Avainsanat
Aino Aalto, Alvar Aalto, arkkitehtuuri, book review, Jari Järvelä, kirja-arvostelu, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus
Jari Järvelä: Aino A. Tammi 2021. 395 s.
KOTKALAISKIRJAILIJAN Jari Järvelän (s. 1966) romaanien sujuvaa kieltä lukee enemmän kuin mielellään. Ja kun sisällöt vielä ovat kiintoisia ja havainnollisia, Järvelän romaanit ovat oivia lukuromaaneja.
Jatkumoon ei tee poikkeusta uutuusteos Aino A., puolifiktiivinen elämäkertaromaani Alvar Aallon (1898–1976) ensimmäisestä vaimosta Aino Aallosta (o. s. Marsio; 1894–1949).
Ainon ja Alvarin avioliittotarina alkaa hauskasti mutta päättyy traagisesti. Jyväskyläläinen arkkitehti Alvar Aalto rakastuu korviaan myöten alaiseensa Aino Marsioon ja kosii saman tien. Häämatkalla Italiassa Aino huomaa naineensa ison lapsen, joka tarvitsee koko ajan tikkarinsa ja hellittelynsä.
Aikuiseksi Alvar ei kasvakaan, ainakaan Järvelän romaanissa. Ainosta sitä vastoin kehittyy nopeasti selviytyjä, joka oppii syvältä miesten hallitseman rakennusarkkitehtuurin periaatteet.
Alvar ja Aino toteuttavat yhdessä monta projektia. Järvelän kuvauksessa Aino tekee työt ja Alvar ottaa kunnian. Suurmiehen varjoon jääminen näyttää väistämättömältä kohtalolta.
”Kun kohtaat miehen, joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.” (s. 24)
Järvelän Aino kuitenkin tietää jo nuorena, mitä tahtoo. Hän ei aio jäädä kotiin ja ilmoittaa asiasta miehelle jo seurusteluaikana. Jos lapsia tulee, niille hankitaan lastenhoitaja. Ruokaakaan Aino ei aio tehdä itse.
Romaanin Alvar puolestaan on huithapeli, jonka hyppysissä raha ei pysy.
KUN Ainolla ei ole kilpailuhenkeä edes nimeksi, Alvar taas haluaa kilpailla aina ja kaikessa. Sisällissota on jättänyt jälkensä. Välillä Alvar herää tuskaiseen huutoonsa keskellä yötä.
Aino joutuu ottamaan vastuun kaikesta, myös perheen talousasioista. Mies ryyppää ja höpöttää omiaan. Arkkitehdin täytyy osata ennen kaikkea puhua, hän perustelee Ainolle alituista puheripuliaan.
”Minun Alvarini on sinitiainen, joka lämmittelee tulivuoreni kyljessä, nokkii marjoja sen hedelmällisestä rinteestä ja uskoo, ettei tulivuori koskaan purkaudu.” (s. 11)
Aino oppii Alvarilta sen tärkeimmän: arkkitehtien maailmassa taidot eivät ratkaise vaan suhteet. Avioliitto arkkitehdin kanssa on Ainolle pitkälti keino päästä itse näyttämään omaa suunnitteluosaamista.
Surullista on, ettei Alvar jaa kunniaa yhteisistä projekteista ollenkaan vaimolleen. Romaanin kannessa on nainen ilman kasvoja. Hahmo kuvaa hyvin miehensä varjoon jäänyttä naisarkkitehtia.
Aaltojen avioliitosta on välillä romantiikka kaukana. Kohta Alvar alkaa säntäillä vieraissa. Erityisesti Alvarin intiimi suhde porilaiseen taiteen mesenaattiin Maire Gullichseniin (1907–1990) satuttaa Ainoa syvältä.
Aino uneksii vuosia omasta kirsikkapuutarhasta. Hän saa sen lopulta Helsingin Munkkiniemestä, johon nelihenkinen perhe muuttaa 1936.
Edellisenä vuonna Aallot ovat perustaneet Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa Artekin, jonka toimitusjohtajana Aino Aalto toimii 1941–1949, kuolemaansa saakka.
Kun Aino sairastuu vakavasti 1940-luvun lopulla, hän luulee saaneensa Alvarilta sukupuolitaudin. Tauti onkin rintasyöpä.
JÄRVELÄN ajankuvat ovat onnistuneita. Pelkistetyt ilmaisut tuovat julki sadan vuoden takaisen todellisuuden kuin käsin kosketeltavana.
Kiintoisia yksityiskohtia satelee lukijan syliin. Romaanin loppupuolella Aallot käyvät yhdessä Yhdysvalloissa ja Saksassa ja tapaavat ajan merkkimiehiä, muun muassa Hitlerin.
Kirjailijan tendenssi kyseenalaistaa miehistä historiankirjoituksen narratiivia ja nostaa tärkeitä naisia esille on täsmälleen sama kuin Järvelän edellisessä romaanissa Klik (2020). Ainon rinnalla romaanikertoja kuvaa melkoisesti myös Wivi Lönniä (1872–1966). Hänenkin kohtalonaan oli jäädä miesarkkitehtien varjoon.
Aito arkkitehtuuri on helposti sortuvaa kuin elämä. Kuolinvuoteellaan Aino antaa Alvarille opiksi ja huviksi Käpyvihkonsa, päiväkirjan, joka on hänen tunteidensa ja arkkitehtuurinsa kronikka. Alvar muurauttaa Käpyvihon teräslieriössä Finlandia-talon perustuksiin.
Henkevä romaani päättyy Teknillisen korkeakoulun suunnitteluun, josta tulee Aaltojen viimeinen yhteinen projekti.
VETUS Et NOVA 