Avainsanat
book review, Eero Marttinen, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Tero Liukkonen, Veikko Huovinen, Virke
Veikko Huovinen. Kuva: Harri Nurminen.
Tero Liukkonen: Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997. 196 s.
Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies. Veikko Huovisen elämä. Into 2018. 342 s.
Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) täytti keväällä 1997 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisi tuolloin kirjallisuustieteellisen tutkimuksen Huovisen kaunokirjallisesta tuotannosta. Tutkimuksen takana oli porvoolainen tutkija ja kirjailija Tero Liukkonen (s. 1960).
Liukkonen sisällytti tutkimukseensa 26 Huovisen teosta, jotka oli kirjoitettu vuosina 1950–1995. Kirjailijan koko tuotanto käsittää yli 40 teosta. Liukkosen tutkimuksesta oli jätetty pois Huovisen näytelmät, päiväkirjat, artikkelit, erätarinat sekä pamfletit.
Kirjallisuudentutkijana Liukkonen hyödynsi eklektisesti monenlaisia näkökulmia ja tutkimusotteita. Lopputulos oli varsin sirpaleinen ja hajanainen. Monenkirjavien näkökulmien sovittaminen yhdeksi juontevaksi tarinaksi oli vaikeaa. Tuotteliaan kirjailijan teostuotannon haltuunotto yhdellä kertaa ei sekään ollut helppo tehtävä.
Liukkonen käytti hyväkseen asiantuntijalausuntoja koskien Huovisen tuotantoa. Sekundaarilähteiden kirjoittajien joukossa oli niin sanomalehtien päivänkriitikoita kuin yliopistojen kirjallisuudentutkijoita. Huovis-tutkijana Liukkonen onnistui verraten hyvin kokoamaan synteesin Huovisen teoksista eri aikoina esitetyistä argumenteista.
Asiantuntijalausuntojen kautta tutkija Liukkonen yritti selvittää erityisesti, millaisina Huovisen teokset oli aikoinaan vastaanotettu. Tutkimuksen keskeinen metodologinen painotus, joka ei kuitenkaan tuotu selvästi näkyviin, lienee ollut reseptioteoriassa.
Liukkonen käytti myös paljon tekstialaa esitellessään Huovisen tuotannon sisäisiä ja ulkoisia intertekstuaalisia suhteita. Kirjallisista esikuvistaan Huovinen nosti itse esille varsinkin Pentti Haanpään ja Ilmari Kiannon.
Deskriptiivistä tutkijanotetta tavoitellut Liukkonen ei ollut tutkimiensa teosten suhteen kovinkaan kriittinen. Ennemminkin päinvastoin.
Tekstijaksot, jotka ylistivät Huovisen kirjallisia ansioita ja innovaatioita varsin vuolaasti, kertoivat jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta ”suurta neroa” kohtaan.
Veikko Huovinen oli kuitenkin ollut kirjailijana äärimmäisyyksien mies, joka varmasti herätti lukijoissaan yhtä paljon vihaa kuin ihastuksen tunteita. Selkeästi ambivalentin kirjailijakuvan piirtäminen olisi siksi ollut paikallaan.
Huovisen tuotantoon ja varsinkin sen vastaanottoon liittyi voimakkaita ristiriitoja, joiden ohittaminen esimerkiksi neromyyttiin vetoamalla oli todellisuuden tarkoituksellista vääristämistä.
Tero Liukkonen. Kuva: Karjalainen.
Liukkosen Huovis-tutkimuksen ansiona voi pitää sitä, että tutkija kirjoitti verraten hyvää yleiskieltä. Näin ollen tutkimustekstiin saattoi melko vaivattomasti perehtyä kuka tahansa Huovisen teoksista kiinnostunut henkilö riippumatta tämän kirjallisuustieteellisestä koulutuksesta.
Käsikirjamainen kokoomateos oli suureksi hyödyksi tuleville Huovisen tuotannon tutkijoille. Teos antoi konkreettisen pohjan myöhemmin esille nousevien havaintojen pohtimiseen jo esitettyjen argumenttien synteesiä vasten.
Huovis-tutkimus toi myös esiin paljon kiintoisia faktoja Huovisen tuotannon takaa. Sotkamolaiskirjailijan asennetta yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaihtuviin maailmanaikoihin nähden kuvattiin heuristisena eli kekseliäänä. Kuriositeettina mainitaan, että kirjailija muun muassa keksi erääseen novelliinsa salmiakkikoskenkorvan kauan ennen Alkoa.
Liukkonen kysyi loppupäätelmissään, oliko Huovinen nähtävä sellaisena junttimaisena populistina, joka vuosikymmenestä toiseen yritti keksiä tuoretta sanottavaa urbaanista yhteiskunnasta sivussa eläville yksilöille.
Perusteellisen tutkimustyön jälkeen Liukkonen päätyi toteamaan, ettei tällainen asenteellinen lähtökohta kertonut koko totuutta.
