Avainsanat
Kevään korvalla 2013 Les Misérables -musikaalielokuva sai lukemaan ranskalaiskirjailija Victor Hugon (1802–1885) suurromaanin. Huomasin jo kirjan alkupuolella, että Kurjat on oikeastaan hyvin hengellinen teos. Hugon romaanikertoja ei esimerkiksi arkaile kertoa ajatuksiaan Jumalan vaikutusmahdollisuuksista maailmassa, jossa ihminen monesti alentaa lähimpänsä kurjaan asemaan.
Hugon suurromaani ilmestyi Ranskassa 1862. Kurjat on tyypiltään romanttishenkinen tendenssiromaani. Hugo halusi teoksellaan edistää ihmisoikeuksia ja puhua Ranskan suuren vallankumouksen monimutkaisista vaikutuksista yksilöihmisten kannalta. Kurjien ilmestyessä Hugo eli maanpaossa ulkomailla Napoleon III:n harjoittaman vainon vuoksi.
Kirjallisuustieteilijä Markku Ihonen on määritellyt 1990-luvulla ns. uskovaisen kertojan, joka voi esiintyä uskonnollisen kirjailijan kirjoittamassa teoksessa. Uskovainen romaanikertoja lähestyy lukijaansa sillä oletuksella, että tämäkin uskoo Jumalaan yhtä paljon kuin kirjailija itse. Victor Hugon aikana usko Jumalaan oli varsin tavallista, vaikka valistusfilosofit (Voltaire, Rousseau) olivat jo alkaneet puhua julkipakanuuden puolesta.
Hugon tendenssi kirjoittaa hengellisistä asioista niiden oikeilla nimillä on näkyvä jos mikä. Kirjailija julistaa onnettoman Fantinen tarinan yhteydessä, että on olemassa yksi, joka tietää kaikkien kohtalon. Kertoja ei arkaile kertoa, että juuri Jumala on kaiken takana ja historian päämäärä.
Hugon romaanissa kirkonmiehillä on erittäin merkittävä ja myönteinen sija päähenkilöiden elämissä ja kohtaloissa, vaikka ovat sivuhenkilöiden rooleissa. Hienon piispahenkilön kautta kirjailija kristallisoi käsityksensä kristillisestä rakkaudesta, joka toimii heikoimman eduksi ja puolesta.
Kurjissa Jumala nimetään useita kertoja taustavoimaksi ja –vaikuttajaksi, jonka käsissä kaikki on viimeiseksi. Lisäksi Jumala on Hugon romaanihenkilöille omantunnon ääni, jota kuuntelemalla on mahdollista tavoittaa avain onnelliseen elämään.
Toisinaan Hugo pukee Jumalan toiminnan ironiseen asuun, kuten kertomuksessa ukko Mabeufista, jonka jalkoihin putoaa pensasaidan ylitse heitetty rahakukkaro juuri silloin kun miehellä on suurin rahantarve. Kun mies kiikuttaa kukkaron kotiinsa, taloudenhoitaja huomauttaa:
”Sehän putosi suoraan taivaasta.”
Omantunnon äänen merkitys kirkastuu muun muassa pahamaineiselle kaleeriorjalle Jean Valjeanille, josta kasvaa romaanin päähenkilö. Valjean joutuu romaanissa käymään yhden jos toisenkin jaakobinpainin oman- ja kunniantuntonsa kanssa. Näissä kipuiluissa romaanikertoja näkee suoran verrannollisuuden Kristuksen taistelujen kanssa:
”Kahdeksantoistasataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoamaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset ovat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauan aikaa torjunut luotaan katkeraa kalkkia, josta keskellä tähtien kimaltavaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.”
Valjean kulkee läpi Hugon romaanin yksinäisenä ihmisenä, jonka puolelle ranskalainen yhteiskunta virkamiehineen ani harvoin asettuu. Romaanikertoja kuitenkin tiivistää Kurjien lopussa, ettei Valjean kuitenkaan ole yksin, vaan Kaikkivaltiaan katse ja johdatus kulkevat hänen mukanaan.
Kurjien värikäs henkilökuvaus on yllättävän ristiriitaista. Yksi teoksen problemaattisimmista henkilöistä on kaikessa täydellinen poliisimies Javert, jonka velvollisuudesta ja virkapuvusta ei löydy ryppyjä. Valjeanin vastapoolina esiintyvä Javert toimii ansiokkaasti vaativissa valvontatehtävissä Ranskan vankiloissa ja ryhtyy sen jälkeen poliisimieheksi. Hän ylenee rikostarkastajaksi, jolle annetaan iso rooli pääkaupungin poliisihallinnossa.
Kun kaikki näyttää olevan järjestyksessä, pariisilaiset alkavat kapinoida kuningastaan vastaan ja Javert tempautuu mukaan poliittisiin kahinoihin. Pariisilaisten mellakoidessa armeijaa vastaan Javert törmää entiseen vankiinsa Jean Valjeaniin. Javert huomaa Valjeanin persoonassa sellaisia muutoksia, joita mikään inhimillinen käytöskoulutus ei tuo mukanaan.
”Hän [Javert] tunsi itsensä kuin juurineen irti revityksi. Lakikirja oli hänen kädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa eteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon hirvittävän nousun, se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli pakotettu katsomaan kotkan silmillä.”
Javert löytää tunnollisuudesta elämänsä lain, joka järkkyy pahasti elämän ehtoopuolella hänen kohdatessaan Valjeanin persoonan muutokset. Romaanikertojan mukaan Javert joutuu Valjeanin vuoksi pohtimaan Jumalan olemassaoloa. Kun poliisilaitos on ollut ennen jopa miehen uskonto, aukeaa nyt oikea uskonnollinen ulottuvuus miehen eteen kuin avonainen ovi. Kertojan mukaan miehessä tapahtuu yksioikoisen omantunnon mutkistuminen ja sielun eksyminen pois entiseltä uraltaan. Seuraa ”sellaisen nuhteettomuuden murskaaminen, joka järkähtämättömästi kulkee vain suoraa viivaa mutta jonka Jumala lyö pirstoiksi.”
Kiintoisaa on, että kirjailija ei kuitenkaan ”päästä” Javertia onnen kukkuloille vaan johtaa hänet lopulta tuhon tielle. Kohtaaminen jumalallisen todellisuuden kanssa on Hugon mukaan toisille onni, toisille taas ei.
– – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olleet artikkelit on julkaistu Ristin Voitossa ja Sana-lehdessä.
VETUS Et NOVA 