossa teknillisen korkeakoulun insinööriopiskelijoilla oli 1990-luvulla melkoinen nörttikulttuurirooli. Tämän havainnollistaminen on minusta Tenhon suurimpia ansioita.
VETUS Et NOVA 