Avainsanat

, , , , ,

Jarkko Tontti. Kuva Irmeli Jung 2005

Jarkko Tontti. Kuva Irmeli Jung 2005

Jarkko Tontti: Luokkakokous. Otava 2007. 252 s.

Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-kirjat 2011. 192 s.

”Ei maailmassa mitään vikaa ollut, päinvastoin siinä oli monta pehmeää kohtaa joista pystyi nauttimaan, heruttamaan helppoa mehua. [–] 1967-1973 syntyneet ovat ainoa sukupolvi Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Sitä ennen ja sen jälkeen syntyneillä elämä menee haaveiden mukaan.”

Ylevän ja raadollisuuden kohtaamiseen päättyy Jarkko Tontin (s. 1971) esikoisromaani Luokkakokous (2007), joka tuo oivaltavasti esiin kolmekymppisten uraihmisten lähihistoriaa. Romaanissa kaksi lapsuudenystävää joutuvat äkisti tekemisiin toistensa kanssa vuosien tauon jälkeen. Nykyinen vieraantuminen rysähtää kertaheitolla menneen ystävyyden kriitikoksi.

Tiukkailmeisen IT-bisneksen kovaksikeittämä Toni uneksii uraputkessaan omasta firmasta. Kolmekymppisen miehen elämä kuitenkin muuttuu pokeriksi isoin panoksin, kun hän kuulee sairastavansa syöpää. Ahdistunut Toni tapaa puolivahingossa vanhan luokkatoverinsa Matiaksen, joka yliopistolla valmistelee verkkaiseen tahtiin väitöskirjaa ja kipuilee ongelmallisen työtilanteensa kanssa.

Miehillä on vanhan kaveruuden lisäksi muutakin yhteistä: rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Kun tämä pyytää Matiasta ja Tonia etsimään yhdessä vanhojen luokkatovereiden osoitetiedot kokoon luokkakokouksen järjestämiseksi, miehet joutuvat väistämättä kohtaamaan menneet onnenhetket ja pettymykset. Molemmilla on myös uusia kipupisteitä, joiden paine kasvaa ylivoimaiseksi.

Vaikka Luokkakokous on pesunkestävä mieskirja, romaanin keskushenkilö on silti Emmi. Kujeileva ja älykäs nainen pyörittää sekä Tonia että Matiasta ja samalla maailmankaikkeutta. Tästä huolimatta Emmi tulee etualalle romaanihenkilönä vasta romaanin lopussa.

Jännittävästi etenevän romaanin kerronta ja vuoropuhelut pursuavat muualta lainattuja kirjallisia anekdootteja ja sosiaaliturvatunnuksia. Jarkko Tonttia ei voi syyttää pienestä kunnianhimosta, päinvastoin. Luokkakokous on esikoisromaaniksi harvinaisen tyylikästä ja hiottua työtä.

Välillä tekstissä on sen verran debyytille tyypillistä tyhjäkäyntiä, ettei Tontti aivan täysosumaan ole kyennyt. Luokkakokous on silti niin hyvä sukupolviromaani, että sille on vaivalloista löytää kunnon vertailukohtaa nykykirjallisuudestamme.

Itseironisesti Jarkko Tontti on kirjoittanut Luokkakokoukseen itsensäkin romaanihenkilöksi – Matiaksen adoptiosopimuksen varmentavaksi Tampereen raastuvanoikeuden notaariksi!

Arvojen puutostauti

Jarkko Tontti lähestyy vuonna 2011 julkaistussa kirjoituskokoelmassaan vanhoja perusarvoja ilkamoivalla kirjoittajanotteella. Koti, uskonto ja isänmaa –pamfletti sisältää uskaliaita esseitä, joissa kirjailija havainnoi ja arvioi myös perimmäisten arvojen puutteita ja puutosta.

Arvopohdintojensa keskellä Tontti nostaa kaikkein tärkeimmäksi aiheekseen kirjallisuuden. Esseessään ”Neljä runoilijaa” hän tekee vuolaasti selkoa neljästä suosikkirunoilijastaan ja erittelee näiden tuotantoa biografiseen tapaan. Muissa kirjallisuusesseissään Tontti mm. kyseenalaistaa omaelämäkertureiden tarkoitusperiä, ottaen esimerkikseen erityisesti filosofi G. H. von Wrightin muistelmat (2002).

Esseessä ”Viisauden rakastamisesta” Tontti kertoo, miten oikeustiedettä ja filosofiaa vuosia opiskelleesta miehestä tuli lopulta kirjailija. Muissa teksteissään kirjailija tuo ilmi inhon tunteitaan Runebergin teosten äärellä ja havainnollistaa sitä, miksi päivähoito pitäisi pakolliseksi Suomessa. Antaa hän toisaalla suoria vinkkejä yhteiskunnalliselle runoilijallekin.

Kriittiset sanat armeijan kriisistä ja varusmiespalveluksen turhuudesta eivät ole kevyitä. Koko ikäluokan militarisointia kirjailija pitää menneen talvisodan lumina, ei niinkään osoituksena järkevästä maanpuolustustahdosta. Siviilipalvelusmiehet ovat Tontille nykyajan Antti Rokkia, jotka ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan.

Paatoksellisemmin kirjailija saarnaa uskonnollista uskoa ja uskovaisia vastaan. Hän ihmettelee äänekkäästi intellektuellien pelkurimaista tapaa kuitata hiljaisuudella uskovaisten kristittyjen ja muslimien kielteisiä edesottamuksia. Lähi-idästä levinneet uskomusjärjestelmät ovat länsimaiden myrkky – jolla on kuulemma ollut myös myönteisiä sivuvaikutuksia.

Muualla aikaisemmin julkaistut tekstit on työstetty kokoelmaa varten varsin sujuvaksi koosteeksi. Moneen suuntaan sinkoilevat ajatukset kumuloituvat jopa toimenpideohjelmaksi, vaikka niiden lähtökohdista jää ajoittain sirpaleisia vaikutelmia.

Monet Tontin ajatukset ovat aforistisen iskeviä ja pelkistettyjä: ”Hyvä viihde voittaa aina kehnon taiteen.” tai: ”Minulla on unelma maailmasta ilman uskontoja.” Teos osoittaa kirjailijan nousseen kuin Feeniks kuolleen lakimiehen ja filosofin tuhkasta.

Advertisements