Huovinen oli nimittäin ollut enemmän leikittelijä, uuden kokeilija, paljon aikaansa edellä. Tässä suhteessa hän oli samanlainen kirjailija kuin Aleksis Kivi tai Pentti Haanpää. Vai oliko tutkijan viljelemää neromyyttiäkö tämäkin?
Tosiasia kuitenkin on, että moni-ilmeistä ja monenlaista kokeillutta Huovista on ollut varsin vaikea kategorioida yhden tyylisuunnan tai kirjallisuudenlajin alle. Toinen Huovisen elämäkerturi oli Kainuun Sanomien pitkän linjan kulttuuritoimittaja Eero Marttinen (s. 1943), joka julkaisi keväällä 2018 kiintoisan elämäkertateoksen suuresta idolistaan.
Hiljaisen hymyn mies oli rakenteeltaan kuin lehtijuttusarja. Teos perustuikin pitkälti Marttisen Kainuun Sanomiin kirjoittamiin uutisiin ja artikkeleihin.
Huovinen oli Marttisen mukaan tolkun mies, joka käsitteli tolkun asioita. Pentti Haanpään ohjetta noudattaen Huovinen käsitteli vaikeitakin asioita huumorin avulla.
Tolkku-sanan kainuulainen merkitys paljastui Marttisen teoksesta.
Tolkku merkitsee uutteraa, ahkeraa, sanoissaan ja teoissaan tunnollista ja asioistaan huolta pitävää. Tolkun synonyymi on esimerkiksi jämerä.
Metsänhoitaja Huovinen ponkaisi kirjalliseen julkisuuteen 1952 täysosumallaan Havukka-ahon ajattelija. Komean uran aikana syntyivät muun muassa kirjat Veitikka, Lampaansyöjät, Joe-setä, Hamsterit, Koirankynnen leikkaaja ja Lentsu.
Merkille pantavaa on, ettei Havukka-ahon ajattelija ponnahtanut saman tien kuuluisuuteen. Julkisuuspommi jytkähti vasta, kun lausuntataiteilija Eino Hyyrynen alkoi lukea romaania radiossa.
Huovisen kirjailijanlaadun perustaksi Marttinenkin nosti kolmikon Kivi, Haanpää ja Kianto. Varsinkin Ilmari Kianto nousi Marttisen teoksessa monesti esille. Kiannon suuri esikuva painoi Huovisen hartioita kuin viitta loppuun saakka.
Hiljaisen hymyn mies lähti liikkeelle kirjailijan lapsuudesta ja väritti koko matkan Huovisen kuolemaan saakka.
Marttisen kuvaamana Huovinen oli hyvin herkkä taiteilija. Hän vaihtoi välillä kustantajaakin lähes hetken mielijohteesta, mutta kirjoitti myöhemmin sekä Otavalle että WSOY:lle.
Hilkka-vaimo työskenteli hammaslääkärinä. Huovisilla oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2006).
Huovisen huumori, luonnonkuvaukset ja yhteiskuntakritiikki olivat lukijoille tärkeitä vuosikymmenien ajan. Kirjailijan suhteellisuudentaju kesti menestykset ja menetykset.
Huovisen elämän raskain vaihe osui vuoteen 2006, kun mieleltään sairas Pekka-poika riisti hengen itseltään. Aihetta sivusi kirjailijan viimeinen kirja Pojan kuolema (2007).
Huovinen oli erittäin tarkka journalistien kanssa. Marttiseen hän luotti alusta asti. Se näkyi elämäkerran lukuisista vuoropuheluista, jotka olivat avoimia ja suorasukaisia.
Kainuulaiskirjailijan viittaa Huovinen ei halunnut päälleen. Luokittelut tuntuivat hänestä muutenkin vääriltä.
Huovinen oli tyylitajuinen satiirikko, joka osasi terävästi ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia. Hänestä maailma oli täynnä naurunaiheita: niitä piti vain osata katsoa.
Vahinko vain, että Huovisen lennokkaat yhteiskuntasatiirit jäivät Konsta Pylkkäsen varjoon. Lopulta kirjailija taipui yleisönsä edessä ja kirjoitti Havukka-ahon ajattelijalle jatko-osan 2004.
Häntä ymmärrettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Useita kirjallisuuspalkintoja pokannut Huovinen sai 1999 professorin arvonimen. Hänellä todettiin haimasyöpä 2009, johon sitten meni.
Marttisen kirjaa olisi toivonut toimitettavan hieman tiiviimmäksi. Muuten sujuvaa tekstiä silpoi iso joukko lehtileikkeitä, joista jotkut olivat useiden sivujen mittaisia. Teoksessa olevista lukuisista valokuvista useimmat olivat toimittajan itsensä ottamia.
Kirjailijan omintakeiset tokaisut maailman menosta olivat Marttisen teoksen parasta antia.
Eero Marttinen. Kuva: Into Kustannus.
Kirjoituksen pohjalla olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.
VETUS Et NOVA 