Avainsanat

, , , , , , , ,

mamoud

Arto Nyyssönen: Mamoud.

Toukokuinen maanantai vei minut Turkuun Sirkkalan kasarmitaloon. Seminaari kirjallisuuden sisältämästä rasismista on järjestetty legendaariseen sotilasmiljööhön.

Viereeni istuu Jarkko Tontti, helsinkiläinen kirjailija ja juristi. Sananvapauden apostoli on täpinöissä.

– Saapa nähdä, löytävätkö MV-lehden tyypit tänne. Tai Jussi Halla-ahon agentit.

Hetkinen? Siis tänne vai?

 

DSC_0896

Jarkko Tontti, Hanna Meretoja ja allekirjoittanut.

Varttia yli kymmenen tamperelainen filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen kävelee kateederin taakse. Salissa istuu kolmattakymmentä henkilöä, lähes kaikki Turun yliopiston opettajia ja opiskelijoita. Halla-ahoa ja MV-lehden toimittajia ei näy.

– Mitä ihminen sanoo omasta rasismistaan, ei merkitse mitään, Kovalainen heittää.

DSC_0892

Filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen.

Puolituntiset puheenvuorot seuraavat toisiaan. Taukoja on vähän. Tohtoritason tutkijat heittävät esimerkkejä eri puolilta maailmaa: Turkki, Saksa, Ranska, USA, Englanti…

Sitten tulee kotoisan Suomen vuoro. Tosin sarjakuvan kautta:

Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuva heittää aika kesyllä tavalla herjaa suomalaisten rasistisista käsityksistä ja niiden ilmenemismuodoista. Satiirina se ei mene kovin hyvin kansallisten stereotypioiden taakse, erittelivät sarjakuvatutkijat Ralf Kauranen ja Anna Vuorinne.

DSC_0917

Sarjakuvatutkijat Anna Vuorinne ja Ralf Kauranen.

Suomalaisten rasistinen kirjallisuus näyttäytyi seminaarissa kuin Lapin erämaa: vähän tutkittuna, tuntemattomana lakeutena ilman suuntaviittoja. Tutkijoiden oli selvästi helpompi puhua aiheesta ulkomaisten esimerkkien kautta.

Kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki perkasi ansiokkaasti suomalaisen rasistisen kirjallisuuden historiallisia juuria Hilja Huntuvuoren romaanien kautta. Jo 1930-luvun kirjallisuudessa oli nähtävissä merkkejä medievalismista eli sellaisesta keskiajan ihannoinnista, johon rasismi sopii kuin nenä päähän. Äärioikeisto on herännyt asialle uudelleen, varsinkin Ranskassa ja USA:ssa.

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkösen esitys seisautti verenkierron. Kuka olisi uskonut Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja rasistisiksi?

Kähkösen mukaan Tarzan oli loppuunsa viritetty yli-ihminen, joka pärjäsi jo lapsena ylivertaisesti afrikkalaisten ihmisten ja eläinten kanssa.

DSC_0942

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen.

Asetelmaa vahvisti Jane, valkoinen nainen. Tämähän hämmästyi kohdatessaan Tarzanin, kuinka täydellisen miehen olikaan tavannut.

Burroughs kirjoitti Tarzan-kirjoja vuosina 1912–1944. Kähkösen mukaan Burroughs lähti seikkailuromaaneissaan uusintamaan valkoisen miehen ylemmyyttä korostavaa ajatusmallia.

Kirjailijan sepittämässä apinoiden kielessä Tarzan tarkoitti valkoista ihoa.

Burroughs sattui olemaan minulle tärkeä kirjailija teini-iässä 1980-luvulla. Luin yläasteikäisenä suurimman osan hänen 26:sta Tarzan-kirjastaan. Mars-kirjat ahmin peräjälkeen lukio-opintojen kevennyksenä.

DSC_0946

Kotiseudullani Piikkiössä muutkin maalaispojat olivat Burroughsin valkoihoisten seikkailuromaanien koukuttamia. Niin – lukivat niitä joukolla aikuisetkin.

Antirasistinenkin kaunokirja voi myydä hyvin, mutta seurauksista ei aina tiedä.

Kun Abraham Lincoln tapasi Setä Tuomon tuvalla (1852) suureen menestykseen kivunneen Harriet Beecher Stowen USA:n sisällissodan sytyttyä, hän tokaisi:

”Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!”

Tuoreempi yritys laajentaa lukijan antirasistista ymmärrystä oli Jonathan Littellin bestseller Les Bienveillantes (2006; suom. Hyväntahtoiset 2008). Siinä saksalaiset henkilöt opetetaan 1930-luvulla rasistisiksi, ja sen myötä he alentuvat natsien määräämien hirmutekojen tekijöiksi.

– Kehittääkö Hyväntahtoisten kaltainen voimakas, kaunokirjallinen kertomus mahdollisen tajuamme, itseymmärrystämme tai toisten kokemuksiin eläytymistämme? professori Hanna Meretoja kysyy.

DSC_0898

Yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja.

Kirjailija taistelee kivulla rasismia vastaan. Hyväntahtoisetkin herätti niin ison kohun, että Littell joutui pakenemaan perheineen Ranskasta Espanjaan.

Burroughsin sanomat ovat kelvanneet ympäri maailmaa paremmin.

Jarkko Tontti oli omassa työssään kansainvälisen PEN-yhdistyksen juridisena toimijana perehtynyt Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ennakkotapauksiin, jotka koskivat rasistista kirjoittelua ja siitä annettuja tuomioita. Omassa puolituntisessaan Tontti toi esille havaintojaan koskien sitä, millaisista asioista kaunokirjailija voi oikeasti Euroopassa kirjoittaa.

DSC_0900

Jarkko Tontti.

Tontti kertoi tapauksen Ranskasta. Vuosituhanteen vaihteessa kirjailija Mathieu Lindon sai Ranskassa kunnianloukkaustuomion romaanistaan Le Procès de Jean-Marie Le Pen (1998). Lindonin teos kuvaa sepitteellistä oikeudenkäyntiä, jossa Kansallisen rintaman jäsen on syytteessä rasistisista murhista.

Romaanihenkilön asianajaja pohtii romaanissa, onko Kansallisen rintaman johtaja Jean-Marie Le Pen vastuussa puolueensa jäsenen tekemistä rikoksista. Le Pen nosti kunnianloukkauksesta syytteen – ja voitti oikeudenkäynnin kirjailijaa ja kustantajaa kohtaan.

Kun Lindon valitti tuomiosta EIT:een, siellä asia tulkittiin hyvin kummallisesti. Romaanikertojan ääntä pidettiin kirjailijan omana äänenä, eli kirjailija oli puhunut romaanissa omasta puolestaan! Tuomiota ei näin purettu.

 

 

 

Mainokset