Avainsanat

, , , ,

Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara.

Juha Seppälä: Bog Edin / Lataa ja lue. Tekstejä 1980–2020. Siltala 2021. 450 s.

Kun kesällä huomasin Juha Seppälän (s. 1956) julkaisevan tulevana syksynä valitut kolumninsa, mieleni valahti ilman pidikkeitä alas kuin raskas lyijypaino.

Tähänkö oli tultu? Kun kirjailijan runosuoni ei enää syki, on tullut aika lämmitellä vanhoja lehtitekstejä.

Avasin Bog Edin -kokoelman odottaen kirjailijan kaikenkarvaisten pöytälaatikkotekstien vuolasta jonoa, jossa ei näy päätä eikä häntää. Toisin kuitenkin kävi.

Seppälän kirjoituskokoelma avaa Porin parhaan kirjailijan sielua paremmin kuin hänen laadukkaat kaunokirjansa, joista useat ovat yltäneet Finlandia-ehdokkaiksi (1990, 1991, 2008, 2012). Neljänkymmenen vuoden ajalta kerättyjen kolumnien äärellä tapaan avoimena kynämiehen, joka on aina vältellyt julkisuutta.

KOKOELMAN tekstit on koottu fiilispohjalta. Monen menneen kolumnin aihe ei ollut enää millään tavoin ajankohtainen, ja eniten kirjailija on karsinut talouselämää ja urheilua käsitteleviä kirjoituksiaan.

Seppälä on lisännyt moneen kolumniin jälkitekstin tuoreista ajatuksistaan kyseisen aiheen suhteen. Jälkikirjoitukset ovatkin kokoelman parasta antia.

Bog Edin on namupala Seppälä-tutkijoille yliopistomaailmassa. Ammattikirjailijan on elääkseen tehtävä näitäkin tekstejä. Seppälä on kirjoittanut parhaimmillaan kolmen kolumnin viikkovauhtia.

Kirjailijan mystinen elämänmeno saa havainnollistuksia. Kaikki arkinen on hyväksi kirjailijantyön kannalta. Tavalliset, järkevät ihmiset ovat kuulemma parasta seuraa. Iltaisin Seppälä torjuu mielensä autiutta katsomalla televisiota.

Finlandia-palkinto on Juha Seppälälle asia, mihin hän palaa kolumneissaan yhä uudelleen. Kunnes antaa itselleen luvan olla välittämättä palkinnosta, joka on jo niin monesti mennyt sivu suun.

Vuonna 2002 Seppälä kolumnoi Hiidenkivessä, ettei Finlandian saanut kirjailija enää voinut saavuttaa mitään, hän oli ikään kuin tullut perille. Finlandia-kirjailijaa ei enää muisteta seuraavana kirjasyksynä.

JO 2000-LUVUN alussa Seppälä pani merkille kirjailijantyön muutoksen: kirjailijoista ei ollut enää poliittisiksi ja yhteiskunnallisiksi suunnannäyttäjiksi. Majakat ovat sammuneet, perävaunut jatkavat liikettä. Vuosittain ilmestyy ainoastaan muutama tärkeä kirja.

”Köyhässä näköalattomassa ajassa tuntuu oudolta lukea kirja, joka stimuloi sydäntä ja päätä” (Satakunnan Kansa 2003).

Seppälä ihailee selvästi kirjailijoita, jotka eivät taivu kompromisseihin lukijoiden vuoksi. Esikuviksi nousevat muun muassa tinkimättömät Pentit Saarikoski ja Haanpää.

Väinö Linnaa Seppälä ei kadehdi, päinvastoin. Tämähän luovutti elämänsä tarkoituksen kirjojen kansien väliin päästäkseen kansakunnan kaapin päälle.

Monet Seppälän viljelemät lauseet ovat iskeviä ja aforistisia. ”Kirja voi elää vain luonnoksena. Se on maalaus, ei malli.”

Seppälä ei usko Jumalaan, mutta hän ajaa kuitenkin Jumalaa kirkkoon.

Kun hän muistaa Terho Pursiaisen hauskan Jumala-kirjan (2004), kirjoituskokoelman nimikeainekset ovat kasassa: Bog Edin, yksi Jumala. Nimike on kirkkoslaavia eli muinaisbulgariaa.

Omat kirjat ovat Seppälälle Sisyfoksen kiviä, joita hän vierittää työllä ja tuskalla ylös vuorelle. ”Lopullisia kirjoja ei ole, on pelkkiä prosesseja.”