Avainsanat
Alastalon salissa, books, Kustavi, murretekstit, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Volter Kilpi
Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II. Otava 2004 (1. painos 1933). yht. 826 s.
Alastalon salissa -teoksen alussa kertoja kuvailee romaanin eetosta saaristolaishautausmaan hautakivien ja ristien äärellä:
”Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaloituneita kirjoituksia sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämän kuitenkin on edessäni kuin eilinen päivä.”
Näiden ajatusten äärellä kertoja aloittaa mahtipontisen saaristolaiskuvauksen, jossa pannaan joukko saaristolaisisäntiä yhdeksi iltapäiväksi korskean Alastalon isännän saliin pohdiskelemaan laivankauppoja. Paksun romaaniparin aikana kerronta etenee ajallisesti vain kuuden tunnin verran.
Volter Kilpi (1874–1939) puhaltaa ammoin kuolleet sielut täyteen voimakasta elämää ja luo henkilöistään persoonia, jotka vetävät vertoja teoksen keskushenkilölle Alastalon isännälle.
Kohta kuin huomaamattani menen mukaan Alastalon salin kiihkeään tunnelmaan, jossa piiput tupruttavat sakean savupilven keskellä ja mahtipontinen suunpieksentä saa demagogian piirteitä.
Sitten tulee vähitellen stoppi: Kilven kuvaushan menee selvästi yli kertoen ideaaleista, romantisoiduista karikatyyreistä. Hän kirjoittaa teatteria, jonka tendenssi pistää silmään.
En ollut hirveän innostunut lukiessani Kilven klassikkoa. Vaikka romaania on ylistetty se omaperäisen tajuntavirtatekniikan ja aiheen vuoksi, itselleni teos oli raskassoutuinen, kirjallisuuskäsitystä koetteleva ja maailmaa syleilevä.
Hiki meinasi lukiessa nousta moneen kertaan. Kenties nykypäivän kirjojen äärellä oppii vauhdikkaaseen kerrontaan, jota toivoisi klassikoltakin.
En toisaalta ymmärrä kriitikoiden tutkijoiden ylisanoja Kilven romaanista. Teoshan on vuosia sitten äänestetty 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Itse en olisi äänestänyt, vaikka tyyliä ja sanomaa Kilveltä löytyy kosolti.
Itselleni ilahduttavinta Kilven teoksessa oli rehevä kielenkäyttö, jossa toinen toistaan oudommat vanhat murresanat sinkoilevat lukijan ihmeteltäviksi. Alastalon salissa on aikaa sitten unohtuneiden sanojen varasto, josta perinnetutkija tai etymologi löytää monenlaisia kiintoisia johdoksia ja vierassanoja.
Kustavilaiseen yleissivistykseen taisi joskus kuulua tietää, mitä tarkoittaa kruununsigilli papereissa, riitingit navitgatsuunikirjassa tai flakujen hissaaminen. Nykyään näistä kertyy ainoastaan punaisia sahaviivoja tekstin alle!
Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 2.4.2004.
VETUS Et NOVA 