Avainsanat

, ,

väinö kirstinä

Väinö Kirstinä: Kirjailijan tiet. Esseitä. Tammi 2005. 384 s.

”Vanhenevana ihmisenä tajuaa paremmin oman elimistönsä rajallisuuden. Kun oma fysiikka on muutaman kerran tehnyt totaalista vastarintaa ja kieltäytynyt jatkamasta nuoren ihmisen elämäntyyliä, kypsyy rajoituksiin, jos saa elää. Oman ruumiin petos, joksi toiminnan häiriöt miellettiin, alkaakin näyttäytyä tarpeellisena hälytysmerkkinä.”

Väinö Kirstinän (s. 1936) uudessa esseekokoelmassa vanhuus on käsinkosketeltavan konkreettista. Lähes 70-vuotias kirjallisuuden moniottelija kertoo rauhallisin äänenpainoin menneistä vuosikymmenistään ja toiminnastaan kirjallisuuden kentällä. Kehyskertomusten lisäksi Kirjailijan tiet –kokoelmaan on koottu kymmeniä kirjailijan esseitä 1950-luvulta vuosituhanteen vaihteeseen. Kirstinän edellinen esseekokoelma Puutarhassa ilmestyi 2003.

Uutuuskokoelman esseissä tulee vastaan todellisia herkkupaloja kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille. Selviää mm. se, miten Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) vei pohjan isänmaallisilta juhlapuheilta tai millaisia olivat lyriikan lähtökohdat 1980-luvulla. Tulee vastaan raflaavia tositarinoita, kuten se, millaista oli asua Veijo Meren kämppäkaverina tai miten suuri Pentti Saarikoski kohteli nuorta runoilijanalkua. Tai miten Kirstinä alkoholisoitui ja raitistui.

Taide ja valtio

Ylioppilaslehden kirjoituksessaan vuodelta 1965 Kirstinä ruotii tuoreeltaan vankeustuomiota, jonka Hannu Salama sai pantuaan jumalaapilkkaavia sanoja humalaisen romaanihenkilö Hiltusen suuhun Juhannustansseissaan. ”Salama on syytön. Hänen romaaninsa voidaan lukea ja se on syytä lukea parannussaarnana.”

Kirstinän esseiden tärkeänä pontimena on ollut miettiä taiteen yhteiskunnallista arvoa myös valtiovallan kannalta. Kirjailijan tiet sisältää oivaltavia polkuja kirjallisuuden yhteiskunnallisiin reunaehtoihin. Kirjoittaja analysoi avarakatseisesti ja terävästi niin kirjallisuuden tuottamista, lukemista kuin opetusta.

Kirstinän kirjallisuuskäsitys on melko selväpiirteinen. Hän näkee kirjallisuuden tie-ilmiönä, mistä on merkittäviä seurauksia hänen muuhun ajatteluunsa. Kirjallisuus ei ole hänelle itseisarvo, vaan väline, jonka arvoa mitataan käyttötarkoituksen mukaan. ”Kirjallisuudella ei ole merkitystä, ellei sitä joku lue. Kirjallisuus on tie. Tiet rakennetaan kulkemista varten.”

Tätä vasten Kirstinä määrittelee kriitikontyötä, kirjojen vastaanottoa, kirjailijuutta jne. Hän osoittaa havainnollisesti kirjallisuuskriitikoiden sitkeän innon tendenssikirjallisuuden paljastamiseen. Samaan suuntaan menee pohdiskelu siitä, kuka on todellinen kirjailija ja kuka ei. Suomen Kirjailijaliiton jäsenvaatimukset ovat Kirstinälle vasta lähtökohta.

Kirjailijat ihmisinä pääsevät Kirstinän teksteissä suuriin oikeuksiin. Vaikka hän arvottaa esikuvansa korkealle sanoja säästämättä, kirjailijan huomio kiinnittyy myös persoonallisiin piirteisiin, jotka vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Kirstinä ei mystifioi kirjailijoita eikä heidän hengentuotteitaan. Kuolematonta lyriikkaa tekee monella tapaa rajallinen ihminen.

Modernin runouden puolesta

Puhuessaan itselleen rakkaimmista kirjallisuuden tyylivirtauksista Kirstinä hairahtuu toisinaan melkoisiin ylisanoihin. Esitellessään modernin runouden merkkiteoksia ja –henkilöitä Parnassossa 1964 kirjailija ei peittele käsitystään itselleen ylivertaisesta kirjallisuudenlajista: moderni runous toi mukanaan runollisen maailmankielen. Jopas jotakin!

Kirstinän opettajatausta on vahva: hän mieltää kirjallisuuden ennen kaikkea sivistyksen ja hyvinvoinnin edistäjäksi. Kirjailija toteaa surullisena, kuinka hänestä ei tullut kansanrunouden tutkijaa, vaikka hän kovasti haaveili tutkijan urasta. Tyrnäväläisestä selvänäkijästä aikoinaan kerätyt ääninauhat luovutettiin lopulta SKS:n kansanrunousarkistoon, kun Kirstinä ei osannut etsiä todellista historiallista todellisuutta myyttisten kertomusten takaa.

Väinö Kirstinän lennokkaan ja jouhevan kynän jäljet herättävät ihailua. Esseistä näkee paitsi kirjailijan kehityksen persoonalliseksi kirjoittajaksi, myös tyylin jalostumisen kirkkaammaksi. Kirstinä on kirjallinen parannussaarnaaja, jolle kunnon kaunokirjallisuus on totuuden torven toitotusta.

Kirstinän mukaan uutta luovan kirjallisuuden sanoma on aina ollut se, että vanhoihin asenteisiin, arvoihin, normeihin ja tietoihin pitäytyminen ei riitä. Kirjailija näki jo vuonna 1997, ettei sähköinen viestintä ja internet tule uhkaamaan kirjallisuutta viestikapulana. Myös uudessa teknisessä ympäristössä tarvitaan tasokasta kirjallisuutta.