Avainsanat

, , , , , ,

grrmartin

Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Oheisessa lainauksessa tutkija Jukka Halme kiteyttää syitä, minkä vuoksi amerikkalaiskirjailija George R. R. Martinia (s. 1948) ei tarvitse liiemmin esitellä fantasian ystäville USA:ssa ja sen ulkopuolella. Eeppisen fantasiakirjailijan tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta.

Tulen ja jään laulun paksujen tiiliskiviromaanien äärellä lukija ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

Miten juuri fantasiakirjailijaksi?

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi.

Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Esikoisromaani, avaruusooppera Dying of the Light, ilmestyi 1977. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Itse asiassa Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa TV-käsikirjoituksilla koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija on tuskin aavistanut 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan. Kirjailija kirjoitti Valtaistuinpeliä viisi vuotta, osittain muiden töiden ohessa.

Bryan Cogmanin teoksen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) esipuheessaan Martin kertoo seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut suomentaja Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky teki käännöstyötä sarjan viiden osan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Kirjava

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun piti alun perin olla trilogia. Sarja lähti kuitenkin paisumaan monipolvisten juonien ja kasvavan henkilökavalkadin myötä. Sarjan kuudetta osaa on odotettu jo vuosia. Martin on kertonut vaikeuksistaan pitää kolossaaliseksi kasvanutta teosta koossa. Saapa nähdä, onnistuuko hän tekemään sarjaan yhden vai kaksi osaa lisää, ennen kuin sarjan kirjoittaminen hänen osaltaan loppuu. Kuudennen osan työnimenä on Winds of Winter (Talven tuulet).

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 60 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut sarjalla neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Award -palkinnon. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo kuusi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

gallery-1462786945-got603-091015-hs-dsc-5766

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

hurtta

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa kertojan feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Jan Hlinovsky tapasi Martinin Kroatiassa 2003 ja haastatteli häntä Tähtivaeltajaan (haastattelu julkaistu numerossa 3/2003). Haastattelussa Martin totesi kiinnostuneensa 1990-luvulla satavuotisen sodan prameudesta, heraldiikasta, kilvistä, väreistä ja hienostuneisuudesta:

”Draamallisesti se on hieno aika, josta kirjoittaa, koska kontrasti jokapäiväisessä elämässä on niin dramaattinen. Toisaalla meillä on ritari ratsunsa selässä, hänellä on kultakoristeltu haarniska, hän on yltä päältä kultaa ja purppuraa, hänellä on koristeltu miekka, ja silkki liehuu ja höyhentöyhtö kypärässä hulmuaa. Toisaalta hän ratsastaa maatyöläisten keskellä, jotka ovat yltä päältä kurassa, saastan ja kärpästen peittämiä, kaivamassa nauriita. Äärimmäisyyksiä väriloistossa ja värittömyydessä, rikkaudessa ja köyhyydessä. Se sopii hyvin kirjallisuuteen dramatisoitavaksi.”

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä.

Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventaa henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti lavealle.

Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin. Kuten Jan Hlinovsky on huomauttanut, Martin ilmiselvästi nauttii lukijoiden odotusten manipuloinnista. Kirjailija suunnittelee erityisen ilkeitä kohtaloista romaanihenkilöidensä pään menoksi – ja sitten toteuttaa ne.

Fandomilleen Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Jan Hlinovskyn mukaan Martin on tuottanut kertomuksia rakkauden illuusiosta, pieleen menneistä toiveista ja ihmisten rappiosta. Ne ovat menneet kaupaksi hyvin ja löytäneet maailmanlaajuisen yleisön.

Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja. Martin on goottilaisen fantasian elävä klassikko, jolla on jo nyt kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Martinin omista vaikutteista tärkeimpiä on ollut Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta. Vuosina 1988–1993 ilmestynyt trilogia on suomennettu kahtenatoista niteenä. Williamsin massiivinen teos avasi Martinin silmät näkemään, että myös mammuttifantasiasarjat voivat olla hyviä lukuromaaneja.

Tad Williams and GRRM

Tad Williams and George R. R. Martin

Keskiaikaisen historian lisäksi Martin on ollut erityisen kiinnostunut myös antiikin Rooman historiasta. Siitä tehdyt romaanit, erityisesti Robert Gravesin Claudius-romaanit, ovat olleet Martinille tärkeitä. Jos Tulen ja jään laulu ei olisi vienyt vuosikymmeniä kirjailijan työaikaa, hän olisi todennäköisesti suunnitellut romaaneja Rooman tasavallan ja keisarikunnan värikkäästä historiasta.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa.

Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää.

game-of-thrones-season-6-finale-winds-of-winter-loras-tyrell-high-sparrow-e1466790098576-750x522-1466998027

Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja ja syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä.

Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla). Kirjailijalle yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

mastodon-game-of-thrones

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan liene Martinin kirjojen olennainen osa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin kuvaa hyvän ja pahan klassisen taistelun sijaan sitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan itsensä. Omien heikkouksien kanssa kipuilu on sävyttänyt Martinin koko kirjallista tuotantoa, ei pelkästään hänen fantasiakirjojaan tai -novellejaan.

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä.

Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen.

Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

landscape-1466442687-game-of-thrones-1

Uskonnollinen pelilauta

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi.

Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on lukuisia henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin ei halua antaa varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan enemmän mietityttää lukijaansa.

landscape_1424106023-game-of-thrones-s5-3-tyrion

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Martinin oma tendenssi lienee samantyyppinen kuin Philip Pullmanilla, jonka suosittu Universumien tomu -fantasiaromaanisarja sisältää melkoisen määrän piiloista kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan.

Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen pelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia.

Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista.

Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

battle

L ä h t e e t

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jan Hlinovsky: George R. R. Martin – spekulatiivisen fiction kolmiottelija. – Tähtivaeltaja 3/2003 s. 12-17.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2017.

TV_2_17_kansi

Mainokset