Avainsanat

, , , , , ,

Silvia Hosseini. Kuva: Katri Saarela.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021. 238 s.

Äidinkielen opettajana ja monipuolisena tietokirjoittajana työskennelleen Silvia Hosseinin (s. 1982) loistava esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) oli todellinen tapaus ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Uutuuskokoelma Tie, totuus ja kuolema esittelee jälleen yllätyksellisen ja eri esseemuotoja taitavan kirjoittajan.

Albert Camus paljastuu Hosseinin lempikirjailijaksi jo esipuheessa. Tie, totuus ja kuolema on hiottu painavista ja kevyistä aiheista, kuin kirjoittaja olisi kantanut erilaisia taakkoja harteillaan kuin Camus’n esittelemä muinainen Sisyfos.

Hosseini on matkustellut aina tilaisuuden tullen ulkomailla, paennut kylmyyttä, pimeyttä ja merkityksettömyyden tunnetta. Hän pohtii hiilijalanjälkiä, ihmisoikeuksia, historiallisia anekdootteja, kodin merkitystä. Kirjailija tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin laulurunoudesta, joten muusikon runoja on päässyt esseiden väleihin.

Sisilian-matkakuvauksen yhteydessä Hosseini lukee intohimoisesti Andrea Camillerin Montalbano-romaaneja, erityisesti Terrakottakoiraa (1996), jossa kuvattu rikollisuus ja korruptio rappeuttavat Sisiliaa edelleen. Tästä esseisti jatkaa Jack Kerouacin Matkalla-romaanin (1957) maskuliinisten ilmentymien ääreen. Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813) äärellä hän pohtii muun muassa parisuhteen sosioekonomista merkitystä.

Hosseini osoittaa sormella monia nykykulttuurin osia, jotka hyväksytään ilman sen suurempaa miettimistä karvoineen kaikkineen. Esimerkiksi: ”Somejätit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla, minkä hämmästyttävän moni hyväksyy.” (s. 85)

Esseisti antaa satikutia monille klassikkokirjailijoille syyttäen heitä pinnallisuudesta, väärästä aiheenkäsittelystä tai jopa tylsyydestä. Viimeksi mainittuun syyllistyi esimerkiksi Dostojevski, sitä edelliseen Anton Tšehov.

Kokoelman alkupuolella kirjailija pohtii avoimesti suhdettaan feminismiin. Siitä on tullut länsimaissa valtavirtaa, ja samalla feministinen ajattelu on meemiytynyt letkautuksiksi, joiden merkitykset eivät ole avautuneet kaikille käyttäjilleen.

Hosseini ei ymmärrä nykyistä tapaa lukea kirjoja etsien identtisiä samastumiskohteita. Niin kuin lukemisen ainoana tarkoituksena olisi löytää itsensä ja aikansa. Esseistin mukaan merkittävä kaunokirjallisuus nousee tämän yläpuolelle taajuudelle, joka on arkielämän aistimusta syvempi, selittämättömämpi ja häkellyttävämpi.  

Hosseinin esseistä ainoastaan kaksi on julkaistu aiemmin. ”Menestyksen ammattilaisten” varhainen versio ilmestyi 2014 Nuoressa Voimassa ja ”Etsivä löytää” Imagessa 2019.

Hosseini antaa raikuvasti kyytiä Saara Turusen näytelmälle Medusan huone, jonka hän näki tammikuussa 2020 Kansallisteatterissa. Näytelmä ”kauniista sisustuksestaan huolimatta kaikui tyhjyyttään”. Turunen oli puolustavinaan naistaiteilijoiden työn arvoa, mutta Hosseinin mukaan hän suhtautui näytelmässään vähätellen kanonisoitujen naiskirjailijoiden suorituksiin.

Varttumisvuodet Itä-Helsingin lähiöissä ovat opettaneet Hosseinille muutakin kuin gettokatseen.

Hosseini kritisoi monesti ja hartaasti feminismikirjoittelun nykymuotoja varsinkin somessa. Keskustelualustojen pöyristymistä ja leiriytymistä suosivat algoritmit vievät keskustelua väärään suuntaan. Esseistiä ihmetyttää monien feministeiksi itseään kutsuvien ehdoton usko ideologiansa oikeellisuuteen, joka ei kavahda historian etenemistä.

”Siksi en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja. Hyödynnän feminismiä ajattelussani, teksteissäni ja elämässäni – kuten hyödynnän humanismia, biosentrismia, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia.” (s. 87)

Hosseini näpäyttää lukijaansa uskomasta kaikkea muslimeihin liittyvää panettelua. Euroopan olisi jo aika tunnustaa velkansa arabialaiselle viisaudelle ja luovuudelle. Esimerkit hän kaivaa sisilialaisen Syrakusan historiasta ja nykypäivästä. Joskus kaupunkia rikastaneen arabikulttuurin kuulee enää vain vaimeina kuiskauksina.

Esseisti kirjoittaa muste roiskuen unelmaduuniharhasta, jota hän pitää länsimaalaisten ongelmana. Yhteiskunta ei tulisi toimeen osaavia lähihoitajia, hitsaajia, asentajia tai siivoojia. Kulttuurisesti heitä ei kuitenkaan arvosteta, mikä näkyy ennen muuta palkkauksessa.

Tästä onkin lyhyt matka puhua nykyesseistien mieliaiheesta eli pääoman merkityksestä 2020-luvun ihmiselle. Henkevästi Hosseini ottaa esimerkit Jane Austenin maailmasta ja kurottaa katseensa nykyhetken ohi Suomen lähitulevaisuuteen.

Hosseinin kokoelman tekstit ovat muodoltaan monipuolisia. On kirjeitä, matkakuvia, historiaa, tapauskuvauksia. Välillä mennään hyvin salonkikelpoisesti, toisaalla taas roisilla otteella.

Kokoelman loppua kohti aiheet muuttuvat rajummiksi ja ampuvat jo yli.

Hosseinin tekstiin pääsee helposti kiinni. Hän ei yritä olla vaikeatajuinen, ollenkaan. Se on iso plussa, samoin aiheiden yllätyksellisyys. Esseisti Hosseinin kanssa ei koskaan tiedä, mitä sivunkäännöstä seuraa.