Avainsanat

, , , , ,

Olli Löytty. Kuva: TEOS.

KIRJALLISUUDENTUTKIJA Olli Löytty lähestyi teoksessaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos 2021) Suomen kirjallisuutta erikoisesta ja omaperäisestä näkökulmasta. Mistä olikaan kyse ja mitä halusit kirjallasi sanoa?

– Kirjani otsikko on kieltämättä vähän provosoiva, tai oikeammin kuvittelin sen olevan kaikessa yliampuvuudessaan ennen muuta vitsikäs. Itse asiassa siinä ei jätetä jäähyväisiä minkään maalaiselle kirjallisuudelle – päinvastoin, kirjanihan on rakkaudenosoitus kirjallisuutta ja lukemista kohtaan – vaan käsityksille ”kirjallisuuden kotimaisuudesta”.

– Minua on aina kiinnostanut Suomen kirjallisuudessa kaikki se, mikä ei ole leimallisen suomalaista tai ”kotimaista”: vähemmistöjen ja rajanylitysten kuvaukset, monikielisyys, ”toisten” äänet, muukalaisuuden ja ulkopuolisuuden teemat. Yhtenäisyyttä korostava tapa kertoa suomalaisuuden tarinaa on ollut historiallisista syistä niin vahva ja yksituumainen, että siinä ei aina näy ja kuulu kulttuurimme tosiasiallinen moninaisuus.

– Siksi on tärkeää nostaa esiin vaikkapa klassikkojen sisältämiä vähemmistöjen kuvauksia, kuten Homsantuun roolia Minna Canthin Työmiehen vaimossa. Lyhyesti sanoen: kirjallisuudessa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta käsityksemme siitä ovat rajoittuneita.

Sama koskee Löytyn mielestä nykyään koko kirjallisuuden kenttää. Suomessa kirjoitetaan kirjoja ei vain kahdella vaan useilla kielillä.

– Hyvä esimerkki on arabiaksi kirjoittava kontulalainen Hassan Blasim, jonka tänä syksynä ilmestyvä kirja ilmestyy ensimmäiseksi Suomessa ja suomeksi Sampsa Peltosen kääntämänä.

Kirjoitat, että kirjallisuuskäsityksemme olisi avarruttava pois ”kotimaisesta kirjallisuudesta” yleismaailmalliseen suuntaan. Millä perustelet tämän ajatuksen?

– On selvää, ettei Suomessa ole koskaan kirjoitettu missään kulttuurisessa umpiossa. Kirjallisuus on täälläkin aina ollut monella tapaa kansainvälistä ja ylirajaista: Aleksis Kivi oli eurooppalaiset klassikkonsa lukenut ja niin edelleen.

YLIRAJAISUUS on Löytyn mukaan uudehko sana, joka viittaa arkiseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen yli kansallisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen.

– Ylirajaisuuden merkitys käy ilmi, kun sen kuvaamaa ilmiötä verrataan kansainvälisyyteen, joka yleensä on luonteeltaan virallisempaa ja suunnitellumpaa. Kun Suomessa kirjoitettua ja julkaistua kirjallisuutta katsotaan ylirajaisesta näkökulmasta, se ei enää näyttäydy yksinomaan kotoperäisenä vaan yhtenä silmukkana maapalloa ympäröivässä kirjallisuuden verkossa.

Onko suomalaisessa kirjallisuudessa nähtävissä omaperäisiä, juuri sille tyypillisiä piirteitä? 

– Heh, minun tekisi otsikkoni rehvakkaassa hengessä mieleni vastata tähän kysymykseen yksinkertaisesti ”ei”: samassa mielessä kuin ihmiset ovat kaikkialla maailmassa pohjimmiltaan samanlaisia myös ihmisten kertomat tarinat muistuttavat kaikkialla toisiaan. Mutta tällainen vastaus ei tekisi oikeutta kirjallisuuden mahdollisuuksille tuottaa ja välittää kulttuurin jatkuvasti muuttuvia kaleidoskooppikuvioita.

Vaikka Löytty ei usko puhtaisiin, toisistaan erillisiin kulttuureihin (kuten suomalainen kulttuuri, botswanalainen kulttuuri), hän uskoo kuitenkin kulttuurin paikallisesti muuttuviin ilmenemismuotoihin.

– Ajatus on kieltämättä hieman paradoksaalinen, mikä ilmentää hyvin ilmiön monimutkaisuutta. Suomen (ja ruotsin) kieli erottaa Suomen kirjallisuuden muualla kirjoitetusta kirjallisuudesta, mutta kieletkään eivät ole toisistaan täysin erillisiä olioita.

– Tässä mielessä olisi kiinnostavaa lukea sellaistakin kirjallisuutta, jossa kuuluisi se sekakieli, jota esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuoret käyttävät. Tai sellaisten perheiden kielet, joissa puhutaan useampaa kuin yhtä kieltä!

OTIT esseissäsi useasti kantaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien haasteeseen tuoda kirjallista kaanonia esille yhä monimuotoisemmaksi muuttuneessa opiskelijajoukossaan. Mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa?

– Kirjaa kirjoittaessani yritin miettiä, miltä väitteeni ja tulkintani kirjallisuudesta kuulostavat sellaisessa koululuokassa, jonka oppilaiden juuret johtavat maan rajojen yli. Kun puhun meistä suomalaista, keihin tuo me-pronomini tarkasti ottaen viittaa? Onko kirjallisuuden kaanonin väri aina ja väistämättä valkoinen? Käytännössä tämä tarkoittaa oppilaisen taustojen huomioimista.

– Löytyisikö kirjoja, joista mahdollisimman monet oppilaat löytäisivät samastumispintaa? Olisiko kaanonin valkoisuudesta syytä keskustella luokassa? Mihin perustuu se, että joillakin kirjoilla on klassikon status? Millaisia ovat ne kirjat, joita ei arvosteta? Myös kielestä on syytä keskustella sen kannalta, kenen kieltä pidetään normina missäkin tilanteessa.

Millaisia muita terveisiä haluat lähettää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille?

– Äidinkielen yo-sensorina olen erittäin tietoinen siitä, miten lukemisharrastuksen väheneminen näkyy oppilaiden kyvyssä ilmaista itseään kirjoittamalla. Haluan ennen muuta rohkaista opettajia: työnne on äärimmäisen tärkeää. Kunpa oppilaat ymmärtäisivät, miten mukavaa ja antoisaa kaunokirjallisuuden lukeminen voi olla.

– Harvalla niin suurta mielihyvää tuottavalla toiminnalla on niin järisyttäviä käytännön hyötyjä, kuten nyt vaikka se, että kielellisen rekisterin vahvistumisen myötä myös kirjoitustaito kohenee. Onhan niin, että nimenomaan kaunokirjallisuuden avulla välittyy hyvän ja ilmaisuvoimaisen kielenkäytön perinne. Kaunokirjallisuuden keinoille altistunut kirjoittaja kykenee sanallistamaan ajatuksensa ymmärrettävällä ja tarpeen tullen myös vakuuttavalla tavalla.

– Tämä on se viesti, mikä pitäisi saada iskostettua oppilaiden ajatteluun: sen lisäksi, että lukeminen ja kirjoittaminen voivat tuottaa mielihyvää, niistä on myös monenlaista käytännön iloa ja hyötyä. En tunne opetuksen arkea ja käytäntöä, joten en rohkene antaa tämän konkreettisempia neuvoja, mutta yleisen elämänkokemukseni perusteella ehdotan, että kirjallisuuden ilosanomaa kannattaa varmaankin kaupata nuorille nimenomaan tuo mielihyväpuoli edellä.