Avainsanat
Marisha Rasi-Koskinen. Kuva Anna Emilia Kervinen
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain 2011. 263 s.
Marisha Rasi-Koskisen (s. 1975) esikoisteos Katariina on sirpaleinen romaani lapsista ja aikuisista todellisuuden ja kuvitellun rajamaastossa. Kuudesta episodista rakentuva Katariina vyöryttää lukijan eteen synkkiä muistoja ja lapsenomaisen toiveikkaita nykyhetkiä.
Katariinan toinen päähenkilö on murrosikäinen Margareetta, joka asuu perheineen rakennusurakoitsija-isän rakentamissa luksushuviloissa. Kun verottajan edellyttämä kahden vuoden asumisaika on täyttynyt, koti myydään eniten tarjoavalle ja perhe muuttaa uuteen, vielä keskeneräiseen kotiin, jota isä alkaa panna myyntikuntoon.
Margareetan äiti on ironisesti lastensuojelussa toimiva sosiaalityöntekijä, jota ei kuitenkaan paljon kotona näy. Ahdistunut Margareetta tutustuu vaaleaan Katariinaan, joka on asunut koko elämänsä samassa pihapiirissä.
Välillä romaanikertojana on räväkkäluonteinen Margareetta, välillä Katariina. Kun Margareetalta puuttuu pysyviä kiinnikkeitä arkielämään, hän kiinnittyy Katariinaan kuin pelastusrenkaaseen.
Katariinasta kehittyy vähitellen mystinen hahmo, jolla näyttää olevan alituinen kiire jonnekin. Kertoja seuraa Margareetan ja Katariinan askelia aikuisuuteen saakka, johon ankean lapsuuden perintö heittää synkän varjonsa.
Rasi-Koskinen onnistuu hienosti yhdistämään lapsenomaisen tajunnanvirran ja aikuisten itsekeskeisen maailman. Liike on tärkeä elementti läpi koko teoksen. Paikallaan pysyvät henkilöt päätyvät sivustakatsojan rooliin:
”Margareetta haluaa tietää, millaista on, kun ei tarvitse muuttaa ja kaverit pysyvät samoina vuodesta toiseen. Miltä tuntuu, kun näkee puiden ja pensaiden kasvavan ympärillään eivätkä metsiköt, kivet ja keinut pienene sillä aikaa, kun on poissa.”
Esikoiskirjailija kirjoittaa lapsien ahdistuksista ja perheväkivallasta inhottavan koskettavasti.
Heitteille jätetyt lapset kamaline aikuisineen liittyvät vahvasti kirjailijan ammatilliseen toimenkuvaan. Ammattipsykologille sisäisesti eheät romaanihenkilöt olisivat todennäköisesti liian siistejä tai pelkistettyjä.
Katariinan henkilöt ovatkin niin problemaattisia, ettei niiden kanssa pääse helposti sinuiksi. Kun tähän vielä liittää joukon painajaismaisia unikuvia ja kohtuullisen läpinäkymättömän kerrontarakenteen, monisyinen ja -selitteinen lukuromaani on saanut muotonsa.
VETUS Et NOVA 