Avainsanat
esseet, Martti Anhava, Neuvostoliitto, Paavo Haavikko, Siperia, Suomen Kuvalehti, suomentajat, Venäjä, venäläinen kirjallisuus
Martti Anhava Turun Kirjamessuilla 2013.
Martti Anhava: Siperia opettaa. Kirjoituksia. Otava 2018. 335 s.
Kevään 2018 vetävimpien tietokirjojen joukkoon Martti Anhavan (s. 1955) esseekokoelma venäläisistä klassikoista. Venäläisten ohessa kirjoittaja tulee veistelleeksi läntisistäkin kirjailijoista, muun muassa Blaise Pascalista ja Paavo Haavikosta.
Pitkän kirjallisen uran tehnyt Anhava on toiminut kirjailijana, suomentajana ja vapaana toimittajana. Siperia opettaa keskittyy pitkäksi aikaa tuomaan esiin neuvostodiktatuurin ilmentymiä Siperiaan karkotettujen kirjailijoiden teosten ja elämänkäänteiden kautta.
Värikkäiden ihmiskohtaloiden kautta syntyy voimakkaita kuvia venäläisten kärsimysten maksiimeista. Anhavan kuvaamina ne näyttäytyvät pitkän venäläisen perinteen osana.
Siperian asuttamisen historia on ollut pitkälti karkottamisen historiaa. Venäjä ryhtyi aikoinaan käyttämään Siperiaa inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana samalla tavoin, kuin englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta.
Ennen valtaannousuaan Stalin karkotettiin Siperiaan peräti yhdeksän kertaa. Ihmekö, että hän käytti tsaarinaikaista rangaistusta ahkerasti itsekin.
Neuvostodiktatuurissa Siperiaan karkotettiin lukuisia ihmisiä ns. hallinnollista tietä. Menettelyä sovellettiin ihmisiin, jotka eivät olleet rikkoneet lakia mutta joiden oleskelu jollakin seudulla muodosti paikallisviranomaisten käsityksen mukaan uhkan yleiselle järjestykselle. Näiden poloisten yhteydet omiin sukulaisiin katkaistiin yleensä kokonaan ja tehokkaasti.
Aleksandr Solženitsyn mainitsee Vankileirien saaristossa (1973-1976), että Stalinilla oli aikoinaan suunnitelmia siirtää Suomen väestö jonnekin Kiinan rajan tuntumaan, juutalaisten autonomisen alueen naapurustoon.
Siperian läpi matkustanut Anton Tšehov ei halunnut kirjoittaa esimerkiksi Sahalinin rangaistusvankien todellisuudesta. Toisin kuin Dostojevski, Tšehov ei ollut itse ollut tuomittuna, eikä halunnut kirjoittaa aiheista, joita ei itse tuntenut.
Onneksi muut kirjailijat (ennen muuta Vladimir Korolenko ja Pjotr Jakubovitš paikkasivat tämän aukon kiitettävästi.
Erityisesti Anhavan essee Solženitsynista havainnollistaa, kuinka vaikeaa venäläisen kirjailijan on ollut sopeutua julkisuuden valokeilaan kotimaassaan ja ulkomailla.
Solženitsyn aloitti esikoisteoksellaan Ivan Denisovitšin päivä vankileirikirjallisuuden lajin. Kirjallisuuden Nobel-palkinto (1970) teki kirjailijasta maailmankuulun, muutaman vuoden päästä seurannut karkotus ulkomaille vielä kuulumman.
Solženitsynista tuli karkotusvuosiensa aikana poissaoleva profeetta, jonka paluuta kotimaahansa odotettiin kuin Messiaan paluuta.
Aleksandr Solženitsyn vangin puvussa.
Kolme vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Solženitsyn palasi kotimaahansa. Profeetta oli muuttunut USA:ssa yltiöisänmaalliseksi, joka Dostojevskin tavoin hyökkäsi vanhoilla päivillään Venäjän juutalaisten kimppuun.
”Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin.”
Gulagiin joutuneet ihmiset näkivät leireillä asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä. Rankat olosuhteet hioivat ihmisten primitiivisiä eloonjäämisvaistoja ja tukahduttivat tehokkaasti sydämellisyyden ja auttamishalun.
Anhavan mukaan Gulagin kaltaisia pakkolaitoksia syntyy jatkuvasti eri puolilla maailmaa, varsinkin Kiinassa ja Pohjois-Koreassa.
Anhavan teos sisältää paljon tietoa venäläisistä kirjailijoista, näiden kirjoittamista Siperia-kirjoista ja Venäjän kansan kohtalonvuosista neuvostodiktatuurin alla.
Vuosikymmenet venäläisten klassikoiden kääntäjänä ovat tehneet tehtävänsä: Anhavan esseiden kieli on hioutunut kirkkaaksi, havainnollisesti ja selväksi kuin pläkki. Siperia opettaa on selvästi pitkän, vuosikymmeniä kestäneen perehtymisen, valmistelun ja ajatustyön tulos.
Pitkän linjan suomentaja tuo väsymättä esille sellaisia kirjailijoita, joita suomalaislukija ei liene koskaan kuullut: Juri Trifonov, Vasili Grossman, Vladimir Korolenko, Varlam Šalamov jne.
Neuvostodiktatuuri toi mukanaan stalinistisen kirjallisuuskäsityksen, jonka piirteet ja jolla tehdyt tuotokset Anhava teoretisoi ja havainnollistaa seikkaperäisesti. Kuvatessaan kirjailijoiden vihamielisiä olosuhteita Anhava lähtee monta kertaa kauhukuvaukseen, joka vetää vertoja venäläiskirjailijoiden tosipohjaisille vastineille.
Anhava tutkii venäläiskirjailijoiden tuotoksia yleensä varsin tyylitajuisesti ja analyyttisesti. Siperia opettaa on pullollaan oivaltavaa kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä, joka sinänsä on tutustumisen arvoista.
Anhavan esseet ovat kuitenkin tekstijaksoiltaan sekavia siten, että välillä kirjoitusote ikään kuin karkaa käsistä ja kirjoittaja tulee kirjoittaneeksi pehmeämpiä tekstejä. Samalla ajatus karkaa kauas Venäjän ahdistavasta kulttuurimaisemasta: länsimaihin, populaarielokuviin, omiin kokemuksiin.
Kuin vahingossa Anhava tulee kertoneeksi, miksi jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 suomalaisjoukkojen tie nousi pystyyn ja sota jähmettyi paikoilleen.
Talvisodasta viisastunut Stalin näet laittoi suomalaisia vastaan parhaat joukkonsa, siperialaiset sotilaat. Nämä olivat venäläisiin nähden todella rämäpäistä porukkaa, aseiden käyttöön lapsesta asti varttuneita:
”Siperialaiselle välttämätön tottumus tuliaseisiin tulee vastaan kaikkialla, tottumus vaaroihin ja riuskoihin otteisiin on tehnyt siperialaisesta talonpojasta sotaisemman, kekseliäämmän ja paremmin puoliaan pitävän kuin isovenäläisestä veljestään.”
Esseekokoelman lopussa Anhava kirjoittaa pitkästi Paavo Haavikosta, keskittyen tämän rahankäyttöön ja talousjohtajuuteen erityisesti Otavassa.
VETUS Et NOVA 